maanantai 27. joulukuuta 2010

Rock'n'Roll Suicide Bar (111/2010)


VIHDOINKIN hyvä reissukirja! Hallelujaa! Hyvä reissukirja on sellanen missä matkustetaan, mutta joka ei vituta, ei brassaile, ei läähätä tyhjänpäiväsyyksiä itsensä etsimisestä tahi löytämisestä, ei rämmi rakkaushommissa eikä tirise ylimielisyyttä tai besserwisserismiä. Kiitos, Marco Kosonen, olet ihana!!!! (Peeäs. Ootko sinkku, mennääkö naimisiin, kierretää vähä mualimaa?)


Marco Kosonen soitti torvee hienossa Shadowplay-yhtyeessä, mutta en oo miähen tekemisiä sen kummemmin seuraillu. Tämmönen Rock'nRoll Suicide Bar - Lopun Aikojen Matkakirja tuliki ihan pusikosta, et katos perkele, ai tämmöstä se on touhunnu. Mies matkustelee talvet, kesät äheltää Mordorissa baariduuneja ja säästää rahaa reissuja varten. Sitte tuttu osti Kamputseasta (joojoo, se kirjotetaa suomeks että Kambodza mutta kapinoin) Koh Rong -saarelta maata, rupes laittaa pientä bungalow-mestaa pystyyn ja Kosonen keksi että hää perustaa sinne hienon baarin, missä soi Bowie ja Iggy Pop ja Lou Reed ja  missä on hyvä meininki. Sellasta unelmantoteutus-hommaa, niinku.

Saarella ei oo oikeen mitään, paitsi hieno ranta, viidakko, kärmeitä, apinoita, skorpioneja ja pikkusen paikallista asutusta. Askeettinen on meininki, ei oo vessojakaan (viidakkokakkaa pusertavat), mutta kyllähän kaikkeen tottuu. Asiat ei aina mee ihan niiku Strömsöös, mutta baari ja bungalowit saahaa kuitenki pystyyn ja meininki on kaikinpuolin hyvä (enimmäkseen). Kolme talvee se Kosonen siel oli baaria pitämässä, sit alko homma tuntumaan liikaa työltä ja Rock'n'Roll Suicide Barin taru Koh Rongilla päättyi.


Hyvin kerrottu tarina, rehellisen tuntusta tilitystä, ajoittain hauska, mutta huumori ei oo tän tarinan "se" juttu. Pikemminki sellanen viesti vois olla kaiken alla et unelmat voi toteuttaa ja  kaikki on mahdollista, ainakin hetken aikaa. Älyttömän mielenkiintonen juttu alusta loppuun, ja anto ainaki mulle aika lailla ajattelemisen aihetta. Että hitto soikoon, jos tyyppi saa baarin pyörimään mestaan mihin ei oo mitään säännöllistä veneliikennettä, mis ei oo vessoja sähköjä mitään, missä puhutaan outoo kieltä ja missä kulttuurit törmää yhtenään, ni voi vittu, oikeesti, KAIKKI on mahdollista, jos vaan tahtoa on.

Sellasen läpän Kosonen jossain kohtaa myös sano, että hän on huomannu että elämä menee 10 vuoden sykleissä. Et 10 vuoden välein tulee joku julmettu kriisi tms jonka lopputuloksella on iso vaikutus tulevaan elämään. Rupesin pähkimään että kyllä, saattaa pitää paikkansa. Itellä ainaki 1991 ja 2001 on ollu vuosia millon on tapahtunu asioita, tai on tehny päätöksiä (tai virheitä), tai kokenu asioita, jotka on sit vaikuttanu isosti koko loppuelämään. Eli jos tää näin menee ni vähäkö jänskättää nähä mitä 2011 tuo tullessaan.

lauantai 25. joulukuuta 2010

EVO 2 (110/2010)

Tykkään Milla Paloniemen En Vaan Osaa -sarjisblogista. Kiroilevat Siilitki oli ainaki aluks ihan jees, vaikka se pohojalaas-murre vituttaakin. Tassutellen -eläinsarjiskirja on kans kiva. Ja noin muutenki ni Milla Paloniemi on varmaan ihana ihmiin.

En Vaan Osaa -blogin hauskoista sarjiksista on jo aikasemmin tullu yks sarjiskirja, ja nyt ilmesty En vaan Osaa 2, eli EVO II eli Kakkosen Evo. Pakkohan se oli ostaa. Valitettavast tää ei ollu ihan niin hyvä ku ootin, jotenki kirjaan valitut sarjikset oli vaan ajoittain hauskoja, osa oli ihan plääh-kamaa. Mutta ku oli justiisa tarponu Tuntemattoman Sotilaan läpi niin tämmönen keveempi piirusteltu juttu tuli todella tarpeeseen.

Mutta toi blogi on edelleen ihan ykkönen. Suosittelen!

Tuntematon sotilas (109/2010)

Ajatella, tämmönenkin aukko oli sivistyksessä. En ollu ikinä lukenu Väinö Linnan Tuntematonta Sotilasta. Ei se nyt sinänsä niin ihme oo, sotahommelit ku ei oo koskaan ollu ykkösenä kiinnostuslistalla. Mutta jotenki tälleen varhaiskeski-ikä-kriisissä tuli tarve sivistyä sen verran, että tietää mistä ees puhutaan kun joka vuosi viimeistään itsenäisyyspäivän tienoilla lehet on täynnä Tuntematonta Sotilasta. Sitä leffaakaan en oo muistaakseni ikinä kattonu.

Mutta eihän toi nyt niin puuduttavaa paskaa ollu ku luulin, vaikka olihan se pääosin pelkkää karjalan mettissä rämpimistä, tappamista, kuolemaa ja kamaluutta. Hyvät henkilöhahmot ja hauskoja sutkautuksia aina välillä. Nauratti ihan perkeleesti ku tyypit pääs Petroskoihin ja siel oli....iiik.... naisia. Yhen tissejä kuvailtiin jotenki että "kuin kaksi porsasta takapuolet pystyssä". Johan on ollu hinkit!

Sota, siin ei o mitään järkee. Make love, not war, sanoo vanha hippi.

maanantai 20. joulukuuta 2010

Nainen vie ja miäs vaa vikisee (108/2010)

Kun tuo Miika Nousiaisen Vadelmavenespektaakkeli toi niin kovin mieleen Erlend Loen, tuon norjalaisen neron, tuli tarve lukasta pikkusen jotain Loee. Koska joku rupiperseinen runkkari on lainannut multa Loen Dopplerin (joka on Loen paras) eikä ole sitä palauttanut, piti tyytyä johonkin muuhun. Kaikki Loet on loistavia, joten sikäli hommassa ei ole mitään ongelmaa (paitsi infernaalinen vitutus siitä että suosikkikirjani on kateissa....). Arpa osui Naisen talloma -teokseen. Ei ehkä parasta Loee, mutta ihan saatanan hyvä silti.

Naisen tallomassa miehen luokse muuttaa nainen, jotenkin vähän vahingossa. Ja mies on sellanen pikkusen nyhverö joka ei saa pidettyä puoliaan oikeen missään. Nainen vie ja jätkä vähän hämmästyneenä siinä sit ihmettelee et mites täs nyt tällee. Yrittää ehkä vähän kapinoida, mutta tekee senkin niin vätysmäisesti ettei akka tietenkään tajua et vau, onpa nyt raju meininki. Loistavasti kirjotettu, tietenkin, ja sellanen mukava kepee yhen makaamisen pikakirja.

Koskahan Loelta tulis jotain uutta? Sitä ootellessa pitänee nöyränä marssia kirjakauppaan ja ostaa uusi Doppler. Ilman sitä ei voi elää.

sunnuntai 19. joulukuuta 2010

Vadelmaveneet (107/2010)

Uusintakierrokselle otin Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolaisen. Nousiaisen Maaninkavaara on tätäkin parempi, mutta kyllä Vadelmavenepakolainen on kaikessa hulluudessaan ihan järkyttävän hyvä.

Kirjahan kertoo Mikko Virtasesta, jolla on melko töpäkkä pakkomielle ruotsalaisuudesta. Mikko haluaa syntyperäseks ruotsalaiseks hinnalla millä hyvänsä, koska ruåtsalaisessa kansankodissa kaikki on paremmin. Mikosta tulee lopulta Mikael Andersson, sellanen tunteellinen kannustava svedu-isä, mutta eihän se ihanuus kauaa tietenkään kestä. Aivan greisi ja sekopäinen tarina, hulvattoman hauska ja ihan loistavasti kirjotettu, joskin  tekstin ErlendLoemaisuus on ajoittain pikkusen häiritsevää.

Ja kun oon ite asunu jonkun aikaa Ruotsissa ja tehny ruotsalaisten kanssa töitä, niin täähän on ihan mahtavaa herkkua. Nousiainen nimittäin kuvaa ruotsalaisia ja ruotsalaista yhteiskuntaa aika helvetin hienosti. Sellasta se just on. Joka asiasta on piettävä vähintään 3 tunnin palaveri, perkele.

Paras läppä on kuitenki ehkä tää:

Mikä on ruotsalaisten cooperin testi? - Pitää olla 12 minuuttia epäsosiaalinen.

perjantai 17. joulukuuta 2010

Indoneessiaa (106/2010)

Flunssanperkele kellisti, aivotoiminta kuumeen ym takia hiukan pätkii, mutta lukasinpa silti tietokirjan indonesian kielen historiasta ja mitä kaikkee siinä nyt sit olikaa. Puolet tekstistä meni kovaa ja korkeelta yli, mutta aattelen tän homman sillai että kaikki mitä vähäkää meni jakeluun ni on ihan silkkaa plussaa. Ku alotin tossa viimekesänä sellasen harrastuksen että koitan oppia indonesian kieltä, ja oon kaikenlaisii kielikurssei shoppaillu ja niitä itekseen tankannu. Jotain toki oon oppinukki, koska kyllä tossa viime lomareissulla ihan kohtuullisesti kykeni hoitamaa pienii asioita indonesiaks. Mutta ei voi sanoo että sujuvaa olis, ei lähellekään, eli pänttäys jatkuu edelleen ja uusia kielikursseja on tilauksessa (oon ajatellu että kahlaan läpi kaikki saatanan kielikurssit mitä raaskin ostaa, kert kertaus, se on opintojen äiti, mut en jaksa samoja kurssimatskuja sataa kertaa plärätä).

Eniveis, tää kirja oli ohut läpyskä, Tohtori Stuart Robsonin pusaama Welcome to Indonesian - A Beginner's Survey of The Language. Ostin tän lomareissulta Balin lentokentältä, koska ei maksanu pal mitää ja kuvittelin sisällön vähä toisenlaiseks.Vaikka tuon nyt läpi ähelsin, en saletisti osaa indonesiaa yhtään sen paremmin ku mitä ennen tän kirjan avaamista eilen illalla osasin. Mutta tiiänpä nyt miten indonesian kieli eli Bahasa Indonesia on kehittyny ja että siel on lainasanoja niin hollannista, sanskriitista ku jostain tietystä kiinastaki ja että äidinkielenähän indonesiaa ei puhu oikeestaa kukaa, kert ihmisil on ihan muut kielet kehis. Indonesia opitaa kyl viimeistää koulussa ja on vaa päätetty joskus tos viime vuosituhannel että otetaas tämmönen bahasa indonesia valtakunnan yhteiseks ja viralliseks kieleks. Tämä selvä!

