Leijat Helsingin yllä (5/2011)

Kjell Westön Leijat Helsingin yllä on LOISTAVA! Vittu, niin hyvä kirja että ei tiiä mitä siitä nyt sit sanois.

Leijat kertoo ihmisistä ja se kertoo ihmissuhteista ja perheestä, se kertoo kaveriporukasta, Helsingistä, 70-80-90-luvuista. Ja se kertoo kaikesta niin hienosti, että jopa miun kaltanen sisältä kuollut tunnevammanen paska koki miltei liikutusta välillä tätä lukiessaan. Ja miähän en helpolla liikutu (paitsi jos kyse on kissanpennuista) ni olin vähä ihmeissäni et mitäs tää nyt oikee on ku melkeen vedet silmissä sai välillä tavata. Eikä liikutus vältsyyn johtunu tarinasta vaan hienosta tekstistä, ei siitä mitä tapahtuu vaan siitä miten asioita kuvataan. (Tai sit se oli vaa kateutta kun ei ite osaa kirjottaa noin hienosti?)

Westön tyyli kirjottaa on myös pikkusen jotenkin erikoinen, mutta toimii valtavan hyvin, järjetön lahjakkuus sieltä paistaa jokaisesta lauseesta. Vituttaa ettei osaa ruåtsia niin hyvin et vois lukee tän alkuperäiskielellä, mutta kyllä käännös suomeks oli niin tasokas, ettei haitannu.

Tässä kirjassa oli paljon sellasta että osu ja uppos. Siinä kuitenki liikuttiin mulle tutuissa paikoissa ja mulle tutussa ajassa. Vaikka kirjan loppuessa eletäänki 90-lukua ja päähenkilöt on sillon nelikymppisiä, eli tää ei oo ihan just mun sukupolvea kuvaava, ni kuitenki oon eläny samoja aikoja. Ja se, miten paskana kaikki on siinä nelikymppisenä, kolahtaa kyllä just nyt kun ite oon samassa iässä. Se, kun tajuaa, ettei elämä ookkaan menny yhtään niinku nuorena kuvitteli, ohan se aika lamaannuttavaa välillä kun on katottava totuutta silmiin et tämmöstä tää nyt sit on. Mutta niikun tossa kirjassa sanotaaki, ni elämäähän ei koskaan ymmärrä sillon kun sitä elää. Muutenkin Leijoissa oli paljon sellasia asioita joitten kohalla tuli ahaa-elämyksiä, ja joita mietin varmaan vielä pitkään. Se jos joku on hyvän kirjan merkki. Se, että kirja ei poistu mielestä helpolla.

Missä kuljimme kerran oli jo hieno lukukokemus, mutta Leijat Helsingin yllä teki miusta Westö-fanin. Kirjakauppaan viuh ostamaan lisää!

Ihan kuutamolla (4/2011)

En tiedä onko vika kirjassa ja lukijassa, mutta Alice Seboldin The Almost Moonin kanssa meni helvetisti aikaa. Jotenki ei niin mitenkään lähteny ja tempassu mukaansa, stooria sai työstää oikeen hampaat irvessä ja lukuvauhti oli muutama sivu illassa. Tommonen pahanen ohut läpyskä, jumaliste, luen tommoset normaalisti muutamassa tunnissa. Ni ei, ei sujunu ollenkaa. Ehkä oma keskittymiskyky ollu nyt niin kuutamolla, et vika on enempiki siinä ku kirjassa. Vai oisko sittenki että tää Alice Sebold on sellanen yhen hitin ihme? The Lovely Bones oli loistava, mutta nyt ku oon hänen pari muutaki kirjaa lukenu ni kumpikaa ei pääse lähellekään.

The Almost Moonissa sellanen keski-ikänen naisihminen tulee sellaseen kohtaan elämässä et ikäänku menee kuppi vähän nurin. Se tappaa ensin dementoituneen ja mielisairaan äitisä, ja sit säntää panemaan parhaan ystävättärensä poikaa ja kaikenlaist menneitten muisteluu siin sit jaaritellaa ja poliisitkii alkaa nuuskii kintereillä ja epätoivo kasvaa. Kreisiiiiiiiii! Et stoorissa ois sinänsä aineista hyvään, mutta minen vaa saanu tästä mitään otetta.

Seuraavaks luen jotaa suomeks. Oisko se Kjell Westön vuoro? Joo!

