tiistai 30. lokakuuta 2012

Jaipongdanssaaja (128/2012)

Patric Sweeting: Jaipong Dancer (128/2012)

No kai nyt ku Indoneessiassa ollaa ni pitää lukee jotain Indoneessiaan sijottuvaaki joskus. Jaipong Dancer löyty majapaikan kirjahyllystä ja siihen tarrasin sitte.

No joo. Ollaan jossain 1950-luvulla ja Sumatralla. On sellain häkellyttävän kaunis nuor pimu, jonka joku länkkärijätkä on töötänny tiineeks ja hylänny sitte selviimään asiasta miten parhaakseen näkee. Pimulla tulee kotikylästään sit äkkilähtö, ku vanhemmat meinaa kuolla moisen tilanteen eessä häpeään ja yrittää hädissään naittaan pimun jolleki vanhalle kiinalaiskäppänälle.

On raiskausta ja uhkaavia tilanteita muutenkii, on väkivaltasta kapinallisporukkaa viidakoissa ja paha, paha länkkärisetä joka käy kuumana pimun pilden perään. On myös hyvä brittiläinen mies, joka pitää teeplantaasia, ja jonka kans tulee rakkaushomma. Mut on murhia ja kaikkii kauheuksii ja raakuuksii.

Asiat ei kuiteskaa mee niiku disneyelokuvissa ja tarinalla on vähän paskanen loppu.

Ihan kiva oli tää mutta ei ny mikää maalimankirjallisuuden suurin klassikko.

Luettu: 30.10.2012 Gili Trawangan, Indonesia

lauantai 27. lokakuuta 2012

Kaikki juonet yhessä kirjassa (127/2012)

Paullina Simmons: The Girl In The Times Square (127/2012)

En oikeen tiiä oliko tää kirja hyvä vai ihan vituttavaa paskaa. Saattaa kallistua sinne paskan puolelle, koska täs oli liikaa kaikkee.

On Lily, jolla on ärsyttävä perhe. Lilyn kämppis katoaa. Lilyn poikaystävä jättää. Lily voittaa lotossa huikeen tsäkpotin. Lily sairastuu leukemiaan. Lily rakastuu kämppiksen katoamista tutkivaan poliisiin. Lilyn kongressimies-veli on liero. Lilyn kämppis on kuulunu radikaaliin uskonlahkomaiseen järjestöön. Lily osaa maalata. Lilyn äiti on alkoholisti. Lily meinaa kuolla siihen syäpäänsä. Lily jää henkiin. The end.

Ärsytti tavattoman moni asia. Vituttaa aina jos kirjat on sellasia et koittaa olla realistisia, mut henkilöhahmot käyttäytyy täysin normaalin järjen vastasesti. Et jos siun paras ystävä ja kämppäkaveri katoaa tyystin savuna ilmaan, jättää lompakot ja avaimet ja kaikki, ni kyllä siä jumalauta huolestut, etkä oo niiku Lily et no ei täs mitää, kyl se siält kohta ilmestyy. Tai jos siä voitat saatanallisen tsäkpotin lotossa ni siä et viikkotolkulla vaa tuijota sitä voittokuponkia ja ährää samalla orjamaisia työvuoroja jossain räkäsessä dinerissa, kuten Lily tekee, vaan siä painut ihan viivana lottotoimistoon huutamaan et RAHAT TÄNNE.

Vitutti myös Lilyn perhe, joka oli täynnä itsekeskeisiä kusipäitä, jotka kaikki oli jotenki liittoutunu Lilyä vastaan. Äitee syytti Lilyä millo mistäkii, sisko nyhti hirveitä summia rahaa ku sai lottovoitosta vihiä, kongressimies-veli valehtelee niin et korvat soi ja katkas välit koska Lily heilasteli sen polliisin kans joka korvens kongressimiestä sen kämppiksen katoamisen takia (ja kongressimiäshän sen kämppixen sitte kuiteski oli tappanu). Ja Lily on vaa et juu kyllä äitee, ota tosta rahaa systeri, ai lav jyy rakas veli. AAARGHHH!

