sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

Paranormaalia romantiikka... paskoin lukemani kirja evaah (32/2013)


Christine Feehan: Dark Desire (32/2013)

Rakakset plokini lukijat. Ottakaa hattu pois päästä, nyt on syvän ja kunnioittavan hiljaisuuden aika.

Tämä ploki on perustettu loppuvuodesta 2009. Vuoden 2010 alusta saakka olen lukemiani kirjoja laskenut, ja tänne niistä avautunut. Luettuja kirjoja on vuosittain ollut useimmiten päälle sata. Paljon on siis kuonaa läpi kahlattu, sillä tuohon kirjamäärään mahtuu melkonen määrä ei-niin-onnistuneita teoksiakin.

En kuitenkaa ikiin oo kohdannu näin huikeeta paskaa ku mitä nyt erehyin lukemaan. Liekö nyt kyseessä huonoin koskaan lukemani kirja? Kyllä. Lähellä ainaki ollaan. Tämä Dark Desire oli todella kauheeta kuraa, eikä sellasella hyvällä tavalla ollenkaan. Kirja voi olla huonokin, mutta se voi olla sitä myös niin överisti ja hyvällä tavalla, että se kääntyy jo vitsiksi (esim. Meiju Suvas -kirja). Mutta tämä Dark Desire...huh huh. Täs ei ollu mitään kivaa. Tää oli vaan yksinkertasesti niin hirveen kauheeta skeidaa.

Kirjan takakansi kertoo juonesta näin mukaansatempaavasti
Mutta asiaan. Kirjan "juoni" on siis lyhykäisyydessään se, et on kirurgipimu. Sit on "karpaatti". Elkää sekottako karpaaseihin, ei puhuta hiihtäjistä nyt. Vaan jostain saatanan Carpahtian-vuoristosta peräsin olevista ihmisistä, jotka on vähä niiku vampyyrit mut ei kuitenkaan, ku vampyyrit on pahiksii ja karpaatit on yhä niiku hyvän puolel, vaik ne juokii verta eikä voi oikee päivänvalos liikkuu. No, sellain komee karpaattikönsikäs ni ilkeet ihmiset piäksee sen ja seivästää ja muuraa jonkuu kellarin seinään. Kirurgipimu jossain tuhansien kilometrien pääs kuulee karpaatin kutzun mut ei tajuu, ennenku sit joskus vuosien päästä. Pimul on itellääkii vähä joku outo verisairaus ku pitää koko ajan olla ryyppääs salaa jostaa verensiirtopussukoista. No enivei, pimu löytää sen karpaatin sielt kellarin seinäst ja hoitaa sitä kuntoo ja karpaatti sanoo sille pimulle telepaattisesti et siä oot miun elämäni nainen ja meil karpaateil se tarkottaa et tämä toudellakin kestää foevaah ja pimu on eka vähä et eijei ku miä en yhtää oo sellain nainen mut sit seuraavat 50 sivua ollaan sensuellisti hellästi ja kaikki on samettista aisaa ja silkkistä kosketusta ja sillai. Sit tulee jotaa sen karpaatin sukulaisii ja sit ilkeit ihmisii jahtaa niit ja tuhma vampyyrikii uhittelee mut mistää tuu mitää, pahat saa palkkasa tost vaa, ja lopussa ai lav jyyt senku sinkoilee jossai maanalasil kuumil lähteil.

Siinä oli kirja noin tiivisteenä.

Kirjassa ei kertaakaan mainita sanaa penis. Sen sijaan on mm. samettinen aisa, tai sitte farmarihousujen etumus käy vaan kireeks ja epämukavaks, tai neitseellinen käsi löytää kuuman ja paksun todisteen hänen halustaan. Juu. Että ei ihan sellasta tekstiä mitä olen tottunu Jallun lukijakirjeistä lukemaan.

Kirjan päähenkilö pimu on tietysti neitsyt ja lempii ekaa kertaa vasta tämän karpaattikönsikkään kanssa ja vasta sitten kun on jankattu sivutolkulla, että oomme yhressä ain, oomma aina rinnakkain, hamaan loppuun saakka ja jos toinen kuolee niin toinen tulee heti perässä, ja koskaan ei erota ja ollaan jatkuvasti yhessä vähintääki telepaattisesti ja kukaan muu ei toiseen saa koskee eikä hipasta ees. Vasta sitte kellistytään pyärryttävän halun kourissa ja kiatoudutaan toisen silkkiseen ihoon ja uuh ja aah.

Seksikohtaukset on järkyttävää luettavaa. Ois naurattanu, jos ne ei ois tuollasena imelänä paskana jatkunu kymmeniä sivuja kerrallaan. Siksipä, vahinko kiertoon ja teille satunnaisia poimintoja näistä kuumista kohtauksista, olkaat hyvät! Tekstien suomennokset ja tiivistykset ovat omiani, kirj.huom.pahoit.

Könsikäs on kova ja vaativa, ja kohtaa viattoman vastustuksen jossain kostean kuumassa kutsuvuudessa


Maalima heiän ympärillään liikku ja taivaatki repee heiän intohimonsa eessä. Sitte ne kopsahti likaantuneille vihanneksille.

