torstai 29. elokuuta 2013

Erikoinen kuvallinen kirja (65/2013)

Ransom Riggs: Miss Peregrine's Home For Peculiar Children (65/2013)

Erikoinen kirja, koska oli paljon kummallisia vanhoja valokuvia tekstin seassa. Kuvat kuitenki oli kirjotettu tarinaan ja ne liitty siihen olennaisesti, ni hyväksyn. Ku miähän oon sitä miältä että tarinat tarinoina, ku ollaan tämmöses romaaniskenes. Ja taiteelliset kuvakirjat tahi sellaset kuvitetut satukirjat on sitte asia erikseen. Herkästi veän herneen nekkuun jos on peruskirjaan ympätty jotain tuherruksia tai muuta ei-tekstillistä paskaa sekaan ikäänku tehokeinoks tai muuten syämään sivutilaa. Kert jos ei se juttu kanna ilman kuvia ni ei ne jotkuu taiteelliset tuherrukset sitä mikskään muuta.

Mutta täs kuvitukset pelas eli skulas eli toimi hyvin, koska jokaiselle kuvalle oli tekstissä selitys ja kuva aina jotenki vei asiaa eteenpäin. Lisäks kuvat oli hyvällä tavalla outoja. Ja oikeita. Kirjailija on niitä mettästäny tuttaviltaan, jotka nuahoo kirpputoreja ja kuolinpesiä ja mitä viälä ettimässä kummallisia vanhoja kuvia. Niitä on sitte tähän kirjaan lainattu ja niistä on selkeesti inspiraatiota tähän outoon tarinaan kovasti saatu.

Ja tarina menee tälviisii:

Teini-ikäsen Jacobin isoisä on aina ollu kova tarinaniskijä, kertonu aina vaikka mitä jänniä juttuja kuinka on jahannu hirviöitä ja kuinka on asunu piänellä saarella ihmeellisten lasten kans orpokodis. Lapset ei oo ihan taviksia ollu, niil on jänniä voimia. Jacob on pistäny vähä puutaheinän piikkiin vaarin löpinät, kunnes vaari ottaa ja kuolee hämäris olosuhteis. Jacob löytää ruumiin mettästä ja näkee samalla vilaukselta jotain ihan omituista, ja pelottavaa. Pieni sekoaminen siitä seuraa. Lopulta Jacob lähtee ettimään vaarin lapsuuden orpokotia iskäsä kanssa - tätä reissua Jacobin terapeutti suosittelee, et saatais poika tokenemaan täl viisii, ku hän lähtee kattomaan seutuja mistä vaari on niin paljo puhunu. Ja ehkä Jacob sitte huomaa että satuilija oli vaari, ei siä saarella mitään ihmeellistä ole.

EIPÄ!

Seuraa aikamatkailua ja jännyyksiä ja tulee sitte hirviöitäkii siähe riasaks sitte. Asiat mänöö persiilleen, mutta Jacob huomaa ettei oo ittekään aivan normijätkä, on hälläkii piileviä outoja kykyjä. Ja niitä ny sitte tarttetaan ku hirviöt rupiaa mellastamaan ihmelasten kintereillä.

Tämmöst fantasiaseikkailuu tää oli, ei ihan miun ykköslukemistoo oo tän lajin kirjat, mutta tykkäsin tästä kyllä.

Seuraavaks laitan aivot narikkaan ja luen täysin luokatonta saippuapaskaa, sillä - terveisiä muuten Kota Kinabalusta! - kiinalaisen paskahotellini kirjahyllyssä oli tasan yksi enklannin kiälinen kirja. Sitä luetaan, mitä saatavilla on!

Luettu: 29.8.2013 Kota Kinabalu, Sabah, Borneo, Malesia

maanantai 19. elokuuta 2013

Paska Patterson (64/2013)

James Patterson & Maxine Paetro: Confessions Of A Murder Suspect (64/2013)

Laadukkaan Shreven jälkeen meinas pää räjähtää tän kirjan kans. Kerronnan tyyli oli niin köpö ja vituttava että sinänsä ihan kivat ainekset omaava stoori hukku tyystin paskaan tyylilajiin.