Ihan kiinnostavaa lätinäähän tuol ajoittain oli, vaikka en kyl ehkä ihan ollu kirjan kohderyhmää. Mutta tulipahan luettua ja oli jotenki niin hirveen näpäkkä ja älykäs olo olevinaa ku muka-kiinnostuneena luin jotai jaaritteluja indonesian ja malesian kielien eroista. Voi morjens!

torstai 16. joulukuuta 2010

Kiva pikku ajastinleikki (105/2010)

Tämmöstä tyhjänpäivästä soopaa tuli luettua, mistä lie öö-luokan alelaarista tänki oon ostanu. Susan Arnout Smithin ihan kiva The Timer Game piti sisällään hengästyttävää jännitysnäytelmää, mis akka juoksee ajastettujen vihjeitten peräs ja koittaa pelastaa lapsensa pahojen tyyppien kynsistä. Sujuva stoori ja ajoittain piti kovasti otteessaan, mutta enemmänki aiheutti sellasta pahaa aihe-ähkyä. Tähän oli ympätty ihan liikaa kaikkee: alkoholismia, elinkauppaa, eteläamerikan poliittista tilannetta, pedofiileja, mielisairautta, isoo bisnestä, elinsiirtoja, pommeja, traagista rakkaustarinaa jne jne jne.  Jos ois pikkusen karsittu ja paneuduttu tarkemmin muutamaan asiaan ni ois varmaan ollu parempi. Nyt liipastiin pikkusen kaikkee, eikä mitään kunnolla.

Kyllähän tätä luki mielummin ku vaik sampoopullon tuoteselostetta, mutta voipi unohtaa samantien.

torstai 9. joulukuuta 2010

Kakka!!!! (104/2010)

Kirjakaupassa ei koskaan voi käydä vilkasematta takanurkkien poistohyllyjä tai alekoreja tai mitä niitä nyt on, sellasia missä rispaantuneet paskat opukset oottaa matkaa nuotioon, tahi joittenki pöhköjen ostoskasseihin. Ja jos siel nököttää kirja jonka nimi on Kakka ni miten sen vois jättää ostamatta? Ei mitenkä!

Nicola Davies on nakuttanu asiaa kakasta, näkökulma on pikkusen tieteellinen ja lapsille tehty, mutta ainahan se kakka aikuistakin kiinnostaa. Ja opin kuulkaa paljon uutta, esim. että sinivalaan kakka on useita metrejä pitkä noin 25 cm levyinen megajööti. Onneks ei oo snorklaillessa törmänny semmoseen (oon nähny ku kilpikonna pusertaa pökäleen, se riittäkööt).

Erikoispointsit Neal Laytonin mainioille kuvituksille, ne hymyilytti enemmän ku mikään kakkafakta.

Tylsä Nemi (103/2010)

Oijoijoi, ihan uus Nemi-läpyskäsarjis löyty tänää ku R-kipsalla kipasin suklaaostoksilla! Talven tullen on alpumin nimi, ja.... niin kovin ku Nemistä tykkäänki ni kyllä tää taitaa olla paskin ja mitäänsanomattomin julkasu toistaseks. Ei tainnu kertaakaan ees hymyilyttää, ykskään strippi ei kunnolla napannu.

Pettymys hieman, siis. Höh. Ettei nyt alkais Lise Myhreltä vähän ideat olla loppuunkaluttu? Toivottavasti ei.

maanantai 6. joulukuuta 2010

Geishahommelit (102/2010)

Arthur Goldenin Memoirs Of A Geishan alotin Gili Trawanganilla Indonesiassa. Kirjan nappasin siitä oman majapaikan kirjahyllystä, josta olinki jo likimain kaiken muun lukukelvollisen ehtiny kahlata läpi. Memois of A Geishan ku oon joskus ennenki lukenu ni vasta viimisessä hädässä tarrasin tähän. Ja toin kirjaressukan ihanasta trooppisesta paratiisista tänne kylmään ja pimeään Mordoriin. Sori!

Memoirs Of A Geisha on miälenkiintonen ja hyvä ja sillai tosi kiinnostava koska kuvaa ihan toisenlaista maailmaa ja elämää. Ihmeellistä meininkii noil japanialaisilla, en muuta sano.


Täst on leffaki tehty, pitäs ehkä joskus kattoa. Joo.

keskiviikko 1. joulukuuta 2010

Lomalla luetut (76-101/2010)

Lomalta palattu ja sata kirjaa luettu! Alla lyhyt ja ytimekäs lista siinä järjestyxessä kun opukset tuli loppuun kahlattua. Osa kirjoista oli itellä mukana, osan lainasin kaverilta, loput on poimittu erinäisten majotusliikkeittein kirjahyllyistä. Osa oli paskoja, osa mitäänsanomattomia mutta osuipa sekaan pari ihan pöyristyttävän hyvääkin kirjaa.

Jo Nesbo: Lumiukko (76/2010)
Harry Holt jahtaa Norjan ekaa sarjamurhaajaa. Sikahyvä, paitsi että arvasin jo alussa kuka se murhaaja oikee on.
Luettu: 9.10.2010 Kota Kinabalu, Malesia

Lee Child: The Hard Way (77/2010)
Jack Reacher, rasittava näsäviisas besserwisser, ratkoo kidnappausta.
Luettu: 13.10.2010 Pulau Mabul, Malesia

Val McDermid: The Torment Of Others (78/2010)
Sikahyvä sarjamurhausjuttu, missä sivujuonena pedofiilipahis.
Luettu: 15.10.2010 Semporna, Malesia

Minette Walters: Disordered Minds (79/2010)
Vanhan murhan selvittelyä amatöörivoimin. Ei kummonen.
Luettu: 20.10.2010 Pulau Weh, Indonesia

Jonathan Kellerman: Billy Straight (80/2010)
Kotoo karannu pikkupoika näkee vahingossa ku holivuud-julkimon ex-vaimo tapetaa. Sitä sit poliisit tutkii ja kaikenlaist sattuu.
Luettu: 22.10.2010 Pulau Weh, Indonesia

Karen Rose: Don't Tell (81/2010)
Hullulta väkivaltaselta ukoltaan paennu vosu. Tosirakkaus tulee, puolet kirjasta pelkkää esileikkiä. Hullu aviomieskii tietty tärähtää mestoille, mut aaah lopussa kaikki hyvin ja rakkaus rulettaa.
Luettu: 24.10.2010 Pulau Weh, Indonesia

Inna Bulgakova: Moskovan kirvesmurhat (82/2010)
Totaalisen sekava stoori kirvesmurhasta josta jo syyllinenkii telotettu. Mut eihä se sit ollukkaa oikeest se kirversmurhaaja, eikä se toinen murhattukaa ollu se keneks sitä luultii.
Luettu: 25.10.2010 Pulau Weh, Indonesia

Melissa Bank: The Wonder Spot (83/2010)
Ihan kiva stoori sellasen vosun elämästä joka ei oikee tiiä mitä se haluu. Muutama ihan ikiva huumorijuttu, mm. et jollaa vosul oli niin kireet farkut et sen nivuset näytti ihan W-kirjaimelt. Heh.
Luettu: 26.10.2010 Pulau Weh, Indonesia

Lynn S. Hightower: Eyeshot (84/2010)
Yleinen syyttäjä lahtaa raskaana olevia vaimojaan.
Luettu: 27.10.2010 Pulau Weh, Indonesia

Stephen Dobyns: The Church Of Dead Girls (85/2010)
Loistava kertomus pikkukaupungista jossa teinityttöjä alkaa kadota. Mielettömän hyvin kerrottu ja kirjotettu tarina siitä miten pieni kyläyhteisö menee ihan sekasin kun kaikki epäilee toisiaan.
Luettu: 31.10.2010 Kuala Lumpur, Malesia

Khaled Hosseini: The Kite Runner (86/2010)
Hieno ja traaginenkii stoori Afganistanista. Kamalii tapahtuu mut jonkinlainen onnellinen loppu.
Luettu: 1.11.2010 Gili Trawangan, Indonesia

Giles Blunt: The Fields of Grief (87/2010)
Polliisin rouvva putoo katolta ja kaikki luulee sitä itsariks, mut eihä se tieteskää itsari oo ku murha.
Luettu: 3.11.2010 Gili Trawangan, Indonesia

Laura Wilson: Dying Voices (88/2010)
Rikkaan perijättären äiti kidnapataa ja kaikki luulee et se on tapettu. Raato löytyykii sit vasta 20 vuotta myöhemmin ja se onkii ihan tuore raato. Mysteerii sit selvitellää.
Luettu: 4.11.2010 Gili Trawangan, Indonesia

Linwood Barclay: Fear The Worst  (89/2010)
teinityttö katoaa savuna ilmaan ja autokauppias-isi sitä ettii. On ihmiskauppaa ja ilkeit pahoi roistoi.
Luettu: 5.11.2010 Gili Trawangan, Indonesia

Helen Fielding: Olivia Joules And The Overactive Imagination (90/2010)
Ihan paranoidi toimittajapimatsu vahingos sotkeentuu terroristijuttuihi. Kevyttä hömppäpaskaa, pari kertaa jopa nauratti.

Luettu: 6.11.2010 Gili Trawangan, Indonesia

Tess Gerritsen: The Killing Place (91/2010)
Uskontokulttihommeli ja tyypit pulassa erämaassa.
Luettu: 7.11.2010 Gili Trawangan, Indonesia

Audrey Niffennegger: The Time Traveller's Wife (92/2010)
Rakkaustarinat buu, mut tää oli loistava! Oon  kyl joskus aikasemminkii tän lukenu mutta tää onkii kirja jonka ääreen voi palata vaik kui monta kertaa. Suosittelen ehottomast! Ja ihan pakko hankkia ko.kirjailijan muitakii kirjoi.
Luettu: 9.11.2010 Gili Trawangan, Indonesia

Michael Crichton: State Of Fear (93/2010)
Puuduttava järkäle ekoterrorismista. Ihan paska.
Luettu: 12.11.2010 Gili Trawangan, Indonesia

Jonathan Kellerman: Devil's Waltz (94/2010)
Tsykiatri selvittää Munchausenin tsyndrooma -hommelia. Ei oikee lähteny tää kirja missää vaihees liitoon.
Luettu: 14.11.2010 Gili Trawangan, Indonesia

John Sandford: The Night Crew (95/2010)
Hullu sarjamurhaaja vainoo yhtä pimuu ja tappaa sen tuttuja.
Luettu: 16.11.2010 Gili Trawangan, Indonesia



Andre Agassi: Open (96/2010)
Helvetin hyvä elämänkerta, jonka jakso lukee vaikkei tajuu tennixestä hevonvittua.
Luettu: 18.11.2010 Gili Trawangan, Indonesia

John Grisham: The Chamber (97/2010)
Ku Klux Klania ja kualemanselliä ja telotushommia. Sikahyvä.
Luettu: 21.11.2010 Gili Trawangan, Indonesia

Hunter S. Thompson: Helvetin Enkelit (98/2010)
Gonzoiluu pärinäpoikien kans.
Luettu: 23.11.2010 Gili Trawangan, Indonesia

Ann Cleeves: Raven Black (99/2010)
Pienel saarel teinityttö murhataa. Yllärimurhaaja.
Luettu: 25.11.2010 Gili Trawangan, Indonesia

Lee Child: Running Bling (100/2010)
Taas se rasittava ärsyttävä Jack Reacher kehis, mut se selvittää sikahianon sarjamurhajutun.
Luettu: 26.11.2010 Gili Trawangan, Indonesia

Alice Sebold: The Lovely Bones (101/2010)
Parhaita kirjoja mitä oon ikiin lukenu! Teinityttö murhataa ja se taivaasta seuraa perheensä ja ystäviensä elämää. Ei malttanu ees snorklaamaan mennä, oli pakko lukee ihan yhellä makaamisella loppuun. Aivan loistava!
Luettu: 27.11.2010 Gili Trawangan, Indonesia

keskiviikko 6. lokakuuta 2010

Vitosnemi (75/2010)

No perskules. Kerkesinpäs viel lukasta yhen ennen lomaa!

