Ihmemaassa (18/2010)

Kävin kattomassa sen uuen Ihmemaan Liisan, kolmedeenä ja kaikkee, Johnny Depp hulluna hattusetänä oli niin ihku että voi morjens.... Eniveis, elokuvan innottamana samantien mars kirjakauppaan, piti saaha se varsinainen oikee Lewis Carrollin tarina luettavaks. Toki sen on joskus ipanana lukenu mutta siit on satoja vuosia aikaa.

Piänellä ettimisellä löyty kirjakaupasta sitte vallan hieno teos, enklannin kiälellä oikeen, Alice's Adventures in Wonderland. Kaikkihan sen tarinan tuntee ni en siitä enempää lätise (paitsi ettei napostellu niin kovin ku ootin, aika oli kullittanu muistot ja nyt se Älis oli ihan vitun rasittava näsäviisastelija). Tän opuksen kuvitukset oli tehny sellanen taiteilia ku Camille Rose Garcia ja älyttömän makeet oli piirustukset ja ne olikii melkeen niiku tämän niteen parasta antia.

Lisää hänen töherryksiä on täällä.

Nyt on muuten sit sellanen juttu, että lähen tossa muutaman päivän päästä 5 viikoksi reissuun, lomalle, Indoneessiaan. Siellä tulee varmaankin rannalla löhötessä luettua melkosta tahtia, rinkka painaa sata kiloa ku se on puolillaan jotain divarista shopattuja paskapokkareita, mutta turha kuvitella että reissusta kävisin kirjaplokia päivittelemässä. Toki pistän piäneen vihkoon ylös mitä tulee luettua ja päivitän tänne sitte ku tuun tosa ennen vappua takas. Matkaplokia sielt kyl naputan ja se on täällä.

Dorian Grayllä, Muotokuva puhelimessa (17/2010)

Meil ei siel 80-luvulla kummosia kirjallisuushistoriallisia klassikoita pakotettu koulussa lukemaan. Ainoo mikä on jääny mieleen oli Ilmari Kiannon Punainen Viiva ja siitä näen vieläki tuskanhikisiä painajaisia. Se oli niin kauheeta paskaa, että pistin samantien kaikki kotimaan kirjallisuuden kovat nimet "En koske"-osastoon, ja sinne meni saman tien kaikki muutkin ns. klassikko-teos-mainetta kantavat tekeleet, jotka oli kirjotettu joskus kivikaudella.

Täs keski-iän kynnyksellä oon nyt sitte heränny huomaamaan että ei kaikki ennen miun syntymää kirjotettu ookkaan sitä semmosta tuskallista paskaa, mitä kaikki teeskentelee lukevansa jotta antasivat kultturellin, älykkään ja sivistyneen vaikutelman. No toki olen Draculani lukenu ajat sitte ja Frankensteinin hirviöt sun muut, mutta ne tuli vähän siinä silleen ohessa kun oon ollu niin kovin synkkämiälinen ja syrämmeltäni semmonen vähä niiku gootti. Mutta vasta esmes viime vuonna luin Sinuhe Epyktiläisen ja herranpiaksut se oli hyvä.

Tämä alustuksena sille, että kävin Liken kirjakaupassa (se on Saatanan keksintö sekin kauppa, aina tulee kirjakauppapsykoosi ja pimenee silmissä ja menee kaikki rahat) ja siel oli semmosia tavattoman nättejä pieniä tyylikkäitä kirjoja joita rupesin hiplaa ihan siks et ai ku on söpöjä. Olivat Otavan julkasemaa "Keskiyön Kirjasto"-sarjaa, "kauhun ja pahuuden klassikkoja". Siel on ne Draculat ja Frankensteinit ja muut, mutta ostin Oscar Wilden Dorian Grayn Muotokuvan ku en sitäkää ollu ikinä lukenu. Vähä olin epäluulonen et onkse ihan kauheeta 1800-luvun kryptistä kieltä ja kainosteluu, mutta onneks tää versio olikin ihan tuore käännös ja hyvää kiältä ja kaikkee.

Älyttömän hyvä kirja ja hiano tarina. Tuskin tajusin siitä ihan kaikki syvempiä merkityksiä mutta riitti sekin hiano systeemi että Dorian Gray pysyy nuorena ja siloposkena, mutta sen muotokuvassa (= sielu, näin miä sen tajusin) rupee näkymään synnit missä Dorian porskuttaa ja siitä muotokuvasta tulee kauhee ruma yrjöttävä kääkkä. Dorianhan on siloposkistaan huolimati ihan kammottava kusipää, mutta onneks se saa lopussa omasta käestään ihan ansionsa mukaan.

Olin aistivinani sieltä 1800-luvun kovin kainostelevasta tarinankerronnasta myös melkosesti homoeroottista vibaa, ja hauskoja piäni lausahduksia siel oli kans monessa kohassa. Tähä loppuun yks: "Älä milloinkaan luota naiseen, joka pukeutuu malvaan, olipa hän minkä ikäinen tahansa, äläkä yli kolmekymmentäviisivuotiaaseen, joka on mieltynyt vaaleanpunaisiin nauhoihin. Merkit tarkoittavat että naisella on menneisyys."

