Vitsit vähissä (67/2011)

Voi paska. Meinasin tikahtua onnesta kun kirjakaupassa kävin ja huomasin et jumalaare, uus Hugleikur Dagsson! Kirjan nimi valitettavasti kertoo kaiken: Nyt On Vitsit Vähissä.

Ei naurattanu kertaakaan. Ei kunnolla ees hymyilyttäny. Pettymyksien pettymys! AAARGH!

Mut ei se mitään. Kirjakaupasta löytyi vihdoin se mitä oon siellä juossu jo viikon kysymässä: uus Miika Nousiainen. Älkää häiritkö, miä luen. Moi.

Ällä (66/2011)

Lienee jo tullut selväksi, että Erlend Loe on ikäänku aika helvetin tiukasti kärkikahinoissa mukana, jos miun suosikkikirjailijoita ruvetaan listaamaan. Senpä takia oli vähän niiku pakko lukea Muleumin jälkeen vielä lisää Loee, vähän niinku varastoon. On jo etukäteis-eroahdistus, kun Loet lähtee kellariin jemmaan, siks aikaa ku miä meen jonneki tropiikkiin hulluttelemaan ja lukemaan paskoja kirjoja.

Ja kun oon kerta lähössä tropiikkiin, ihan kohta, oli pakko lukasta Loen mainio L. Siinäkin lähetään kaukaselle saarelle, mutta jos miulla on agendassa lähinnä kaljan juonti ja snorklaaminen niin Erlendin kaveriporukalla oli huomattavasti suuremmat suunnitelmat. Norja maailmankartalle, tieteellisiä löytöjä ja kunnon tutkimusmatkailua!

L on aivan hulvaton kirja. Pari aiempaa lukukertaa ei vielä kunnolla kolahtanu, mutta tällä kertaa menin tästä ihan sekasin. Kirjasta on vähän vaikea päätellä kuinka paljon siitä on totta ja kuinka paljon Loen pohjattoman mielikuvituksen tuotetta, mutta faktan ja fiktion sekottumisella ei liene suurtakaan merkitystä. L on yksinkertaisesti täysin sekopäinen kertomus poikaporukan temmeltämisestä autiolla saarella. Ja vaikka retken anti jääkin tavotteita köykäisemmäksi, pieniä tieteellisiä löytöjä kuitenkin tehdään. Kirjaan on laitettu valikoima valokuviakin todisteeksi. Kyllä, erakkoravut harrastavat suuseksiä ja aivan, saarelta löytyi karhuntassufossiili. Loisteliaita ovat myös poliittisten järjestelmien testaaminen roolipelien avulla sekä tyttöjen jaksollinen järjestelmä.

Anteeksi, Marco Kosonen, kirjoittamasi Rock'n'Roll Suicide Bar ei olekaan maailman paras reissukirja, kyllä se pokaali menee Erlend Loelle.

Muleum (65/2011)

Norjalainen Erlend Loe on nero. Yksi parhaita kirjailijoita mitä tiedän, fanitan ihan pöhkönä.

(Ja tapan sen rupiperserunkkarin joka on lainannu miulta Loen Dopplerin eikä ole sitä palauttanu!!!! PERKELE! En pääse tämän asian yli, en koskaan, en ainakaan ennen kuin omistan taas Dopplerin. Painos on loppu eikä oo divareista löytyny. RÄYH!)

