Omista eritteistään innostuva seksihullu persevaivanen neiti tilittää (54/2010)

Kirjakauppapsykoosissa alelootasta mukaan nappasin Kosteikkoja-nimisen sekopäisyyden. Kirjottaja, Charlotte Roche, on tv-juontajana uraa tehnyt britti, joka on asunu saksassa melkeen koko ikänsä. Kosteikkoja on kuulema ilmestyessään synnyttäny Saksassa kauheen kohun, ja kirjaa onki kohun saattelemana myyty siellä satoja tuhansia. Vuonna 2008 Kosteikkoja oli Saksan myydyin romaani. Eikä se sinänsä kyl mikään ihme oo, kert ken on nähny mitä germaanit esmes Reeperbahnin puodeista ostelevat niin tää kirjahan on heille ku tilauksesta tehty!

 

Helen on nuori pimatsu, joka joutuu sairaalaan jonkinlaisen peräpukamiin ja perseen sheivaukseen liittyvän perseenreikäongelman takia. Siinä sit rööri leikeltynä tuskissaan Helen viihyttää itteensä tilittämällä kaikenlaist. Miten kova hää on panemaan, käymään huorissa ym, tommost perussettiä jollasta ny on ennenki luettu. Esimerkkinä mainittakoon Catherine Milletin Catherine M:n Seksuaalielämä ja Melissa P:n Sata Harjanvetoa Ennen Nukkumaanmenoa. Catherine M panee pitkin Ranskaa niin että vagina vinkuu, ja Melissa P jakaa kaikille Sisiliassa. Hirveet kohut molemmista kirjoista tietysti nous ku se nyt vaa on sellanen juttu että tytöt ei tykkää seksistä ja jos joku kirjottaa muuta ni kohuhan siitä syntyy. Kerta toisesa jälkee.

 

Charlotte Roche on vissiin tajunnu tuon asian, eli että pelkkä "nuori nainen jakaa pesää"-horina ei varsinaisesti oo enää uutta ja ennenkirjottamatonta. Siks vissiin Helenistä on seksihullun lisäks tehty kuvottava, epähygieeninen törkyläjä, joka sivutolkulla meuhkaa omista eritteistään ja kertoo miten kiihottavaa on syödä omaa räkää ja rähmää ja vaikkua ja rupia ja vuotojansa, ja tunkea sormia värkkeihinsä ja maistella mitä löytyy.

 

Oooh, niin shokeeraavaa ja rajoja kaatavaa ja kertakaikkiaan kapinallista ja.... ja.... öööh.... lainaan kirjan kansiliepeestä ku en ite osaa tätä hienommin sanoa: "Charlotte Rochen kliseistä vapaassa käsittelyssä saavat sovinnaiset käsitykset naisen sukupuolisuudesta kyytiä. Romaani hyökkää uskaliaasti ja provosoiden hygieniapakkomiellettä ja naistenlehtien steriiliä estetiikkaa vastaan, sekä kyseenalaistaa aikansaeläneen tavan käsitellä naisvartaloa ja naisen seksuaalisuutta."

 

Tämä selvä. Kosteikkoja on siis ilmeisesti jonkinlainen tän vuosituhannen feministinen kannanotto, näin ymmärsin. Jumalauta. Jos feminismi tarkottaa nyt sit sitä että täs pitäs ruveta syömään rupiaan ja juomaan menkkavertaan ja tunkemaan paskasia grillauspihtejä toosaansa ni helvetin hianoo. Vie aatetta varmaan aimo harppauksen eteenpäin. You go, girls!

 

Käsittämätön opus. Suosittelen ehottomasti!!!!

Kahvila Intiassa (53/2020)

Kirjakauppapsykoosissa shopautin Kahvia ja Guruja -nimisen kirjan. Semmonen Satu Rommi meni Intiaan joogamaan (mitäpä muutakaan) ja yhtäkkiä huomas olevansa kahvilanpitäjä. Eikä ole helppoa ja vaivatonta kahvilan pyörittäminen Intiassa. Eikä varsinkaan niuhottaville länsimaisille jooga-opiskelijoille, joita kuppilan asiakaskunta enimmäkseen on.

Ihan kiva kirja joo, ihan mukavia juttuja, ihan mielenkiintonenkin aina välillä, mutta ei nyt mitenkään spektaakkelimainen lukukokemus. Ja jotenkin on aina ärsyttäny ihan älyttömästi kun menneitä tapahtumia kerrotaan preesensissä. Tyyliin et "lokakuussa 2008 ostamme ystävieni kanssa kahvilan". Mitä varten? En ymmärrä. Et jos asia jo kert tapahtu ni miks ei voi kirjottaa niin? Kai se on jonkinlainen tyyliseikka ja hienoo, mut mua ärsyttää.

