sunnuntai 24. heinäkuuta 2011

Yks päivä (58/2011)

David Nichollsin kirjoittama One Day kertoo mitä kahen ihmisen elämässä tapahtuu 15.heinäkuuta. Ensin ollaan vuodessa 1988 ja kirjan päähenkilöt viettää yhteisen yön. Siitä lähetään sitte eteenpäin ja käyään heinäkuun viiennentoista päivän tapahtumia läpi jokaiselta vuodelta parinkymmenen vuoden ajan. Aika kiva idis kyllä, tarina etenee mukavan nopeesti kun jokaisen luvun jälkeen ponkastaan aina vuosi eteenpäin.

Tarina sinänsä on rakkaustarina, mutta onneks sitä ei kovin paljon missään takakannessa toitotettu, muuten oisin ollu niskavillat ennakkoasenteellisesti ja tanakasti sojossa. Toki se rakkaushomma tuli aika nopeesti selväks, mutta kun tää ei ollu niin sellasta romanttista höttöö niin pystyin lukee ilman että käämi palo. One Dayn sellanen kantava idea oli kaiketi se, että vittu kun ihmiset tuhertaa ihmissuhteissaan eikä tajua omaa parastaan vaikka se paras pojottais siinä ihan nenän eessä. Näinhän se menee: ulkopuolelta on aina helppo heristää sormee ja olla että soosoo, etkö siä pahvi tajua mitään. Mutta eihän sitä koskaa ite tajua virheitä tehdessään että nyt tuli haukattua paskaa, vasta sitte myöhemmin ymmärtää miten olis pitäny toimia.

Jos ette haluu tietää miten täs käy ni klikatkaa muualle, koska nyt on välttämätöntä kertoo kuinka tarina päättyy, jotta voin sitte kertoa nasevia näkemyksiäni aiheesta.

Tätä lukiessa oli koko ajan vähän sellanen turhautunu olo, että voi saatanan urpot, että jos kumpiki niin vitusti tykkää ni eikö nyt voi asialle tehä jotain. Siinä sitte vuoskausia ährätään ihan väärien ihmisten kanssa ja sekoillaan, ennenku vasta lopussa tajutaan että kenen kanssa kuuluis olla. Ja sitte ku lopulta ku tajutaan ja mennään naimisiin ja näyttää että nyt on kaikki hyvin, ja onnellisna tässä mennään auringonlaskuun vaan, niin eikö toinen sitte mee ja kuole.

Että kannattiko nyt sitte hukata ne vuoskaudet mitä olis voitu yhessä olla siihen ettei kumpikaan oikeen saa sanottua mitä on vailla? Tommonen ärsyttää ihan vitusti kaikissa kirjoissa ja elokuvissa ja telkkarisarjoissa ja miksei oikees elämässäki. Et kaikki näkee ja tajuu että noi urpot tykkää, mutta ne ite ei vaan saa tehtyy asialle mitään, kiertävät vaan ku kissat kuumaa puuroo ja tuhlaavat elämäänsä sellaseen "emmiä kehtaa sanoo et miä tykkään"-vikinään ja "tykkääköhän se kans"-vatvomiseen.

Itzehän olen tunnevammanen paska ja ihmissuhteissani moniongelmainen, mutta tässäkin asiassa tiedän miten pitäis toimia (teoriassa). Älkää tehkö niinkuin minä teen, vaan niinkuin minä sanon: jos tykkää, niin pitää kertoo.

Harvemmin se kenestäkään on hirveetä kuultavaa, ja vaikkei tulis vastakaikua, ni eipähän tuu hukattua aikaa sen asian vatvomiseen.

Tätä miältä miä oon.

Seuraavaksi tartun piironkin päällä jo kuukausia pölyä keränneeseen järkäleeseen. Täällä Pohjantähden Alla, osat 1-3. Yli tuhat sivua reilusti ja kärpäsen kiveksen kokosta tekstiä. Menee siis hetki.

maanantai 11. heinäkuuta 2011

Ihan kiva Faithful Place (57/2011)

Hei käääk! Whots going oooon? Blogger on menny ihan uusiks, kaikki näyttää oudolta ja miten tätä nyt käytetää ja missä on mikäki asia ja voivoivoi....  katotaa ny mitä tästä tulee... osaanko miä enää?

Tana Frenchin kirjottaman Faithful Place -kirjan ähelsin läpi. Oli järkyn pientä tekstiä ja vähä sellain opus että tiivistämällä olis ehkä ollu nasevampi lukukokemus, olis voinu karsia kaikenlaista jaarittelua mun mielestä ja antaa asioiden edetä vähä rivakammin. Ja kirjan pilaa aina se, jos lukija (=miä) arvaa murhaajan jo jossain kirjan puolväliin mennessä. Sen jälkee lukeminen on sellasta äkästä pakkopullaa ku menee hermot ettei siel kirjassa kukaan tajuu mikä on asioiden oikee tola.

Faithful Placessa on päähenkilönä polliisi, kenen kadonnu ensirakkaus löytyy luurankona entisiltä kotihuudiloilta. On kauheeta perhepaskaa ja väkivaltaa ja epäluulosuutta ja valehteluu ja ties mitä. Yks toinenkii tyyppi siinä pääsee hengestään ja kestää ihan perkeleen pitkään ennenku se polliisi vihdoin hoksaa kuka näitä sen läheisiä oikein lahtaa.

Arvosana: ihan kiva. Paskempaaki oon lukenu, mutta ei tän lukematta jättäminenkää ois suuri menetys ollu.

lauantai 2. heinäkuuta 2011

Blink blink (56/2011)

Luinpas miäääääääälenkiintosen kirjan. Malcolm Gladwell on kirjan esittelytekstin mukaan "author, journalist,cultural commentator and intellectual adventurer", ja hän on kirjottanu kirjan nimeltään Blink - The Power of Thinking Without Thinking.

