Veljexet Wolfe, osa 2 (14/2010)

Markus Zusakin Getting The Girl on tavallaan jatkoa Fighting Ruben Wolfelle, minkä tos äskettäin justiisa lukasin. Tarinana Getting The Girl on kuitenkin ihan itsenäinen, vaikka siin onkin edelleen samat Wolfen veljexet.

Ruben Wolfe on semmonen komee ja mahoton hamesankari ja Cameron Wolfe on kirjan kertoja ja veljensä varjossa kärvistelevä vähä sellanen ressukampi tapaus. Ruben kaataa naikkosii minkä ehtii eikä ne naikkoset kummosia oo, paitsi yks. Sen kanssa sit Cameronilla alkaa vähän kipinöimään ja siitähän sit melkonen hässäkkä seuraa.

Kuulostaa tylsältä ja teinimäiseltä, ja tarina vähän ehkä sitä onkin, mutta on taas jumaliste niin hienosti kerrottu ja kirjotettu että jopa miun kaltanen sisältä kuollu tunnevammanen paskakin melkeen vähä välillä jopa liikuttu.

Hieno, kaunis, ihanasti kirjotettu kirja. Markus Zusak on nero.

Parasta murhakirjaryhmää (13/2010)

Oltiin Tuiskun kanssa viettämässä Holiday In Cambodiaa tuossa marraskuun lopulla 2008. Olin siinä vaiheessa jo ollu jotain viitisen viikkoa reissussa eli mukaan pakattu kirjasto oli jo aikoja sitten lukastu läpi. Olin siis paikallisten hotellien ja turistidivarien kirjatarjonnan varassa. Yks päivä läpsyttelin Sihanoukvillessä kirjakauppa/matkatoimistoon missä myytiin käytettyjä kirjoja. Sielt ihan rändömillä nappasin jotain murhauskirjoja ja yks niistä oli Cody McFadyenin The Shadow Man (McFadyenin eka kirja ikinä, toim.huom). En ollu McFadyenista koskaan kuullukaan mutta kun tuohon opukseen tarrasin niin tiedotin vähän väliä sielt rantapetin pohjalta et voi vittu, nyt on muuten järisyttävän hyvä kirja. Siitä saakka ollaan Tuiskun kanssa fanitettu McFadyenia ihan täysillä. Miä ostan kirjat sitämukaa kun ne ilmestyy ja heti ku oon lukenu ni ne lähtee Tuiskulle lainaan.

Tätä taustaa vasten ni eipä täs ookkaan ku aika saatanan pitkään ootettu McFadyenin neljättä kirjaa, Abandoned. Pokkariversion ennakkotilaus oli vetämässä jo kuukausia sitten ja tossa helmikuun alussa se vihdoin ilmesty. Ai onnenpäivää kun posti sen viel jakso perille saakka raahata! Eikä ootettu turhaan, voi morjens.

Kaikissa kirjoissa päähenkilönä on Smoky Barrett, FBI-agentti (mikäpä muukaan), joka mettästää hulluja murhaajia, ja niin tässäkin. En kerro juonesta nyt paljo mitään (Tuisku lukee tätä plokia, en pilaa sen lukukokemusta) mutta sen verran että siihen liittyy useita vuosia kateissa olleita ihmisiä joita yhtäkkiä löytyykii jostain ja osalle niistä on oikeen askarreltu-paskarreltu kotitekonen lobotomia. Tulee sellasia tapahtumia vastaan, että oikeen pahaa tekee (=ihan mahtavaa).