OMG. Poltan heti kaikki vaaleanpunaiset nauhani, joita miulla on kaapit pullollans! Ettei vaan kukaan tajuu että tähä ikää mennessä naisihmiselläkii on jo menneisyys. OMG.

Kutri-Helena (16/2010)

Ja jälleen kirjakauppapsykoosin tuotoksia! Jyrki Paavolan ja Veli-Pekka Alaren sarjakuva Kutri-Helena on kuulema seiskyt-luvulla ilmestyny Suoskissa. Ilmeisesti joskus ennenku miä oon ruvennu Suasikkeja lukemaan, kert minen muista sieltä muita sarjakuvia ku Nyrok Cityn (mikä toki onkin, vittu, PARAS!). Mutta ei tämä Kutri-Helenakaan mikään ihan rupinen roiskasu ole. Hianosti piirrettyjä, karikatyyrit on näkösiä ja jopa miäkii tunnistin melkeen kaikki hahmot ketä tuol seikkaili. Pari kertaa melkein jopa nauratti.

Mutta eihän tää ny mikään Nyrok Cityn veronen ole, ei pääse lähellekään!

Haarautuvan Kakkauden Talo (15/2010)

Kirjakauppapsyykoosin uhrina jouduin lukemaan Petri Karran Haarautuvan Rakkauden Talon. Ajattelin kansipapereissa olleen horinan perusteella et tää voi olla hyvä, kert ku oon vähä semmonen anti-parisuhe niin hajoavat (tai siis haarautuvat) rakkaudet jotenki tuntuu realistisemmilta ku semmoset imelät rakkaustarinat mis on ensin vaikeeta ja väärinymmärryksiä ja sit lopussa sanotaa tahdon. Haarautuvan Rakkauden Talo oliki sitte tarinana justiisa sellasta totaaliseksi sekoilevaksi karnevaaliksi riistäytyvää avioeron tekemistä. Teoriassa siis niiku jeeejeee upee stoori. Ja stoorihan ei hullumpi ollukaan, mutta...

En alkua pidemmälle ehtiny lukee kun tuli sellanen olo että nyt tässä yritetään olla ihan vitun nokkelaa ja koitetaan väkisin pykertää saatanallista verbaaliakrobatiaa ihan vaan osoittaakseen jotain elämää suurempaa lahjakkuutta. Mutta rupes tökkimään niin maan perkeleesti. Ensimmäinen "mitä vittua"-olo tuli kun kirjan toisen päähenkilön, Juhanin, kaverit tulee käymään. Asioita kerrotaan siis Juhanin näkökulmasta:
"- Kiitos, kiitos! Juhani vastaa, rekisteröi Pekan peniksensileillä kasvoilla uteliaisuuden ja...."
Vittu, PENIKSENSILEÄ? Tässä siis espoolainen keski-ikäinen ylipainoinen heteromies kuvailee miespuolista ystäväänsä. En ihan tiedä miten espoolaiset keski-ikäiset miehet ajattelee ja kelaa maailmaa, mutta jotenki tuntuu ettei ne VOI kelata kavereidensa lärveistä et "voi vide ku Pekan iho on niin PENIKSENSILEÄ". Toinen päähenkilö on Juhanin vaimo Tuula, joka sitte taas jossain kohtaa kuvailee että hällä oli "pakottava halu vitussa". En tiiä rikkaitten espoolaisten keski-ikästen merenrantataloissa asuvien rouvien kielenkäyttöä, mutta en tiedä ketään naista joka puhuis piparistaan vittuna. Mut ehkä sit espoolaiset puhuu.

Eikä tuossa todellakaan kaikki. Mieleen jäi myös "nänninpunainen" (mikä helvetin väri se on? Nännit on kaikki vähän erivärisiä, jumaliste), "draculasäpsähtää" (ekskjyysmii? Dracula EI säpsähtele!), "inuu" (tarkoittaa kai pyytämistä, mut että INUU?) jne jne jne. Ja jotain muutenkin käsittämättömiä kielikuvia ja muka-hauskasti (kai) kuvailtuja toimituksia. Kun mies menee kuselle, se "ulkoistaa siittimensä". Ettäs tiedätte.

Kummallisten sanojen ja kielikuvien ja muiden käsittämättömyyksien lisäksi ärsytti ehkä maailman eniten kohdat jotka oli kirjotettu Juhanin gangsteriveli Wolffin näkökulmasta. Ihan kun ois jälkeenpäin niihin kohtiin niinku roiskittu sinne sun tänne "niinku"-sanoja. Siis niinku kai kuvaamaan sitä et Wolffi on katujen niinku kasvatti ja siis kouluja niinku käymätön laitapuolen niinku kulkija, vittu NIINKU. Argh!

Eli: tässä kirjassa tarina oli periaatteessa ihan hyvä, mutta tekstin tyyli ärsytti niin helvetisti että kirjan lukeminen oli ihan yhtä tuskaa. Mutta koska en ole kirjallisuuskriitikko enkä muutenkaan pätevä, ni ehkä en vaan tajunnu ton hienoutta.  Lukekaa siis vaikkapa Hesarin kirjallisuuskriitikon oikea arvio täältä.