Kuiteski täs oli ihan kivoja ja jänniä juonenkäänteitä, mutta stoori ois parantunu kummasti ku ois pikkusen karsittu ja keskitytty yhteen stoorilinjaan. Joko siihen kämppäkaverin katoamis-mysteeriin ja sen takana piileviin lahkohommiin ja poliittiseen radikalismiin, tai siihen täysin vittumaiseen perheeseen, tai sit siihen lottovoittoon, tai syöpään sairastumiseen ja siitä nipin napin selviimiseen. Mut kaikki sullottu yhteen kirjaan ni  meni aika överiks.

No mut ihan jännä kirja kai kuiteski, ku oli ikäänku rakkaus-lottovoitto-sairaskertomus-murhamysteeri-perheongelma-romaani. Kaikki juonet yhen hinnalla!

Luettu: 27.10.2012 Gili Trawangan, Indonesia

perjantai 26. lokakuuta 2012

Nyyjöörk nyyjöörk (126/2012)



Edward Rutherfurd: New York (126/2012)

Tässä kirjassa oli 1017 sivua piänellä räntättyä tekstiä. Olipahan tavaaminen!

New York on aikamoinen jötkäle, siis, mutta ai juma olipahan samalla varsinainen katsaus historiaan. Kirja alkaa vuodesta 1664 ja loppuu vuoteen 2009 ja  kertoo New Yorkista useiden sukujen elämäntarinoiden kautta. Historia havisee niin ettei eteensä näe. New Yorkin kaupungin syntymisen ja kasvamisen kautta käydään läpi kaik mahollinen: Yhdysvaltojen synty, siviilisodat, pörssiromahdukset ja tiäteski 911.

Miulla oli aluks vähän vaikeuksia tempautua mukaan, mutta lopulta olin aivan Nyyjöörkin imussa. Ja huomasin taas, kuinka vähän maalimanhistoriasta, ja varsinki ämeriikän historiasta, miä tiiän. Miä, joka tykkäsin historiasta lukiossa ihan vitusti. Mutta vissiin ei oo mieleen jääny muuta ku hissanopen vinkki, et aina ku kokeessa kysytään syytä johonkin sotaan, muistakaa aina muitten syitten ohessa mainita "seikkailunhalu".

Tätä lukiessa tuli taas monee otteesee sellanen oikee tulistuminen ja turhautuminen. Varsinkii kirjan alkupuolella, ku orjakauppaa ja orjien elämää käsiteltiin. Saatana sentään. Mikä on pistäny valkosen ihmisen nostamaan ittesä niin jalustalle, että se on oikeuttanu sortamaan ja tuhoomaan muiden kansojen elämää? Millasessa maailmassa mahettais elää ku myä ylimieliset kalpeenaamat ois annettu intiaanien ja afrikkalaisten ja kaikkien muittenkii elellä ihan rauhassa, ilman et mennää sorkkimaan? Vittu että vituttaa.

Ja noi amerikkalaiset ny on muutenki vähä yhenlaista porukkaa. Voisivat ihan siivota omat tonttinsa ennenku alkavat muita osotella sormella et soo-soo.

Miä en oo muuten Nyyjörkissä ikiin käyny. Ameriikas oon käyny vaa Losis ja Sanfransiskos. Ja useita kertoja vaihtamassa lentsikkaa Sikakossa. Ei jotenkii kiinnosta lainkaa.

Luettu: 26.10.2012 Gili Trawangan, Indonesia

perjantai 19. lokakuuta 2012

Larssonin eka (125/2012)


Stieg Larsson: The Girl With The Dragon Tattoo (125/2012)

En ala jaarittelemaan tästä järin kauheesti, KAIKKI, koko maailma, tietää nää Larssonin Millennium-tirlogian kirjat. Suomeks oon lukenu kaikki kolome, of koors, leffoistakii oon ainakii ekan kattonu.  Eilen ilmesty majapaikan kirjahyllyyn se eka osa enklanninkiälisenä. Aattelin, et no mikä ettei, kyllähä tuon parissa saa muutaman päivän kulumaan.

Paskan vitut siinä kauaa nokka tuhissu ku tän rynkytin läpi. Jäi eiliset regeipileetkin käymättä ku en malttanu irrottaa nenää kirjasta. Vaikka tiesin tarinan ni ahmin kirjan ihan tauotta. Jossain vaiheessa nukahin kirja käessä, mutta heräsin aamuyöllä kolmen maissa ja jatkoin lukemista.