Norjalaisen Lise Myhren piirtämät Nemi-sarjakuvat on ihan järkyttävän hyviä. Kirjahyllystä löytyy muutama englannistettu, ja kaikki suomessa julkastut lötköalbumit sekä kovakantiset kokoelmat. Tää minkä nyt lukasin (uusintakierros, eli oon lukenu tän jo joskus aikasemmin) on kokoelma numero 5, ja aika tuhti järkäle onkin: vaati peräti kaks makaamista että sai luettua läpi. Ei ehkä oo parhain näistä kokoelmista, siellä alkupäässä jutut on jotenkin tuoreempia, mutta kyl tässäki pari kertaa Nemi tökkäsee vallan osuvasti.

Esmes kun pojat baaritiskillä jupisee miten naiset on aina niin vaiketa mut pitää ymmärtää kun naisilla on sellasia epäkäytännöllisiä synnynnäisiä piirteitä, jotka tekee naisista pahantuulisia ja ärtyisiä.Nemi totee siihen että  "Älä puhu minulle epäkäytännöllisyydestä. Teillä on G-piste perseessä."

Oispa itelläki supliikki yhtälailla salamannopea.

Ja tähä viel yks strippi (ei mikään hauskin evö mutta en jaxa ny ettiä enempää):




Mutta siis NNNNNNYT tää blogi jää lomalle, koska miä häivyn huomenna tuonne lomalaitumille, kaukomaille. Palataan joulukuussa asiaan!

tiistai 5. lokakuuta 2010

Siististi kostaa (74/2010)

Jens Lapiduksen Siisti kosto on tavallaan jatkoa Rahalla saa -kirjalle. Mutta tavallaan ei. Joitakin samoja henkilöitä siel vilisee, vähän viitataan edellisen kirjan tapahtumiin, mutta kyl Siisti Kosto toimii ihan itsenäisesestiki. Ei edellytä edellisen lukemista, siis.

Täs ollaa taas pörisemäs Tukholman alamaailmas, jugoslaavimafia siel temmeltää, sit on yks vähä paha poliisi josta tuleeki melkeen hyvä poliisi, on entinen palkkasoturi joka on ihan täys psykopaatti ja kilipää jne jne jne. Sekaan läimästää sit viel Palmen murhaan liittyvä salaliitto ja laitetaan kaikki räjähtämään käsiin sellasis mafian huarajuhlissa.

Tuomio: ihan kiva, mutta Rahalla saa oli parempi. Et vähä pettymys oli, muttei paljoo.

Tää oli kirja numero 74 ja tilanne on nyt sellain, että tää blogi ei nyt ehkä vähään aikaan päivity (ellen täs sit viel hermostuksissani lukase jotain nopeeta ja iisii.... mut tuskin). Miä lähen nimittäin ylihuomenna vihdoinki kesälomalle ja oon pari kuukautta reissussa tuol ääsiän suunnalla. Olettaisin että siellä tulee luettua ihan vitusti, mutta en ala sielt kirjablogiani päivittelemään. Piän kuiteski sillee old skool -tyylillä eli oikee kynäl ja paperil listaa siitä mitä luen, ja roiskasen listan sit tänne jahka palaan.

Et se ois niiku kuulemiin! Palaillaan joulukuun alussa asiaan!

tiistai 28. syyskuuta 2010

Heräämisiä (73/2010)

Prrrrkl, taas lipsahin puolihuomaamatta kirjakaupan ovesta sisään. Tekosyy oli mennä ostamaan kalenteri ens vuodelle. En löytäny kelvollista kalenteria, mutta hupsishtakeikkaa, Fingerporin Heräämisopas jotenkin väkisin hyppäsi käteen ja pitihän se ostaa. Miksen muuten oo hankkinu tätä jo ajat sitte? En tajua.

Heräämisoppaassa on kokoelma Fingerporin sellasia uskonnollis-sävytteisiä strippejä. Siel on Gootti Kustaa menossa Black Donaldsiin ja on riivatun kissa ja ku pappi on hukassa ni sus siunakkoon ja kaikki mahtavuudet. Jostai syystä tänää kuitenki nauratti eniten papin saarna joka meni että "Kaksi kertaa vuodessa pitää sinun madotus suorittaman!" Siis tämä:


(Kirj.huom.shrlck.hlms.tutk. Miks muuten tos hesarin sivuilta pöllityssä stripissä puhekupla sanoo et kaksi kertaa KUUSSA? Kirjassa se on nimittäin et vuodessa. Hmmm.... salaliitto, salaliitto....jotain vehkeilyä täs nyt selkeesti on....)

Pertti Jarla on nnnnnnnero!

sunnuntai 26. syyskuuta 2010

Vampyyrit diibadaabaaaaarrrgggghhh (71-72/2010)


Huooooooooh. Nyt se saatanan 8 kirjan Sookie Stackhouse pulassa -kirjaboksi on luettu. Siis Charlaine Harrisin näit kirjoi mistä on tehty telkkariin se True Blood missä on eroottisväritteisii vampyyriseikkailuja. Osat 7 ja 8 eli All Together Dead ja From Dead To Worse. Ja hei, eikä tässä vielä kaikki: näit on viel 3 lisää, eikä varmaan siihen jää. Mutta niit kolmee jatko-osaa en hommaa nyt vähään aikaan, en jaksa enää.

All Together Deadissa Sookie menee vampyyrikonferessiin ja oho taas se on kohta ihan saatanan pulassa ja koko universumi pyörii Sookien ympärillä ja sit lopussa Sookie taas pelastaa koko vampyyrimaailman. From Dead To Worsessa ensin sotii ihmissudet ja tieteskii Sookie on keskellä pahinta kahinaa. Ku siitä selvitää ni eikö tuu tuhmat Vegasin vampyyrit hätistelemään ihanan Ericin pisneksiä ja asioita, ja mite ollakaa: Sookien kotosas keittiössä tääki konflikti selvitellää. Viel vähä joku pahis koittaa uutta kuningasta ja Ericiä tappaa mut Sookie, mein touhukas sankaritar, senki homman hoitaa tost vaa. Sekaan viel vähä keijukaishommia, ihmispanttereita ja muutama noita, ni avot.

Vittu mitä paskaa. Mutta ihan viihdyttävää, myönnettäköön. Et ehä miä näitä oo sillai lukenu että joku ois pitäny veittä kurkulla et nyt akka luet. Nää on tämmöst "aivot narikkaan ja antaa palaa"-lukemista.

Btw, oli pakko nyt sitte vähä surffailla internjetissä ja käyä kattomassa millanen vosu se näitä eroottisväritteisii hupsutteluja oikee kirjottaa. Herranpiaxut sentäs. Harrisin Charlaine se on tommonen kotosan näkönen mamselli eikä mikään tuonelan tienviitta, mitä ois voinu kuvitella, ku kirjottaa tämmöst sexikäst shaissee mis kaikenlaisten henkimaailman hyypiöitten kans vaa hekumoiaa. Asiaa!

torstai 23. syyskuuta 2010

Pervoa naurattaa (70/2010)

Ihan vahingossa tänään vähän jotenkin jouduin kirjakauppaan, vaikka onkin porttikielto viel päällä. Mutta selvisin sieltä ulos ilman konkurssia. Ostin vain ja ainoastaan uuen Hugleikur Dagssonin kirjan Naura, pervo, naura! Sehän oli sit pakko lukea oitis, on nimittäin ihan parhainta sarjakuvaa nämä tuherrukset.

Oon siis aika kovasti Hugleikur-fani, ja sen edelliset kirjat löytyy tieteskii hyllystä, eli eihän ilman tätä uutukaista kertakaikkiaan voi ihminen elää. Ja Naura, pervo, naura! onkii ihan yhtä hulvaton ku edelliset. Piirustukset ja jutut on taas niin kauheeta tasoo, tai pikemminkii tasotonta, et välillä oikee hävettää että naurattaa. Ai kamala sentään.

Esimerkiks ku tikku-ukot on porukalla panemassa hevosia ja sit yks veteleekin siel seepraa. Ni muut närkästyneenä siihen et "Luuletko olevasi jotenkin erikoinen?" Buahahahahhahahah! Ihan parhautta!

Hei vau, nyt on muuten 70 kirjaa luettu! Ja viel on 3 kk aikaa, eli 30 kirjaa luettava vielä, ja just kohta alkaa pitkä loma mis on aikaa löhöillä ja lukee....  eli ihan piis of keik se sata kirjaa vuodessa! Jei!

tiistai 21. syyskuuta 2010

Sookie ei saa aisaa (68-69/2010)


Tuli se flunssa enkä jaksanu kipeenä ajatella mitään, ni lukasin taas pari Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -kirjaa. Dead As A Doornail ja Definately Dead. Stoorin kirjat numero... öö... 6 ja 7 vissiin. (Eiku 5 ja 6, kirj.huom.tark.lask.suor.)

Ja siis... Ou. Mai. Gaad. Pöyristyttävää uutisoitavaa nyt näist kirjoist, kuulkaa!

Dead As A Doornailissa KUKAAN ei panenu. Ees Sookie ei saanu aisaa, eikä ollu yhtään seksikohtausta. Mitä ihmettä? Definately Deadissa oli sentäs yks kiihkee keittiökohtaus, ja se oli niin kuuma ettei ne ehtiny ees pöxyjään riisumaan. Likasivat kalsarinsa, niinku.


Seksi oli siis melkeen hävinny kuvioista, joten nyt näis kirjois ehtiikii tapahtuu ihan helvetisti kaikkee muuta ku kaikki aika ei meekkää enää kopuloimisee. Oonkii jo vähä putoillu kärryiltä, joutuu koko ajan kelaamaan et ai kukas vitun ihmehiippari tää nyt taas oli. Joka toisella sivulla tuppaa uutta yliluonnollista otusta, ja kaikki jotenki kärhämöi toistesa kans, ja siel on noitii ja ihmispanttereit ja keijukaisii ja vaik mitä. Vamppyyrit on ollu melkeen niiku sivulauseis vaa.