Hänen ruho poltteli ja kivisti ja tarvitti. Syrämmet hakkas samaa tahtia. Pää pehmeni halusta ja eroottisista kuvista ja tsensuelleista tarpeista. Ruho reakoi raivokkaasti, oikee kivisti ku farkkupöxytkii kävi kireiks ja epämukaviks.
No sitte se muija vihdoin tajus mennä polvilleen ja kupitti ja hyväili samettista aisaa.
Suu oli samoilla leveleillä sykkivän samettisen kärjen kan. Ja se suun kosketus oli kuin kuumaa silkkiä. Jakuesin pää räjähti ja sisuskalut hajos atomeiks.
Pimu löys kuuman ja paksun todisteen hänen himostaan.

Karpaatin joku sukulaismuija on raskaana. Sikiö on öbaut sekunnin vanha mutta kirjassa tehään selväks että sekin siellä jo hehkuu jotain valoa ja kokee tunteita ja omaa älyn ja sen alkion suojelemiseksi tehdään kaikki, koska mikään ei ole tärkeämpää kuin lisääntyminen, kaikki muut saa vaikka kualla kuhan raskaus saahaan hoiettua siihen synnytykseen saakka ja sen jälkeen vauva on maaliman keskipiste.

Että sillai. Juoni oli onneton, kirjotustyyli aivoihin sattuvaa, henkilöhahmot surkeita ja kun suorastaan päin näköä mätkivät "piiloviestit" oli puolustuspuhetta yksiavioisille, ikuisille parisuhteille sekä abortinvastasuudelle ni voi morjens.


Paranormaalin roumäänssin kuningatar
Tämän merkkiteoksen itsestään ulos suoltanut kirjailija Christine Feehan, häntä tituleerataan kirjan takakannessa "paranormaalin romanssin kuningattareksi". Mikäpä roumäänssi ny sinänsä ei paranormaalia lähentelis, mutta että kuningatar? No, kannessa todetaan et "#1 New York Times Bestseller", että kai näitä joku lukee ja varsinkin ostaa.

En muuten hiffaa tota bestseller-hommaa. Onkohan miulla tuos kaapin päällä 5-6 kirjaa, joka ainoan kannessa leuhotetaan et bestseller sitä ja bestseller tätä. Kui saatanan paljon noita erilaisia bestseller-listoja ameriikoissa oikeen on ku mikä tahansa paskakirja voi iskee kanteensa et number one bestseller?

Kirjassa oli 404 sivua ja jokainen sivu oli paska. Fontti oli sentään isoa, eli sisältöä ei ollu niin paljon ku sivumäärästä vois säikähtää. Tuhlasin tähän kuonaan silti kokonaiset 3 päivää, koska tän lukeminen oli niin hirveetä tuskaa, et joka sivun jälkeen oli pakko hetki ajatella jotain muuta. Ihan vaan varmistaakseen, että aivot ei oo kuollu tän paskan ääreen.



Luettu: 31.3.2013 Gili Trawangan, Indonesia

torstai 28. maaliskuuta 2013

Murhakultti (31/2013)


Andrew Gross: Killing Hour (31/2013)

Hmmmmm. Tässä kirjassa oli iso fontti. Se sopikin tähän kirjaan. Kepeetä oli. Sinänsä juonenaihio oli sellanen, joka miusta sisäls kovasti aineksia äärettömän mielenkiintoseen meininkiin, mutta kirjailija ei ollu siitä ollenkaan tarpeeks ammentanu. Aika sellanen köykänen oli opuksen anti.

Lääkärimiehen veljenpoika tekee itsemurhan. Lääkärimies lähtee veljen ja veljen vaimon tueksi. Veli on entinen hippi, vetäny huumeita ja ollu jossain hippikultissa tms ja kitaraa rämpyttäny. Mielenterveysongelmia on koko huushollilla. Lääkärimies alkaa tonkimaan ens kalliolta kukkulalta hypännen veljenpojan sairauskertomuksia ja viranomaisten toimintaa. Kohta lääkärimies onki sitte kurkkuaan myäten menneisyydestä tunkevien sekopäitten kuvioitten keskellä. Velipojan menneisyys murhakultissa 70-luvun alussa tulee kummittelemaan. Ei nimittäin hyvä heilu. Murhia siellä, murhia tuolla, kaikki kiipelissä. Ja sillai.

Noniin. Hipit ja epämääräset kultit jotka menee huumepäissään niin sekasin, et ihmisiä rupeevat tappamaan. Saarnataan maailmanloppua ja jossain ranchilla asutaan ja vapaa rakkaus ja rokenroul ja LSD. Pistäväkatseinen kulttijohtaja, joka luulee että The Beatles lähettää hänelle musiikin välityksellä viestejä, ja kulttijohtajan täysin fanaattiset seuraajat.... hmmmm.... Kuulostaako tutulta? No niin miustakin. Kirjailija oli hiukan vuosilukuja muuttanu ja tyyppien nimiä ja vähän kehitelly jotain muka omaa, mutta kyllähän tuo oli suoraan Mansonin perhettä.

