Rypemistä rokenroul-elämässä (74/2011)

Käytiin tuos vajaat pari viikkoa sitte Indoneessian Jakartassa kaverin kans kattomassa Children Of Bodom -jytäorkesterin keikkaa. Keikan jälkeen istuttiin iltaa baarissa ja vejettiin kaljaa ja jauhettiin paskaa ja kyseisen yhtyeen Alexi Laiho otti puheeks lukemansa mainion kirjan. Sen verran kovin sitä liekitti että pakkohan se oli saaha luettavaks, ja kuis ollakaan, Herrasmiäs Laiho kipas oitis opuksen hotellishuoneestaan hakemaan ja anto lainaks.

Guns'n'Roses yhtyeen alkuperänen rumpali oli Steven Adler, se kenel oli iso tukkapehko ja hullusti rintakarvoja, oikee sellain talja. Adler on nyt kirjottanmu/kirjotuttanu Gunnari-elämästään kirjan, joka on nimetty oivasti My Appetite For Destruction - Sex & Drugs & Guns'N'Roses. Aivan mainio kirja ja mukavasti kirjotettu, asioita kaunistelematta. Kiipee kyllä miun listoilla aika korkeelle noitten rokki-elämänkertojen sarjassa. Hurjaa kreisii meininkii, oikee sellasta rypemistä huumeissa ja estottomissa pimuissa. Kunnon rokkitähti-elämää, just sitä mitä sietääkii kukkahattutätien paheksua.

Adlerista jää kirjan lukemisen jälkee vähä sellanen ressukkamainen olo, tuli tunne ettei heppu ehketi ollu ns. penaalin terävin kynä, mutta vallan sympaattisen olonen kaveri kuitenkin. Ja mitä kieroja mulkkuja ne muut Guns'N'Rosesin tyypit oikee onkaa ollu, voi saatana. Pistivät rumpalipoikaa oikee kuus-nolla. Vittu mitä nillittäjiä, joista ei kellää ois ollu mitää oikeutta mäiskästä ensimmäistä kiveä, ku kaikki muutki mätti huumeita ja viinoja napaansa minkä ehti. Ja kamoon, jos pändissä on sellanenki sekopää ku Axl Rose, ni luulis että jos siin ny vähä rumpali ehketi kräkkiä polttelee ni ei tunnu missää.

Gunnari-elämänkerroist oon lukenu myös Slahin kirjan, ja se oli niin puuduttavaa paskaa, että ees A.W. Yrjänän päiväkirjajärkäle ei pääse lähellekään. Slash, jonka luulis olevan just se miäs jolla olis paljo kreisejä tarinoita, ni ei kirjaansa saanu niin minkäänlaista viihteellistä menoo. Saatto yhellä lauseella kuitata et "no sithän miä vedin seuraavat 3 kuukautta huumeita ihan raivolla, mut lopetin sitte" ja sen jälkee tulee viistoist sivuu jotaa helvetillistä jaarittelua jonki kitarariffin synnystä. Hirveetä paskaa, älkää ostako. Ostakaa sen sijaan tää Adlerin mainio opus, takaan että viihdyttää!

Presidentin tyhmät salaisuudet (73/2011)

Pläää-ääääh. Anne Holtin Presidentin Salaisuus oli aluks ihan hyvä kirja. Jännää kaikkee arvotusta pullollansa: terroristeja ja ameriikan ensimmäinen naispresidentti katoaa hotellihuoneestaan Oslossa. Mysteerinen meininki. Mutta sitte kaikki hommat selvis vaan niin lapsellisen helposti: yks kotiapulainen löytää residentin jostain kellarikomerosta ja mitää mielenkiintosta ei sitte oikeestaa enää tapahukkaa. Eli eka puolisko kirjasta jännää ja hyvää, loput ihan naurettavaa paskaa.

Pornoo (72/2011)

Irvine Welshin Porno on jatko-osa Trainsporttingille. Hommat tapahtuu useempi vuosi Trainspottingin jälkeen, ja nyt  tehään nimittäin pornoelokuvaa. Mahtava meininki! Porno on ihana asia!