Definately Deadissa Sookie deittailee semmosta tyyppiä, joka osaa muuttua tiikeriks, siis ihmistiikeri, weretiger, mitänäitänyon. Semmoin mulle kans kiitos pliis nam!  (Tosin, kun tarkemmin ajattelee, ni vähäkö semmoin tarvii aina täydenkuun aikaan ison hiakkalaatikon....et sekii olis sit kuitenkii epäkäytännöllinen poikaystävä, ihan niiku kaikki muutkii, eli....ei ei ei ei eeeeei ei käy semmonenkaa).

Mut siis paskemmaks nää Sookie-kirjat vaan menee koko ajan. Näit on viel kaks tuol piironkin päällä, meinaan äheltää neki nyt pois päiväjärjestyksestä. Pääsen sit parin viikon päästä lomalle lukemaan ihan jotain muuta (paskaa varmaan yhä, mutta toisenlaista paskaa kuiteski).

keskiviikko 15. syyskuuta 2010

Härkösiä (66-67/2010)

Iskipä sitten se flunssa päälle ja kunnolla. Eli makaan kotona, ryystän finnrexiniä, vedän yliannostuksia vitamiineista... ja luen, sen minkä taju kankaalla makaamiselta ja niistämiseltä kykenen.

Vetäsin välipalana pari Anna-Leena Härkösen kevyttä, hauskaa ja hyvää kolumnikokoelmaa. Palele porvari ja muita kirjoituksia meni ekana, ja samantien perään Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia. Ihan loistavaa settiä. Kumpaisenkin olen lukenut useasti ennenkin. Kolumnit mitä näihin on kasattu on tuttuja ainakin Imagesta, ja osa kai Anna-lehestä, mut siit en tiiä mitää ku en akkain lehtiä pahemmin lue.

Tykkään ihan sikana Härkösen kirjoista. Lähes kaikki olen lukenu, osan useaan kertaan, ja lähes kaikki löytyy myös omasta kirjahyllystä.Tykkään Härkösen kirjotustyylistä ja tarinankerronnasta ja huumorista. Arvostan suunnattomasti.

Joskus se asu tässä jossain huudiloilla ja tuli useesti kadulla vastaan. Teki aina mieli kumartaa ja vähä palvoa ja kertoa että oon fani ja ihailen ihan älyttömästi, mutten koskaan kehannu. Se oli aina jotenki niin äkäsen näköin. Ja seki on jotenki ihan helvetin hienoo.

tiistai 14. syyskuuta 2010

Indonesiassa (65/2010)


Kammottavan Eat, Pray, Loven jälkeen surffasin nettikirjakauppoja hiiri savuten ja yritin löytää hyviä matkatarinakirjoja, mielellään sellasia joissa käytäis Indonesiassa. Löytyi Nick Langston-Ablen Playing With Fire - Adventures in Indonesia. Nick käy 4 viikon tehomatkalla Javalla, Balilla ja Lombokilla. Kiipee parille tulivuorelle ja kokee kaikenlaista reppureissuhommelia.

Eikä se ollu ollenkaan pöllömpi kirja. Ei toki mikään spektaakkelimainenkaan, mutta sanotaanko vaikka niin että kirja löysi  kohderyhmänsä. Osu ja uppos, ja sillai, ja lukasinki tän ihan kahella makaamisella. Kyllähän kaikki jo varmaan tietää, että oon aika innostunu Indonesiasta: opiskelen indonesian kieltä, luen Jakarta Postia netistä että tiiän mitä siellä tapahtuu, kuuntelen indonesiankielistä radiota kaiket päivät (jonkinlaisen kielikylvyn merkeissä) ja toki olen tuotapikaa menossa taas Indonesiaan (ensin vähä hortoilen Singaporessa ja Malesiassa, mutta arvioitu laskeutumisaika Indonesian maaperälle on 20.lokakuuta).

Playing With Fire tosin kertoo matkasta yli 10 vuoden takaa, ja kirjailija on ihan pöhkönä tulivuoriin,  joten ihan ajankohtasta stooria täs ei ollu ja välillä puudutti ihan saatanasti lukee sivukaupalla vouhkaamista tulivuorien hienoudesta. Ei niin ettenkö itekin ekaa kertaa Balilla ollessani meinannu pökertyä kun näin tulivuoria, eikä niinkään ettenkö itekin haaveilis että joskus kiipeen Lombokin Mount Rinjanille (toistaseksi riittää kyllä että saa tuijotella sitä lähisaaren rannalla maaten), mutta kyllä tän kirjan mielenkiintosemmat tarinat oli ihan muuta ku tulivuorimaisemia. Ne oli niitä kanssakäymisiä paikallisten kanssa, yleistä sähellystä (kaikki ei kuulkaa Indonesiassa mene niiku Strömsössä) ja uusia kokemuksia.

Aika osuvan kuvan tästä kyl sai siitä, miten erilaisia kokemuksia maailmalla matkatessa tulee. Välillä tekis mieli repiä pää irti kusettajilta ja väkisin rojua kaupittelevilta ahistelijoilta, mutta kuhan sellasista tilanteista on selvinny niin 10 minuutin päästä sitä saattaa jo huokailla onnesta ja haaveillla omasta risumajasta ja elämästä paratiisisaarella.

Mut miks aina matkakirjat kertoo vaa sellasista "life-changing journey"-matkoista? Tääki oli sellanen. Mistä helvetin matkatoimistosta sellasia saa? Määki tahon!!!

(No joo, okei, oishan se tylsää lukee kirjaa jossa esimerkiks joku nimeltämainitsematon läski varhaiskeski-ikänen elämän ehtoopuolella oleva wannabe-puuma makaa viikkotolkulla rannalla juomassa kaljaa ja lukemassa paskoja kirjoja.... sellaset tarinat voi kirjotella sit vaikka matkablogiin.... Kröhöm)

maanantai 13. syyskuuta 2010

Missä kuljimme kerran (64/2010)

Kjell Westön Missä kuljimme kerran on finlandiapalkittu ja hieno kirja. Hiukan raskaan puoleinen, varsinkin tämä pokkaripainos mikä mulla oli. 600 sivua ja saatanan pientä fonttia. Puuh.


Missä kuljimme kerran oli kuitenkin hieno ja silmiä avaava lukukokemus. Oman isänmaan historiantunetumus on jostain syystä aika hataralla pohjalla, en tiiä oliko sillo nuijasotien aikaa ku miä kouluja kävin ni nää Suomen sisällissodat ja teurastushommelit ja lapuan liikkeet ja muut viel niin herkkiä juttuja että ne meni historian tunneilla sillai sivulauseissa. Vai enkö vaan muista mitä on opetettu? Täs kirjassa sitä historiaa käydää sit läpi ja hurjaltahan nuo hommat kuulostivat. Pisti miettimään et mitähän sitä omatkin isovanhemmat on joutunu kokemaan? Millasta niitten elämä on oikee ollu?
Ja voi luoja että meil sotien jälkee syntyneillä sukupolvilla on ollu helppo elämä.


Parasta täs oli kuvaukset Helsingistä. Helsingin historiasta ja elämästä ja ihmisistä sillo 20-, 30- ja 40-luvuilla. Tajusinki et aika vähän on tullu luettua kirjoja jotka sijottuu omille huudiloille. Sellasia pitää lukea lisää.


Ja pitää ottaa sanastoa käyttöön tuolta. Esimerkiks "Sinä turpea luksushutsu!" ja "Senkin yläluokan hyeena!" voisivat heti ruveta vilisemään jutuissa ku akkain kanssa käyään kotkottelemassa.


Ei siis ollu mikään helpoin ja sukkelin lukuelämys, mutta ehottomasti vaivan arvoinen. Pitää Westöä lukee lisääkin. Mutta tän perään tarttee jotain köykästä hömppää joka menee ilman aivotoimintaaki. Varsinkii ku nyt on pieni flunssa päällä ja aivotoiminta sen myötä tyystin nollassa.

sunnuntai 5. syyskuuta 2010

Lutkat ei lukemalla lopu (63/2010)

Olin vähän epävarma että pystynkö tuon Meiju Suvas -spektaakkelin jälkeen enää ikinä lukemaan mitään, mutta en antanu paniikille aikaa vaan tarrasin samantien uuteen kirjaan. Krjakauppapsykoosien tuotoksia kun on tuolla makuukammarin piironkin päällä viel ihan järetön pino. Ja kun tossa tuli kaikenlaisii lutkailukirjoi luettua ni ai hitto, ohan sitä sellanenki kirja ku Lutka.

Lutka on sitä sellasta brittiläistä rajuu tarinaa mitä on ennenki luettu. Nyt oltii Liverpoolissa ja Millie-niminen opiskelijatyttö ryyppää ja vetää huumeita ja panee mitä tahansa minkä kiinni saa. Ihan hyvä kirja joo, seksikuvaukset tasoa Jallu, tarina piti otteessaan mutta jotenki oli vähä sellanen plääh-fiilis. Et hei tää on niiiiin luettu jo sataan kertaan. Mikä itseasiassa saattaa pitää paikkansa koska tuli jossain kohtaa ihan sellanen bon-voyage-ilmiö et heeeeetkinen, oonkohan lukenu tän ennenki. Voi olla. Mutta ei se pelkästään siks tuntunu siltä et tää stoori on jo kuultu, koska jotenki näitä nuoriso-sekakäyttää-ja-sekoilee-kirjoja tulee joka suunnasta. Et ei täs mitää uutta ja ihmeellistä ollu.

Kirjailijan nimi on muuten Helen Walsh, ja hänestä kerrotaan kirjan takaliäpeessä sellanen satu että se päihittää kirjan sisällön ihan sata-nolla. "Englantilainen Helen Walsh (s.1977) veti ekstaasia ja kokaiinia teknoklubeissa jo ennen ensimmäisiä kuukautisiaan. Hän muutti 16-vuotiaana Barcelonaan ja työskenteli transvestiittiprostituoitujen parittajana. Kotiin palattuaan Walsh opiskeli sosiologiaa Liverpoolin yliopistossa ja valmistui huippuarvosanoin".

Niin varmaan.

Seuraavaks tahon lukee jotain mis siveet neitsyet juo maitoa ja tekee ristipistotöitä ja keskustelee säästä. En nimittäin jaksa näit horoperseit enää ollenkaa.

torstai 2. syyskuuta 2010

Meiju Suvas ja pyramidien salaisuus (62/2010)

Nyt nimittäin tuli luettua niin mykistävä kirja ettei tiedä mitä tästä nyt sanois (peura ajovaloissa -ilme tähän). Lyhyesti: Sydämellä on Marita Kuokkanen -nimisen toimittajan kirjoittama jonkinlainen elämänkerta Meiju Suvaksesta.


Voi hyvä jumala. Mistä miä alottaisin? No vaikka siitä, että kirjaa ei tarvi ees lukea, ihan selaamalla huomaa että nyt ollaan niin töpäkän paskan äärellä että ei auta ees pyyhkästä. Kirja on hirveen näkönen, kauheesti taitettu ja kuvat on ihan kamalia kotialbumista pöllittyjä räpsyjä. Paras esimerkki kirjassa olevista kuvista on kohdassa jossa Meiju kertoilee mitä mieltä hää on kollegoistaan, siis muista iskelmästarboista, ja kehuu siinä vuolaasti miten Eini on niin kauheen kiva. Ni mikä on tarkkaan harkiten valittu kaikista maailman kuvista joissa Eini esiintyy? Vittu, sellanen sekava kuva jossa on Meiju ihmisjoukon keskellä. Kuvatekstissä sitte selvennetään että "Einin takaraivo etualalla". Naurattaa vieläki niin et meinaa tulla kuset housuun!!!!!