Edes kirjan aloittava päähenkilön veljenpojan itsemurha ei ole kirjailijan omaa "tuotantoa". Kirjailija kertoo kirjan lopussa että hänen oman veljensä poika kuoli tismalleen samalla tavalla, ja kirjailija on tragedian lypsäny tähän kirjaan ihan pilkulleen. No, kukin tekee surutyönsä tavallaan, mutta jotenki miusta vähän on kyseenalaista tekniikkaa oman sukulaispojan itsemurhan suora selostus jossain rikosromaanissa. Vaikka voihan sitä ajatella, jotta pojasta näin jää jotain elämään, vaikka aika jotenki rivoa on, että pojan viimiset hetket ja elämän loppu on sitä, mitä kirjailija haluaa kaikelle kansalle jakaa.

Mutta ois ny Kirjailija Gross sitte pojan muistolle kirjottanu hyvän kirjan, eikä tämmöstä huttua. Murhakultti yksistään on niin kiehtova asia et siitä ois voinu kirjottaa vaikka millasta meininkiä mutta jos ei osaa muuta ku pölliä tarinan käänteitä sieltä sun täältä ni ei kai sille mitn voi.

Jos haluu lukee oikeesta murhauskultista hyvän kirjan, ni suosittelen Vincent Bugliosin kirjaa Helter Skelter. Se kertoo Mansonin hommista ja on todella mielenkiintonen. Jos ei jaksa kirjaa lukea ni sit eiku kliketi-klik wikipedian Manson-sivulle.

Ja toi kirjan nimi. Killing Hour? Niiku siis tappotunti? Ei tässä ollu mitään helvetin yhtä tuntia jonka aikana tapetaan. En tajua yhtään. Mutta kai noita vastaavia yleiskäyttösiä kirjannimiä on jossain kustantamoissa lapuille kirjotettuna, joku kultakalamalja täynnä, ja sieltä sit voiaan aina poimii joku, jos tuntuu ettei kirjalle muuten nimee keksitä.

Luettu: 28.3.2013 Gili Trawangan, Indonesia

keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Mafiahommia (30/2013)

R.J. Ellory: A Quiet Vendetta (30/2013)

Kipasin tuos männäpänä miun vakkarikirjadivarissa vaihtamassa kirjoja. Oli pakko heti tarrata kii, ku sielt löyty taas yks Ellory. Vaikka takakannen selostus ei yhtään kiehtonu, ni aavistelin, et saattaa olla kuiteski hyvä, sikäli mikäli kahen aikasemmin lukemani Elloryn perusteella mitään voi päätellä.

Semmonen Ray Hartmann on ajoittaan pulloon katoova järjestäytyneen rikollisuuden tutkija New Yorkista. Sil on avioliitto hiukan kuralla eikä töissäkään niin hyvin mee, ja elämä on aika aallonpohjas. Sitte yks päivä tulloo FBI:n ukot hakemaan, ja kiikuttavan äijän hirveellä tohinalla New Orleansiin, Rayn lapsuuden kotikaupunkiin. Siä on nääs paikallisen kuvernöörin tytär kidnaapattu ja kidnaappari on soittanu, että hän haluaa langan päähän vain ja ainoostaan Ray Hartmannin, eikä ketään muuta ja jos ei asia hoiu ni kuvernöörin tyttärestä lähtee ilmat pihalle justiisa. Ray saahaan mestoille ja kidnaapparin kans puheisiin. Kidnaappari, harmaantunut herra, oikee ilmaantuu sinne paikalliselle FBI:n konttorille ja vaatii, että hän saa Raylle tilittää elämäntarinansa ja Rayn tarttee se kuunnella. Kun tarina on turistu loppuun ni kidnaappari kertoo mistä sen kuvernöörin tyttären voi käyä noukkimassa ja sen jälkee hänet voi pistää vaikka vankilaan.

Kidnaapparin elämäntarina on tarina mafian leivissä olleesta ammattitappajasta. Elämä vie New Orleansista Kuubaan, sieltä New Yorkiin, Los Angelesiin ja ties minne. Kidnaappari kertoo kaiken: ketkä oli Kennedyjen murhien takana, mitä kävi Hoffalle, miten Marilyn Monroe murhattiin ja miks jne. Siinä selviää moni mysteeri, ja ohessa meneepi lokaan tärkeitä ihmisiä. Ei ole sen kidnaapatun tytön kuvernööri-isukillakaan ns. puhtaan jauhot pusseissansa, täysi roisto koko mies.

Kidnaappaustarinalla on sellanen yllätysloppu, et melkeen hihkuin innosta, se oli niin hieno. Motiivi on kosto vuosien takasesta hässäkästä.. Pitkä viha, se on komiaa se! Toinen motiivi on perhe, oman jälkikasvun onnellisuuden takaaminen.

Minen oo koskaan ollu mikään suuri mafia-tarinoitten ystävä, en oo mitenkää erikoisen liekeissä ollu mistää Kummisetä-elokuvista tai sillee. Mutta ku tarina on hyvin kerrottu, ni menee näemmä mafiahommatki meikäläiseen ku häkä.

Että kyllä, oops, Ellory did it again! Tämä oli siis ihan vitun loistavan mahtava spektaakkeli koko kirja. Ellory on ihan huikee tarinankehittelijä ja kirjottaa älyttömän hyvin. Vaikken sillä lailla ihan osaa enklanninkielestä arvella tekstin laatutasoja, ku enklantini on tällä hetkellä lähinnä köpöö regeienglantia, mutta sujuvasti luen ja kyllä tyhmäki tästä Elloryn tekstista hokaa et tyyppi todellakin osaa.