Metsästän edelleen hyvää ja hauskaa ja inspiroivaa matkailutarina-kirjaa, eikä tääkään ny valitettavasti sellanen ollu. Höh. Et jos jollain on vinkata sellasta kirjaa ni kertokoot heti.

Mahtava Maaninkavaara (52/2010)

Miika Nousiainen on nero. Vadelmavenepakolainen oli jo ihan hulvaton, joskin pikkusen liian erlendloemainen, mutta Maaninkavaara se vasta loistava kirja onkin. On ollu jo kauan hankintalistalla, mutta vasta männäviikon kirjakauppapsykoosissa sen näköjään alelaarista nappasin. Ja ei ollu huono ostos! Jumaliste, yhellä makaamisella tuli luettua, kun ei malttanu keskenkään jättää. Jos jakelisin tääl jotain arvosanoja kirjoille ni Maaninkavaara sais täydet pojot ja kaupan päälle viel papukaijamerkin ja savusuolatun kaivonremmin.

Tarina on ihan älytön: urheiluhullu isä valmentaa tyttärestään kestävyysjuoksijaa niin innolla että hyvä kun ei lähe tyttäreltä henki. Ei kiinnostais pätkääkään tarttua mihinkään tollasta aihetta käsittelevään opukseen, mutta Nousiaisen nimi kannessa toki antoi aavistaa, että aiheesta 5, se on salettiin kirjotettu ihan helvetin hyväksi.

Ihan järjettömän hieno kirja. Välillä nauratti, välillä raivostutti, välillä säälitti - tunteitten vuoristorataa sai Maaninkavaaran kanssa suhata ihan ees taas. Mahtavasti kuvattu asiat sekä tyttären että isän näkökulmasta, mutta kyllä isä tässä oli niin totaalisen sekasin että sen näkemys asioista oli yleensä ihan silkkaa parhautta kaikessa sekopäisyydessään.

Ja miten hienosti siinä kuvattiin suomalaista parisuhdetta: eihän mies mitään tunteista puhumista kaipaa, mutta kun tulee tiukka paikka ni ohan se kiva jos on kotona joku jolle voi olla sanomatta sanaakaan.

Tämän kirjan myätä Miika Nousianen sujahti suoraan sinne miun kytättävien kirjalijoitten listalle. Niitten, kenen tekeleet ostan heti kun ne kauppaan putkahtaa.

Luaaaaaaaaja mikä Hyvän Kirjan Jälkeinen Masennus nyt iski. Ja ihan kauhee kateus siitä että joku noin hienosti tarinoita kertoo.  Auts!

Pelottavaa viidakkomeininkii (51/2010)

Ennenku höpisen kirjasta niin pari asiaa:

1. Miksi Cambodia kirjotetaan suomeks Kambodza (ja tos zetan pääl kuuluis viel olla sellain kikkare mut en osaa sitä laittaa)? Heiän omas kieles maan nimi on Kampuchea, enklanniksi Cambodia. Mitä varten toi suomenkielinen on tommonen? Miks se ei oo suomeks Kamputsea? Jos miä meen lomalle sinne ni meen (ja oon mennykki) tasan lomalle Kamputseaan enkä mongerra et Kambodza hei jee.
2. Toinen homma: miä niiiin arvostan Jeff Longin viixiä! Oikee pakko laittaa kuva Herra Kirjailijasta. Kattokaa ny mikä miäääletön luuta sen kärsän alla on! Rispekt!

Ja sitte asiaan. Jeff Longilta oon lukenu perkeleen hyvä Helvetin Piirit ja sen jatko-osan Helvetin Sydän, joka oli melko luokatonta ripulia. Helvetin Sydämen jälkeen vähä ajattelin et aijjaa, tää Long on tämmönen yhen hitin ihme, mutta kui ollakaa ni jostain alelaarista löysin 5 eurolla Tilinteon Hetki -nimisen kirjan. Pakkohan se oli ostaa, ku halvalla sai ja ku kirjan tapahtumat sijottuu KAMPUTSEAAN ja Kamputsealaisille vanhoille viidakkoraunioille. Oon käyny itekii KAMPUTSEAS ja Angor Watin tienoon rauniot on käyty hämmästyneenä pällistelemäs, ni kiinnosti mahottomasti et millast horrorii se Longin veitikka on viidakkoraunioihin oikee sijottanu.