Lukaisin uusiksi Loen kirjan Muleum, joka sekin on kerrassaan mainio. Muleumin päähenkilö Julie on sellanen 18-vuotias norjalaispimu, joka koko perhe on kuollut lento-onnettomuudessa. Julie menee hommasta tietysti tolaltaan ja haluaa kans kuolla, keinolla millä hyvänsä. Ensimmäinen yritys, hieno hirttäytymishomma, menee vituiksi kun Julie osti vahingossa joustavaa köyttä. Itsemurhayritys oli vähän niinku julkinen, joten lehdistö innostuu. Myös itsemurhaa hautovien oma "Itsemurhaaja"-niminen lehti, johon Julieta pyydetään toimittajaksi, niistä kun on aina pulaa henkilöstön jatkuvan poistumisen vuoksi. Toimitushommat ei kuitenkaan kiinnosta, joten Julie ryhtyy lentämään ympäri maailmaa tavoitteenaan menehtyä lento-onnettomuudessa. Jossain välissä  Julie käy Koreassa naiskentelemassa olympiakultaa voittaneen pikaluistelijan kanssa, kunnes lopulta päätyy Kanarialle. Siellä Julie keksii hienon keinon päästä hengestään ja vieläpä lento-onnettomuudessa, mutta eihän sekään ihan käsikirjotuksen mukaan tietysti mene. Vasta lopussa, kun kuolema alkaa oikeasti näyttää todennäköiseltä, Julie tajuaa et haluaakin elää.

Kuulostaa ehkä mälsältä "masentunut pimu velloo itsesäälissä"-tarinalta, mutta koska kirjoittaja on Loe, ei nää tarinat koskaan oo niin yksoikosia. Juliella on Loen avustuksella niin sanotusti sana hallussa, varsinkin muita ihmisiä kuvaillessaan. Vaikka aihe on sinänsä synkkä, ihan silkkaa komediaahan Muleum on.

Yhessä kohassa kirjaa Julie tsekkaa netistä että kuinka monta kertaa "perse" siellä esiintyy ja laskee montako persettä internetissä on jokaista norjalaista kohti. Niitä oli noin kaksi persettä per norjalainen. Oli tietenkin pakko tarkistaa onko netissä meille suomalaisille enempi vai vähempi persettä ku norjalaisille. Internetissä on noin 20 500 000 persettä (googlen mukaan, juuri äsken tsekkattuna), asukkaita Suomessa on noin 5,4 miljoonaa.

Eli: Internetissä on siis noin 3,8 persettä jokaista suomalaista kohti. IN YOUR FACE, turskanpurijat!

Tietoa, jota ilman ei voi elää.

Kultapienelle, rakkaudella (64/2011)

Anteeks, oi kaikki kaksi lukijaani. En oo nyt kyenny lukemaan entiseen tahtiin ollenkaan. Oikeen ahistaa. Mutta on ollu muuta ajateltavaa ja saatanallinen touhotus kaikenlaisten säätämisten kanssa. Ja oon aika monta iltaa äheltäny indonesian kielikurssin kanssa. Ja sitte löysin AngryBirdsiin vähä uusia leveleitä. Ja piti vähän käyä rimpsallaki eli viihteellä. Että tässä on nyt vähä ollu kaikenlaista.

En silti oo ihan varma, oliko keskittymiskyvyn puutteen vaiko kirjan vika, että Chuck Palahniukin Choken kanssa ähräsin näin pitkään. Kirja on erittäin hämmentävä tarina Victor Mancini -nimisestä hyypiöstä. Victorin äiti on jossain piinakodissa kuolemankielissä. Victor käy ravinteleissa esittämässä ruokaan tukehtumista ja lypsää sen varjolla ihmisiltä rahaa ja myötätuntoo. Victor käy seksiriippuvaisten terapiaryhmissä hakemassa vähä äksöniä jalkoväliin. Victorin kaveri kerää kiviä. Victorilla oli sekopäinen lapsuus. Victor luulee olevansa Jeesuksen esinahasta kloonattu Jeesus. Victor panee, ja panee, ja panee. Victor kutsuu kikkeliään koiraksi ja siemennestettään pieniksi valkoisiksi sotilaiksi.

Miä en siis tajunnu tästä kirjasta hevon persettä.

Mutta parasta täs oli kirjan etusivulla ollut teksti: " Kultapienelle, rakkaudella, Tuomas, 8.9.2004". Millanen miäs antaa KULTAPIENELLEEN tämmösen kirjan, ja muka vielä rakkaudella?

Eipä tainnu sekään suhre kestää, koska divarin hyllystä tämän kirjan ostin. Näinköhän se Kultapieni on sanonu Tuomakselle, tämän kirjan luettuaan, että viepä kuule koirasi ja ne pienet valkoiset sotilaasi ja HÄIVY?