Ja jos tykkää pornosta ja tykkää Trainspottingista ni tää kirja uppoaa varmasti. Valitettavasti täs oli yks helvetin huono homma, ja se on se et välillä oli lukuja kirjotettu kokonaan skottimurteella. Sellasen mongerruksen tavaaminen oli niin vitun raskasta että luovutin ja hyppelin ne kohat yli. Tarina pysy silti koossa mainiosti enkä kokenu että jotain ois jääny uupumaan.

Mainio kirja, jonka haluan ehottomasti lukea vielä uudestaan, mutta sillon kyllä suomennettuna versiona, aye.

(Sori näist nihkeen lyhkäsist ja köpöist kirjaraporteist mutta ku kirjotan samaan aikaan reissuplokia ja koitan lomailla ja juua kaljaa ja makailla rannalla ja kaikkee ni paukut ei just nyt riitä joka suuntaan... )

Ihmiskunnan (melkein) tuho (71/2011)

Kun lomaili paikassa missä vieressä on viidakko josta joka ilta tuli taivaantäydeltä lepakoita iltalennolle, ni olipas mukava lukea kirja, joka alkaa siitä ku viidakossa lepakot hyökkää ihmisten kimppuun ja antaa siinä samassa pienen kivan viiruksen. Laboratoorioonhan se viirus siitä viedään ja vähän sitä jalostellaan, ja otetaan lopuks kuolemaantuomittuja vankeja koekaneiks. Sanomattakin lienee selvää, että paskahan pääsee labrabunkkerin uumenista vapaaksi ja siinä sitä sitte ollaan, ihmiskunta, totaalisessa kusessa.

Justin Croninin The Passage oli noin tuhatsivunen järkäle, jossa ensin seurattiin miten virusta vähä viritellään ja sitte ku ihmiskunta on käytännössä tuhoutunu ni sitte seurataan miten henkiinjääneillä menee. Ja millai koitetaa päästä viruksen tuottamista ihmisiä kappaleiksi repivistä friikeistä eroon. Sekaan on heitetty vähä fantasiahommia, siel on tyyppejä joil on pikkusen yliluonnollisia kykyjä ja sellasta.

Hyvä kirja, mutta jotenkin oli köpö loppu. Lopusta ku ei oikein käyny ilmi että mitä sille porukalle tapahtu, mutta pysty toki päättelemään, että ihan kaikki ihmiset ei kuiteskaa kuollu. Saatana.

Kirjottais joku sellasen kirjan missä saatais kunnolla ansiomme mukaan. Kiitos.

Herra Quirk (70/2011)

Terveisiä tropiikista, olen lomalla. Nyt on aikaa lukea!

Eka loppuunsaatettu lomakirja on Wally Lambin The Hour I First Believed, miäääääletön järkäle jossa tarina rönsyili kaikkiin suuntiin. Vaati oikee keskittymistä, että pysy kärryillä, mutta oli niin mielenkiintosta juttua että ei tuottanu vaikeuksia keskittyä lukemiseen oikee ajatuksella.

Kirjan päähenkilö on opettajamiäs, Herra Quirk,  jonka vaimo on hoitsu. Molemmat on töissä just siinä Columbinen koulussa jossa ne kaks sekopäätä lahtas läjän oppilaita. Vaimo on paikalla ampumisen aikaan, miäs on muualla. Vaimoke jää henkiin mutta menee sekasin, ratkeaa napsimaan kaikenlaisii pillereitä ja ajaa nappipäisään yhen nuoren pojan päälle. Poika kuolee ja vaimo joutuu vankilaan. Miäs asuu sukunsa maatilalla ja kaikenlaisten sattumusten kautta suvun historia alkaa ryömiä esiin eikä siel kaikki oo ihan niiku Herra Quirkille on aikoinaa kerrottu. 

Mielettömän hienosti kuljeteltu tarina, joka sekottaa jännästi oikeesti tapahtuneita asioita, ihan  historian havina -tasolla,  sekä mielikuvituksen tuottamien henkilöiden elämää. Ihmisen pimeestä puolesta ku oon perverssin kiinnostunu, ni Columbinen koulusurmien dokumentaarinen kertaaminen ja elävöittäminen vaimon kokemusten kautta oli tiätysti ihan helvetin kiinnostavaa luettavaa. Mutta tykkäsin kyl niistä historiallisistakin jutuista, joissa kahlattiin Mr. Quirkin esiäitien kautta.

Lukekaa ihmees jos kohalle osuu, vaikka saattaakii välillä olla vähä raskas opus.