lauantai 25. kesäkuuta 2011

Ihmiset bääääääd (55/2011)

Juhannusta. Se on menny meiziltä kotona nysvätessä ja flunssaa potiessa. Mökkihöperyys alkaa pahasti jo vaivata, seinät rupee kaatuu päälle ja eilen oikee säpsähin ku ulkoa kuulu ääniä. Jumaliste, juhannusaatto, Helsinki, IHMISIÄ. Vai oliko ne zombeja? Ei voi tietää.

Kotona nysväämisessä on se hyvä puoli, et on aikaa lukee. Aherran tällä hetkellä sellasen kirjapinon kimpussa jonka sain lainaks kaverilta, ja siel on oletettavasti pelkästään hyviä kirjoja koska kyseisel kaveril on loistava kirjamaku. Pinon toinen opus (eka oli toi edellises postaukses kehuttu eli Eloonjäänyt) oli Chris Cleaven The Other Hand (ameriikasssa julkastu nimella Little Bee). Kirjan takakannes uhotaa et tää on niin erikoistarina, ettei täs takakannessakaa tohdi kertoo mist on kyse, ja et älä siäkää sit tän luettuas mesoo kauheesti, ku tarinan taika piilee siinä miten se lukemisen aikana avautuu. Jaaha. Seliseli. Aion nyt kuitenki tätä salaperäsyyden verhoo hiukan raottaa.

Nigerialainen nuori tyttö Little Bee ja brittiläinen akkain hömppälehden päätoimittaja Sarah on kirjan päähenkilöt. Heijjän elämät törmää ensin Nigerialaisella rannalla, missä tapahtuu pahoja, ja sen jälkeen uudelleen briteissä kun Little Bee on siellä pakolaisena. Pahuudet ja kauheudet kerrotaan kirjassa pikkuhiljaa, välillä vähän yllättäenki tulee uutta tietoa, mutta tommosen pihtaamisen takia tätä kirjaa ei malta käsistään päästää. On pakko lukee eteenpäin et saa selville mitä siel rannalla oikein tapahtu, ja miten tarina oikein loppuu, ja miten Little Beelle oikein käy. Kirja on täynnä kaikenlaista ankeutta ja ikävää ja pahuutta ja draamaa. Toisaalta seassa on myös hirveesti huumoria, ja se on kyllä helvetin hyvä, muuten täst kirjasta saattais tulla niin paha ahistus että ei muuta ku junan alle, ei tämmösessä maailmassa kestä elää. Little Been näkemykset brittiläisestä yhteiskunnasta on välillä aika mainioita, ja varsinkin kun se kertoo miten tämmösenkin asian (esim. kolmossivun tissit paljaana olevat tytöt) selittäis kotikylän pimuille, jotka ei oo nähny länsimaisesta yhteiskunnasta mitään muuta kun vanhalle lakanalle ilman ääntä heijastetun Top Gun -elokuvan.

Loistava, loistava kirja, joka jokaisen pitäis lukea ihan yleissivistyksenkin vuoks. Että sais tästä vaikka yhenlaisen näkökulman pakolaisuuteen. Ite ainakin vasta tätä lukiessa tajus että vittu ei miulla oo oikeesti ollu hajuakaan asioista. Että millasia ihmiskohtaloita pakolaisuuden takana piilee. Tottahan kaikki tietää et pahoista paikoista tullaan ja on kansanmurhaa ja vainoomista ja raiskaamista ja kaikee hirveyttä, mutta sellaset asiat tuppaa hukkumaan paskojen uutisten tulvaan, ei ne jotenkin tuu niin lähelle eikä kosketa tämmösen pumpulis kasvaneen länsimaisen punkeron sielua mitenkää erityisen rajusti. Tämmönen kirja, olkoonkin fiktiota, sen sijaan jotenkin konkretisoi asian sellaseks että yöunethan täs jumaliste menee.