Huikee on, ai että. Täytyy nyysiä jostaa ne kaks muutakin osaa nyt äkkiä. Larssonit kestää kyllä uusintakierroksen, ja miä oon muutenki sellanen et jos kirja on hyvä ni voin lukee sen vaikka sata kertaa.

Yks asia vaa ihmetyttää: miks kirjan nimi on enklanniks toi, ku ruattiks se on Män som hatar kvinnor? Ja muistaaksein se suomennettunaki on et Miähet jotka vihaavat naisia.

Luettu: 19.10.2012 Gili Trawangan, Indonesia

torstai 18. lokakuuta 2012

Blingbling (124/2012)

Judy Nunn: The Glitter Game (124/2012)

Ai kauhee mitä kuraa! Tässä koitetaan kaiketi olla niiku aussien Jackie Collins. Kirjassa mesotaan tv-maailmassa, bling-bling, kaikki on komeita ja kauniita ja siäl on nymfomaania ja kaappihomoja ja kokkelinvetäjä ja liian nuorista tytöstä tykkäävä studiopomo ja kulisseissa kaikenlaista kähmintää. TV-sarjaa siis tehään, siin ohessa pannaan kaikin mahollisin tavoin ja niin perkeleesti juonitellaan. Ja totta helvetissä tapahtuu murha. Oo-äm-geee!

Ihan luokatonta paskaahan tää oli, ja jo toi törkeen köpö kansikuva anto aavistaa et täs ei ihan noopelin kirjallisuuspalkintoja oo tällä kirjalla oltu hakemassa. Mutta toisaalta, tää oli just sopivan aivotonta glitteriä rannalla makailuun krapulassa.

Luettu: 18.10.2012 Gili Trawangan, Indonesia


maanantai 15. lokakuuta 2012

Hutsun tarina (123/2012)

June Levine & Lyn Madden: Lyn - A Story Of Prostitution (123/2012)


Lyn-niminen nainen on kirjan päähenkilö. Hällä on vähä rauhton lapsuus, koulu ei kiinnosta, pientä rikosmeininkiä, jotaa kasvatuslaitoksia ja vankilahommaa. Lopulta elanto löytyy Dublinista katuhuoran hommista, joihin Lyn päättää lähtee ihan siks ku normaalit duunit ei kiinnosta.  Miessuhteet Lynillä on joko sitä maksavaa asiakasta, tai sitte Lynin ihan itte valittemia pikkurikollisia poikaystäviä, jotka pitää muijan kurissa lätkimällä sitä pataan. Kerta toisesa jälkee nurkissa luuhaa joku karvaperse, joka nyhtää Lyniltä rahat ja muksii sitä nyrkillä päin nekkua. Lopulta Lyn rakastuu niin helvetin palavasti yhteen Johniin, naimisissa olevaan sekopäähän, joka ratkoo tilanteen ku tilanteen vasaralla tai tuolilla tai veittellä tai mitä ny sattuu käteen osumaan. John alkaa myös pimpata Lynia, eli antaa huoran hankkia rahat myös Johnin "virallisen perheen" (= vaimo ja lapset) elättämiseen. John on ihan täys psykopaatti, joka puukottelee ihmisiä, uhkaa toistuvasti tappaa Lynin ja lopulta kostaakseen vanhoja juttuja tuikkaa yhen talon tuleen. Siinä kuolee kolme ihmistä. Siitä heilahtaapi häkki ja pitkäks aikaa, varsinki ku Lyn menee ja todistaa oikeudessa Johnia vastaan.

Lyn ei missään kohtaa ota mitään vastuuta tekemisistään, elämästään, ei ees lapsistaan. Miusta akka ois voinu kattoa peiliin aika vitun monta kertaa, mutta ku ei ni ei. Aina on joku miäs joka on syypää kaikkeen. Lapsena isä ahisteli, ja sitte joku sotilas näytti kikkeliä ku Lyn oli pieni, ja sitte tuli näitä pikkurikollisia miesystäviks. Ni eihä siinä vissiin sitte voi muuta ku ruveta huoraks ja ottaa turpaan.  Vasta ku se yks urpo tuikkaa tulipalon, jossa kuolee mm. Lynin ystävätär, ni akka puhuu poliisille, ku poliisit vievät kuulusteltavaks. Oma-aloitteisestihan hän ei apua pyytele, seuraa vierestä ku ukko liki tappaa ihmisiä ja on mukana myös kun se kohtalokas tulipalo laitetaan alulle. Soittaako Lyn sillonkaan apua, vaikka tietää et siel talossa on hänen ystävätär sukulaistensa kans? Ei soita.