Mie mistä löytäisin lisää Elloryja? Hänestä on tulossa suosikkikirjailija ihan näillä näppäimillä.

Luettu: 27.3.2013 Gili Trawangan, Indonesia

lauantai 23. maaliskuuta 2013

Taivahan vallat, mitkä taivahan vangit (29/2013)

James Lee Burke: Taivaan vangit (29/2013)

Tämä kirja oli ihan paska. Tarina oli epälookinen ja rasittava, päähenkilö ja kaikki muutkii henkilöt oli ihan perseestä, kieli oli paikoin ärsyttävää ja muutenkaa tässä ei napannu, vittu, mikään.

On ex-poliisi, joka sattumalta osuu kalareissullansa veneineen mestoille ku pienkone putoo mereen. Äijä sukeltaa lentsikan perään ja saa sieltä pelastettuu pienen tytön. Mihkää viranomasillehan ei tokikaan tyttöö viiä, vaan ex-poliisi ja hänen vaimo päättävät vaan et myä pietää toi pikkugiltsi, lastahan täs on haluttukii ja noin vaan se taivaalta tipahti! Näin oli tarkotettu! Pikkutyttö on kuiteskii vaa sivujuonne, mutta jotenki se helvetin lentokone on syynä kaikelle mitä kirjas sit alkaa tapahtumaan. Ex-poliisihan rupee sorkkimaan asioita jotka ei hälle kuulu ja millon mikäkii kanksteri on mätkimässä pataan tai uhittelemassa pyssyllä ja miä en ikinä oikee päässy kärryille et mikä täs nyt siis niiku oli se asian ydin ja et miks nyt kaikki tahot sen ex-poliisin perseen peräs on, ku eihän se muuta ku näki ku lentsikka putos. Blah-blah-blah ja sit joku ampuu sen vaimon ja sit ex-poliisi ratkee ryyppään, koska tommosten kovisten, jotka on sisältä herkkiä, ni pitäähän niil olla aina joku tollanen tahra ittessään, ku herkkä sialu on ni pitää tuskaansa ryypätä. Mussunmussun ja lässynlässyn ja pahat ammutaan ja sit vaa iloisna jatketaan kalastelua.

En tiä oisko tää ollu parempi enklanninkielisenä, koska ainaki täs suomennoksessa kieli vitutti välillä niin et meinas pää räjähtää. Esimerkkejä, ihan vaan muutama:

"Puhun sinulle, koska olet ainoa saatavilla oleva ohrana, jolla on aivot...."  
 -- Mikä helvetti on OHRANA?

"Sinä et fuksaa näitä miehiä heittelemällä sytytettyjä tulitikkuja heidän päälleen...."  
 -- Fuksaa???? Täh? Onks se jonkinlainen yhdistetty juksaaminen ja fuskaaminen?

"Te kaverit oksetatte minua. Teidän lorskottimet haisee." 
-- Tuskin oon siitä jolusta toipunu, ku täältä tulee LORSKOTTIMET! Siis oletan et lorskottimet tarkottaa vehkeitä, kepexiä tai enivei miehisiä sukukalleuksia tai jotain osasta niistä. Varma en kyl oo, voihan lorskottimet tarkottaa vaikka korvia.

Jotain murteellista enklantia puhuvat on suomennettu puhumaan tällee:
"Ne näämmä män jo. Hei, laita tiä taki ny päälles. Haluutsie seistä ankka teäl ulkon?"
-- Ei helvetin vittu, oikeesti?

Luettu: 23.3.2013 Gili Trawangan, Indonesia

perjantai 22. maaliskuuta 2013

Lottovoittaja kiipelissä (28/2013)

David Baldacci: The Winner (28/2013)

Taas tätä Baldaccia! Perkele! No mut tää oli ihan okei.

On sellain trailerissa vittumaisen äijän kans asuva parikymppinen white trash -gimuli, jolla on pieni lapsi. Elämä on siis aika ankeeta, rahasta jatkuva pula, ukko vaan ryyppää, pimu raataa jossain rekkakuppilassa ja jatkuvaa taistelua on koko elämä. Sitte pimu saa puhelun, tarjotaan hyväpalkkasta työpaikkaa. Työhaastattelu paljastaakii sit, et pimulle tarjotaa varma tilaisuus voittaa valtakunnallisessa lotossa pääpotti.

Pimu on niin rehti ja lainkuuliainen, et ei meinaa suostua. Baldaccin naissankarit tuntuu olevan aina näit tämmösii samanmoisii: kauniita ja ns. street smartteja, rehellisiä ja lainkuuliaisia, jotka taivuttavat lakipykäliä vaan pakon eessä. Niin se on sellanen tuo tänkii kirjan päähenkilö. Kun sen retku ukko löytyy kualleena siält heiän asuntovaunuhimasta ja joku iso yrmy karju koittaa pimunkii siin listiä, ni muijalle ei jää muuta vaihtoehtoo ku ottaa käpälät alleen ipanansa kans ja ilmottaa lottovoiton tarjoojalle et it's a deal.

