Murhia ja ihmissuhdepaskaa (82-88/2011)

Nikki French: Until It's Over (82/2011)
Jänskä murhailuhomma, ja kerrottu kivast sillai et eka puolikas tarinaa on yhestä näkökulmasta ja loppupuolisko murhaajan näkökulmasta. Kirjailijan nimi on muuten kexitty, tai oikeestaa yhistelmä kirjan yhessä naputtaneen avioparin nimistä. Miten vitussa sellanenki onnistuu? Kirjan kirjotus yhessä aviopuolison kans? Niiku avioliitoissa ei ois muutenki jo tarpeeks vaikeeta.
Luettu:  12.12.2011

Jarkko Sipilä: Murharyhmä (83-85/2011)
Täs oli samaan pakettiin nakattu 3 kpl Jarkko Sipilän jotain Takamäki-sarjan dekkareita. Täs oli sellaset ku Todennäköisin Syin, Likainen Kaupunki ja Mitään Salaamatta. No joo. Ihan jees tarinoita, jänskää poliisihommaa vähä niiku sieltä polliisin päästä katottuna, mutta ei nää ny mitään Jens Lapiduksia sentäs ollu.
Luettu: 16.12.2011

Anita Shreve: The Pilot's Wife (86/2011)
Huikeen hyvä kirja, jonka luin ihan yhellä rykäsyllä. On sellain amerikkalainen rouvashenkilö, joka elelee onnellista perhe-elämää. Aviomiäs on lentokäpteeni ja heil on yks lapsi. Yks yö sitte koputetaa ovee ja tullaa kertomaa, että lenzikka jonka puikoissa miäs oli ni on räjähtäny ilmassa ja pudonnu mereen. Kohta alkaakii sit näyttämää siltä, että rouvan rakas aviomiäs on ihan ite vieny sen pommin koneeseen. Tiäsikö se että sil on pommi laukussa? Tekikö se itsarin? Kenen helvetin kanssa sitä on oikee naimisissa oltu? Tätä sit selvitellää, ja kui ollakaa, käy ilmi että äijällä on ihan toinenki elämä atlantin toisel pualel. On toinen vaimo ja lapset ja kaikki. Eikä akka ameriikas oo tiänny eikä ees epäilly yhtää mitää. Mut näihä se aina menee, kotona on aina se pikkurouva joka onnellisna paistaa muffinseja eikä tiiä yhtää mitä se miäs reissuillansa oikee puuhastelee, uskoo vaa vilpittömästi et ei se meijjän Pena ikiin minuu pettäis. Niinpä vissiin.

Mutta ihan sikahyvä kirja kuiteski, jotenki niin taidolla kirjotettu että tarinaa ei vaan voinu jättää kesken, oli pakko lukee loppuun että sai selville tekikö se lentokäpteeni itsarin räjäyttämällä sen lenzikan ja mukana olleet ihmiset, vai mist oikee oli kyse. Jännä homma. Ja tän kirjailijaeukon nimi laitetaa muistii ja on pakko lukee jotaa muutakii mitä se on kirjottanu.
Luettu: 16.12.2011

Rosie Thomas: Constance (87/2011)
Ja heti perään toinen kirja ihmissuhteista, jihuu, ja tässäki käyään vieraissa ja kaikenlisäks viel äijä suhaa yksien siskosten kans, toisen kans on naimisis ja toista käy siin ohimennen vähä höyläilemäs. Vaimona ollu sisko sit kuolee syöpään ja on niin dramaattista ja kaikkee. Kansitekstit uhos ettei voi olla liikuttumatta tän kirjan kans mut ihan hyvin pysty olee. Plää-ääääh. Ainoota kivaa täs oli et okei, ihan hyvin kirjotettu, ja et tässä suhattii välil Balilla. Muutenhan koko kirja oli just sellasta keski-ikäsille ämmille tehtyä paskaa, missä lopussa sit rakkauressa riutuneet lemmekkäät pösilöt ketkä ei oo voinu olla yhes ennenku nyt ku äijän vaimo otti ja kuali  ni aijai, siin ne sit viimisel sivul kopsahtaa hempeinä yhteisille lakanoille. Voi vittu.
Luettu: 18.12.2011