Okei, pitäs kai olla että voivoi, akka on kauhusta kankee sen äijänsä eessä ja pelkää sitä ihan vitusti, ja on juu lapsesta asti ollu vähä huonosti kohdeltu ja siks on niin maan rakoon nuijittu ja kyvytön auttamaan itteensä. Miä en osaa silti sääliä tuntee. Vitutti vaan ku muija eiku inisee mutta ei tee asioilleen mitään.

Tarina on Lynin, mutta kirjan on rääpiny  julkasukuntoon naisimmeinen nimeltäns June Levine. Hää on kuulemma semmonen feministi. Selvä.

Tämmösissä telaketjuhommissa on vaan yks ongelma: miusta se tekee naisille enmmän pahaa ku hyvää, mesoomalla et nainen on miesten ylivallan uhri. Miulle tulee sellasesta olo, et myö ämmät ollaa vaa tahdottomia heikkoja määkijöitä, jotka kävellään mitään kapinoimatta vaikka jyrkänteeltä alas jos joku tuhma setä meijjät siihen komentaa. Tässä kirjassa ainaki annetaa ymmärtää, että Lyn on vaan ikäänku olosuhteitten ja miesten uhri, voi voi sääl sääl.

Vituttaa, ihan sukupuoleen kattomatta, tollanen uhri-ajattelu. Miä oon vahvasti toki tasa-arvon kannalla ja kaikille samat mahikset ja samasta työstä sama palkka, ja niiku sillai, mutta ennen mitään muuta miä huutelen kyllä yksilön vastuuseen omasta elämästään. Ihmiselle on annettu aivot ja kyky tehä päätöksiä ja valintoja ittensä suhteen. On säälittävää pelleilyä syyttää ongelmistaan aina jotain muuta, varsinki jos samat ongelmat toistuu vuodesta toiseen.

Ootin tästä kirjasta et saisin lukee mehukkaita tarinoita katuhuaran elämästä, mutta sainkin feministisellä kynällä kirjotetun pökäleen, joka pisti lähinnä vituttamaan.

"Prostitution is the inevitable outcome of the patriarchal system. All women exist in an atmosphere of prostitution", toteaa Levine. Just juu.

Ai kauhee ku miul on niin sorrettu olo nyt. Lähen tonne piitsille tuikkaan tissiliivit tuleen, ni maailma paranee. Molo!

Luettu: 15.10.2012 Gili Trawangan, Indonesia





lauantai 13. lokakuuta 2012

Syvässä etelässä (122/2012)


James Patterson: Alex Cross's Trial (122/2012)

Pattersonilta vähän erikoinen kirja. Ikäänku hänen kirjoissaan seikkaileva Alex Cross olis kirjottanu tän kirjan. En tiä miks näin, ihan hyvin ois voinu moisen kikkailun jättää alkulehdyköiltä pois.

Mennään syvään etelään aikana jolloiin KKK jylläs ja lynkkaushommat lähti räpylästä. Valkoset on vallassa ja mustat pysykööt puuvillapelloilla. Tapahtuu hässäkkää ja seurauksena on oikeudenkäynti, jossa kolme valkoihosta miestä on syytettynä mustien asuinalueelle hyökkimisestä ja parin murhan tekemisestä siinä yhteydessä. Tuomio on, tietysti, vapauttava.

Kiinnostava tarina, teki oikeen pahaa lukee välillä, ku varmaan aika totuudenmukasesti kuvattu sitä elämää sillon. Valkosen ihmisen ylimielisyys ja sillai. Tuli taas sellanen "hävettää olla ihminen"-fiilis.

Luettu: 13.10.2012 Gili Trawangan, Indonesia


perjantai 12. lokakuuta 2012

Kadonnut symboli (121/2012)

Dan Brown: Kadonnut symboli (121/2012)

Whoooo! Meikä diggaa salaliitoista ja mysteereistä ja semmosista. Täs Dan Brownissa oli kaikkee sitä. Ehketi jopa jännemmin ku Da Vinci Koodissa.