Sit kirjan sisältö. Voi morjens, niin sekavaa, niin sekavaa. Ekaks on roiskastu joltain horoskooppi-cdltä tempastu pätevä luonneanalyysi Meijusta, sit vähä kerrotaan lapsuusjuttuja ja miten ura alko, esitellään Meijun koira, annetaan viikon ruokavalio laihduttajille,  kerrotaa miten esiintyvä taiteilija viettää 4 tuntia vaatekaupassa, matkaillaa vähä epsanjassa, kehutaan kollegoita, esitellään uus miesystävä, listataan levyjä ja.... kaiken kliimaksina, uskokaa tai älkää, ratkaistaan pyramidien salaisuus. Oikeen piirroskuvatki on kirjassa mukana et miten ne pyramidit nyt sit oikeen rakennettiin. "Meijun käsityksen mukaan pyramidit rakennettiin hiekka-aavikolle, koska hiekasta voitiin rakentaa ramppeja, joiden avulla kivilohkareet saatiin paikoilleen. Meiju sai ahaa-elämyksen maaliskuun ensimmäisellä viikolla 1998". (piirroskaaviot tästä neronleimauksesta tuos vieres, kuva isonee ku sitä klikka)



Kaikki paskat kuvat ja kauheen taiton ja sekavan sisällön viel sulattais, menis huumorilla ja jonkinlaisena perverssinä hupina, mutta saatana millasta tekstiä se toimittaja Kuokkanen tykittää. Vittu, oikeesti! Teksti on täysin kritiikitöntä Meijun kehumista, ja viel niin paskasti kirjotettua et oikeen aivoihin sattu lukee tämmöstä. Lisäks tuli koko ajan olo et teksti olis lähtösin jonkun 12-vuotiaan fanitytön kynästä, joka on lukenu hiukan liikaa jotain harlekiineja ja lisäks kuvittelee olevansa hirveen sukkela ja nokkela ja hauska. Mut ei, ihan  on kypsempää ikäluokkaa tuo mein Marita.

Mut pakko todeta et välillä siel oli niin tahattoman järjettömiä tekstinpätkiä, että oon huutonauranu itteni ihan tärviölle. Kaivanpas muutamat katkelmat ni saatte käsityksen millasen kynäsankarin kans täs ollaa tekemisissä.



Meiju menee keikalle Martti Vainion Lomakouheroon: "On synkkä ja myrskyinen ilta, mutta Lomakouherosta tuikkivat sadat ystävälliset valot syksyn pimeyteen. Kilpaa valojen kanssa tuikkivat Martti Vainion ja Meijun silmät, kun he kohtaavat toisensa sateisella pihamaalla. He äityvät muistelemaan sitä iltaa, kun Martti näki tähdenlennon. Meiju otti autolle kävellessään jäisellä pihamaalla klassiset lipat ja lensi niin sanotusti persuuksilleen, ettei suorastaan selälleen. Marttia olisi naurattanut niin, mutta ensin piti varmistua, ettei tähdestä lennon takia tullut entistä. Kaikkien meidän onneksi Meiju selvisi pelkällä säikähdyksellä. Hänhän olikin silloin pulskemmassa kunnossa kuin nykyään. Että jotakin hyötyä niistä ylimääräisistä toppauksistakin oli!"



Meiju rakastuu egyptiläiseen mieheen. Marita sekoaa totaalisesti ja pohtii (täst en tajunnu hevonpersettä): "Ja mitä rakkaus on? Onko se sitä, että Sopiva ja Pätevä kohtaavat ja solmivat yhteiskuntasopimuksen? Vai onko se sitä, että henkinen painovoimalaki asetetaan kyseenalaiseksi ja pompitaan iloisesti jonkin upiuuden tunteen kannattelemina kohti auringonlaskua?"

Meiju on lentokentällä vastassa uutta heilaansa, ja Meiju seisoo lasin takana odottamassa ja kyttäämässä kun mies venaa laukkujaan. Tapaavat vasta kolmatta kertaa ja Marita tulkkaa tunnelmia: "Kolmatta kohtaamista olivat edeltäneet kymmenet ja taas kymmenet puhelut, joissa rakkaus oli muuttunut abstraktiksi, ylimaalliseksi asiaksi, jonka ainoa maanpäällinen todiste oli yli kuukauden ajan ollut tumman miehen tumma ääni, joka soi sydämessä silloin, kun ei soinut korvassa. Who are you? Mikä tuo mies itse asiassa on, joka seisoo tuolla tummana kui yö, tai ehkä beigenä?"

TAI EHKÄ BEIGENÄ??? Ei vittuuuuuuuuu.... ihan mahtavaa!

Suosittelen ehdottomasti kaikille, tää on niin spektaakkelimainen lukukokemus että kyllähän jokaisen pitää tää kirja hommata. Sitä saa mukavaan kympin hintaan tilattua täältä.

Huh huh. Olipas.... jestas...

Puhistus (61/2010)

Puhdistus nyt ei kummosempia esittelyjä ja lässytyksiä kaipaa. Myydyimpiä ja lainatuimpia ja palkituimpia kirjoja Suomessa vissiin vähään aikaan. Finlandia-palkinto, Runeberg-palkinto, joku Pohjoismaiden Neuvoston Kirjallisuuspalkinto. Eikä turhaan, Sofi Oksanen on järkyttävän lahjakas ja Puhdistus on yks parhaita kirjoja joita oon ikinä lukenu ja must kaikkien kuuluis lukee tää, ihan jo pelkästään yleissivistyksen vuoks.

Tää ei muuten ollu eka kerta ku Puhdistuksen luin, eikä myöskään vika kerta. Tulen lukemaan tän vielä mooooonta kertaa, koska oon sillä lailla hassu että luen hyviä kirjoja useaan kertaan ja muutenki tykkään palata sellasten kivojen asioiden äärelle, oli ne sit kirjoja tai paikkoja tai ruokia tai elokuvia tai mitä vaan elämyshommia. Koska jos löytää hyvän asian ni sen parissahan on takuuvarmasti mukavaa. Ei oo pakko koko ajan leuhottaa haku päällä ettimässä uusia kokemuksia. Joskus ei vaan jaksa kokee uutta, ja sillo on ihanaa et voi tarttua johonki jo hyväks tiedettyyn hommaan.

Peeäs: Oon lukenu myös kaikki muut Sofi Oksasen kirjat ja tykkään kovasti. Sofi kirjottaa niin hyvin ettei voi kun arvostaa (ja kadehtia).


Peeäs kaks: Seuraavaks muuten lähtee ähellettäväks sellanen opus että oxat pois.... Pitäkää pipoistanne kiinni!

maanantai 30. elokuuta 2010

Torahammasoverdose (60/2010)

Jihuu, kirja numero 60 luettu! Enää 40 ja satanen on täynnä! Alunperinhän tän blogin tarkotus oli vaan pitää kirjaa luetuista kirjoista mutta jostain tupsahti päähänpinttymä, et vittu miähän luen sata kirjaa vuodessa vaikka henki menis. Eli nyt täs on jotai tavotteellisuutta. Eli tulee ihan  stressi, voi ei.


Eniveis. Kirja  numero 60 oli neljäs osa Charlaine Harrisin vampyyristooria ja täl kertaa kirjan nimi oli Dead To The World. Kuhan True Blood pääsee nelossiisönille, ni veikkaan että stoori kulkee jo aika omia latujaan, joten uskallan pikkusen paljastella miten täs kohtaa tarinaa oikee mennää.


Sookie ja Bill on eronnu koska Bill kävi kopasemas vierasta ja sit Sookie pyörii ihmissusien kans ja pukkaa noitii ja keijukaisii ja muistinsa menettäny ihan uudistunu, mukava ja kiltti ja romanttinen ja mussuttava ja tunteista houriva rasittava nyhverö-Eric. Tarviiks enempää sanoo? Kaikenlaist draamaa sit tietysti taas on ja miten sattukii että tietysti Sookie on siel avainroolis keskellä ihmeotusten sotaa eli hohhoijaa taas on ns. damsel in distress. Mut eipä hätää, kert Sookie on kuitenki niin kuuma damsel et kaikki haluu sitä panee, ni ei ku valkkaa vaan parhaan päältä. Sookie ja Eric pistää hieman siis ns. munalla koreasti, minkä siin kaiken tappelun ja pulassa olemisen ohessa kerkeevät.


Ihan kiva joo mutta nyt oon niin kurkkuuni myöten täynnä sexikkäit vampyyreit et vähään aikaan en Sookie Stackhousen eroottisiin seikkailuihin tartu.

sunnuntai 22. elokuuta 2010

Vampyyrit sitä ja vampyyrit tätä (59/2010)


Kolmososa Charlaine Harrisin vampyyrikirjoja on nimeltään Club Dead. Hirmu nokkelaa, et kaikkien tän kirjasarjan kirjojen nimessä on sana dead. Whoo-hoo.
 

Siltä varalta että True Bloodin kolmoskausi ees pikkiriikkisen seuraa tän kirjan tarinaa ni en ala paljastelee sen kummemmin mitä täs tapahtuu ku sitä kolmoskautta ei oo viel telkkarist tääl tullu. Mut jotain nyt vois kuiteski mainita. Ensinnäki ilahduin hirveesti et täs kirjas taas esiinty Bubba, elikäs ekassaki osassa vilahtanu eräs melko tunnettu ja edesmenneeksi jo luultu memphisiläinen laulaja. Hänhän ei siis oikeesti oo kuallu, tai siis tavallaan on, koska eihän vampyyritkään sinänsä eläviä ole, mutta siis kun Elvistä nähään siel sun tääl aina välil ni Elvishän se toki on. Tottelee tosin nykysin nimeä Bubba. Eikä ole mikään viksuin vampyyri, koska se oli menny vähän vituiks se Elviksen vampyyriks tekeminen, mutta kovin tottelevainen hän toki on. Siitä en kyl tykkää että se metsästää kissoja. Ja ihmettelen miks Bubba ei oo päässy True Bloodiin? Toivottavast kolmossiisönil hää pääsis telkkarii kans.

 
Toinen asia mitä täst ny vois mainita ilman et juonest liikaa paljastaa ni ai että, ei ne kuulkaa oo ne parisuhteet sen helpompii vampyyrienkaa kans. Samal taval se ukko liipasee vieraisii ku vähä selkääsä kääntää, ja akka käy yhtälailla lämpösenä yhtee sun toisee könsykkääsee. Aijai.

 
Hyvä stoori oli, paljo tapahtu, ruumita tuli, seksii oli. Ei täst muuta sanottavaa oo. Jos lukasis viel nelososan tähä perää, ku nyt oon niiku niin helvetin ines täs skenes. Sit on kyl pakko lukee jotain joka ees etäisesti muistuttaa todellisuutta.

torstai 19. elokuuta 2010

Sookie does Dallas (58/2010)


Välil pitää lukee hömppää ja siihe hommaa Charlaine Harrisin vamppyyrikirjat sopii oikee hyvin. Nää on siis niitä kirjoja mihin True Blood -tv-sarja vähä niiku pohjautuu. Living Dead In Dallas on tän kirjasarjan kakkososa (kakkonen, kih!) ja vastaa jotakuinkii, aika köykäsesti tosin, True Bloodin kakkossiisöniä.