Nicci French: Complicit (88/2011)
Ja taas Nicci Frenchin kirja ja taas vähä samanlainen tarina. On kaveriporukka ja sitte yks tapetaan ja kauhee härdeli et kuka sen teki. Kaikki epäilee toisiaan ja plaaplaa ja sitte murhaaja taas lopussa tunnustaa kaiken, tost vaan. Ei siis mitään erikoista tässä opuksessa, kyllähän tän luki mutta ois voinu jättää lukemattaki.
Luettu: 20.12.2011

Monta kirjaa (75-81/2011)

Nyt vähä aika laitan vaa tämmösii useemman kirjan yhteenvetelyi. En jaksa olla koko ajan tääl naputtamas näit kirjaraporttei, täs on niin kiire mm. makailla riippumatos et jostai tekemisist pakko tinkii.

Michael Connelly: Saalistaja (75/2011)

Aika jees sarjamurhaushomma, mutta ärsyynnyn aina ku tyypit ratkasee asiat jotenkii vahingossa keksimällä.  Tässä sellanen toimittajagubbe selvittää sarjamurha-hommaa ja yhtäkkiä jotai helvetin linnunpelätin kuvaa kattoessaan  saa jonku hirveen aivopierun ja keksii kuka on murhaaja. Täh?

Luettu: 25.11.2011

Michael Ende: The Neverending Story (76/2011)

Fantasiahommia. Piänenä kun tän luin ekan kerran olin ihan pähkinöinä, nyt ei kolissu sit olleskaa.

Luettu: 28.11.2011

Zadie Smith: The Autograph Man (77/2011)

En tajunnu tästä hevonvittua. Kiinalaisjuutalaismies on nimmareiden ym keräystilpehöörin välittäjä ja jotain.

Luettu: 3.12.2011

Michael Connelly: Chasing The Dime (78/2011)

Jänskätystarina siitä miten tiedemies koitetaa lavastaa syylliseks ilotytön murhaan.  Mut niiku aina, hyvät voittaa, pahat saa kuulaa kalloon.

Luettu: 5.12.2011

Erica Spindler: Breakneck (79/2011)

Sarjamurhaaja rupee lahtaamaan yhen poliisitsirpulan lähipiiristä porukkaa ja näis tämmösis kirjoishan naispolliisit on aina mahottomia koviksia, ja joutuvat lopulta ite ihan pulaan. Mutta aina, AINA, siinä kohtaa se kylmäverinen murhaaja tekee sen yhen mokan: alkaa avautumaan ja tilittämään eikä ota tyypeiltä heti nirriä pois, niiku aina aikasemmin. Ja katos vaan, just sitte vimosella hetkellä tulee ratsuväki paikalle ja ampuu pahista. Tää on niiiiiiin tuttu tarina, mutta ihan viihdyttävää paskaa silti.

Luettu: 6.12.2011

Aron Ralston: 127 Hours – Between A Rock And A Hard Place (80/2011)

Tästä kirjasta on tehty hieno elokuvakin, jonka oon erehtyny kerran rapuloissani kattomaan. Ei ole krapula-ahistuksiin sopivaa matskua ollenkaan. Aron Ralston on raisu vuorikiipeilijä ja sellain ulkoilmaihmiin, joka vimmalla kerää elämyksiä kiipeilemäl ties mihin ja touhottamalla kaikenlaista, mitä sellaselle normaalille sukankuluttajalle ei tulis miäleenkää. Miks pitäis yksin lähtee pakkases ja viimas kiipee jonneki vitun korkeille vuorenhuipuille? Tai samota jossain erämaas mis nälkäset  karhut vaanii jokaisen puskan takana? Ja miks varsinkaan kenellekään tulis ees mielee lähtee jonneki klaustrofobisiin kanjoneihin seikkailemaan, kertomatta kenellekään et mihin on menny? 

