sunnuntai 27. helmikuuta 2011

Fetisisisisisisti shihisisisisi hissishä (9/2011)

Aksolotlin jälkee oli pakko lukee jotain kepeempää ja mikäs se paremmin keventäis tunnelmaa ku tarinat ihmisten tsektsuaalisista perversioista. Siispä naarasin kirjahyllyn uumenista Walter De Campin Fetissikirjan. Tämähän on ilmestyny jo tuol hekumallisella 90-luvulla, mutta jos joku on tän sillon missannu, ni eipä hätää: Likeltä tulossa uusintapainos ihan täsä näillä näppäimillä.

Pornoelokuvien historiaa, kenkäfetissejä ja muuta vänkää mukavaan läpyskämäiseen muotoon pakattuna. Kelvollinen yhellä makaamisella lukastava teos, jossa on paljon mukavia ja välillä vähä kamaliakin kuvia. Ihan oikeita pimperoita ja kikkeleitäkin siellä vilisee, ei oo strategisia paikkoja tuhruiks sensuroitu.

Tätä vois suositella sellaseks alan perusteokseks, josta kelpaa harrastus alottaa. Eihän täs oo ku pien riipasu asioihin, mistä ihmiset innostuu, koska seksuaalisuuden suhteen ihmisen kekseliäisyydellä ei tunnu olevan mitään rajaa. Jos haluu kunnolla perehtyy ni suosittelen esimerkiks The Encyclopedia Of Unusual Sexual Practises -järkälettä, josta löytyy tasan varmasti kaikki kaikki maholliset pervoilun alalajit. Sen kun kahlaa läpi niin alkaa sellanen perus-pilluseksi tuntumaan jo todella eksoottiselta revittelyltä. Et ai mitä, tähä ei tarvitakaa rekvisiitaks puujalkoja, ilmapalloja, karvasia kainaloita ja aikuisten vaippoja? Eipä rajuuuuu!

Aksolotli (8/2011)

Tämmönen kirja tuli miulle yllättäen ja pyytämättä, et en ollu tämmösestä ite ikinä kuullukaan (terveisiä Noralle ja kiitos ny kuiteski...). Kusti se vaan kuulkaa polkas ja tuuppasi luukusta "monilahjakkaan ihmelapsen" Helene Hegemannin esikoistekeleen Aksolotli yliajo. Ihmelapsi Hegemann on syntynyt vuonna 1992 ja kirjan takaliäpeen mukaan tämä kirja on "rujo, raju ja runollinen kuvaus berliiniläisbohemian elämästä tässä ja nyt" ja tämä on herättänyt "tyrmistynyttä ihastusta" vähä siel sun tääl. Puutteenkujan vuonna 1969 syntyneiden kärttyisten senioripissisten keskuudessa tämä tosin herätti ihan vaan puhdasta tyrmistystä. Kaikenlaista paskaa sitä julkastaan ja hienoksi kehutaan. Jumalauta.

Mikä tässä sitte tökki? Mistähän taas alottais? Huoooooh..... Noh, let's gou.

Tässä tökki ensinnäkin se, että kirja kertoo 16-vuotiaasta Miftistä, jonka äiti on ryypänny ittesä hengiltä (of koors) ja Mifti elää pääasiassa Berliinin kaduilla (kuinkas muuten), lintsaa koulusta (sanomattakin selvää), vetää huumeita (joojoo) ja panee kaikkee mahollista (antakee miun kaikki kestää). Mut Mifti on tietenkin ihan saatanan älykäs ja syvällinen, ja ah niin raju, mutta syrämmeltään kuitenkin niin hauras. Voi vittu. Miun mielestä Mifti on epäuskottava, rasittava, törkynen, näsäviisas sekopää. Piste. Enkä myöskään niele sitä että KUKAAN vasta 18-vuotias voi kirjottaa tollasta kapulakieltä, muuten ku kuvitellakseen luovansa jotain helvetin hienoo. Miun nokkaan haiskahti teennäiseltä ja liialliselta yrittämiseltä. Kattokaa ny vaik tätäki pätkää, kuka 16-vuotias puhuis tällee ( ja btw, ihan sama mille sivulle kirjasta sormen tökkää ja kopioi, yhtä mahtavaa diibadaabaa siitä löytyy): "Minä seison kylppärissä, vaikka ei pitäisi, ja tarkastelen rihmamaisten sienten järjestelmällisen heterogeenistä ryhmää, joka muodostaa orgaanisen aineen pintaan vihertävän, käärmemäisen kuoren..."

