Hullunkurinen perhe (63/2011)

Vein kirjoja divariin. En saanu niistä rahaa, ku tilanne on vähä se että kirjastostani on jäljellä enää lähinnä englanninkielisiä pokkareita, eikä ne ole niin sanotusti kovaa valuuttaa divariskenessä. Mutta kasalla kirjoja sain vähä kredittiä eli sain ottaa divarin hyllystä uutta lukemista. Mainio diili tuokin, vaikka oonkin tässä ihan vimmalla pyrkinyt muuttamaan liki kaiken omaisuuteni rahaksi. Raha on ihana asia, koska rahalla saa mm. lentolippuja maailmalle, ja niistä miä tykkään.

Yks vaihtarikirja jonka nappasin mukaan oli Douglas Couplandin All Families Are Psychotic. Ihan puhtaasti kirjan nimen mukaan tän valkkasin. Kaikki perheethän ON hulluja. Koska kaikki ihmisetkin on hulluja.

Couplandia oon ennenki lukenu, mutta kyllä tää All Families Are Psychotic on ehottomasti parhain Coupland. Aivan älyttömän sekopäinen tarina perheestä, jossa tytär on astronautti, äitillä ja yhellä veljellä on HIV, isällä uus nainen ja syöpä, toisella veljellä täysin kilipäinen tyttöystävä jne jne jne. Asioita tapahtuu, välillä luoditkin lentää, mutta lopussa tytär saahaan avaruuteen ja koko perhe on sukkulan lähtöä kattomassa.

Parasta tässä kirjassa oli ehkä tarinankerronnan vähä erikoinen tyyli. Normaalistihan juonenkäänteitä pohjustetaan ihan perkeleesti ja on sellasta esileikkimäistä tunnelmannostatusta, et kohta tapahtuu jotain jännää. Tässä opuksessa sen sijaan asiat roiskastiin lukijan silmille ihan yhtä yllättäen ku ne oikeessakin elämässä tapahtuis. Jos istuu kahvilassa ja vähä ohimennen pistää merkille kun sisään astuu muutama komee mies, ei voi mitenkään etukäteen tietää että seuraavassa hetkessä yks niistä komeistä pitää asetta siun ohimolla. Välillä piti palata tekstissä oikee takasinpäin tai lukee joku pätkä useempaan kertaan ku oli ihan pöllähtäneenä et mitä vitun vitun vitun vittua just tapahtu.

Kertakaikkisen mainio tarina, hulvattomat juonenkäänteet, hienot henkilöt ja loistavasti kerrottu. Tykkäsin ihan pöhkönä.

Päräytys! (62/2011)

Ääääähhhhhh. Luin uuelleen Madventures - Kansainvälisen seikkailijan opaksen, vaikka elävästi muistin miten ekallaki lukukerralla rupes vituttamaan aika nopsaan alun jälkeen. Ja jep, sama homma tälläkin kerralla, mutta ähelsin loppuun koska oon ite lähössä parin kuukauden päästä vähä matkoille. Että jos jotain olennaista ja tärkeetä tuolta nokkelan (tahi vituttavan, lukijasta riippuen) verbaliikan seasta sais vaikka poimittua.


Siit en tiiä opinko mitään uutta, mutta kun jotenkin sai suitsittua ärsyyntymisen niin kyllähän Kansainvälisen Seikkailijan Opas on sinänsä helvetin kattava tietopaketti. Varsinkin ekoja kertoja maailmalle suuntaavan pitäs tämä ehdottomasti lukea, siel on paljon asiaa mitä ei tuu etukäteen ees ajatelleeks. Ja tulihan tuolta muutenkin vähä ajattelemisen aihetta. Miks pitää matkustaa ja mikä siinä nyt niin hienoo on ja mitä vittua. Mut niihi asioihin sohasen ehkä joskus jossai toisel foorumil.

Mut kyl miä vaan sen sanon että vittu että kävi hermoon tuo kielenkäyttö. Päräytys silloin, kuumotus tällöin ja ukotus tuolloin vielä menis, mutta kun niitä viljelee ihan koko ajan niin siitä katoo kaikki nokkeluus. Alkaa tuntuu sellaselta väkisin väännetyltä, et onks siel mietitty et hei, ei kai myö voia sanoo et "etsiä", on niin tylsä sana, mite ois vaik "searchata", eiks ookki hei ihan yyberisti tsaikedelisempaa? Ja niiku levyttäminen ja kuositus ja gläditys ja radattaminen ja pöhinä ja pärinä ja mäsäyttäminen ja puhuttaminen ja käminä ja... ja.... ja.... AAARGH.

Tai vittu mistä miä vanha kääkkä mitää taas tajuan. Täs on kai vaan sukupolvien välinen kuilu muuttunu kanjoniks. Sori.