Vaikka mihin tahansa muun hulluista murhaajista kirjottajan opukseen vertais niin ihan perkeleen hyvähän Abandoned oli, mutta jotenki ei ihan ollu niin pöyristyttävä ku odotin. Tiiä sitte johtuisko siitä että odotukset oli ihan pilvissä, tai siitä että jo edellisissä kolmessa kirjassa oli niin kammottavia ihmishirviöitä et ei niitä pysty millään mielikuvituksella enää ylittämään. Ei. Kyllä se snadisti tunnelmaa pilaava homma oli se, että Smoky Barrett on Abandonedissa niin vitun rakastunu ja onnellinen ja panee ihanaa ja täydellistä latin loveriaan joka välissä. Se minua tuossa ehkä eniten hiersi. Haluan murhakirjat murhakirjoina, ja tunkekaa ne ihmissuhdekuvaukset jonnekin muualle, pliis. No, vähän liiottelen täs, ei sitä ihmissuhdepaskaa siellä nyt järin paljon ollu, mutta sen verran kuitenki että rupesin aika nopeesti toivomaan että McFadyen pistää Latin Loverin kilon kimpaleiks.

Napinasta huolimatta, Cody McFadyen on ehkä paras hulluista murhaajista kirjottaja. Hillitsen kuitenki vähä enkä julista sitä viel ihan jumalaks tuolla saralla, vasta 4 kirjaa on julkassu niin katotaan miten stoori etenee. Koskahan seuraava ilmestyy? Ei malttais millään oottaa.

Veljexet Wolfe (12/2010)

Markus Zusak on mun suosikkikirjailija, siel ihan listan kärkipään hulinoissa. Hää on australialainen nero, johon otin ekaa tuntumaa lukemalla The Book Thiefin. Se oli loistava teos, ihana tarina ja sellanen vähän niiku aikuisten satu (en puhu pornosta nyt). The Messenger oli myöskin niin hieno että meinas järki lähteä. Sen jälkeen oon pyrkiny ottamaan haltuun koko Zusakin tuotannon, mutta vaikiaa tuntuu olevan. Sen kirjoja ei ensinnäkään montaa ole, ja niistäkin vähistä joitain ei saa mistään, ja osa opuksista on julkastu yhellä nimellä tuolla ja toisella nimellä siellä, eli on ollu vähä sekavaa. Esmes tuolla mun Lukemattomien Kirjojen Himalajassa on varmaan 2 vuotta pyöriny Getting The Girl (julkaistu jossain myös nimellä When Dogs Cry), mutta kun se taas on ollut jatko-osa Fighting Ruben Wolfe -kirjalle, jota ei jumalauta ole löytynyt mistään, niin en oo tohtinu sitäkään lukea. Haluan jatkotarinani mielellään järjestyksessä, kiitos.

Meinaski pää posahtaa onnesta ku huomasin että vihdoin joku pulju on tajunnu ottaa uusintapainoksen Fighting Ruben Wolfesta, ja pistin heti ennokkotilauksen vetämään ja kirja kopsahti postilootaan vihdoin viime viikolla. Tää on ensimmäisiä Zusakin kirjoja, julkastu alunperin jo v. 2000, eikä tätä ennen oo kai tullu ku yks kirja, joka olis vissiin myöskin tätä samaa veljestarinaa, mutta sitä ei oo ikinä näkyny missään, eli koitan olla niiku sitä ei oliskaan.

Fighting Ruben Wolfe on hirmusen sympaattinen tarina nuorista Wolfen veljexistä, jotka rupee sellaseen laittomaan tappelumeininkiin rahapulassa ja lopulta ne joutuu ottelemaan toisiaan vastaan. Tarinassa ei tapahdu mitään älytöntä tai jännittävää tai tajunnanräjäyttävää, vaan se hienous piilee siinä hienosti kirjotetussa stoorissa. Eihän tää mikään Zusakin paras kirja ole, huomas kyllä että täs oli vasta nerokkuus vähä niiku kypsymisvaiheessa, mutta siitä huolimati oikeen hyvä.

Arvostan (ja kadehdin) Zusakin kaltaisia tarinankertojaneroja ihan älyttömästi.

Kertakaikkisen hyvä kirja! (11/2010)

Kääk. On ollu viime aikoina niin mahottoman paljon sosiaalista toimintaa ja kaikenlaista puuhaa ettei oo kerenny kunnolla paneutuu (kih!) lukemiseen, vaikka onki tyän alla ollu sellanen kirja, että oon ihan pökertyny sen hyvyydestä.

