Glamuuuuuuuuuuuuur! (56/2014)

Koko kansan Johanna - Paljastuksia kulissien takaa  (56/2014)

Kirja Johanna Tukiaisesta. Huh huh. On nimittäin glamour aika rankkaa hommaa. Että ei oo kulkaa pelkkää paljettimekoissa pyllistelyä ja silikonien hytkytystä suomalaisen glamoursupertähden arki. Se on huumeita, viinaa, väkivaltaa, paritusta, eläinrääkkäystä, uhkailua, varastelua ja putkareissuja ja ripulit housuissa esiintymistä jossain perähikiöitten ankeissa räkälöissä. Ja aina välillä kiitetään Jeesusta, kuten kunnon uskovaisen kuuluukin.

Ei ihme että kateutta on ilmassa ja myö kaikki tyylitajuttomat näädät solvataan Johannaa ku ei kestetä sitä et meil ei oo glamuuria eikä arielmerenneitotukkaa eikä me olla käyty Miamissa. Myö ei puhuta täydellistä ämerikän englantia eikä olla seurusteltu ex-juutalaisten miljunäärien kanssa. Eikä oltu naimisissa lappalaisen psykopaatin kanssa. Sitä omaa luuseriuttamme sitte lääkitään sillä et Johannaa vähä arvostellaan.

Ihailen Johannassa erityisesti kykyä elää kuplassa, josaa syy on aina muiden. Elämä on sillä lailla varmaan kevyempää, kun itte ei ole vastuussa mistään. Syyllisyyden painolastia ei tarvitte harteillaan kannatella, niiku myö meikittömät tyylittömät luuserit tupataan tekemään. Ihailen myös sitä pohjatonta uskoa omaan ylivoimaisuuteensa (ja Jeesukseen). Siitä sais moni ottaa oppia, tuosta asenteesta. Että minä en ole syyllinen mihinkään, minä olen seksikäs ja tyylikäs ja kaunis, vaikka sitten oisin paskat housussa seittemän promillen sekoilteissa ABC:n pihalla.

Mie oon niiiiiin kateelliin!

Joskus ajattelin, että "Johanna Tukiainen" on jonkun todellisen ihmisen luoma hahmo, ja et Tuksuna tehään jotain tutkimusta esim. mediasta tai jostain. Kelasin, että joku päivä Tuksun alta kuoriutuu fiksu naisihminen, joka pitää lehdistötilaisuuden, riisuu siinä barbie-krumeluurit yltään ja sanoo että ähäkutti, vittu että teitä voi vetää höplästä ja helpolla.

Nyt kyllä täytynee uskoa, että todellinen tuo hahmo sittenkin on.

Kirjassa ei kerrota kuka tän klassikkoteoksen on kirjottanu. Ilmeisesti kirjailija ei oo kehannu, tahi uskaltanu, laittaa nimeään kanteen.  Glamourtähen kosto voipi olla kauhia!

Luettu: 31.7.2014 Helsinki

Knausgård on ihan paska (55/2014)

Karl Ove Knausgård: Taisteluni - Ensimmäinen kirja (55/2014)

Vittu mitä paskaa! Herraisä! Ja takakannessa lukee että "pohjolan suurin kirjallisuustapaus" ja kirjan lopussa on sivutolkulla lainauksia ylistävistä arvioista. Miksi? Tässä lienee taas kysymys siitä, että miä en vaan tajua. Tai sitte siitä, että tästä KUULUU olla täpinöissä, niin antaa ittestään kirjallisuudesta jotain ymmärtävän kuvan. Emmiä tiiä, miusta tää oli ihan vitun hirvee, puuduttava, pitkästyttävä paskapökäle.

Kirja on omaelämänkerrallinen. Karl Ove on ihan vitun raivostuttava ihminen, jos tästä kirjasta mitn voi päätellä. Karl Ove on varmaan läheisilleen ihan helvetin raskasta seuraa. Täs kirjaski tyyppi jaarittelee TUHAT SIVUA niitä näitä ja itkee koko ajan. Puoli sivua selostaa jostain kuinka kärpänen kävelee jossain pöydän kulmalla ja sitte sivutolkulla tarinaa kuinka hän tiskaa ja pesee vessaa ja millä pesuaineilla mitäki. Voi jumalauta. Juttu sinkoilee asiasta ja ajasta sadanteen ja oli ihan mahoton pysyä kärryillä että missä oikeesti mennään.

Miettikääpä tuommosta ihmistä istumassa tein kans samassa baaripöydässä. Ois varmasti oikee yhen miehen tunnelmanpilaaja. Se jankuttais kolme tuntia jostain kalsareitten pyykkäämisestä ja itkis aina välillä kun vittu bioluvil loppu kesken.