Muija voittaa lotossa sata miljoonaa dollaria, karkaa maasta kymmeneks vuodeks ja vaik oli sovittu lottohuijauksen tehneen ilkeen setän kans et ikiin ei ämeriikkaan palata ni koti-ikävä se sitte kuiteskii saa ämmän palaan 10 vuoden jälkeen kotio. Kohta on perässä FBI, veroviranomaset, utelias toimittaja  ja se lottohuijauksen järjestäny yyber-paha setä.

Onneks uusil kotihuudiloil on komee kirvesmies, jonka kans päästää vällyjen välii ja joka muutenkii jeesaa damselia kiipelissä. Pahat saa palkkansa ja rakkaus rules oo ja koo.

No joo. Tämmönenhän tää ny sit oli. Aina näit jännitysten lomaan laitettuja romanttisuuksia pitääkii olla. Mutta oli ihan jännä kirja kuiteski.

Ja miten se lottohuijaus oli tehty? Lottopalloihi oli suihkittu jotain kemikaalia joka nyppäs sielt pallokoneesta tismalleen halutut numerot voittonumeroiks. Näin.

Luettu: 22.3.2013 Gili Meno, Indonesia

tiistai 19. maaliskuuta 2013

Vuosipäiväsarjamurhaaja (27/2013)

R.J. Ellory: The Anniversary Man (27/2013)

Luin yhen Elloryn viime vuoden lopulla, miun eka kirja häneltä. Sillo totesin, et tarttee lukee lisää ja tsekkaa onks tää Ellory oikeesti sikahyvä vai oliks toi yks vaan vahinko. No nymmiä sitte löysin toisen Elloryn teoksen ja kyläkyläkylllääääh, hän osaa vääntää jännäriä niin et alta pois.

The Anniversary Man on sarjamurhaaja, jonka murhasarja pistää New Yorkin paniikkiin. Tyyppi jäljittelee tunnettuja sarjamurhaajien murhia ja tekee tismalleen samanlaisia murhia aina jonku aikasemman murhan vuosipäivänä. Se haluu näyttää kaikille, et on kaikista ovelin murhaaja evaah, se kert osaa tehä samanlaiset murhat mutta eipä jääkkää kiinni. Poliisi on helisemässä, ku yheltäkää murhapaikalta ei löydy mikrobinkaan vertaa mitään johtolankaa tai ees langanpätkää. Poliisi saa avukseen yhen Johnin, joka on nuorna poikana selvinny hengissä yhen sarjamurhaajan kynsistä. Siin tilantees murhaaja mätki Johnin tyttöystävän hengiltä vasaralla, ja Johnin omakii henki oli ihan hiuskarvan varassa. Johnilla ei oo sen jälkee niin sanotusti menny hissi ihan katolle saakka, vaikka onkii äärimmäisen älykäs ja viksu. Johnilla on kummallisia pakkotoimintoja ja sillai. Mutta hän tietää sarjamurhista ja sarjamurhaajista KAIKEN. Siks varten poliisi hänet apulaiseks palkkaakin.

Mut Anniversary Manii ei saaha kiinni. Tilanne räjähtää käsiin siin kohin ku murhaaja lahtaa 6-henkisen perheen. Paniikki valtaa koko New Yorkin. Homma kärjistyy loppuratkasuun, joka jäljittelee sitä murhaa, mistä John vuosia sitten selvis hengissä.

Älyttömän hyvä kirja. Tykkäsin, kun täs oli paljon käsitelty ihan oikeesti tapahtuneita sarjamurhia, sellasta faktan siivittämää fiktioo siis. Hyvää oli myös et murhaajasta ei ollu niin minkään sortin aavistusta, ennen sitä vimosta loppuratkasua.

Kuten tiiätte, oon perverssin kiinnostunu sarjamurhista. Se homma ku on sellasta pimeintä ja synkintä ihmistoimintaa. Kiinnostaa suunnattomasti tuommoisten todellisten ihmishirviöiden toiminta ja mielenliikkeet. Se on jännää se, et heil tuntuu olevan ihan sellanen pakko ja tarve tappaa. Miten ihmismieli niin vinksalleen oikee meneekää, se on ihmeellistä. Ens elämässä miusta tulee FBI:n profiloitsija. Oon jo nyt lukenu niin paljon faktaa ja fiktiota aiheesta, et pätevyyshän miulla ikäänku on jo aika hyvin hallussa. Aiheesta kiinnostuneille suosittelen muuten John Douglasin kirjoja. Se äijä on FBI:n profilointihommien suurin guru ja on kirjottanu asiasta monta sikamielenkiintosta kirjaa, missä käyään oikeitten murhien avulla läpi sitä, miten profiloitsijat jostain raadosta ja murhapaikasta oikee vetää kaikenlaisii johtopäätöksii. Jännää touhua.