Sanotaako näin, että jos Helvetin Piirien jälkeen tuli fiilis että en ikinä, ikinä, IKINÄ, mene mihinkään luolaan ja kierrän viemärit ja pienetkin montut kaukaa, niin Tilinteon Hetken jälkeen on vähä olo että onneks on ne Kamputsean viidakkotemppelit jo nähty. Täs kirjassa koitetaan löytää sotaan kadonneitten amerikkalaisten raatoja, ja kuinka ollakaan päädytään jonneki umpiviidakkoon muinaisen kaupungin raunioille. Ja oisha se ny jumalauta kumma jollei alkais asiat mennä päin helvettiä. Sielhä kummittelee ja puista vuotaa verta ja kaikki on saatanan sekavaa ja ahistavaa ja iilimatosta kamaluutta. Lukekaa ite tarkemmin.

Mutta tää oli hyvä kirja ja ei se Longin Jeffi ookkaa sellain yhen hitin ihme. Pitää mitä pikimmiten kipasta vähä vaiks Liken kirjakaupois tonkimas, on viel kaks kirjaa jotka silt on suomennettu ja jotka on viel lukematta.

Kumma juttu muuten, jos jonkun kirjailijan opuksia oon alkanu vahingos lukee suomennettuna, en jotenki osaa vaihtaa ja ruveta lukeen niitä enklanniks. Longin kans on käyny sillee ja Stephen King on toinen.

Mitähä viäl? Ei muuta ku et täl viikol kävi taas sellain aika raju kirjakauppapsykoosikohtaus ku vähä piipahin kylil. Läksin ostaa jäätölöö kesken tyäpäivän ja sit ihan pikkiriikkisen poikkesin kirjakaupas. Liki 90 euroa meni, mutta sil sai 10 kirjaa, pienen muistivihkosen ja kätevän pieneen tilaan menevän kauppakassin. Lisäks posti on selkä väärään kiikuttanu kaikenlaisii kirjoi mitä en ees muistanu tilanneeni. Elikäs: on meinaan lukemista vähäks aikaa! JEI!

Paskaa undergroundissa (50/2010)

Kirjakauppapsykoosissa jostain alelaarista sisäinen wannabe-hippini oli joku kerta ostanu 3 eurolla Mary Woronowin tilityksen Swimming Underground - Vuoteni Warholin tehtaassa.

Siihen on meinaan syynsä että tää kirja on ollu jossain alelaarin pohjalla. Vittu mitä paskaa! Niin luokatonta ripulia, ettei tätä kirjaa voi suositella ku nuotion sytykkeeks. Ensinnäkii tos nyt ei järin paljon kerrota mistään Warholin touhotuksista ku lähinnä siin tilitetää kuinka kovasti huumeita vedetään ja sekoillaan, ja toisekseen se huumeiden vetäminen ja sekoilu on kirjotettu niin vitun sekavasti ja symbolisesti ja kilipäisesti et vittu siitä ota mitään tolkkua. Akka näkee näkyjä ja sen sisällä asuu rottia ja ties mitä ja kaikki on niin saatanan sekavaa ja päheetä.

Oon lukenu jotain OIKEITA Andy Warhol -kirjoja, et sillä lailla oon kartalla sen kans mitä siel Factoryssa on tapahtunu. Tää paskapökäle ei kyllä antanu siihen yhtään mitään uutta.

Pöyristynein oon kirjan takakannessa olevista kehuista. "Paras Warholista kirjoitettu kirja", toteaa Lou Reed. Mitä vittua? Täs kirjassa koko Warholia ei käsitellä ku vähä sivulauseissa tyyliin et "siel se Ändi taas istu kimittämässä...". The Timesin arvio on sanonu että "Tarkin saatavilla oleva selonteko elämästä Andy Warholin Tehtaassa kuusikymmenluvulla". EKS-FAKING-KJYYSMII???? Eihä tos kirjas ku vähä piipahellaa siel Factorylla, muun ajan se akka höyryy piripäissään joittenki "myyräihmisten" huumeläävissä tai sekoilee muualla.

Minen tajua enää mistään mitään. Tai ainakaa täst kirjast en tajunnu kyl yhtään mitää.

Kuona = guuuuuud, mut tää kirja oli liian paska ollakseen ees kuonaa.