Eli arvannette varmaan että tässä tökki myös toi kirjotustyyli. Äärimmäisen rasittavaa kielellä kikkailua, sivistyssanojen viljelyä ja kerronnan rikkomista erilaisilla vippaskonsteilla (välillä tulee jotain käsittämättömiä unista horisevia emaileja, sitte tykitetään lähes ilman kappalejakoa 5 sivua jne). En saanu koko tarinasta, saati siinä hyörivistä ihmisistä, mitään vitun tolkkua. Mutta kai se sekavuus sit oli kuvaavinaan Miftin rajuu huumesekoiluelämää tai jotai. Oon kyllä sitä mieltä että kamoon, kyl sitä voi sekoilla mutta voi myös kertoo siitä niin et lukija pysyy jotakuinkii samalla planeetalla. Tai ees samassa aurinkokunnassa.

Kolmanneks: kirjan lopussa on 5 sivua pienellä printattuja lähdeviittauksia, joista suurin osa viittaa johonkin blogiin. Blogista on lainattu asioita ihan saatanasti, ja sit vähä vaihettu sanajärjestystä ja rakennettu niistä tätä tarinaa. Tämä tosin selittänee sen miten 18-vuotias ihmelapsi on kyenny kirjottamaan 16-vuotiaan Miftin suuhun sellasta kieltä jota ei normioloissa puhu ees kvanttifysiikan professorit. Mutta silti, mitä vittua? Okei, ehkä täs on nyt kysees joku uus hieno kirjotustyyli tai jotai, mist minen tajuu mitää kert juna on miun ohi menny jo, mutta luulin että kirjaa jos kirjottaa ni tarina keksitää ite, tai vähintääkii kerrotaa se ees omin sanoin. Et mitä vittuu tää nyt on? Voinha miäkii täs ottaa Sinuhe Epyktiläisen ja vähä tiivistää ja muokata ja vaihella sanajärjestyksiä ja tällätä kantee oman nimeni. Et näinks tää nykyää menee tää kirjailijahomma? Lainaan vähä tuolt, ja pikkusen täält, ja tadaaaaaaa: menestysteos on valmis.

Vittu, nykyajan nuariso, sanonpaha vaa. Sillo ku miä olin nuari ni koulun aineetki kirjotettii puuhiilellä koivuhalon kylkeen 40 asteen pakkasessa samalla ku nälkäset sudet kierteli ympärillä. Perkele.

Ja viimiseks: mikä vittu toi kirjan nimiki on olevinaa? Hirveetä kikkailua sekin, mutta koska se piti oikein selvittää (wikipediasta tieteski) niin nyt tiedän että aksolotli on tommonen mehikolainen otus. Ks. kuva. Ni että ei menny tänkää kirjan lukeminen ihan hukkaan. Taas opin jotain!

Lopuks voisin tähä sitte linkata viel sellasen oikeen ja hienon arvion tästä kirjasta. Huomaan kyllä ettei miusta olis kirjakriitikoks. Eikä haittaa muuten pätkääkään.

maanantai 21. helmikuuta 2011

Elämää Jaavalla (7/2011)


Tykkään Indonesiasta. En ihan tiiä että miks, mutta yritän selvittää. Sitä varten haluun nuohota siel paikkoja ja haluun osata puhua indonesiaa ja haluan ymmärtää sitä maata, ees jotain kolkkaa. Ja okei, koitan olla menemättä liiallisuuksiin Indonesiasta vouhkaamisessa, mutta tokihan aina välillä teen kaikenmaaliman nettikirjakaupoissa hakuja ja metsästelen Indonesiaa käsitteleviä kirjoja. Sellasia mitkä ei oo silkkaa historiaa ja politiikkaa, vaan enempi kertomuksia ja kokemuksia siellä olemisesta tai matkustamisesta tai jostain. Löyty sitte semmosen antropologistin (onks toi ees sana? No.... ihan sama, sellanen heppu enivei) ku Andrew Beatty kirjottama A Shadow Falls In The Heart Of Java. Tilasin. Ja nyt sain sen vihdoin luettua loppuun. Oli nimittäin työläs, välillä ihan saatanan pitkäveteinen, mutta erittäin paljon ajatuksia herättävä.

Beatty on perheineen asunu Indonesiassa usemmanki kerran, muutaman vuoden jaksoissa. Ens jossain ihan skutsissa jossain heimohommissa (ennen tän kirjan tapahtumia) ja sitte kahteen otteeseen Jaavalla pienessä kylässä, ja siitä tää kirjakin kerto. Hommat ajottuu ekalla asumisella 90-luvun alkupuolelle ja tokalla loppuolelle ja kirjassa kerrotaan miten se elämä siel kämäses kyläs sujuu ja mitä ihmiset touhuu ja millasta elämä on. Hirveen kiinnostavaaki kyllä, mutta jotain traditionaalisten tanssi- tai teatteriesitysten yksityiskohtasta selostamista ois voinu jossai kohin vähä tiivistää. Ja toisaalt Indonesian historiaa ois ehkä enemmän voinu ees sivuta, jotain siel olikii, mutta sitä puolta oisin ehkä kaivannu enemmän.