Luettu: 19.3.2013 Gili Trawangan, Indonesia

sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Mayat ja niien ennustukset (26/2013)

Steve Alten: Mayojen testamentti (26/2013)

Uuuuuuuuuuuu...... ikiaikasia salaisuuksia ratkomaan! Mayojen kalenterin päättymisenhän sanottiin kertovan kaikelle kansalle, jotta maalimanloppu tulee. Tää kirja pyörii sen asian ympärillä, ja aika hyvin pyöriikin. Kaikenlaisii muinaisia mysteereitä käpistellään ja koitetaan selvittää, miten se vääjäämättä ihmiskunnan tuhon tuova katastroofi saatais estettyä. Ihmiset meinaa ihan ite saaha maailmanlopun aikaseks kun tyystin ydinsodan partaalle ajatudutaan, kunnes hokataan, et uhka tuleekin avaruudesta.

Viihyttävä tarina oli.

Perkeleen perkele kun luin tän vasta nyt! Ois pitäny saaha tää käsiinsä jo ennen sitä viime vuoden maailmanloppua eli 21.12.2012. Nyt vähän täst meni puhti ku tiiän jo, et ei tullu rytinää, ei ollu alieneitten aluksia historiallisten monumenttien alla tai merenpohjassa jemmassa. PETTYMYKSIEN PETTYMYS!

Ja sitte oli pakko tarkistaa yks asia internetistä, joka siis tietää kaiken. Kun kirjassa oli jonninverran kuvia kaikista Nazcan piirroksista ja Stonehengeistä ja pyramiideista ja muista, ja ohan noi kaikki mahottomia mysteerejä et kui ne on rakennettu ja miten ihmeessä (tosin, Meiju Suvashan on pyramidien osalta arvoituksen jo ratkaissut...). Miulle oli uusia tietoja mm. tommonen Piri Reisi -kartta (mikä nimi kartalla! Jos tekisin pornoelokuvan mis ois mm. kräkhuoria ni jonkun niistä nimi ois kyl Piri Reisi) ja sitte erikoisesti piti ettiä onks kirjassa oleva kuva pitkulaisesta pääkallosta aito. Lähdeluettelossakin se mainitaa, mut miä en netistä oikee löytäny vastaavaa. Jotain perulaisia isopäitä löyty kyllä.

Jänniä nää tämmöset stoorit missä on hitunen totuutta kehissä.

Luettu: 17.3.2013 Gili Trawangan, Indonesia

lauantai 16. maaliskuuta 2013

Poliisi ja sen veli (25/2013)


Jack Kerley: The Hundreth Man (25/2013)

Oon ihan satavarma että oon lukenu tätä Kerleytä ennenki, mutta ehkä aikana ennen tätä plokia, kun ei tuolta hakemistosta löytyny. Ja hyvää shittiä on! Voi olla, et oon lukenu just tismalleen tämän The Hundreth Manin, koska oli sen verran tutun olosia juttuja, mutta saattaa olla, et oon lukenu saman sarjan jonkun muun opuksen. On myös hämärä mielikuva, että saman tyypin kirjat on joskus julkastu kirjailijanimella J.A. Kerley. Tiiä näistä ny sitte.

Tää on sarjamurhauskamaa, eli meikän suosikkimatskua. On yks poliisi, jolla sattuu olemaan aika paha veli. Velipoika istuu vankimielisairaalassa, ku hän on niinikään sarjamurhaaja. Polliisi käy kuiteski aina välil veljee morjestaas, ja vaikka veli on ytimiään myöten hullu, se antaa vähä niiku asiantuntevampaa näkökulmaa polliisin hommiin, sillo ku ollaa todellisten sekopäitten perässä. Velipoika nääs hiffaa sukkelaan mitä tuommoset murhaajaveitikat oikee kelailee. Tässä kirjassa kaupungilla möyryää niin maan perkeleen kauhee murhaaja, joka jättää jälkeensä päättömiä ruumiita. Sitä sitte jahdataan. Lopulta se murhaaja löytyy, yllättävän läheltä poliisien lähipiiriä.

Tää oli sikahyvä. Sarjamurhauskirjat usein on.

Luettu: 16.3.2013 Gili Trawangan, Indonesia


keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Luomakunnan kruunu saa sitä mitä on tilannu (24/2013)

Dmitri Gluhovski: Metro 2033 (24/2013)

Venäläistä kirjallisuutta en oo liiemmin lukenu, ja tähänkin tartuin hiukan epäilevin mielin. Ystävätär, joka kirjan miulle lahjotti, manas jo et on peloittava sekä hieman raskas kun vilisee jotain outoja Moskovan metroasemien nimiä solkenaan. Mutta jahka tähän tarmokkaasti ja rohkeesti vaan tartuin, ja räpistelin alun kankeuden läpi, ni johan nimittäin lähti homma lentoon.