Mielenkiintosta kamaa alitajunnasta ja vaistoista ja semmosista. Että esimerkiks vaikka miten yrittää olla yhtä sun toista suvaitsevaisuutta ja muuta komeeta, niin silti alitajunta tekee useesti ihan omia päätöksiään. Tai miten joskus jotkut asiat vaan TIETÄÄ vaikkei tajunnan tasolla oo mitään faktaa hallussa. Kirjassa on paljon mielenkiintosia esimerkkejä, kuten vaikka sellanen homma kun johonkin museoon kaupattiin jotain kreikkalaista patsasta jonka useet asiantuntijatkin todisti aidoksi ja kaikki maholliset hommat oli sitä mieltä että kyyy-yllä, tuo kivitorso on sen parituhatta vuotta vanha ja upee onkin. Silti muutama taideasiantuntija patsaan ekaa kertaa nähdessään totesivat sekunnissa että ei ei, nyt on haukattu paskaa. Ja kun hommaa sitten oikein urakalla tutkittiin, niin väärennökseksi se sitten lopulta todettiin. Mutta miten ne pari tyyppiä pysty silmänräpäyksessä toteemaan tommosen asian? Ei ne itekään osannu selittää, niille vaan tuli "sellanen olo". Vastaavia juttuja kirjassa on paljon.

Sit on myös kerrottu jännistä testeistä mitä pyskolookian laitoksilla on tehty. Esimerkiks et koehenkilöille on annettu lauseenmuodostustehtäviä (sekasin vaikka joku 5 sanaa ja niistä tehtävä lauseita laittamalla ne järkevään järjestykseen), sellasia tosi helppoja, ja sitte tarkkailtu miten ne käyttäytyy testin jälkeen. Jos sanojen sekaan oli laitettu esimerkiks vanhuuteen liittyviä sanoja, niin koehenkilöt oli testistä lähtiessään kävelleet hitaammin kuin muiden ryhmien (joilla ei mitään nitrodisko-sanastoo ollu) henkilöt. Eli ku siel vilis jotain nitro- ja bingo- ja rollaattori-tyyppistä sanastoo niin koehenkilöt rupes laahustaa ku vanhukset. Hämmentävää. Sanojen voima ja sillai.

Toinen jännä testi oli et on kahenlaisia sanoja, hyviä ja pahoja, ja niitä pitää sit ryhmitellä et onks hyvä sana vai huono sana. Sitte lisättiin sanojen sekaan vaik eriväristen ihmisten kuvia, ja ne piti sitte ryhmitellä joko kuuluvaksi "white or good" -ryhmään tai "black or bad" tai toisinpäin. Vaikka kuinka olis omasta mielestään suvaitsevainen niin valkoihosilla testihenkilöillä oikeisiin ryhmiin lätkiminen alko heti hidastua jos piti laittaa samaan nippuun "black"-tyypin ihmiset ja "good"-tyypin sanat. Valkosten ihmisten ja hyvyyden niputus meni sen sijaan ihan sairaan nopeesti. Ton tyylin testejä (ns. Implicit Association Test eli IAT-testi)pääsee muuten koklaamaan Harvardin yliopiston sivuilla, klikkaa tästä jos kiinnostaa. Ite Gay Pride -viikon kunniaksi tein äsken semmosen homo/hetero-assosiaatiotestin ja vaikka omasta miälestäni oon sillä saralla niin suvaitsevainen et ei mitään tolkkua, ni niin vaan meikäläisenki tulos kallistu sinne heteroita suosivan puolelle. Piru viäköön! 

Ja sitte.... erikoisen jännää miusta oli sellaset ihmiskokeet missä tutkittiin ilmeitten vaikutusta. Niist oli paljoki asiaa mutta oli tehty simppeli testi: pistetty koehenkilöt eläviin kuviin kattomaan jotaa komedialeffaa. Toinen ryhmä piti koko leffan ajan kynää hampaitten välis, ja toinen huulien välis. Kokeilkaa: jos on kynä huulien välis ni ei pysty hymyilee. Enivei: ne ketkä pysty hymyilee (kynä hampaitten välis) piti sitä leffaa paljo hauskempana ku ne keneltä hymyilyyn tarvittavien naamanmuikistuslihasten käyttö oli estetty (kynä huulioitten välis). Eli naamalihasten äksön vaikutti mielialaan. Tarkottaaks tää nyt sitä et kuhan vaan tyhmänä vaikka väkisten hirnuu kaikelle ni on kivempaa? Et fiilikseen pystyy vaikuttamaan myös sillä mitä naama tekee?

Paaaaaljon kaikkee muutaki jännää tuol oli mutten jaksa kaikesta täs vouhottaa. Sanonpahan vaan sen että miä olen jo kauan luottanu ns. naisen vaistoon. Se ei ole koskaan väärässä. Oon useesti vaistonnu asioita, ennenku on ees ollu mitään faktaa vainoharhan taakse. Tän kirjan lukemisen jälkeen aion entistä enemmän kuunnella oman alitajunnan ääntä, ja koitan pitää sen faktoihin tukeutuvan ja tylsän järjen äänen aisoissa. Se ei nimittäin yleensä tee mitää muuta ku viivästyttää jankkaamisellaan ja hannaamisellaan elämän etenemistä parempaan suuntaan.

Ainii, mikä helvetti on "intellectual adventurer"? Saatana, taas satikutia Kuusaan Lukion opoille, ei tommosestakaan uramahollisuudesta meille ikiin mitää kerrottu, perkele.