Tähä lopuks voin toki todeta viel et sinänsä arvostan ihan vitusti ja oikeesti Madventures-tyyppejä. Ovat tehneet matkustamisesta itelleen ammatin ja tulonlähteen. Heeeelvetin hieno homma, just toisinpäin ku meil muil reppanoil, joilla matkustaminen on vapaa-aikaa... ja kauhee menoerä. Olisin jopa kateellinen, jos oisin sellaseen mielestäni oikeutettu. Mutta en todellakaan ole, ehei. Koska sillä välin kun oon ite istunu toimistossa molo ottassa tekemässä duunia ja kironnu sitä ku on niin mälsää, ni Madventurekset on tehny suuruudenhulluista haaveistaan todellisuutta. Sellanen jos mikä on sen arvosta, että hattu pois päästä ja syvä kumarrus. Koska aivan liikaa porukka vaan haaveilee ja odottaa että jostain taivaasta tai lottokoneesta tipahtaa sellanen ihme, joka toteuttaa kaikki haaveet. URPOT! Ei ole mitään hyvää haltijaa joka tulis kotiovelle toteuttamaan haaveita. Se on ihan itestä kiinni se tuhlaako elämänsä vaan odottamiseen vai tarttuuko toimeen ja TEKEE asioille jotain. Koska kaikki on mahollista jos vaan tahtoa on.

Tuon tajuamiseen meni miultakin ihan helvetin kauan, mutta kun vihdoinkin toi asia meni jakeluun niin johan alko tapahtumaan. Ai että.

Minkä tähren? No Pohjantähren! (59-61/2011)

Olipahan savotta, kun Väinö Linnan Täällä Pohjantähden Alla -trilogiaan tarrasin (ja nää oli niin massiiviset jötkäleet että tasan tulee 3 kirjapistettä). 3 viikkoa siihen meni, joskin välissä oli kaikenlaista karnevaalitoimintaa, joitten yhteydessä ei paljo kotimaisia klassikoita luettu. Just ja just Alibia ja Seiskaa saattoi tulla vähän pläräiltyä. Klassikoita toki nekin, mutta vähä toisenlaisia....

Tunnustettavahan se on, että oikeen hävettää kun ei tämmöstäkään tärkeetä kirjaa oo aikasemmin tullu luettua. Mutta tästä syytän edelleen lukion äikän tunnilla väkisin luetettua Ilmari Kiannon Punaista Viivaa. Se ei ihan ollu sellasta mitä angstinen itteensä viiltelevä ja orastavan moniongelmainen käpykylän teinigootti olis kauheesti arvostanu. Siitähän tuliki sitte vuoskymmeniks sellanen olo, että kaikki kotimainen klassikkokirjallisuus on paskaa, en lue. Vasta viime vuosina oon päässy tästä(kin) traumasta eroon ja lukenu esmes Sinuhen ja Tuntemattoman Sotilaan. Ja ollu ihan pöyristyny että miten ei oo kukaa sanonu että nää on näin hyviä? Vaikka ohan sitä sanottu, mutta ku en oo uskonu. Koska olin sitä mieltä, että LP eli Lukematta Paskaa, ja miun mielipiteethän on aina oikeita. Mutta väärässähä miä olin, ihan vitun väärässä.

Sinuhe oli loistava, tykkäsin erityisesti kun epyktiläiset aina "iloitsivat" naisten kanssa. Tuntematon Sotilas, ihan kiva sekin (siitä tilitys täällä), ja jokaisenhan se pitäs ihan yleissivistyksenki vuoks lukee. Mutta Pohjantähren Alla oli sellanen ihan oikee elämys. Avas suomalaista historiaa ihan tyystin toisella tavalla ku mitkään lukion hissantunnit ja jotenkin suorastaan pöyristyin, et vittu mikä meininki tälläki on ollu. Kaikki torppareitten sortamiset ja punasten ja valkosten taistelut (saatana, oikeesti!) ja talvisodat ja jatkosodat ja voi kamala. Eikä näistä asioista niin kamalan paljon aikaa ole. Pari sukupolvea taaksepäin ku mennää ni siel on eletty noi kaikki ajat. Meil on viel mummeja ja vaareja jotka on ollu siel sodissa.

Pääosassa olleeseen Koskelan huusholliinhan tietysti kiintyi tollasen yli tuhannen sivun aikana ihan saatanasti. Meinas melkeen järki lähteä ku sieltä veljeksiä meni sodissa ihan ku liukuhihnalta, et ei ny saatana koko ajan näitten poikia pliiiiiis. Mutta ehkä se tarina vaatii noinki pahaa raadollisuutta alleviivatakseen sitä, että ei tää maailma reiluudestaan tunnettu ole. Sitähän se sota on, nuorta poikaa laitetaa sinne kuolemaa. Menkää vaikka Hietsun hautausmaalle kattomaan niit sankarihautoja et millasia vuosilukuja niissä on.

Onneks kirjassa oli vastapainona kaikelle kauheudelle myös huumoria, eihä tätä olis muuten kestäny.

Yhteenvetona vois sanoo et Täällä Pohjantähden Alla oli Lukuelämys. Isolla Luulla.