Tässä eletään ilmeisesti ydinsodan jälkeistä aikaa. Moskovan metrotunneleissa elää se mitä ihmiskunnasta on jäljellä. Maan pinnalle ei voi mennä, siellä jos ei tapa säteily niin tappaa säteilyn luomat hirviöt. Elämä metrotunneleissa ei varsinaista juhlaa ole. Ruoka on sieniä ja sikaa, olosuhteet ankeat, päivänvaloa ei oo nähty vuosikausiin, ja aina jostain kolosesta tunneleihin ryömii maan pinnalta jotain, millä ei ole hyvät mielessä. Nuori poika Artjom saa tehtävän lähteä viemään viestiä heijjän metroasemalle tuppaavista örkeistä, jotka vaikuttaa siltä, et niistä koituu metrotunneleiden ihmisten lopullinen tuho. Artjom lähtee tunneleita pitkin viemään viestiä ns. pääkaupunkiin, joutuu seikkailusta toiseen ja metroasemalta toiselle. Yhellä asemalla saatetaan viä elää ihmismäistä elämää, vaalia kulttuuria, koulutusta ja noin, toisella asemalla lähinnä tapetaan aikaa lopullista loppua odotellessa. Maailmanlopun tunnelmat on pistäny kaikenlaiset ryhmittymät napit vastakkain ja metrotunneliverkosto on jakautunu vahvasti erilaisiin alueisiin, missä kussakin on ihan omat kuviot. On "neljäs valtakunta" jossa määrää natsit, on erilaisten uskonlahkojen alueita, kommunistien alueita ja mitähän vittua vielä. Lopulta Artjom ja yks muu porukka keksii keinot lahdata niien uhkaavien örkkien maan pinnalla oleva pesä, ja siitä tulee se lopullinen tehtävä. Artjomilla on koko ajan tunne, että häntä jonkinmoinen kohtalo johdattaa, ja joku näkymätön suojelee. Loppuratkaisu (en paljasta sitä nyt täs, olkaa hyvä vaan) on toivoton, lohduton ja tavallaan yllätys, ja toisaalta sitten taas ei. Ihmiset, luomakunnan kruunu, osaa kyllä tyhmyyksissään tuhota viimeisenkin toivon ja tarjottimella annetun toisen mahdollisuutensa.

Tämä oli ihan vitun hyvä kirja. Pelottava oli kyllä, paikoittain, ja pelottavinta tässä oli ehketi sellanen aika vahva todellisuuden tuntu. Että örkkeineen kaikkineen, ei tää visio nyt niin kaukaa haettu ole. Eihän tässä tarvi ku uutisia vilkasta ni näkee, että maapallon ei tuu käymään hyvin. Hävettää olla ihminen.

Jos jotain napistavaa pitää keksiä, ni ainaki se, että kirjassa ei ihan kunnolla kerrottu mitä oli tapahtunu ja milloin. Taustoja avattiin kyllä hiukan, millon kenenkin muisteloitten kautta, mutta oisin halunnu tietää tismalleen, mikä oli ajanu maailman siihen tilaan, et alko pommit sinkoilemaan siinä mittakaavassa. Myöskään en saanu tarkkaa käsitystä siitä, kuinka paljon ennen kirjan tapahtumia oli se iso paukku jysähtäny. Välillä ihan selkeästi kerrottiin, että kun päähenkilö oli lapsi (nyt 17-vuotias) niin asui vielä maan pinnalla äidin kanssa. Sitte kohta viitataan johonkin että "kymmeniä vuosia" sitten. Sekoiliks kirjailija vaan vähä aikajanansa kans vai hä? Putoilin siis välil vähä kärryiltä, mut ei se ny niin vaarallista oo.

Tykkään tämmösistä kirjoista, missä ihmiset saa ns. tuta. Tykkään myäs katastrofielokuvista. Miuta kiehtoo tämmöset visiot, missä on eloonjäämistaistelua ja sellasta ihmiskunnan auringonlaskua havaittavissa. Et enemmistö on jo tavalla tai toisella hävinny, mutta joku piäni sinnikäs porukka pyristelee viä henkitoreissaan jossai ankeis olois. Kiehtoo se meininki, et miten ihmiset sellasessa tilanteessa toimii ja varsinki, et ottaako ne mistään opiks. No eihän ne kuitenkaa ota (paitsi hollywood-elokuvis ehkä ja niissäki yleensä keskitytää vaa jonkuu yksittäisen sankarin ja sen perään vollavaan vosun rakkauteen ja heijän selviytymiseen).

Ni että arvoisa avaruuden älyllisempi taho: pistäkää jo sitä napalmia tähän suuntaan, kiitos.

Luettu: 13.3.2013 Gili Trawangan, Indonesia




maanantai 11. maaliskuuta 2013

Alelaarin dekkaripokkarit (21-23/2013)

Käväsin Balilla ja Singaporessa tuos männä viikolla. Balilla miulla on aina vakioasioita mitä teen ja mitä hoian. Yks niistä on visiitti Sanurin pääkadun varrella olevaan Ganesha Bookshoppiin. Heil on pihal aina sellain kori täynnä nuhjusia tai muuten vaa paskoja kirjoja, jotka maksaa vaan 20 000 rupiaa (noin euro viiskööt). Ostan aina korista lähes kaikki enklanninkiäliset dekkarit. Tällä kertaa mm. seuraavat...


James Patterson: Hide And Seek (21/2013)

Täs on sellain yyberkuuluisa laulajatipu, joka on sillä lailla vinksahtanu, et kapsahtaa aina tyystin vääränlaisiin miähiin. Kotona tulee siis turpaan. Ekan aviomiähen tipu ampu ku tuli sellain tilanne et joku tässä kualee ny kuiteski. Sitte vuosien päästä akka lääpästyy sellasee oikee niiku davidbeckhamii, maaliman kuuluisimpaan jalkapalloilijaan, kenest kukaa ei tiiä et vaik mainiosti nahkakuulan kans kirmaakii ni oikeest se on ihan psykopaatti ja pervo. Laulajatipu ampuu sitte senkii. Siin vaihees viranomaset vähä alkaa miettii et miten helvetissä sama akka näitä siippojaan yhtenään tappaa. Tulee oikeudenkäynti ja jännä loppukahina. Koska eihän se jalkapallistipsykopaatti ollukaa kuallu, sehän tulee pyssyn kanssa viä iltakylään.