Therouxin oudot (49/2010)

Louis Theroux on brittiläinen toimittaja, joka on tehny maanmainioita telkkaridokumentteja. Tääl Mordorissa ainakin Teemalta niitä on tullu. Theroux on niissä pörränny pitkin ameriikkaa ja jututtanu kaikenlaisii ihmetyyppei. Pornonäyttelijöit, rasistei, uskonlahkolaisii, Ike Turneria, UFO-höyryyjiä, sutenöörei, neonatsei ja vaikka mitä. The Call Of The Weird on jonkinlainen jatko-osa tv-dokkareille, eli Throux ettii käsiinsä muutamia ikimuistosimpia sekopäitään ja selvittää mitä heille kuuluu.

En oo ihan kaikkia Therouxin telkkarijuttuja nähny, mutta niist mitä oon ni tykkäsin mahottoman paljo. Theroux on tommonen nörtin näkönen ruipelo britti, joka kyselee tyhmiä. Vähä samaan tyyliin niiku Michael Moore, joka taas sellasena junttimaisena pullerona saa kaikenlaiset kysymykset vähä anteeks.Theroux onki ollu aikoinaa Mooren leivissä, et sillee vertaus ei oo ihan tuulesta temmattu. Mutta omalla tyylillään kumpiki.

Kun sitte jostain nettikaupasta pongasin että kas, Theroux on tehny kirjanki ni tilasin heti. Halusin kauheesti että The Call of the Weird ois hulvaton lukukokemus, mutta valitettavast ei se ihan  sitä ollu. Pikkusen jotenki tylsä, puudutti välillä kovasti, mutta toisaalta välil oli ihan älyttömän mielenkiintosta settii kans. Ois ehkä pitäny nähä ne telkkaridokkarit ihan äskettän uuestaan, ja vasta sitte lukee tää, ni ois varmaan uponnu paremmin. Tai en tiiä.

Nii et Louis, jos siä luet tätä, ni pliis pysy niis telkkarihommis vaa. Kiitti, ei mul muuta, moi!

Jaa, mitähän sitä seuraavaks sit lukis? Haluaisin kirjan joka räjäyttäis tajunnan ja potkasis perseelle, mutta en tiiä mikä sellanen olis. No, ehkä se joskus löytyy. Seuraavaksi luen siis varmaan taas jotain tyhjänpäivästä kuonaa. Kuona = guuuuud!

Kokkelikauppaa Tukholmassa (48/2010)

Lukeminen on ollu viime aikoina vähän hidasta. On ollu liikaa töitä, ja sit ku ei oo ollu töitä, ni oon ollu vapaa-ajasta niin innoissani et sellaset on vietetty railakkaasti kaikenlaisen karnevaalimeiningin äärellä. Ja lisäks aikaa on menny siihe, että oon mahottoman innostunu indonesian kielen opiskelusta ja kaiket illat nyhvään sen parissa. No mutta sain nyt kuiteskii täs yhen emähyvän kirjan taas luettua!

 

Mitähän varten skandinaaviset kirjailijat nyt ihan villinä kirjottaa trilogioita? Stieg Larsson ja Anne B. Radge nakutti loistavat trilogiat ja nyt yhen kirjakauppapsykoosin yhteydes ostin Jens Lapiduksen Rahalla saa -kirjan, joka sekii on yks kolmasosa trilogiasta. Kaks jatko-osaa on vast suomeks tulossa, tai ainakii ne pokkariversiot ilmestyy vast joskus herratiäs millo. Kakkososa vissii joskus syksyllä ja kolmosest ei mitn hajua.

Enivei, Lapiduksen trilogia (tai ainakii tää eka osa) tapahtuu Tukholmas ja siel semmosis rikollisjärjestöjen ja kokkelikauppiaiden ja sutenöörien ja mafiapomojen paris. Yleensä en jaksa oikee mistää mafiahommeleist kiinnostua, mutta Rahalla saa oli niin jotenki mukaansatempovasti kirjotettu että ei sitä meinannu malttaa käsistään laskee. Tykästyin varsinkii ku mafiarosmot kävi keräämäs suojelurahoja yhest baarist missä kovast kävin ku aikoinaa Tukholmas asuin, ja ku oli poliisipiiritystä ihan miun Tukholman kodin nurkilla. Ai että! Muuten tuos pyöritää aika paljo Stureplanin ja Östermalmin porhopiireis mis nousukkaat ja muutenkii rahakkaat bailaa ankarast nokat pulverissa.

Älyttömän hyvä stoori ja jatko-osat on ihan ehdoton pakkohankinta.