Vapaamuurarit on tarinan keskiössä. Pahis on jälleen oikee extreme-friikki, kiveksensä poistattanu tatuoitu mörkö, joka uskoo saavuttavansa jotakuinkii jumaluuden jos löytää yhen salaisuuden Washingtonista, ku se salaisuus pitää sisällään kaiken maailman tiedon ja mysteerien ratkasut ja mitähän vielä. Da Vincista tuttu rohvessoori Langdon tietty joutuu sitä arvostusta setvimään, se pahis ku on kidnaapannu hänen hyvän ystävänsä, eikä vapauta häntä ellei Langdon ratko vähä ikäänku ristisanoja ja sudokuja ja meuhkaa symbooliensa kans. Suurta Salaisuutta mettästetää, CIA kirmaa kantapäillä, henki meinaa lähtee yheltä sun toiseltakii. Lopulta kaikki selvii eikä se salaisuus ny sit taaskaa loppujen lopuks mikää maailmaa järisyttävä ollu. Mutta jännä tarina kuiteski.

Stoorin ytimes on myös yks tiedenainen, joka tutkii noeettisia juttuja. Ikiin ollu kuullukaa mistää noetiikasta, mutta äkkiäkös kävin wikipediasta tsekkaas et onks täs ny mitn perää. Noetiikassa tutkitaan jänniä juttuja, niiku esmes ajatuksen vaikutusta materiaan ja kaikkee sellasta joka kuulostaa humpuukilta, mutta vitustako sitä tietää. Kirjassa ainaki mesotaan sellasta, että ajatuksellakin on massa, ja massallahan on aina vetovoima, joten ku tarpeeks kohdistaa ajatusta johonki ni pystyy vaikka muuttamaan jääkiteen muotoa. Semmonen koe oli kirjan mukaan tehty, samaten sellanen että kuoleva ihminen laitetaan tiiviseen tötteröön mihi ei pääse mitää sisään eikä ulos, ja punnitaan sikatarkalla vaaaaaalla sitä koko sen kuolemisen hetken ajan, ja kas: ku ihmisestä henki lähtee ni se myös kevenee. Että joku kosminen pierunhenkäys meistä poistuu kuoleman hetkellä, mut onks se sielu vai mikä. Eiks se oo se leffakii olemas jonka nimi on 21 grammaa? Mikä kuulema on sielun paino.

Ite aion ainaki ruveta käyttämään ajatuksen voimaa ihan vimmalla. Bintang, tseh-tseh, tänne, ja pysy kylmänä! Ja sillai.

Ja olinkii jo aivan unhoittanu, että 21.12.2012 on tärkee päivä maalimankaikkeudelle. Onneks Kadonnees Symboolis se vilahti yhes kohas, ni nyt muistan sit taas aivan täpinöissä kyseistä päivää tarkkailla.

Helppo ois pitää humpuukina moisia juttuja ja tuhahdella vaan, meil on niin paljon informaatioo käsissä nykyaikana et on helvetin helppo pitää kaikkee tieteellisesti todistamatonta ihan vaan potaskana. Mutta ku miettii miten sekopäisenä on ennen vanhaa pietty kaikkia muitakii tieteellisiä läpimurtoja (ai maailma on muka pyöree? Sulaa hulluutta!) ja kuinka myö nyt puhtaan tiedon varassa naureskellaan esi-isiemme hölmöydelle (ai maailma on littana pannukakku! Heh-hah!), ni vitustako sitä tietää, mitä myö ei vaa vielä tiietä.

Miä uskon ihmisen mielen voimaan ja siihen et aivot pystyy ihmeellisiin asioihin, joista kaikki ei oo (tällä hetkellä) ihan järjellä selitettävissä. Uskon, että joillain ihmisil sykkii siä harmaassa puurossa yks tai kaks hiutaletta enemmän ku muilla ihmisillä. Vitustako sitä tietää mikä radioyhteys kosmokseen sellasilla ihmisillä on?

Ärsyttää ku en elä ikuisesti enkä siks tuu tietämään kaikkia salaisuuksia mitä täs viel selville saahaa, varsinkii ku tiede etenee ihan kreiseillä harppauksilla. Millasia asioita vaik 200 vuoden päästä pietää ihan ittestäänselvinä? Mut yhtä asiaa miä toivoin, ja siitä oon ennenki maininnu: että ne ulkoavaruuden vesipäät tuli kunnolla käymään, täs ihan lähiaikoina mieluusti. Vaik hei sillo 21.12.2012! ALIENS, WELCOME!