Siellähä sit yhessä kanjonissa valtava kivenmurikka putoaa päälle ja liiskaa Ralstonin oikeen käden jumiin kallioseinämän ja sen murikan väliin. Ralston ikäänku saa sitä mitä on pienen ikänsä vähä niiku tilannu (ja oivaltaa sen lopulta itekin et tätä tilannetta kohti hän on koko elämänsä tietämättämään hakeutunu). Siinä sitä sit ollaa: käpälä totaalisen jumissa, ainoostaa vähän vettä ja evästä, kukaan ei tiiä missä siä oot, ei oo kännykkää tai muutakaa kommunikaattoria, eikä  ihmisiä eksy kyseiseen kanjonin halkeemaan ees vahingossa et avun saaminen on vähä niiku pois laskuista.

Viis päivää Ralston siel kanjonis sit pojottaa, ja kokeilee kaikki maholliset keinot saaha ittesä siitä pinteestä irti. Vasta sit kuudentena aamuna ku alkaa olla viikatemies ihan niskaan hönkimässä, vesi on loppunu jo ajat sitte ja omaa pissiä joutuu juomaan, nestehukka aiheuttaa hulluja harhoja ja se kiven ja seinän välii liiskautunu käsiki alkaa jo mukavasti olla mätänemistilassa ni Ralston oivaltaa et ku ensin vääntää kätesä niin et luut katkee ni sit voi linkkuveitellä nirhata muut lihat ja nahat ja jänteet siitä ympäriltä ja TADAA – vapaus!

Ralston siis pelastuu amputoimalla iteltään käen irti. Hurja tyyppi ja hyvä kirja, joka pistää pohtimaan et miten kova selviytymistahto ihmisellä oikee onkaa. Ja löytyiskö iteltää samaa tahtoa jos tosipaikka eteen tulis vai nostaisko sitä käet pystyyn ja luovuttais ilman taistelua? Aika jänniä oli myös kohat missä Ralston kuvaa itteään videokameralla ja jättää jäähyväisiä ja tekee testamenttia et nyt ku tähän kert kuolen ni hei kiitti kaikille ja miun levyt saa se-ja-se ja jos viittisitte ni tuhkat sais sirotella sinne ja tonne. Mitä sitä ite sanois jos ois se mahis et tietää ku Vihreät Niityt kutsuu? Ei kai muuta ku et heippa, kiitti letuista, tuun kummittelemaan jos se suinki on mahollista.

Elokuva muuten noudatteli aika pitkälti kirjan tarinaa, ja siinä oli tavattoman hienosti kuvattu se hetki kun Ralston tajuaa mitä on tapahtunu. Että käsi on nyt todellakin jumissa. Se epäusko ja paniikki mikä siinä kohtaa lojahtaa housuun on aika huikee. En ny muista kuka leffassa Ralstonia esitti mutta osas ainaki tosi hyvin vetää roolinsa. Ahistus pamahti kotisohvan puolelleki oikee tosissaa.

Luettu: 9.12.2011

Ilkka Raitasuo, Terhi Siltala: Kellokosken Prinsessa (81/2011)

Ja heti perään toinen kirja johon liittyvästä tarinasta on kans tehty elokuva. Sitä en oo nähny, mutta tän kirjan nappasin täältä Gili Trawanganin kirjadivarista ku tuossa yks päivä hain lisää lukemista. Mielenkiintonen tarina skitsofreniaa ym sairastaneen Anna Svedholmin elämästä. Hää oli pikkusen sekasin ja vietti elämästään suurimman osan mielisairaalassa, joista yli 50 vuotta Kellokosken sairaalassa. Rouva kuvitteli olevansa kuninkaallista sukua, ja et Kellokosken sairaala on vaa hänen yks huvilansa. Mainioita juttuja, hassujakin tarinoita. Rinsessa on ollu melkonen persoona, välillä ihan kauhee komentelijakin mutta pääosin kuulosti siltä että melko lupsakka tapaus, joka oli ihan tyytyväisenä siel omas harhases maailmassaan. Vasta ihan vähän ennen kuolemaansa Prinsessa oli todennu että ei hän mikään prinsessa ole, ihan tavallinen Anna vaan.

Luettu: 10.12.2011