Lukemattomien Kirjojen Himalajassa (jep, se on taas niissä mitoissa) makuuhuoneen piironkin päällä on varmaan pari vuotta pyöriny The Book With No Name (kirjottajaki on Anonymous) ja en vaan oo saanu sitä aikasemmin luettua. Tarinastakaa ei ollu mitään käsitystä, muuta ku mitä takakannessa sanotaan, ja siellähän tiedotetaan että ken tän kirjan lukee ni henkihän se sitte lähtee. Nyt ootan täs vähä hätääntyneenä että näänkö ees huomista aamua...

Eniveis, tämä oli ihan loistava kirja! Pyyän anteeks jos pilaan jonkun lukukokemuksen täs mutta kerron nyt stoorista sen verran, että on semmonen jumalanhylkäämä persläpi-kaupunki (paikallinen Kouvola, siis) jossain, ja siel on vähä sellanen länkkärifiilis ja on hämäriä tyyppejä joka nurkalla. On maaginen sininen kivi jonka kaikki haluaa, on pari munkkia, on rähmänen baari ja on tulossa auringonpimennys. Vasta jossain kirjan puolen välin tienoilla selviää että tää onkin tavallaan vampyyritarina, mutta täs on kunnon vampyyreja: ne ei nussi, ne tappaa; ne ei oo sympaattisia kelmeitä könsikkäitä jotka saa teinityttöjen syrämmet läpättämään ku lampaan saparot, vaan ne on vittumaisia lieroja paskiaisia.

Kirjan tapahtumat rupee lähetymään loppuaan kun se auringonpimennys tulee, ja hommat lähtee luisumaan ratkasua kohti kohtauksessa jonka niiiiiin haluaisin nähdä leffan muodossa. Räkälässä saman pöydän ääressä istuu mm. Freddy Krueger, Terminator, pari Yksinäistä Ratsastajaa (huom: pari!) ja Gene Simmons ja kaikki osottaa pyssyillä toistensa ohimoita. Kun tiskin takana juomaa kaataa Batman ja ovesta sisään lampsii vielä Elvis niin päähän siinä meinas hajota tilanteen hienoudesta.

Täs kirjas oli kaikki loistavan lukukokemuksen ominaisuudet: ei ennakko-odotuksia, ei ees ennakkokäsityksiä, hyvä tarina, yllätyksiä ihan koko ajan, vampyyreja, ei romantiikkaa, rutkasti huumoria. Eikä mitään voinut arvata ennalta, vaan melkeen viimisille sivuille saakka tipahteli asioita joita ei ollenkaan nähny olevan tulossa. Tykkäsin, ihan älyttömästi. Ehkä yks parhaita, ellei jopa paras, vampyyrikirja evö.

Jos jakaisin pisteitä (tai pesää) ni tää kirja sais ja kunnolla.

Fingerpori paraspori! (10/2010)

Tätä oliki ootettu, voi helvetti! Pertti Jarlan Fingerpori III.

Nauratti mahottomast. Esimerkiks strippi Anonyymien Impotenttien kokouksesta jonne toivotettiin uusi impotentti tervetulleeks toteemalla että "Tule peremmälle vaan, me ei täällä jäykistellä ollenkaan!"

Ei varmaan tarvitte enempää sanoo, kaikki tietää kui hyviä sarjiksia nää on. Mutta miltähän se Fingerpori-olut maistuu? 

Kummalla kädellä Hongisto runkkaa? (9/2010)

Jaaha. Tämäkin oli yhdellä makaamisella luettava kirja. Tommi "Rillipää" Liimatta ja Jouni "Läski" Hynynen ovat olleet pari vuotta kirjeenvaihtoo, niiku oikeen sellasta etanapostilla lähetettävää kirjeenvaihtoo (retro on siis todellakin in), ja ne kirjeet on kasattu Rillipää ja Läski -kirjaksi. Mahottoman viihyttävää luettavaa, mukana myös aika hupsuja piirustuksia.