Ja hei, onks hiukan jännää symboliikkaa ja sattumaa nyt kehis että tää oli miun tän vuoden kirja numero 121, eli 121/2012 ja sain tän luettua 12.10.2012 ja sit se maailmanloppu tms tulee 21.12.2012. Liikaa ykkösii ja kakkosii nyt kuulkaa, täm ei voi olla sattumaa, tässä on takana jotain suurempaa!

Nyt huimaa hiukan!

Luettu: 12.10.2012 Gili Trawangan, Indonesia


keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Burgerwusswusswuss (120/2012)

M.T.Anderson: Burger Wuss (120/2012)

Tää oli vissiin tarkotettu teini-ikäsille pojille. Jokatapauksessa joilleki ihan muille ku varhaiskeski-ikäsille kääkille. HAAAAAUKOTUS sentään, että oli paska kirja.

Ei mikää ihme, ettei kirjailija tohdi koko nimeesä kanteen laittaa, vaan pelkät nimikirjaimet etunimen kohalla.

Anthony on nynnerö, ja sit yhis bileis se löytää tyttöystävänsä nuoleskelemasta ja kopeloimasta yhen koviksen kans. Anthony päättää kostaa sille jätkälle. Hankkiutuu samaan työpaikkaan (burgeriketjuun) ja päläpälä-lässynlässyn. On koviksii ja on se yks pakollinen friikki ja vähä on jännää ku pöllitää kilpailevan purilaisketjun joku vitun maskotti ja tulee turpaan ja vittu ku koitetaa olla niin vitsikkäitäki välillä. Sellasta koululaishuumoria kai, finninaamasille yläasteelaisille ehkä.

Ajantuhlausta oli lukee tää, mut miul ei muuta ookkaa ku aikaa. Lukemisesta sen sijaan alkaa olla kohta pulaa. Meizi on sen tason kirjahiiri että oon lukenu kohta koko saaren läpi.

Luettu: 10.10.2012 Gili Trawangan, Indonesia

sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Idiootti ulkomailla (119/2012)

Karl Pilkington: An Idiot Abroad (117/2012)

Ihan hulvattoman hauska matkakirja. Karl Pilkington on sellanen pyöreepäinen jässikkä, joka ei pahemmin välitä matkustelusta ja eksotiikasta. Sitte yhet tyypit keksii, et tulis muuten helvetin hauska tv-sarja jos lähetetää toi pallopää käymään maailman seittemällä ihmeellä ja järkätää sille kaikenlaista eksotiikkaa ja elämystä. TV-sarja on varmaan ollu ihan emähauska, en oo nähny, mutta tän kirjan perusteella voinen suositella.

Kirja on siis Pilkingtonin matkapäiväkirja tv-sarjaa varten tehdyiltä reissuilta. Hää käy kattomassa pyramiidit, kiinan muurin, Taj Mahalin, Rion jeesus-patsaan, Macchu Picchun, Jordanian Petran kivihässäköitä ja Mehikon jonkuu maya-pömpelin. Siin ohes tulee kaikenlaist seikkailua muutenkii, mut Pilkington ei innostu oikee mistää, haluais vaa kotiin.

Eikä ois miustakaa tommoseen meininkiin. Huumorintaju loppuis viimeistää jossain ötököitä kuhisevassa viidakossa tai Intian ihmiskaaoksessa tai kiinalaisessa vessassa, missä ei oo ovia, ja kaikki ilosesti rivissä pykertää kyykkypaskaa.

Mahtavia huomioita tyyppi matkoillaan kuiteski tekee. Esmes et ku tiietään että torakat selvii vaikka ydinpommista, ni ohan se sillon viisainta lähtee litomaan saman tien majapaikasta jos siellä on kuolleita torakoita nurkissa. Jos mesta kert on sellanen et sinne kuolee torakatkin ni senhän täytyy olla sillon hengenvaarallinen.



Luettu: 7.10.2012 Gili Trawangan, Indonesia

lauantai 6. lokakuuta 2012

Herkule Puaröö (118/2012)


Agatha Christie: The ABC Murders (118/2012)
Herkule Puaröö selvittää sarjan murhia.