Harvoin on kirjan lukeminen ollu yhtä hirveetä tuskaa kun tän kans. Parhaimmillaan paskat kirjat menee viihteestä, mutta tämä oli väärällä tavalla huono. Ei naurattanu ei.

Tiettävästi tätä samaa paskaa on joku seittemän (!!!) osaa, tää oli vaan eka. Ei ole tarvetta lukea jatko-osia, tämä riitti, kiitos.

Mielenkiintosinta tässä oli se, että kirja oli ns. MIKI-malli, eli minikirja, enkä oo sellasta ennen käsissäin pielly. Hirveen kätevä, menee pieneen tilaan ja helppo lukee. Pidin kovasti, siis kirjan ulkoisesta annista.

Luettu: 30.7.2014 Helsinki

Hullun äiteen tytär kiipelissä (54/2014)

Lisa Gardner: Catch Me (54/2014)

Aika jees jännäristoori. On sellain pimu jolla on ollu ihan totaalisen hullu äitee aikoinaan. Ja sit sen kaks parasta kaveria on tapettu, sillai samalla päivämäärällä vuoden välein. Pimu arvelee et hänet tapetaan seuraavan kerran ku se päivämäärä tulee ja sehä on ihan kohta. Sitä sit selvitellää et kuka pirnattu on tämä joka vainoaa tuol viisii.

Aivan kiva luettava oli, mutta ei tätä enää huamenna ees muista lukeneensa. Perusdekkaripaskaa.

Luettu: 20.7.2014 Helsinki

Kissat on parasta (53/2014)

Jeffrey Brown: Cats Are Weird and more observations (53/2014)

Sain naapurisaaren kreisiltä kätleidiltä lahjaks tämmösen kissasarjakuvakirjan. Ihan kiva on ja kissat guud, mutta ei tää ny mikään Simon's Cat ollu.

Yhtä kakki, kissat on parasta!

Ja sitte se on sellanen homma, että miä lähen lomalle Suameen eli Mordoriin. Huhhutihuijakkaa. Siäl ei varmaan ehi kauheesti lukemaan ku miltei kolmen vuoden poissaolon jälkeen pitää joka helvetin munapäätä nähä jossain kahvien ja lonkeroitten merkeissä. Kiirettä pitänee.... seurakkaa tualt min toisest plokist miten kultturishokki vetää kakkosnelosella suaraan ottaan, ihan kohta.

Luettu: 13.7.2014

Yksinäinen susi (52/2014)

Noi ei oo susia, ne on Koukku ja Tarja.

Jodi Picoult: Lone Wolf (52/2014)

Aijjuma miten hyvä kirja! Ja saatana mikä itkupilli miusta on tullu, vetistelin ku mikäki vauva tätä lukiessa, mones kohas!

Luke Warren on sellanen mahtava miäs, joka suojelee susia ja tietää niistä kaiken ja viihtyy susien kanssa paremmin ku ihmisten kanssa, ja kommunikointiki susilauman kans on paljo selkeempää ku ihmisten kans. Luke jopa pari vuotta asuu mettässä jossai Känädän erämaassa ja elää siel yhtenä sutena susilaumassa. Parin vuoden tuommonen keikka ja paluu arkeen ja ihmisten pariin ei sujukaan ihan helposti. Ahistaa ja on vaikiaa.

Luken susihommat on sillä elämän ykkösasia, ja vaikka on vaimo ja pari lasta ni ei oikee niien kanssa homma suju. Pojan kanssa menee välit täysin ja poika liipasee ulkomaille, tytär sen sijaan palvoo isäänsä. Vaimo ottaa eron ja menee uusiin naimisiin.

Yhtenä yänä sattuu auto-onnettomuus, missä Luke loukkaantuu vakavasti. Tytär on kyydissä mutta selviää. Luke makaa sairaalassa vihanneksena, poika palaa Thaimaasta ja seuraa oikeustaistelu siitä, mitä Luken kanssa tehään. Poika haluaa päästää isän poies eli pistää elämää ylläpitävät vekottimet pois päältä, mutta tytär haluaa että iskä saa mahollisuuden herätä koomasta.

Tarina kulkee kaikkien osapuolenten näkökulmaa näyttäen, kukin henkilö on äänessä vuorollaan. Kaiken lomassa kulkee Luken kertomana hänen koko elämä, mistä alko eläinten kanssa touhuuminen ja meininki susien kanssa. Luken kertomat jutut on kirjan ehotonta kohokohtaa. Valtavan hienoja juttuja susien touhuista ja susien kanssa elämisestä.