Täs on nyt pakko kirjottaa vähä True Bloodista, kert siitä niin saatanasti vouhkataan (vituttaa jo toi saatanallinen hysteria, mutta suotakoon se True Bloodille mielummin ku Twilight-leffoille, koska Twilightit on suurinta sontaa mitä kuunaan on nähty ja ne on vieny vampyyreista kaiken kuuliuden... siis ne leffat, kirjat menetteli, olen lukenu, koska olen nuorekas, aikaani seuraava, hieno ihmiin...joo... mut Robert Pattison vaimikäsenyon ni on hirvee mölösilmänen puupää joka ei osaa näytellä pätkääkään ja mikä nykyajan nuorissa tytöissä on vialla ku ne pitää sellasta kuumana????).

Öööö... mihis miä jäinkää? Nii, True Blood. Eka siisöni oli miun mielestä ihan silkkaa paskaa. Siin ei tarina edenny niin millään ku joka helvetin käänteessä tyypit kapsahti kopuloimaan. Ja hei biliiv mii, porno on iloinen asia, mutta porno pornona ja telkkarisarjat telkkarisarjana. En ois ikinä uskonu että kitisen mistään asiasta et "byyy-hyy liikaa seksiä", mutta niin vaan rupes muutaman jakson jälkeen kyrsimään. Olin nääs lukenu tän kirjasarjan ekan osan (Dead Until Dark) ennenku aloin True Bloodia kattomaan, ja ekassa kirjassahan on joku ehkä...ööö... 3 sivua ja asiat menee aika sukkelaan ja se oli niiku hyvä ja vauhikas stoori, ni rupeshan se ny tuskastuttaa ku tv-sarja venyttää (panemalla) asiat kestämään jonku sata jaksoa ja vittu mikään ei etene ku porukka vaan köyrii.

Onneks True Bloodin kakkossiisöni oli tapahtumarikkaampi. Siinä toki naiskenneltiin edelleen ihan yhtenään, mutta myöskin tapahtu asioita. Stoori oli miun miälest muokattu telkkariin jopa paremmaksi ku mitä se täs kirjas oli.

Taijjanpa lukasta seuraavanki osan heti tähä perään. Miul on nääs koko saatanan kirjasarja tual piironkin päällä lojunu pölyttymäs jo ainakii puol vuotta. Ja nyt ku ei jotenkii jaksa mitään älyllisempää tai vaikeempaa tai oikeen mitään uutta elämystä täs käsitellä ni jatkan fängbängereiden iloises maalimas. Joo!

tiistai 17. elokuuta 2010

Gigolo (57/2010)

Kun tuli luettua lutkailevista naisista ni olipas sitte vastapainoks onneks jostain kirjakaupan alelaarista tarttunu parilla eurolla mukaan miäslutkan turinointia. Nimimerkillä Golden on kikkolo kirjottanu dokumentin elämästään, mikä on miälikuvituksekkaasti nimetty: Gigolo. Ja hei, "his business is your pleasure...." ja takakannessa annetaan ymmärtää että tämä on oikeesti oikeen kikkolon muistelmat. Selevä.

Lyhyesti tää on siis sellasta pehmopornahtavaa tilitystä kui kikkolo hässii rikkaita munan puutteessa kärvisteleviä upeita naisia. Kautta kirjan miähet on aina upeita, bailaavat kaiket yöt (huumeita ei mainita), naiset on kauniita ja rikkaita ja upeita, seksi on AINA mielikuvituksellista mahtavaa orgastista hekumaa, muijat on koko ajan  kiimassa, miehillä seisoo aina, samppanja virtaa, vaatteet on designer labeleita, autot upeita, ja akat maksaa viulut.

Nettiä tutkimalla (ah, tuo internet, se tietää kaiken) selvisi, että Golden-nimerkin takana on Greg Foat -niminen oikea henkilö, joka oikeestikin väittää, että tämä kirja kertoo hänen elämästään. Ja hei, kun mies panee rahasta tahi muista hyödykkeistä, niin se EI OLE huoraamista, se on elämäntapa. "I'm not a whore! It's more of a lifestyle thing. I'll go along for the ride"


Ehkä miä elän vaan niin toisenlaista todellisuutta, kaukana Lontoon hienoista rikkaitten yökerhoista, ettei tää niiku oikeen uponnu. Vittu, en uskonu tästä paskasta sanaakaan.

lauantai 7. elokuuta 2010

Huono lutka (56/2010)


Bändärikirjan menin sitte ostamaan ja lukemaan. Justiisa. Vittu miä sanon.

Kaikkihan on lukenu alan klassikkoteoksen eli Pamela Des Barresin I'm With The Bandin, joka on SE eli THE Bändärikirja, ja ihmehän se onkii että sitä ei järin paljon oo yritetty kampittaa alta pois. Varsinkii ku I'm With The Band on kohtuullisen siveetä tekstiä, ja käsittelee vuoskymmenten takasii tohinoita. Siel vähä annetaa ymmärtää että Mick Jaggereitten ja Jim Morrisonien kans on muutakii tehty ku musiikista juteltu, mutta ei mennä mihinkään rasvasiin yksityiskohtiin.Ni että aika on ollu kypsä vähä nykyaikasemmalle teokselle.


Nyt sitte tämmönen helvatan horoperse ku  Roxana Shirazi ("born in Iran, bred backstage..." antakee miun kaikki kestää...) läsäyttää tiskiin The Last Living Slut -nimisen pornokirjan, jonka esipuheessa hää toitottaa että tässä kirjassa nyt juhlitaan sellasta uutta, positiivista imitsiä mikä slut-sanalla pitäis olla. Että aijai ku nainen rakastaa omaa vartaloaan ja seksuaalisuuttaan ja on ylpeesti lutka, se on hianoo se. Et jotain feminististä virettä koitetaan niiku tunkee sekaan. Justiisa. Ei siinä mitään, oon sitä miältä, että lutka saa olla, kuhan on lutka hyvällä tavalla. Ei siin oo mitään pahaa. Niiku sanotaan ni ei se römpsä siitä kulu. Että näistä lähtökohdista ni ootin sitte kirjaa, missä upee groupie-meister jörnii rokkitähtiä ihan fiiliksissä ja on lutka sillai hyvällä tavalla, eikä anna epätodellisuudessa elävien muusikkoretkujen itteesä pompotella vaan hoitaa sen lutkailun sillai omista lähtökohdistaan. Eiks näin vois niiku kuvitella ku aletaa ekoilla sivuilla leuhottaa et nyt lutkailusta tulee positiivinen hommeli?

Joo no IHAN ei kuulkaa oo Roxanalla tolkku kehissä täs hommas. Akkahan on sekasin ku seinäkello. Ensinnäki häntä jo lapsena Iranissa joku naapurinsetä hyväksikäyttää, mut Roxana ku on jo vissiin  ihan kakarasta asti ollu ihan seksihullu toosansa ympärillä pyörijä ni kaikki asiat mitkä vähäkää pimppiä hipasee ni wau. Auta armias ku hää muuttaa Britteihin ja keksii rokenroulin, ni siitähä se vasta ralli alkaa. Hyvällä tavalla lutka siis tekee mm. seuraavaa: on tieteskii biseksuaali (kert rokkitähet tykkää ku lutka antaa shoun toisen lutkakaverinsa kans), imee ties minkä portsarin kelliä jos bändin lähelle pääsy on siitä kiinni, antaa kaikille (paitsi lämppäripändeillle, ne on siis niiku nobodyja, ne ei Hyvää Lutkaa kiinnosta) vaikkei huvittais, hajoo atomeiks jos ei hänen mestarillinen römpsä jollekin kelpaa, suostuu ihan mihin tahansa gang-bang-hommeleihin jne jne jne. Miä ymmärrän et okei, jos on nynfomaani, ni fine, antaa panee, mutta ku useampaan kertaan tuos kirjas on kohtia missä akka suostuu antamaan jolleki ihan vaan siks ku esim. joku pändikaveri sanoo et hei, voisiks nussii tota mein basistii kans, vaikkei siis niiku ollenkaa huvittais. Ja okei, porno on iloinen asia, mutta täs tuli pikkusen liikaa yksityiskohtia. Ei silleen huvittanu tietää miten mikäkii muusikonretku osaa lipittää Roxanan menkkaveristä toosaa. ARGH!


Sit sellanen uikutus et "oonkohan miä nyt tarpeeks kaunis" tulee heti kehiin jos niiku joku ei ookkaa heti sladdi ojossa sohimassa hameen alle, ni mitä helvettiä? Mut tommoset fiilikset lähtee sit kyl heti jos joku vitun kitaraa rämpyttävä hampuusi vähä lipasee ni sit taas niin leuhkana et ai että ku miä oon upee ja hyvä.

Sitte pakko kopsaa katkelma, missä pöyristyny Roxana selvittää "The Ugly Syndrome"-asiaa (tää oli uutta mulle): "The ugly syndrome is what we call the bewildering phenomenon that occurs when rock stars pick the ugliest girl out of a group of super-hot women. It's ridiculous, but also perhaps understandable because the ugliest girls are the most grateful. They don't expect much, and therefore they'll put up with anything. In other words, they're the easiest lay." Tota.... kkköh.... tää tuli aika loppupuolella kirjaa ja siihen saakka mitä oli lukenu ni jos joku on EASIEST LAY ja puts up with anything ja vielä ihan vitun grateful mistä tahansa huomiosta ni kyllä se on Neiti Lutkakirjailija ize. Ja huom hän on siis se hyvännäkönen jolla on varaa kirjottaa tollasta tekstiä. Kyseinen vuodatus tuli siitä, kun Sebastian Bach veikin bileistä mukanaan jonkun pimatsun, joka ei sit vissiin ollu pukeutunu pariin pieneen kangaspalaan vaan oikeisiin vaatteisiin eikä ehkä ollu jo esitelly toosaansa kaikillre ohikulkijoille sinä iltana. PÖYRISTYTTÄVÄÄ! BEWILDERING PHENOMENON! (Henk.koht. oon täst phenomenonista ihan saatanan liekeissä! Tää antaa toivoa meille ketkä ei olla niin kovin super-hot!)


Ai ja ketä se sit panee? Enimmäkseen jotai brittiläisii ei-tääl-niin-tunnettuja, mut on sit Tracii Gunsia ja Gunnareitten Dizzy Reedillehän Roxana pamahtaa paksuks ja tekee abortin ja hajoo täysin ku Dizzy ei yllättäen ollukkaa raskausuutisen jälkee järin ilahtunu (Dizzy on varmaan vitun liekeissä tästä kirjasta...), Buckcherryjä se panee gang-bang-tyyliin kaikkia ja olihan tuol vaikka ketä. Pisteet Nikki Sixxille: vaikka Nikki on Roxanan ultimaattisin päiväuni (kenenpä ei olis....kirj.huom.) niin panemaan ei pääse. Dinnerille kyllä, jonka aikana Roxana kauhukseen tajuaa että Nikki Sixx on ihan ihminen vaa, sellanen perus-bisnesmies jota kiinnostaa puutarhassa kuopsuttelu ja joka haluaa aikasin nukkumaan ja jota ei kiinnosta panee jotain kaikkia nussinutta lunttua, olkoon kuinka positiivinen lutka tahansa. Se hetki oli "viimeinen naula arkkuun" ja "took the colour out of that world for me". Ja siihen (kai) loppui Roxanan ura bändärinä ku se vihdoin ja viimein tajus että herrajumala, ihminen voi soittaa rokkipändissä haluamatta nussia Roxanaa. OMG.