Maailma on paha, paha, paha. Tai ei maailmassa mitään vikaa, mutta myö ihmiset, myö ollaan pahinta mitä maapallolle on koskaan tapahtunu.

tiistai 21. kesäkuuta 2011

Eloonjäänyt (54/2011)

Ei ihan ollu seuraava luettu kepeetä, niiku uhosin, mutta sentäs suomenkielistä vaihteeks. Ja voi vittu että oliki hyvä kirja, ei malttanu oikee käsistään laskee. Chuck Palahniukin Eloonjäänyt. Kertoo sellasen uskontokultin viimisestä henkiinjääneestä, josta tehään suuri saarnamies ja rahantekokone. Kaikenlaista tapahtuu ja tarina etenee vähän niinku alusta loppuun, kun kirjan päähenkilö istuu yksin kaappaamansa lentokoneen kyydissä ja sanelee elämäntarinansa lentsikan mustalle laatikolle ennenku moottorit sammuu ja kone rysähtää.

Kuulostaako tutulta, oi työ valistuneet lukijani? Eloonjäänyt? "Nojaan pehmeään istuimeen, tallennan tarinani"?

Tuskin on sattumaa, että Stam1nan loisteliaalla Viimeinen Atlantis -levyllä on maailman paras piisi, jonka nimi on Eloonjäänyt, ja jossa tyyppi istuu lentokoneessa ja tallentaa tarinaansa jälkipolville. Stam1nan levyssä tarina tosin on synkempi, puhutaan koko maailman tuhoutumisesta, eikä pelkästään yhen hullun uskontokultin hommista niiku Palahniukin kirjassa, mutta kyllä täs heti alkumetreil tuli sellanen olo et heeeeeeeeeeeeei mitä vittuu, Stam1na!

Eli Eloonjäänyt on sekä yks maalimankaikkeuden hienoimpia biisejä, mutta myös perkeleen hyvä kirja. Olé!


Asiasta sadanteen: niiku tuossa edellisessä postauksessa annoin ymmärtää, ni elämässä on nyt kaikenlaista meininkiä ja suuria suunnitelmia. Suuruudenhullujen suunnitelmien toteuttamista varten oon joutunu tekemään jotain ihan radikaalia ja hurjaa: tyhjennän kotiani, ja siks oon ruvennu laittamaan jopa kirjojanikin myyntiin. Kaverit on kiitettävästi laukannu Puutteenkujan Divarissa tekemässä löytöjä ja miä oon siinä sit vähä nieleskellen kattellu ku rakkaurella haalittu kirjasto kävelee paperikasseissa ovesta ulos. Luopumisen tuska oli alussa ainaki ihan kauhia, ku on luonteeltaan melkonen hamsteri ja kiintyy varsinki kirjoihin ihan epänormaalin paljon. Tottakai tärkeimmät ja rakkaimmat opukset säästän: Erlend Loet, Markus Zusakit, Asterix-kokoelmat ja Nemit ja muu ykkösryhmä on ja pysyy. Kaikki muu lähtee, vaikka se kuinka kirpasee.

Aika hurjaa. Mutta ohan se ny jumaliste täs iäs korkee aikaki opetella sellanen sivistyny luopumisen taito.

maanantai 20. kesäkuuta 2011

The Black Dahlia (53/2011)

Hyvät hyssykät sentään, jouduin johonkin hitaan lukemisen aikavyöhykkeeseen. En muista onko minkään kirjan kanssa homma edenny niin hitaasti ku James Ellroyn The Black Dahlian. Vika ei sinänsä ole kirjan, vaan elämän. Tuli kaikenlaista muuta ajateltavaa, touhuttavaa, mietittävää ja... noh, myönnettäköön, The Black Dahlian sijaan mie syntinen porsas oon viettäny illat ihan toisenlaisen kirjan paris: uus South-East Asia -Lonely Planet tuli shopattua, ja siitä en vaan oo saanu sorkkiani irti.

The Black Dahlia lienee kirja joka jokaisen lahtaushommista ja dekkareista kiinnostuneen tulis jossain vaiheessa lukea. Odotukset oli korkeella, oon Ellroyta ennenki lukenu ja hyväks todennu, mutta jotenki en vaan päässy The Black Dahlian kanssa ollenkaan samoille aaltopituuksille. Eikä MIKÄÄN kirja oo koskaan tainnuttanu minua uneen ihan vaan parilla sivulla. Jotain outoo tässä siis oli, vaikka sinänsä siel on jännä murha ja vähä liian ineen skeneen menevä polliisi, on seksii ja kieroiluu ja ylläreitä - kaikki siis kohillaa. Ei silti vaa napannu oikee millää.

Seuraavaks on luettava jotain kepeetä hömppää. Ja ainakin suomenkielistä sen on oltava.