Tässä ikäänku sellane ihmelapsi kirjoittaa ja kertoo mitä tapahtuu sen jälkeen ku hänen vanhempansa löytyy kualleina ja poliisit epäilee huushollin jälkikasvua ja tää kirjan kertoja-pimu sit alkaa itte tonkimaan asioita. Tyylilaji on et "I will tell you, stranger..." ja "please be patient with me, friend" ja muuta paskaa. Sitte koko ajan annetaan ymmärtää et on vaikka mitä kreisei salaisuuksii mut "oh I just cannot go there yet" ja blah blah blah.

Perheen äiti ja iskä on ollu kontrollifriikkejä ja syättäny kakaroilleen jotain ihmepillereitä et kaikki on superlahjakkaita ihan kaikessa ja superterveitä ja super-sitä ja super-tätä. Normaalista elämästä ei tiatookaan. Vihjaillaan et ehkä ne lahtas sen pojan jota kerran suutelin ja tiäs mitä synkkyyksiä ois ku tohtis tarpeeks muistella, mut ku ei nyt tohdi.

Voi helvetti. Sit yhtäkkii ne ihmekakarat keksii et naapurilla on varmaan kuvamatskua siitä kuoleman yästä ja katos niin onki ollu piilokameroita huusholli täys ja siält heti löytyy dividii mis näkyy et äitee ja iskä teki yhessä itsarin.

Kirja loppuu sillai et varmaan pualet kaikesta jännästä mistä vihjailtiin jää auki. Pitkin kirjaa annettiin ymmärtää vaikka mitä, mut sit lopulta vissiin kirjailijatki kyllästy tähän paskaan eiväkkä jaksaneet ymmärtää antaa.

Ihan vitun sama, pääasia että tää paska loppu.

Luettu: 19.8.2013 Gili Trawangan, Indonesia

perjantai 16. elokuuta 2013

Hianoa Shreveä (63/2013)

Anita Shreve: Body Surfing (63/2013)

Pitkästä aikaa Anita Shreveä. Ihanaa! Hyvästi kirjotettua settiä, ei koskaan petä.

Tässä kirjassa tarina on yhtäältä sellanen suku-on-pahin-tyyppinen juttu, toisaalta semmonen et kaikkea se rakkaus teettääkii ja kolmaalta koruton kertomus kuinka elämä kuljettelee, halusi tai ei.

On kotiopettejattarena itteensä elättävä vielä nuari, alle kolmekybäin, naisihminen Sydney, joka on vähän rikki. Takana yks avioero ja sitte ku seuraavaks meni naimisiin ni aviomies kuali. Opettajatar opettaa yhen perheen vähän hidasta tytärtä. Perheen äiti on biaatsh, iskä on mukava, kaks vanhempaa, aikuista veljeä omanlaisiaan. Veljeksillä ei keskenään oikeen synkkaa, on kilpailuasetelmaa ja kaikenlaista siä menneisyydessä, joka on saanu veljekset varpasilleen toistensa suhteen. Ensikohtaamisella veljesten kans Sydney vetää yhestä pienestä jutusta omat johtopäätöksensä, jotka määrittää niin Sydneyn suhteet veljeksiin kuin Sydneyn tulevaisuudenki. Sydneyhän menee siis tyystin mettään määritellessänsä mielipiteensä veljeksistä. Se toinen sitte viättelee, viä jalat alta ja ku ollaan menossa naimisiin ni hääaamuna jätkä sitte kertoo että ihan vaan vittuillakseen veljelleen tässä ollaan, kato, ei hän tän pidemmälle tätä kuiteskaa ny lähe viämään et moi vaa. Jättää Sydneyn siähen sitte, ikäänku dumppaa alttarilla melkeen. Mahtava meininki, kova jätkä!

Se ois se toinen veljes ollu se kunnon miäs, joka tykkäs oikeesti ja kunnolla. Mutta nyt kävi näin.

Jälleen tarina ei mitenkään vauhdikasta kaahausta ole, kaikki tapahtuu jotenki hitaan ja rauhallisen olosesti. Shreven tavaramerkkityyliähän näemmä on sellanen et kirjassa ei sinänsä kauheesti äksöniä tartte olla, se "juttu" on enemmän semmonen taitava ja hiano tyyli kertoa ihan jopa ei-mistään silläviisii että lukija ei pitkästy.