Läskin kaikki aiemmat tuotokset oon lukenu, ja oli jotenki vähän helpotus ettei noissa kirjeissä ollu sellasta satiirista ja kärttyistä ja nokkelapokkelaa perus-hynystelyä kuin pieninä pilkahduksina, se tyyli on jotenki ruvennu jo vähän vituttamaan. Mutta Rillipää taisi jossain Soundissa sanoakin että kirjeet on kirjottanu Jouni, eikä Hynynen, ja siltä tuo enimmäkseen tuntuikin. Liimataisen tekemisten kohalla tässä meni neitsyys, mutta tykkäsin miähen kirjotustyylistä, eli pitänee tutustua tuotantoon laajemmaltikin. Eli....ööö...  vittu en jaksa jaaritella enempää: hyvä kirja, tykkäsin kovasti.


Otetaas tähä pitkä lainaus Rillipään yhestä matkareportaasista, tää oli niin hyvä että yskänlääkehuppeliin yhdistettynä aiheutti sellasen huutonaurukohtauksen että se meinaskii sitte päättyä oksennuksen tuottavaan yskäkohtaukseen:

"Syöminen on vanhanaikaista. odotan että avaruustahnat tulevat rahvaan saataville: sekunnissa törky huuleen ja ravintoympyrä on täysi. Kauheasti aikaa menee siihen että kehittää jotain paskannettavaa. Jumalaa ei ole, koska hän jätti luomukseensa persekarva-nimisen vitsauksen. Eikä kivespussiakaan tarvittaisi, jos Hän olisi keksinyt vatsaontelon lämpötilassa säilyvät siittiöt. Mutta mitä nainen sitten toisella kädellä tekisi, ellei hän voisi hyväillä kivespussia? Silloin Jumala olisi tietysti luonut yksikätisen naisen."

Ainiin, se kummalla käellä Hongisto runkkaa.... se selviää kirjan loppupuolella. Se on niiku jonkinlainen juoni, vissiin.

Jaa, mitäs seuraavaksi lukis? Änd missä helvetissä viipyy jo ajat sitten matkalle lähteneet Cody McFadyenit ja Markus Zusakit? HÄH?

Pullukalla Yksinasujalla onkin elämää, oho (8/2010)

Tämmönen Douglas Couplandin Eleanor Rigby on tarttunu mukaan jostain sellasesta kirjakauppa-psykoosi-kohtauksesta. Ehkä Sammakon kirjakaupasta (PARAS! Eerikinkadulla, käykää!) koska näkyy olevan Sammakko Kustannuksen opus.

Nojaa, ihan viihdyttävä tekele, lukasinhan sen ihan yhellä makaamisella tsup. Siin on sellanen pullukka yksinasuja kenel ei oo miähii eli siis sääl sääl ressukkaa, mut sit yhtäkkiä kaikille sen säälijöille selviikii et se on kerran kännispäissään teininä saanu munaa ja tullu raskaaks ja tehny lapsen ja antanu sen adoptoitavaks, ja sit kaikki on ihan et ooooh vau ku jännää, sil onki elämä vaikkei siis ookkaa miähii eikä perhettä. Pullukan Yksinasujan 20 vuotta kateissa ollu poika ilmestyy kuvioihin ja kaikenlaist siin tapahtuu ja sit siis voi että lopuks se Pullukka Yksinasuja viel löytää sen poikasa isän ketä ei muista paneneneensa ees ja siis rakastuvat ja ooh häpi end.

Ei kohoa mihinkään suosikkilistoille tämä kirja mutta ei tää ny mitään ihan totaalista pohjasakkaakaakaan oo. Mialummin tän luki ku turpaansa otti.