Mulle tän kirjan suhteen se viiminen naula arkkuun oli muutamat kuvat mitä sinne oli sekaan heitelty. Luuska on laittanu oikeen sellasta perinteistä iranilaista kaapua ylle, mut ai ku on rajuu ku sit raottaa vähä kaapua ja alla onkii verkkosukat ja pizialusvaatteet. Hurjaa, ennennäkemätöntä, rajoja rikkovaa ja valtavan positiivista lutkahommaa!


Jos nyt tää uus, positiivinen lutka-homma tarkottaa sitä, mitä täs kirjassa kuvataan, ni mettään mennään ja vauhilla. Kyllä tän ruikutuksen lukemisen jälkeen on fiilis se, että ihan riittävän hyvä ja positiivinen on se mielikuva mitä lutka-sanaan on tähänki saakka yhdistetty. Että ei se tän kirjan kanssa ainakaan paremmaks muuttunu. Et pietää vaik tää mikä wikipediasta löytyy: Slut or slattern is a pejorative term meaning an individual who is sexually promiscuous. The term is generally applied to women and used as an insult or offensive term of disparagement, meaning "dirty or slovenly."

Tälleen naisena, ja tuol musiikkipiireissä pikkusen pyörineenä, ni täst kirjasta ei mitenkään voinu kyllä kauheesti innostua.Aika onneton tarinahan tää oli ja jotenki päällimäiseks tunteeks jäi sääli. Et voi Roxana-urpo, etkö siä tajua vittu mitään???? Ja arvostan tän lukemisen jälkeen kovasti tätä suomalaista, kohtuullisen arkista, rokkisirkustoimintaa, misä bäkkäreillä juuaan kaljaa ja örvelletään, muttei siel oo korsettipimut vibraattoriensa kans keskel pöytää ejakuloimas ku muut koittaa siin rauhas ja sivistyneest puhuu pieruista ja gambinasta. Tai ehken vaa oo ollu paikalla ku orgiat on alkanu. No mut oli niin tai näin, ni haluun pitää tän sievän ja viattoman käsityksen asioista mikä mulla nyt viel on.

maanantai 2. elokuuta 2010

Di-di-di-di-di-di-di-di.... BÄTMÄÄÄÄÄÄN! (55/2010)

Tässä on ollu vähä kaikenlaista. On pitäny rampata kaikenlaisis sosiaalisis toiminnois, pakertaa töis ja sit indoneessian kielen pänttäämisestä oon niin innoissani ettei malta lukee muuta ku kielikurssikirjaa. Mutta sentäs tässä luin Lepakkomies-nimisen Jo Nesbön kirjan (toi öö on oikeesti se norjalainen oo mis on poikkiviiva mut en jaksa kikkailla).


Semmonen Harry Holt, polliisi, lähtee Ausseihin ku siel on joku norjalainen plondi laitettu hengiltä. Sitä murhaa sitte Rikostutkija Holt paikallisten poliisien kans selvittelee, ja kaikenlaist sirkustoimintaa on ja Harry Holt ku on raitistunu alkoholisti ni kerkee ratkeemaan ryyppämäänki. Ja kaiken ohes Harry rakastuu ruotsalaiseen typyyn ja hyö lemmiskelevät kilvan ja ooh ja aah ku skandinaavit kaukana kotoa löytävät toisensa. Typyhän toki pääsee lopussa hengestään, mistä ilahduin ku pelkäsin koko ajan et täs ois sellanen imelä loppu mis murhaaja saahaa kii ja sankaripolliisii ratsastaa auringonlaskuun kaunis pimu kainalossa. Onneks ei.

Nesbööööötä en ollukaan aikasemmin lukenu ja ostin Lepakkomiehen ihan siks että kai sitä pitää yks Nesbööööö lukee koska aina ku kirjakaupassa vähä pokkarihyllyillä pyörähtää ni siel on pilvin pimein Nesbön kirjoja. Lepakkomies on sen eka kirja, eikä se ny lainkaan hullumpi ollu. Nesböö-faniks en nyt tän perusteella herkee, mutta saatan kyllä toisteki hänen kirjoihinsa tarttua.

Tää oli siis tällee pitkästi muotoiltu "ihan kiva"-tuomio tälle kirjalle.

torstai 22. heinäkuuta 2010

Omista eritteistään innostuva seksihullu persevaivanen neiti tilittää (54/2010)


Kirjakauppapsykoosissa alelootasta mukaan nappasin Kosteikkoja-nimisen sekopäisyyden. Kirjottaja, Charlotte Roche, on tv-juontajana uraa tehnyt britti, joka on asunu saksassa melkeen koko ikänsä. Kosteikkoja on kuulema ilmestyessään synnyttäny Saksassa kauheen kohun, ja kirjaa onki kohun saattelemana myyty siellä satoja tuhansia. Vuonna 2008 Kosteikkoja oli Saksan myydyin romaani. Eikä se sinänsä kyl mikään ihme oo, kert ken on nähny mitä germaanit esmes Reeperbahnin puodeista ostelevat niin tää kirjahan on heille ku tilauksesta tehty!
 

Helen on nuori pimatsu, joka joutuu sairaalaan jonkinlaisen peräpukamiin ja perseen sheivaukseen liittyvän perseenreikäongelman takia. Siinä sit rööri leikeltynä tuskissaan Helen viihyttää itteensä tilittämällä kaikenlaist. Miten kova hää on panemaan, käymään huorissa ym, tommost perussettiä jollasta ny on ennenki luettu. Esimerkkinä mainittakoon Catherine Milletin Catherine M:n Seksuaalielämä ja Melissa P:n Sata Harjanvetoa Ennen Nukkumaanmenoa. Catherine M panee pitkin Ranskaa niin että vagina vinkuu, ja Melissa P jakaa kaikille Sisiliassa. Hirveet kohut molemmista kirjoista tietysti nous ku se nyt vaa on sellanen juttu että tytöt ei tykkää seksistä ja jos joku kirjottaa muuta ni kohuhan siitä syntyy. Kerta toisesa jälkee.
 

Charlotte Roche on vissiin tajunnu tuon asian, eli että pelkkä "nuori nainen jakaa pesää"-horina ei varsinaisesti oo enää uutta ja ennenkirjottamatonta. Siks vissiin Helenistä on seksihullun lisäks tehty kuvottava, epähygieeninen törkyläjä, joka sivutolkulla meuhkaa omista eritteistään ja kertoo miten kiihottavaa on syödä omaa räkää ja rähmää ja vaikkua ja rupia ja vuotojansa, ja tunkea sormia värkkeihinsä ja maistella mitä löytyy.

 
Oooh, niin shokeeraavaa ja rajoja kaatavaa ja kertakaikkiaan kapinallista ja.... ja.... öööh.... lainaan kirjan kansiliepeestä ku en ite osaa tätä hienommin sanoa: "Charlotte Rochen kliseistä vapaassa käsittelyssä saavat sovinnaiset käsitykset naisen sukupuolisuudesta kyytiä. Romaani hyökkää uskaliaasti ja provosoiden hygieniapakkomiellettä ja naistenlehtien steriiliä estetiikkaa vastaan, sekä kyseenalaistaa aikansaeläneen tavan käsitellä naisvartaloa ja naisen seksuaalisuutta."

 
Tämä selvä. Kosteikkoja on siis ilmeisesti jonkinlainen tän vuosituhannen feministinen kannanotto, näin ymmärsin. Jumalauta. Jos feminismi tarkottaa nyt sit sitä että täs pitäs ruveta syömään rupiaan ja juomaan menkkavertaan ja tunkemaan paskasia grillauspihtejä toosaansa ni helvetin hianoo. Vie aatetta varmaan aimo harppauksen eteenpäin. You go, girls!
 

Käsittämätön opus. Suosittelen ehottomasti!!!!


keskiviikko 21. heinäkuuta 2010

Kahvila Intiassa (53/2020)

Kirjakauppapsykoosissa shopautin Kahvia ja Guruja -nimisen kirjan. Semmonen Satu Rommi meni Intiaan joogamaan (mitäpä muutakaan) ja yhtäkkiä huomas olevansa kahvilanpitäjä. Eikä ole helppoa ja vaivatonta kahvilan pyörittäminen Intiassa. Eikä varsinkaan niuhottaville länsimaisille jooga-opiskelijoille, joita kuppilan asiakaskunta enimmäkseen on.

Ihan kiva kirja joo, ihan mukavia juttuja, ihan mielenkiintonenkin aina välillä, mutta ei nyt mitenkään spektaakkelimainen lukukokemus. Ja jotenkin on aina ärsyttäny ihan älyttömästi kun menneitä tapahtumia kerrotaan preesensissä. Tyyliin et "lokakuussa 2008 ostamme ystävieni kanssa kahvilan". Mitä varten? En ymmärrä. Et jos asia jo kert tapahtu ni miks ei voi kirjottaa niin? Kai se on jonkinlainen tyyliseikka ja hienoo, mut mua ärsyttää.

Metsästän edelleen hyvää ja hauskaa ja inspiroivaa matkailutarina-kirjaa, eikä tääkään ny valitettavasti sellanen ollu. Höh. Et jos jollain on vinkata sellasta kirjaa ni kertokoot heti.

sunnuntai 18. heinäkuuta 2010

Mahtava Maaninkavaara (52/2010)

Miika Nousiainen on nero. Vadelmavenepakolainen oli jo ihan hulvaton, joskin pikkusen liian erlendloemainen, mutta Maaninkavaara se vasta loistava kirja onkin. On ollu jo kauan hankintalistalla, mutta vasta männäviikon kirjakauppapsykoosissa sen näköjään alelaarista nappasin. Ja ei ollu huono ostos! Jumaliste, yhellä makaamisella tuli luettua, kun ei malttanu keskenkään jättää. Jos jakelisin tääl jotain arvosanoja kirjoille ni Maaninkavaara sais täydet pojot ja kaupan päälle viel papukaijamerkin ja savusuolatun kaivonremmin.

Tarina on ihan älytön: urheiluhullu isä valmentaa tyttärestään kestävyysjuoksijaa niin innolla että hyvä kun ei lähe tyttäreltä henki. Ei kiinnostais pätkääkään tarttua mihinkään tollasta aihetta käsittelevään opukseen, mutta Nousiaisen nimi kannessa toki antoi aavistaa, että aiheesta 5, se on salettiin kirjotettu ihan helvetin hyväksi.

Ihan järjettömän hieno kirja. Välillä nauratti, välillä raivostutti, välillä säälitti - tunteitten vuoristorataa sai Maaninkavaaran kanssa suhata ihan ees taas. Mahtavasti kuvattu asiat sekä tyttären että isän näkökulmasta, mutta kyllä isä tässä oli niin totaalisen sekasin että sen näkemys asioista oli yleensä ihan silkkaa parhautta kaikessa sekopäisyydessään.