Aina näihi tuppaa kuitenki joku opetus sisältymään, useimmiten jopa niin alleviivaten sinne rivien väleihin tuupattu, että jopa miun kaltanen puupää tajuaa. Tässä kirjassa opetus oli miun miälestä sellanen, että ensivaikutelmaan ei ihan aina pidä luottaa, ja että toinen tsäänssi eli mahdollisuus pitäs antaa.

Varmaan ihan totta. Miäki toki täs vanhemmiten, ku tiätynlaine  höperöityminen kuuluu muutenki asiaan, ni oon ruvennu vähän enemmän kuuntelemaan miun vaistoja. Miästen vaistoista en tiiä, mutta kyllä naisen vaisto aika usein tietää missä mennään. Mutta myännän että kun aika kärkkäästi vetelen johtopäätöksiä varsinki ihmisiin liittyvissä asioissa, ni aina en ihan oikiaan osu. Että jos heti kättelyssä päätän että tuon ihmisen kanssa en tod tule toimeen, ni myähemmin oonki hokannu et vittu tuohan onki ihan vitun hyvä tyyppi.

Mitä toisen mahollisuuden antamiseen tulee, se on kyllä tyystin tapauskohtasta. Kaikki ei sellasta ansaitte. Oppivatpahan sitte, saatana, kantamaan vastuun tekemisistään, sanomisistaan , panemisistaan tai muista sähellyksistään, ku joka mokaa ei painella villasella siihen vedoten että "ku tuo nyt vaan on tuommonen, ei se voi sille mitään". Kyllä vittu voi, jos pistetään voimaan, saatana.

Räyh. Olen paasannut.

Tiätääks joku muuten onks Anita Sherevä suomenneltu? Kiinnostas kuulla jos joku on lukenu suomennettuna et millasta oli. Meinaan  nää Shrevet on niin hianoa tekstiä että siinä saa suomentaja olla tarkkana että tekstin taso pysyy eikä lätsähä sonnaks jollain joluilla ja umpuiluilla.

Luettu: 16.8.2013 Gili Trawangan, Indonesia

tiistai 13. elokuuta 2013

Umpuilu ja realistiset aluspökät (62/2013)

Zadie Smith: Kauneudesta ( 62/2013)

Huokaus. Suomennettu kirja. Huokaus.

Rakastan suomenkieltä, se on maailman mahtavin kieli, siinä on niin mahtavia sanoja ja löytyy just tismalleen oikea sana kaikkiin tarkotuksiin. Suamenkiäli on ihanaa. Mutta miten sitä sitte niin usein törmää suomennettuja kirjoja lukiessaan kieleen, joka nostaa niskavillat pystyyn?

"Kevätloma saapui, umpuili rusottavana ja violettina omenapuissa, juovitti märän taivaan oranssein viiruin."

UMPUILI? Mitä helvettiä? Mitä on umpuilu? Mikä on ollu alkuperänen englanninkiälinen sana, sitä jäin taas miettimään ku kohtaan tämmösiä keksitynkuulosia sanoja. Niiku se miähen vehkeestä käytetty jolu, johon oon kahessa kirjassa törmänny, enkä oo siitä vieläkään päässy yli. Nyt sitte umpuilu. Helvetti soikoon.

Toisaalta, ehkä alkuperänen tekstikin on ollu paskaa, ja suomentaja on tehny minkä voi.

"Kiki kurkottui ylöspäin voidakseen suudella miestään. Howard veti pois vaimonsa pitkän hameen ja reilut, realistiset alushousut."

REALISTISET alushousut? MITÄ VITTUA? Millaset on realistiset alushousut ja millaset on sitte epärealistiset alushousut?

Muutenki tää kirja oli vähän sellanen tuskastuttava lukuelämys. Tässä on tarina kahesta perheestä ja miulle ainaki jäi ihan auki et mikä tässä oli pointti. Perheitten isät vihaa toisiaan, ovat saman alan professoreita ja jotain. Kumpiki käy vieraissa ja on sotkettu vähä jotain monikulttuurisuutta ja ja ja... emmiä tiiä mitä tässä nyt yritettiin.

Miusta tää oli paska. Ei siitä sen enempää.

Luettu: 10.8.2013 Gili Trawangan, Indonesia