Siitäpä muuten onkin vuoskymmeniä aikaa ku oon viimeks Agatha Christiee lukenu. Eikä oo sillai kiirus lukee näitä lisää, emmiä niin järin kauheesti tykänny. Liian sellasta siistiä ja kohteliasta menoo. Tahon murhamysteerini sellasina et siäl lentää veri ja suolenpätkät ja kirosanat.

Luettu: 6.10.2012 Gili Trawangan, Indonesia

torstai 4. lokakuuta 2012

Hullut venäläiset (117/2012)

Anna-Lena Lauren: Hulluja nuo venäläiset (117/2012)

YLEn Moskovan kirjeenvaihtaja kirjottelee venäläisistä ja Venäjästä. Oli nimittäin oikein hyvä kirja, asioita valaiseva, ajoittain hauskakin. Anto venäläisistä vähän toisenlaisen kuvan ku mitä itellä on, sekä varsinki selvens et miks hyö ovat sellasii kummallisii nii ku ovat. Ku oon sitä useesti ihmetelly, et kui noi vittusaatana voi olla tommosia. Mutta tää kirja vähän avas asiaa ja valotti taustoja.


Kaikki kansallisuudethan on vähä omanlaisiaan. Ei tokikaan sais yleistää mutta...

Hollantilaiset on helvetin kivaa porukkaa. Ruottalaiset on sosiaalisia ja nättejä (rumille ruottalaisille ei taieta myöntää passeja lainkaan). Jenkit on lihavia, äänekkäitä ja yksinkertasia. Ranskalaiset on tylyjä ja pitävät ittiään vähä muita parempina. Germaanit on kans vähä sellasii töksäyttelijöit sekä aina jotenkii vähä estottoman ja perverssin olosia. Epsanjalaiset ei oo sekuntiakaan hiljaa, huitovat puhuessaan ja joka muijalla on pikinin alaosa survottu persvakoon. Aussit on lupsakkaa porukkaa, päihteisiin menevää eikä niien enklannista ota hullukaan tolkkua. Indonesialaiset on mukavaa sakkia, mutta liikkuvat laumoissa ja niitä majottuu helposti kymmenenkin aikuista kahen hengen mökkiin. Kiinalaiset on oikee vihoviimesiä, kaikesta piittaamattomia idiootteja, ne voi esmes täysin sujuvasti keskustella hotellissa huoneesta toiseen huutamalla, vaikka kello olis viis aamulla.  Ja ne venäläiset... ne on ylimielisiä ja tylyjä, niien ukot on aina oikee sellasii karjuja, ja niien naiset on vissiin kaikki käyny jonkuu lutka-akatemian, näyttävät ainakii siltä ja lisäks venäläiset naiset tykkäävät liian pienistä pikineistä, sekä otattavat ittestään jatkuvasti kuvia jossa ne makoilee seksikkäinä rantaveessä perseet pystyssä ja turpavärkki eroottisesti törröllään.

Joku tuttu joskus jossain on sanonu et matkustaminen tekee rasistiks. Vaikka luulis että se ois just toiste päin. Valitettavasti oon nyt huomannu, kuten yllä olevasta on aistittavissa, että oon ite aika rankasti ruvennu yleistämään, ny ku oon ollu pitkään reissussa ja kaikenmaaliman ihmisiä kohdannu. Koitan kyl kovasti olla avarakatseinen, mutta en pysty, ku näin ne hommat vaa on. Mut jos kohtaan poikkeuksia ni lupaan tarkistaa mielipiteitäni. Ni et tuokaa miulle ees yks mukava ranskalainen, joka ei kattele muita vähä nenänvarttaan pitkin! Tulkaa näyttää se ruma ruotsalainen, hiljanen hispanjooli tahi germaani, josta ei heti tuu vibaa että se kattoo kotona ripulipornoa ja survoo samalla vihanneksia takapualeensa.

Ja myö suomalaiset sitte? Myö ollaa vähä epäsosiaalisia ja rumia, mutta ihan harmittomia kuiteski. Myö noudatetaan sääntöjä, eikä valiteta pienestä. Myö siivotaa jälkemme, eikä mölytä. Saatetaa antaa ittestämme vähä karu kuva ulkopuolisille, mutta ei myö tahallaa. Elkää aatelko meist pahasti, pliiiis!