Poikani Kevin (7/2010)

Aivottomasta ja kepeestä vaihdoin älylliseen ja raskaaseen. Lionel Shriverin We Need To Talk About Kevin -kirjan oon lukenu useempaan kertaan enklanniks, ja se on ehottomasti edelleen yks eniten vaikutuksen tehneitä kirjoja mitä olen ikinä lukenu. Liken kirjakaupan alelaarista löyty vitosella sama suomennettuna, nimellä Poikani Kevin. Olin jo pitkään miettiny että haluisin lukee ton myös suomeks, kert vaikka kohtuullisen sujuvasti enklanniks luenkin niin Shriver kirjottaa aika.... ööö... no sellasta ei-ehkä-raskasta-enklantia mutta sellasta... ehkä niin hyvää ja hienoo kiältä että ainakin multa se vaatii tiukkaa keskittymistä, eikä siltikään mee heti jakeluun. Poikani Kevin oli onneks hianosti suomennettu ja vaikka stoori oli tuttu niin se ehkä aukes nyt vieläkin paremmin, ja tajus kunnolla miten järkyttävän lahjakas kirjottaja Shriver on.

Kaikessa lyhkäsyydessään Poikani Kevin on kokoelma kirjeitä joita yks nainen, Eva, kirjottaa aviomiehelleen. Kirjeissä Eva käy läpi heijjän suhetta, ja erityisesti heijjän poikaansa Keviniä, joka Evan mielestä vaikutti ihan samantien synnyttyään olevan vähän vinxallaan ja sellanen syntymä-paha ihminen. Pahuus saa vahvistuksen siinä vaiheessa, viimeistään, kun 15-vuotias Kevin tappaa joukon ihmisiä. Evan kirjeissä on kuvattu aika raadollisetsi sellanen äiti-lapsi-suhde josta ei tule hevonpersettä, sekä kuvattu sellasta elämää jonka ipana pilaa aivan täysin alusta saakka. Et siis mitä, eiks se ookkaa sellasta et haikara leijailee kotiportaalle vienon sinfonian säestyksellä ja tuo jokeltavan käärön jonka ripuliki haisee kukkaniityille ja josta on pelkkää iloa ja ihanuutta? Tota pitäis jakaa jossain ehkäsyneuvvolassa kaikille jotka harkitsee et pillerit nurkkaan ja lisääntymään: "lukaseppas kuule tää Poikani Kevin ja mieti sen jälkeen ihan rauhassa uudestaan".

Järkyttävän hyvä ja hieno kirja, joka jää päähän vellomaan aina pitkäks aikaa ja pistää pohtimaan kaikenlaisii asioita. Onko ihmisellä persoonaa syntyessään vai muokkautuuko persoonallisuus kaikenlaisten ympäristötejkijöiden vaikutuksesta? Onko olemassa syntymäpahoja ihmisiä vai onko pahat ihmiset aina jotenki olosuhteiden "uhreja" ja sitä kautta jollain järjettlömällä tavalla ikäänku syyntakeettomia tekemisiinsä? Ite en just nyt tiedä mitä mieltä oon, mutta luulisin, että syntymäpahoja kyllä on, ja ne pysyykin pahana, oli olosuhteet kuinka kukkeat tahansa.Toisaalta syntymähyvä kyllä saattaa nyrjähtää pimeyden puolelle, jos sitä tarpeeksi potkitaan. Tai sit ei, emmiä tiiä. Mutta näit voi täs nyt sit pohdiskella. Jos jaksaa.

PS. Pitää olla varovainen mitä toivoo. Kun muutama päivä sitte nakutin et nyt vois vaik sairastua ku on pinoittain kirjoja mitä pitäs lukee... tässä sitä ny sit ollaan. Sairastamassa. Vitttu että vituttaa. Eikä kustikaan oo polkassu niitä Odotettuja Opuxia viel mulle. Nyyh.