Ja miten hienosti siinä kuvattiin suomalaista parisuhdetta: eihän mies mitään tunteista puhumista kaipaa, mutta kun tulee tiukka paikka ni ohan se kiva jos on kotona joku jolle voi olla sanomatta sanaakaan.

Tämän kirjan myätä Miika Nousianen sujahti suoraan sinne miun kytättävien kirjalijoitten listalle. Niitten, kenen tekeleet ostan heti kun ne kauppaan putkahtaa.

Luaaaaaaaaja mikä Hyvän Kirjan Jälkeinen Masennus nyt iski. Ja ihan kauhee kateus siitä että joku noin hienosti tarinoita kertoo.  Auts!

lauantai 17. heinäkuuta 2010

Pelottavaa viidakkomeininkii (51/2010)

Ennenku höpisen kirjasta niin pari asiaa:
  1. Miksi Cambodia kirjotetaan suomeks Kambodza (ja tos zetan pääl kuuluis viel olla sellain kikkare mut en osaa sitä laittaa)? Heiän omas kieles maan nimi on Kampuchea, enklanniksi Cambodia. Mitä varten toi suomenkielinen on tommonen? Miks se ei oo suomeks Kamputsea? Jos miä meen lomalle sinne ni meen (ja oon mennykki) tasan lomalle Kamputseaan enkä mongerra et Kambodza hei jee.
  2. Toinen homma: miä niiiin arvostan Jeff Longin viixiä! Oikee pakko laittaa kuva Herra Kirjailijasta. Kattokaa ny mikä miäääletön luuta sen kärsän alla on! Rispekt!

Ja sitte asiaan. Jeff Longilta oon lukenu perkeleen hyvä Helvetin Piirit ja sen jatko-osan Helvetin Sydän, joka oli melko luokatonta ripulia. Helvetin Sydämen jälkeen vähä ajattelin et aijjaa, tää Long on tämmönen yhen hitin ihme, mutta kui ollakaa ni jostain alelaarista löysin 5 eurolla Tilinteon Hetki -nimisen kirjan. Pakkohan se oli ostaa, ku halvalla sai ja ku kirjan tapahtumat sijottuu KAMPUTSEAAN ja Kamputsealaisille vanhoille viidakkoraunioille. Oon käyny itekii KAMPUTSEAS ja Angor Watin tienoon rauniot on käyty hämmästyneenä pällistelemäs, ni kiinnosti mahottomasti et millast horrorii se Longin veitikka on viidakkoraunioihin oikee sijottanu.

Sanotaako näin, että jos Helvetin Piirien jälkeen tuli fiilis että en ikinä, ikinä, IKINÄ, mene mihinkään luolaan ja kierrän viemärit ja pienetkin montut kaukaa, niin Tilinteon Hetken jälkeen on vähä olo että onneks on ne Kamputsean viidakkotemppelit jo nähty. Täs kirjassa koitetaan löytää sotaan kadonneitten amerikkalaisten raatoja, ja kuinka ollakaan päädytään jonneki umpiviidakkoon muinaisen kaupungin raunioille. Ja oisha se ny jumalauta kumma jollei alkais asiat mennä päin helvettiä. Sielhä kummittelee ja puista vuotaa verta ja kaikki on saatanan sekavaa ja ahistavaa ja iilimatosta kamaluutta. Lukekaa ite tarkemmin.

Mutta tää oli hyvä kirja ja ei se Longin Jeffi ookkaa sellain yhen hitin ihme. Pitää mitä pikimmiten kipasta vähä vaiks Liken kirjakaupois tonkimas, on viel kaks kirjaa jotka silt on suomennettu ja jotka on viel lukematta.

Kumma juttu muuten, jos jonkun kirjailijan opuksia oon alkanu vahingos lukee suomennettuna, en jotenki osaa vaihtaa ja ruveta lukeen niitä enklanniks. Longin kans on käyny sillee ja Stephen King on toinen.

Mitähä viäl? Ei muuta ku et täl viikol kävi taas sellain aika raju kirjakauppapsykoosikohtaus ku vähä piipahin kylil. Läksin ostaa jäätölöö kesken tyäpäivän ja sit ihan pikkiriikkisen poikkesin kirjakaupas. Liki 90 euroa meni, mutta sil sai 10 kirjaa, pienen muistivihkosen ja kätevän pieneen tilaan menevän kauppakassin. Lisäks posti on selkä väärään kiikuttanu kaikenlaisii kirjoi mitä en ees muistanu tilanneeni. Elikäs: on meinaan lukemista vähäks aikaa! JEI!

maanantai 12. heinäkuuta 2010

Paskaa undergroundissa (50/2010)

Kirjakauppapsykoosissa jostain alelaarista sisäinen wannabe-hippini oli joku kerta ostanu 3 eurolla Mary Woronowin tilityksen Swimming Underground - Vuoteni Warholin tehtaassa.

Siihen on meinaan syynsä että tää kirja on ollu jossain alelaarin pohjalla. Vittu mitä paskaa! Niin luokatonta ripulia, ettei tätä kirjaa voi suositella ku nuotion sytykkeeks. Ensinnäkii tos nyt ei järin paljon kerrota mistään Warholin touhotuksista ku lähinnä siin tilitetää kuinka kovasti huumeita vedetään ja sekoillaan, ja toisekseen se huumeiden vetäminen ja sekoilu on kirjotettu niin vitun sekavasti ja symbolisesti ja kilipäisesti et vittu siitä ota mitään tolkkua. Akka näkee näkyjä ja sen sisällä asuu rottia ja ties mitä ja kaikki on niin saatanan sekavaa ja päheetä.

Oon lukenu jotain OIKEITA Andy Warhol -kirjoja, et sillä lailla oon kartalla sen kans mitä siel Factoryssa on tapahtunu. Tää paskapökäle ei kyllä antanu siihen yhtään mitään uutta.

Pöyristynein oon kirjan takakannessa olevista kehuista. "Paras Warholista kirjoitettu kirja", toteaa Lou Reed. Mitä vittua? Täs kirjassa koko Warholia ei käsitellä ku vähä sivulauseissa tyyliin et "siel se Ändi taas istu kimittämässä...". The Timesin arvio on sanonu että "Tarkin saatavilla oleva selonteko elämästä Andy Warholin Tehtaassa kuusikymmenluvulla". EKS-FAKING-KJYYSMII???? Eihä tos kirjas ku vähä piipahellaa siel Factorylla, muun ajan se akka höyryy piripäissään joittenki "myyräihmisten" huumeläävissä tai sekoilee muualla.

Minen tajua enää mistään mitään. Tai ainakaa täst kirjast en tajunnu kyl yhtään mitää.

Kuona = guuuuuud, mut tää kirja oli liian paska ollakseen ees kuonaa.

sunnuntai 11. heinäkuuta 2010

Therouxin oudot (49/2010)


Louis Theroux on brittiläinen toimittaja, joka on tehny maanmainioita telkkaridokumentteja. Tääl Mordorissa ainakin Teemalta niitä on tullu. Theroux on niissä pörränny pitkin ameriikkaa ja jututtanu kaikenlaisii ihmetyyppei. Pornonäyttelijöit, rasistei, uskonlahkolaisii, Ike Turneria, UFO-höyryyjiä, sutenöörei, neonatsei ja vaikka mitä. The Call Of The Weird on jonkinlainen jatko-osa tv-dokkareille, eli Throux ettii käsiinsä muutamia ikimuistosimpia sekopäitään ja selvittää mitä heille kuuluu.

En oo ihan kaikkia Therouxin telkkarijuttuja nähny, mutta niist mitä oon ni tykkäsin mahottoman paljo. Theroux on tommonen nörtin näkönen ruipelo britti, joka kyselee tyhmiä. Vähä samaan tyyliin niiku Michael Moore, joka taas sellasena junttimaisena pullerona saa kaikenlaiset kysymykset vähä anteeks.Theroux onki ollu aikoinaa Mooren leivissä, et sillee vertaus ei oo ihan tuulesta temmattu. Mutta omalla tyylillään kumpiki.


Kun sitte jostain nettikaupasta pongasin että kas, Theroux on tehny kirjanki ni tilasin heti. Halusin kauheesti että The Call of the Weird ois hulvaton lukukokemus, mutta valitettavast ei se ihan  sitä ollu. Pikkusen jotenki tylsä, puudutti välillä kovasti, mutta toisaalta välil oli ihan älyttömän mielenkiintosta settii kans. Ois ehkä pitäny nähä ne telkkaridokkarit ihan äskettän uuestaan, ja vasta sitte lukee tää, ni ois varmaan uponnu paremmin. Tai en tiiä.

Nii et Louis, jos siä luet tätä, ni pliis pysy niis telkkarihommis vaa. Kiitti, ei mul muuta, moi!

Jaa, mitähän sitä seuraavaks sit lukis? Haluaisin kirjan joka räjäyttäis tajunnan ja potkasis perseelle, mutta en tiiä mikä sellanen olis. No, ehkä se joskus löytyy. Seuraavaksi luen siis varmaan taas jotain tyhjänpäivästä kuonaa. Kuona = guuuuud!

tiistai 6. heinäkuuta 2010

Kokkelikauppaa Tukholmassa (48/2010)


Lukeminen on ollu viime aikoina vähän hidasta. On ollu liikaa töitä, ja sit ku ei oo ollu töitä, ni oon ollu vapaa-ajasta niin innoissani et sellaset on vietetty railakkaasti kaikenlaisen karnevaalimeiningin äärellä. Ja lisäks aikaa on menny siihe, että oon mahottoman innostunu indonesian kielen opiskelusta ja kaiket illat nyhvään sen parissa. No mutta sain nyt kuiteskii täs yhen emähyvän kirjan taas luettua!
 
Mitähän varten skandinaaviset kirjailijat nyt ihan villinä kirjottaa trilogioita? Stieg Larsson ja Anne B. Radge nakutti loistavat trilogiat ja nyt yhen kirjakauppapsykoosin yhteydes ostin Jens Lapiduksen Rahalla saa -kirjan, joka sekii on yks kolmasosa trilogiasta. Kaks jatko-osaa on vast suomeks tulossa, tai ainakii ne pokkariversiot ilmestyy vast joskus herratiäs millo. Kakkososa vissii joskus syksyllä ja kolmosest ei mitn hajua.

Enivei, Lapiduksen trilogia (tai ainakii tää eka osa) tapahtuu Tukholmas ja siel semmosis rikollisjärjestöjen ja kokkelikauppiaiden ja sutenöörien ja mafiapomojen paris. Yleensä en jaksa oikee mistää mafiahommeleist kiinnostua, mutta Rahalla saa oli niin jotenki mukaansatempovasti kirjotettu että ei sitä meinannu malttaa käsistään laskee. Tykästyin varsinkii ku mafiarosmot kävi keräämäs suojelurahoja yhest baarist missä kovast kävin ku aikoinaa Tukholmas asuin, ja ku oli poliisipiiritystä ihan miun Tukholman kodin nurkilla. Ai että! Muuten tuos pyöritää aika paljo Stureplanin ja Östermalmin porhopiireis mis nousukkaat ja muutenkii rahakkaat bailaa ankarast nokat pulverissa.

Älyttömän hyvä stoori ja jatko-osat on ihan ehdoton pakkohankinta.