Kirjan nimi sanoo et varjo tipahtaa Jaavan syrämmelle ja sillä tarkotetaan täsä nyt sit sellasta islamin uskon fanaattisempien osastojen nousua. Indonesiahan on maailman suurin muslimivaltio ja on ollu sitä lajia jo vuosisatoja, mutta siel on eletty sillai harmoniassa. Että vaik täs vähä mekkaa päin pyllistellääkii ni sen jälkee sitte viiää vähä tuonne mettän reunaa suitsuketta ja muuta jotta henkimaailma pysyy hyvillä mielin. Että on siinä "oikeen" uskonnon rinnalla ollu ne vuosisatoja vanhat traditiot kans, ja ei oo otettu niin helvetin vakavasti kaikkee, sillai rennosti vaa, siin normaalien arkiaskareitten lomassa hoiellaa noi uskontohommelit kans.

Mutta sit alko nousee jotain kireepiposii muslimihommia ja yhtäkkiä alko näkyy yks hunnutettu nainen ja kohta toinen, moskeijan ämyrit huus yötä päivää hirveellä volyymilla ja alko esiintyy kaikenlaist lynkkausmielialaa esmes paikallisia poppamiehiä kohtaan (kirjassa käyettty termiä "magician" ni kai sen voi poppamieheks suomentaa) ja niitä ihan jopa sitte muutama sata siellä ympär Jaavaa yön hämärissä tapetaanki. Meininki alko lopulta mennä muillakin tavoin siihen suuntaan että Beatty katto parhaaks pakata huushollinsa ja lähteä pois. Surullista luettavaa oli tuo miten rytinällä ruvetaan laittamaan ihmisiä karsinoihin: uskot, oot siis hyvä, mut jos et usko ni oot väärässä. Tai oikeemmin viel sillai ikävällä tyylillä et  joko siä uskot mitä miä käsken tai muuten ei hyvä heilu.

Siinä niiku tiivistettynä kirjan sisältö. Mutta miun on nyt pakko avautuu ajatuksista mitä tätä opusta lukiessa oikein tuli.

Sananen uskonnoista. Ja nyt koitan kieli keskel suuta varovaisesti vaa vähä sohasta tätä asiaa, kert siis jotkuu plokin miljoonista lukijoistahan voi olla hihhuleit ja en taho et käy niiku Salman Rushdielle et saa loppuikäsä tarkkailla selustaasa. Ja en oo asioihin niin perhetyny että oisin kauheen kartalla, en tiiä mistää uskonnon alalajista kovin paljoo, en kuulu mihinkää klaanii mut viksuimmat tekstit olen lukenu Satanic Biblestä (Anton La Veyn Church Of Satanista nyt siis puhe, ei norjalaisista kirkonpolttajista tahi mistää semmosist) ja sielt voin allekirjottaa monenkii asian, varsinkin sellaset että yksilö on vastuussa ittestään ja et luottamus on ansaittava. Et kai miä oon vähäsen satanisti sit, mut sillai hyvällä tavalla ja ilman mitää höyryymistä. Et näist lähtökohdista, siis tietämättä oikeestaa mitää mistää, ni haluun muutamaa asiaa täs nyt pähkäillä, ihan sanavapauden suomalla oikeudella.

Ei nyt ihan äkkiä tuu mieleen mitä hyvää fanaattisista uskontohommista olis ikinä koskaan missään seurannu. Ja lähetystyö, siin kans yks perkeleen vitsaus joka tuhoaa kulttuurit ja aiheuttaa ihmisille masennusta ja ahistusta. Tässäki kirjassa jossai kohtaa todettii että siel ihmiset vaa rauhassa eleli omaa arkeensa, kunnes mestoille pärähti jotain lähetysduunareita. Ei tuol viidakkokylissä kukaan ollu koskaan ees tienny mitä on synti, mutta ans olla ku joku joka kuvitteli olevansa korkeempien voimien hommissa tuli vähä valistamaa, ni johan alkaa jengiä ahistamaan. Ja minkä takia uskonnot perustuu järjettömiin sääntöihin ja lähes yksinomaan pelotteluun? "Jos et elä tällee tai tollee ni kiirastuli korventaa, sie senkin syntinen porsas".

Tokihan uskonnot on luonu kulttuuria ja temppelit ja kirkot ja moskeijat on hienoja. Ja onhan tommonen ilmiönäkin helvetin mielenkiintosta, niiku kaikki muutki fanaattiset kansanliikkeet ja joukkopsykoosit (heh.... natsikortinko miä ny tähä heittäsin???). Ja varmasti moni saa uskoon turvaamisesta paljonki hyvää. Vaik kavereita ja sellasta yhteenkuulumista. Kivahan se on olla jossai porukassa ja sillai.  Ja ai mikä ihana vastuuttomuus uskomiseen liittyy, ku kaikki on yläkerran käsis, se on varmaan ihana ja vapauttava tunne ku kaikki on Jumalan määräämää. Jos tulee syäpä tai jää auton alle tai kompastuu kadul tai tulee peräpukama ni Herra se siel vaa koettelee. (Saatana ku oli työlästä keksiä näit positiivisii puolia, nää saa riittää).