Luettu: 4.10.2012 Gili Trawangan, Indonesia

10 sekkaa (116/2012)


Simon Kernick: The Last 10 Seconds (116/2012)

Sarjamurhaaja, salaliittoja, kankstereita, undercover-poliisi kiipelissä ja muuta peruskamaa. Ihan jees joo, mut tän kirjan kyllä unohtaa 10 sekunnissa. Viihytti kyllä ihan kivast.

Luettu: 4.10.2012 Gili Trawangan, Indonesia

tiistai 2. lokakuuta 2012

Elämän tarkotus (115/2012)



Lauren Oliver: Before I Fall (115/2012)


Highschool-pimu Sam on se koulun suosituin gimuli, joka likkakavereittesa kans on aina kaiken keskipiste. Vähän pinnallisia pimuja ovat, tärkeintä on miltä näyttää ja kenen kaa hengaa ja varsinkii et kenen kaa seukkaa. Ja ihan suoranaisesti ilkeitäkii ovat, nuo saatanan kanat, herkästi sohasevat muitten heikkoihin kohtiin. Elämä on helppoo ja huoletonta.

Mut yhen bileillan jälkee Sam kuolee auto-onnettomuudessa. Tarina ei siihen lopu, vaan alkaa nimenomaan siitä. Samille ku käy sellanen Groundhog Day -homma, et se palaa koko ajan siihen elämänsä viimiseen aamuun ja elää uuelleen sitä viimistä päivää. Sam tajuaa koko ajan, et hää on jo periaatteessa kuollu, vaikka tää päivä alkaakii taas alusta. Sam koittaa aluks ährää hommat niin, et sitä onnettomuutta ei tapahtuiskaa, mutta kuoleman kans ei silläviisiin kauppoja tehä. Lopulta menee jakeluun, et tapahtunutta ei voi perua, mutta hää ei pääse tästä eteenpäinkää, ennenku osaa elää sen viimisen päivänsä oikein. Sitte karisee pinnallisuus ja Sam tajuaa mitkä asiat on tärkeitä ja ketkä ihmiset on tärkeitä ja ketä hää oikeesti rakastaa ja hiffaa viäl et mikä tarkotus hänen kuolemallaan oikee on.

Että siinä niiku tiivistettynä koko stoori.

Tämä oli periaatteessa hirveen hieno kirja. Ois pitäny varmaan kauheesti koskettaa ja jotenki herättää ja alleviivailla sellasta mikä-on-elämässä-tärkeää ja olis saletisti pitäny niin maan perkeleesti itkettää. Mutta ei ihan niin tanakasti osunu ja uponnu. Oli ehkä vähä liian nuorisoo tai jotaa.

Sillai tää toki kolis, et samankaltasta valaistumista täs on ittelläki tapahtunu. Melko totaalisen kuvioista poistumisen kautta toki miullakin, vaikken sentäs kuolemaan menny. Mutta lakkasin kuitenki olemasta entisessä elämässä ja lähin määrittelemättömän pitkälle matkalle, karkasin maailmalle, siis. Ja nyt on sitte niin vitun valaistunu meininki että alta pois! On justiisa karissu kaikenlainen pinnallinen hömpötys ja materian tarve, on tajunnu mitkä asiat on tärkeitä ja mitkä ei. Ja on oivaltanu ja huomannu ketkä on miun ystäviä ja kutka merkittee miullekii jotaa tyhjää enempi. Niit tyyppei ei montaa ole, mutta piirun verran nollaa enempi kuiteski. Ja elämän tarkotus, se on ihan päivänselvä homma, sitä ei tarvitte enää ihmetellä.

Sellanen ihan uus ongelma tässä vaan on tullu eteen, et mistäs sitä sitte haaveilis, ku jo elää unelmaansa?

Luettu: 2.10.2012 Gili Trawangan, Indonesia

maanantai 1. lokakuuta 2012

Pissakakkapieruvuorishuumoria (114/2012)

Juha Vuorinen: Kristianin nuoruusvuodet (114/2012)
Niiku sanoin, ni jostain syystä miä näihin Vuorisiin tartun, vaikka tiiän että alkaa rasittaa ihan vitun nopeesti. Tää ei ollu ihan hirveintä sylttyä, minuu jopa hymyilytti jossain kohin.

Luettu: 1.10.2012 Gili Trawangan, Indonesia