Nisse (6/2010)

Kas, ihan meni pari tuntia tämän kirjan läpilukasuun. Aivotonta ja kepeetä siis oli, justiisa sitä mitä tilasin. Markku Halmeen koostama NisseM, kuonakokoelma Rumbassa ilmestyvästä Nissen palstasta siis. Varsin viihdyttävä, ja jollain tavalla myös lohdullinen, koska on tässä justiisa parhaillaan yhä henkinen ja fyysinen toipuminen varsin huuruisesta viikonlopusta vähän kesken. Että sattuuhan sitä, paremmissakin piireissä.

Mullehan muuten Rumba tuli historiansa tokasta numerosta alkaen (ekan ostin kipsalta joskus sillo kun liikuttiin vielä hevosten vetämillä kärryillä ja pukeuduttiin vuotiin) kestotilattuna kotiin, kunnes muutama vuosi sitten huomasin etten ole pariin vuoteen lukenut läpyskästä juuri muuta kuin Nissen palstan, eikä sekään enää tuntunut olevan niin iskevä.  Mutta näissä nykysissä ikävuosissahan olen kaiketi enemmän Kodin Kuvalehti -henkisten aviisien kohderyhmää.

Mut hauska kirja ja oikeen kunnon huutonaurukin välillä törähti. Positiivista oli myös se, ettei siellä sivuttu lainkaan erästä koirankakka-tyyppistä insidenttiä jossa olen itsekin ollut osallisena ja Nissessä mainittuna.

Kääk, mitäs sitten lukis? Mitään työlästä ja paxua ei voi alottaa koska jo huomenna saattaa postilaatikko kopsahtaa ja tulee hyvää. Hmmm.

(Ainiin, peeäs, Tatulle tattis tämän kirjan lainaamisesta! Kiits!)

Vampyyrien lahtaamista (5/2010)

Pikkasen kyllästytti kaikki ällöteiniromanttiset vampyyrit tai sitte kiimaset panovampyyrit, ja kun niistä marmatin niin yks Tuamas käski lukee Laurell K. Hamiltonin opuksia ku niis ei olla romanttisia eikä sexikkäitä vaan niissä tapetaan mörköjä. Tilasinki sitte siltä istumalta Guilty Pleasures -nimisen kirjan, ja odotukset nous korkeelle kun siel takakannes luki isolla et "I don't date vampires, I kill them". Mut eeeeei.... ei kuitenkaan oikeen lähteny tää stoori.

Täs on semmoin raju vosu, Anita Blake, joka osaa kaikkia kuolleitten herättämisiä ja vampyyrien tappamisia ja hommeleita. Ainekset toimivaan tarinaan siis olis mutta ei tuo missään vaiheessa oikein temponu mukaansa. Saatto johtua mun hekilökohtasesta Erittäin Huonon Keskittymiskyvyn -viikosta, mutta jotenki tuntu koko ajan että tossa vilisee mörköjä ja hahmoja ja yhestäkään ei saa oikein mitään otetta. Jatkuvasti joutu pläräämään taaksepäin kun kuvioihin tuntu putkahtelevan tyyppejä joista en yhtään muistanu enkä tajunnu että no mikäs vitun hiippari tää on ja mistä se tuli ja miten se liittyy mihinkään. Ja tuntu myös vähän siltä että pikkasen olen yli-ikänen tämmösen ripulin lukemiseen, vaikka toisaalta menihän ne Twiligtin teininössöpaskatki, ja paljo sujuvammin menikii.

Et emmiä oikee täst innostunu. Anita Blake -kirjoja ois lisääki joku noin tsiljardi, muttei oo tarvetta tarttua edes sarjan kakkososaan. Tää riitti miulle.

Ja nyt on muuten tulossa lähiaikoina sellanen Odotettujen Opusten ruuhka, et en tiiä miten päin täs olis. Melkeen sais tulla flunssa ettei tarttis mennä töihi vaan sais ihan hyvällä syyllä maata peiton alla kärsä kirjassa. Kääk. Mut ennenku kusti polkasee kaikki tilauksessa olevat Odotetut Opuxet postilootaan ni pitää lukea jotain aivotonta ja kepeetä joka menee sukkelasti alta pois.