Mutta miksei siihen kuulu suvaitsevaisuus? Miksei voi antaa muitten elää rauhassa ja  tehä ihan ite päätöksiä ja uskoo mihi kukin haluaa? Millanen maailma olis ja miltä maailmalla näyttäis jos esimerkiks kristityt ei ois jossaa vaiheessa keksiny että heijjän pitää nyt laumoittain lähtee levittämään ilosanomaa joka helvetin viidakkoon? Oisivat ny pysyny jossaa yhes kirkos vaa hyörimäs ja antanu muitten olla rauhas ja keksii omat satunsa. Ja uskontojen nimissä käydyt sodat.... niist en ees alota.

Enkä nyt täst asiast ala tän enempää ees jauhamaa. Minen tykkää fanaattisuudesta minkää asian yhteydessä, enkä paasaamisesta. Ni en paasaa täst nyt tän enempää. Uskokaa pois. Ihan mihi työ haluutte.

Toinen asia mitä mietin ni et mikä vitun antropolgia? Ihmistutkimusta siis suomeks. Vittu ku sais aikakoneen ni painuisin 80-luvulle kertomaan itelleni et tommostakii vois ihminen työkseen tehä. Samalla kävisin antamassa litsareita Kuusaan Lukion opolle. Tai vaihtamassa sen sellaseks joka kertois et maailmas on muunlaisiikii työpaikkoja ku tehtaat, toimistot tai kaupankassat. Toiset tutkii ihmisii asumal jossai kyläs tois pua maailmaa, joku saattaa olla ammatiksee sipulikupolinkultaaja tai FBI:n profiloitsija. Mut eihä meil Kuusankoskel 80-luvul nähty sitä haisevaa paperitehasta pitemmälle koskaan.

Sellast. Ei miul muuta. Paitzsi et 6 viikon päästä oon taas Indonesiassa! Jihuu!

sunnuntai 6. helmikuuta 2011

Kuoleman jälkeen (6/2011)

Ooooh! Uusi suosikkikirjailija on taas löytynyt! Hyvän kirjan jälkeinen depis on hirveä!

Voi jumpe. Luin reissussa Audrey Niffeneggerin The Time Traveller´s Wifen, joka oli ihan älyttömän hyvä, vaikka olikin rakkaustarina. Minuun ei oikein noi romanttiset hömpötykset vetoa, mielummin uppoudun sellaseen verta&lihaa-tyyppiseen teurastusmeininkiin ku mihinkään lemmekkäisiin plörinöihin. Mutta aikamatkustajan rouvasta kertonu kirja oli niin hieno stoori että siihen sujahti ihan sukkana sisään. Oli siis pakko tilata heti lisää samalta kirjailijalta.

Ja herranpiaxut sentäs että Niffeneggerin toinen teos, Her Fearful Symmetry, olikin loistava. Jopa parempi ku Aikamatkustaja. Tässäkin liikuttiin vähän henkimaailman puolella, mikä on aina mielenkiintosta. Sellanen naikkonen kuolee ja testamenttaa Lontoon Highgaten hautuumaan vieressä olevan asuntonsa kaksossiskonsa kaksostyttärille, joita se ei oo ees nähny ku ihan vauvana. Perijättäret ei oo ees tienny että heijjän äiteellä on sisko ja ovat ihan et mitäs vittua, heille tipahti kämppä syliin. Hyö muuttavat tietysti siihe asuntoon ja kappas ku tätihän on jääny sinne henkiolentona pyöriskelemään ja naapureina on kaikenlaista tyyppii, mm. mega-obsessiivis-kompulsiivinen gubbe ja tätin entinen rakastettu. Sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, arvotuksia ratkeaa, ja loppu on... ööö.... ehkä vähän arvattavissa, mutta kuitenki aika jänskä.

Missään tapauksessa tää ei oo kummitusjuttu, vaikka henkiolentojen kans välil vähä kommunikoidaanki ja touhutaan hautuumaalla ja kannellaa vähä ruumiita paikasta aa paikkaan pee. En tiiä miten  Her Fearful Symmetryn nyt sitte tiivistäis, mutta jossain luki että tää on tarina "rakkaudesta, menetyksestä ja identiteetistä". Aha.

Voi saatananperkele kun ei Niffenegger oo vielä julkassu enempää kirjoja. Haluan lisääääääää!