Nemit (2-3/2011)

Keskittymiskyky ollut kateissa, enkä oo jaksanu äheltää pitkien tarinoitten parissa. Oon pitäny vähän lomaa lukemisesta ja pläränny vaan lehtiä, kielikurssikirjoja ja Lonely Planetin Indonesia-matkaopasta. Ekat kaks Nemi-kokoelma-kirjaa (Nemi 1 ja Nemi 2) sentäs oon lukenu kannesta kanteen. Hyviä ovat, tuoreemman tuntusia ku uusimmat Nemit. Mutta kamoon, kuinka kauan samaa vitsiä nyt voiskaan lypsää niin että asioilla on aina joku uus näkökulma?

Seuraavaks oiski melkeen aika kahlata taas kaikki Asterixit läpi, se kun kuuluu asiaan aina vuoden parin välein... hmmm. Ehkä yritän kuitenkin äheltää jonkun ihan oikeen kirjan. Jos jaksan.

Mitennii lucky? (1/2011)

Luin lomareissulla Alice Seboldin The Lovely Bonesin, joka oli ihan älyttömän hieno ja hyvä kirja. Ku tulin takas Mordoriin, tilasin saman tien muutaman Seboldin kirjan lisää. Sen enempiä en tutkaillu et mistä ne kertoo, se oli klik-klik, tilaus sisään, ja postin oottelua next.

Yllätys oliki ku huomasin että Seboldin Lucky-niminen kirja onkii omaelämänkerrallinen muisteloteos. Eikä nimittäin ollenkaa köykänen sisällöllisesti. Aika rankkaa asiaa:  Sebold joutu 18-vuotiaana raiskatuks. Semmosestahan ei sitte tosta vaan toivuta. Kirjassa Sebold kertoo kui homma oikein tapahtu, ja miten se vaikutti ja muutti koko loppuelämän, miten oikeudenkäynti meni, kuinka muut ihmiset suhtautu ja silläviisii.  En niiku lähtis kirjaa viihdyttäväks kuvaamaan, jotenki aika ahistava oli. Kirjan nimi, Lucky, jotenki kai antaa ymmärtää et hyvihä siin kävi ku ei henki menny ja tolpillaa ollaa ja elämä jatkuu. Mutta ei miusta sovi tähä asiaa ollenkaa.

Tän kirjan myätä valkeni miten Sebold osas niin kovin yksityiskohtasesti ja kauheen ahistavasti kirjottaa The Lovely Bonesin raiskaus-murhaus-kohdan. Oli omakohtasta kokemusta mistä ammentaa.

111 kirjaa vuonna 2010

Kappas. Vuosi vaihtui ja uutta pukkaa. Tulipahan luettua viime vuonna, 111 kirjaa, voi perkele! Tiesin toki, että luen ihan helvetisti, mutta en tienny että noin ahkerasti. Toki olin viime vuonna pari kertaa pitkällä lomalla, ja sellasissa röhnötysolosuhteissahan menee kevyesti kirja päivässä, joten ei toi nyt niin ihmeellistä ole. Keskiarvoks tulee reilu 2 kirjaa viikossa, ja ohan tuol seassa ollu nopeesti luettavia sarjakuvia ja muuta kuonaa.

Blogissa raportoitujen opusten lisäks oon lukenu aika perkeleesti erinäisiä Lonely Planet- ja Rough Guide -merkkisiä matkaoppaita sekä muutamia indonesian kielen kurssikirjoja. Niitä ei kuiteskaan lasketa mukaan, kun ei noita matkaoppaita varsinkaan lueta kannesta kanteen. Kurssikirjoista saattaa pamahtaa pointsit tälle vuodelle.Vai jatkankohan miä ees tätä blogia? Kai miä jatkan, ei täs muutaka elämää oikee oo. Joo.

Alkuperänen ideahan oli laskee yks vuos et montako kirjaa luen ja pitää muutenki vähä kirjaa siitä et millasten paskatekstien parissa vietän suurimman osan vapaa-aikaani. Jossai vaiheessa sit tuli sellanen meininki et perkele, luen sata kirjaa, räyh. Ja niin tein. Saldo oli kaikkiaan hyvä, joukossa ihan sairaan hyviä kirjoja, mutta myös niin hirveetä paskaa et melkeen hävettää että on tullu tuhlattua aikaasa semmosiin. Mutta ku on luonteeltaan suorittaja ni kaikki luetaa mitä on alotettu, perkele.

No mut ehkä ny vois tänki vuoden tätä kirjaplokii viel pitää.  Nyt en aseta mitää tiukkapipo-suoritus-tavotteita et sata kirjaa luettava vaikka näkö menis tai rikottava viime vuoden tulos tai jotain vastaavaa. Rennost vaa, välil saa lukee vaikka vanhoja Jalluja jos siltä tuntuu. Ne vast laatulukemista onkii!