Eläimet guud, ihmiset pääd. Paitsi eläinsuojeluihmiset ja ihmiset jotka tajuuuuuuuu.

Luettu: 13.7.2014

Pelkästään hyviä kirjoja tässä! Jee! (48-51/2014)

Sofi Oksanen: Stalinin lehmät (48/2014)

Sofi Oksasen eka kirja. Ei tiätysti niin hyvä ku Puhistus, mutta hyvä silti. Sofi osaa kirjottaa ja muutenki miä piän hänen hahmostaan. Sisälläni asuu pieni gootti joka on ihan et hurraa kun Sofi ei oo mikään artopaasilinnamainen pulsu tai jaritervomainen omahyvänen ärsyttävä pöljä.

Voisko joku tuua sen Sofin viimesimmän kirjan tänne? En oo sitä viä lukenu.

Luettu: 12.6.2014

 

Muriel Barbery: Siilin eleganssi (49/2014)

"Yks parhaita kirjoja koskaan", oli saatesanat kun tää kirja miulle lahjotettiin. No jaa. Ei ehkä pääse miun topteniin, mutta yhtäkaikki oli ihana kirja ja lopussa itketti. Kertoo hyvästä tarinankerronnasta, jos jopa miuta koskettaa noin.

On semmonen hianon pariisilaisen taloyhtiön ovenvartijarouva. Se on salaa helvetin viksu ja sivistyny, mutta vetää sellasta tyhmän noubadin roolia. Kun ei halua että kukaan kiinnittää häneen huomiota, hän haluu vaan ola omissa oloissaan ja elellä elämäänsä.

Yläkerrassa asuu sellanen viksu pikkulikka joka on päättäny tehä itsemurhan kun seuraava syntymäpäivä tulee, sitte kun täyttää koltoist vee. Ku elämä on niin hanurista ja muu perhe on pinnallista leuhottajaa, eihän sitä jaksa kattella.

Ja sitte taloon muuttaa japanialainen herrasmiäs, joka hokaa niin portinvartijan ainutlaatusuuden ku sen pikkulikan älykkyydenki.

Kaikkien elämät muuttuu paremmaks, mutta sitte tulee onneton loppu.

Meni roska silmään.

Luettu: 16.6.2014

 

Peter Ames Carlin: Bruce (50/2014)

Bruus Sprinkstiinin elämänkerta. Helevetin miälenkiintonen. Rupesin tykkää Prusesta ku luin tän, vaikkei sen tekeleet oo ennen kiinnostanu paskaakaan. Paitsi River on hiano piisi mutta kaikki Born in the jyyeseit ja muut ni plääääh.

Bruce ei oo mikään helppo persoona. Tavattoman tuotelias ja lahjakas ja tasan tietää mitä haluaa millonki, ja sillon siinä ei paljo muut asiat paina. Jalkoihin jäät jos koitat olla Brucen tiällä poikkiteloin.

Tää kirja oli ihan älytön järkäle, liki 600 sivua ja fonttikoko hyttysenpaska. Meni hetki tätä tavatessa, muttei kyllä aika käyny pitkäks.

Luettu: 1.7.2024

 

Becky Wicks: Balilicious - The Bali Diaries (51/2014)

Jaaha. Jaaha. Tommonen pimu pölähtää puoleks vuodeks Balille ja tämä on päiväkirjamainen muistelma siitä ajasta. Jahas. Ubudiin menee, valaistumaan ja henkistymään ja kirjottamaan. Ramppaa ties missä joogatunneilla ja poppamiehillä ja suolenhuuhteluissa ja pillunhöyrytyksissä (jep!) ja seremonioissa ja muissa hihhulihommissa.

Ei ihan samalla tavalla matkaile kuin miä, ei todellakaan. Mutta ei tää kirja ollu niin paska kun etukäteen ajattelin. Vähän ärsytti välillä, mutta ajoittain Beckyllä lentää ihan hyvä läppä ja naurattiki jossain kohin. Se käy muutamaan otteeseen tääl miun Hiekkakikkareellaki ja sutisee jonku sukellusopettajan kanssa ja semmosta.

Ihan miälenkiintonen kirja kyllä.

Miun pitää kirjottaa toisenlainen matkailuteos kyllä. Siinä ei joogailla eikä haeta valaistumista mistään helvetin ashrameista ja sukellusopettajista. Siinä nyhjätään yksikseen ja ollaan omissa ajatuksissa ja sitä kautta tajutaan elämästä jotain.

Pysykää taajuudella. Tulossa on. Kuhan ehtis kirjotella.

Luettu: 6.7.2014