Luettu: 9.3.2013 Gili Trawangan, Indonesia




James Patterson & Maxine Paetro: 4th Of July (22/2013)

Aaargh, totesin, ku hokasin et tää on Pattersonin ns. "women's murderclub"-sarjaa. Oon lukenu aikasemmin yhen tai kaks, ja ne sai miut ihan aivovaurioon koska oli kirjotettu ikäänku naisille. Naisille kirjottaminenhan tarkottaa et vatvotaa ihmissuhteita, hankitaan vauvoja ja puhutaan tunteista. Siin ohes ämmät sitte jotain köpöö murhaa selvittivät.

Tää 4th Of July onneks ei ollu niin pahasti akoille tehty, täs pysyttii paremmin asiassa. Hyvä.

Oli naispolliisi, joka joutuu ampumaan teini-ikäsiä sisaruksia, ku ne ampuvat ensin. Tyttö kuolee ja poika halvaantuu päästä alaspäin. Tulee oikeudenkäynti. Oikeudenkäyntii ootelles polliisigimuli menee siskosa kämpille johkii merenrantakylään, vähä pakoon kaikkee, ja siäl kyläs sit tapahtuu kauheita murhia. Polliisi on polliisi vaikka ois lomalle laitettu, ja eihän se ämmä voi olla puuttumatta niien murhien tutkimuksiin.

Arvostin lyhkäsii kappaleita ja isoa fonttia, tää oli siis sukkelasti lukastu. 

Luettu: 10.3.2013 Gili Trawangan, Indonesia





Linda Fairstein: Entombed (23/2013)

Alelaarin helmi oli tämä! Sikahyvä tarina, mihi oli sotkettu Edgar Allan Poen juttuja ja Poee fanittava salaseura ja vaikka mitä jännää! Täs kulki oikeestaa kaks tarinaa rinnakkain: on hullu raiskaaja joka vaanii naikkosia ja sit yhen talon kellarin perustuksista löytyvä naisen luuranko. Jutut ei liity toisiinsa. Pääjuoni on sen seinään muuratun luurangon tarina.

Ai kamala että klaustrofoobia oikeen iski ku tätä luki. Se luuranko ku oli muurattu sinne seinän sisään elävänä. Hyissaatana mikä kohtalo. Hyvä ku unta sai tän kirjan jälkee.

Luettu: 11.3.2013 Gili Trawangan, Indonesia

torstai 7. maaliskuuta 2013

Punk ja jolu (20/2013)

John King: Human Punk - Vapaus on suuri vankila ( 20/2013)

VAPAUUUUS ON SUURI VANKILA! RAKKAUUUUUS VAIN PELKKÄÄ UNELMAA! Vai miten se ny meni. Alkaa nimittäins heti soia Miljuunan Pelle päässä kun tän kirjan kantta ees vilkasee. Ja se on hyvä asia se, koska se Pellen Moottoritiä on kuuma -levy on, vittu, PARAS.

Ja tää kirja oli punk ja niihän se on, et PuNk's Not Dead. Anarkiaa! God Save The Queen! Exploited! Sex Pistols! Ollaan vuodessa 1977 ja Lontoon lähistöllä olevassa lähiötyyppisessä kyläpahasessa. On 15-vuotiait pienii punkkaripoikii. Kaikenlaista sattuu. Sujahetaan 80-luvun lopun kautta vuostuhannen vaihteen tienoille. Vanhat asiat tulee kirjan päähenkilölle kummittelemaan pitkin elämää, kunnes ne lopulta hiukkasen väkivallalla selvitetään.

Kirja oli hyvä, viihyin tän parissa oikein hyvin. Loppua oikeen pihistelin, ku en halunnu et stoori päättyy. Häiritseviä asioitakin oli, kert täältä se taas tupsahti, nimittäin JOLU. Se on näemmä siis kikkeli eli peenis, mutta en oo koskaan ikinä missään kuullu kenenkään kullista tuota termiä käyttävän. Se on ollu nyt siis kahessa kirjassa, tässä ja...ööö... no sitä toista en ny enää muista mikä se oli mutta marmatin tänne plokiinki sillo et mikä helvetin JOLU. Liekö ollu sama suomentaja molemmissa kirjoissa, ku tuommosen sinne heittää? Toinen asia mikä vähän häiritsi, oli sellaset usean sivun pituset virkkeet. Sellasia lukiessa hengästyy, mutta toisaalta ne aika hyvin sopi siihen hommaan, kun kaiketi kuvasivat kirjan kertojan vauhtia spiidipäissään ja sillai. Piste sillon tällön ois antanu lukijalle hetken aikaa hengähtää, mut se on vaa tämmöin ikäihmisen mielipide.

Tää oli siis sikajees ja Miljalle sellasii terveisii et kiitti ku tän miulle lahjotit!

Luettu: 7.3.2013 Sanur Beach, Bali, Indonesia