Metsäjätti (68/2011)

Kerkesin vasta tänään tarrata Miika Nousiaisen uutukaiseen. Metsäjättiin. Siinäpä se sitte vierähtikin sunnuntai-ilta, ei ees huomannu ajankulua ennenku takakansi tuli vastaan. Perkele. Aina nää hyvät loppuu ihan liian äkkiä. Mutta ku en oo mikään sellanen kohtuudella eläjä; se on kaikki tai ei mitään. Jos on hyvää lukemista ja aikaa, ni sit jumaliste luetaan.

Miika Nousiaisesta on jääny sellanen käsitys, että huumorimies. Hän on osasyyllinen Paskapokkariin. Sekä kirjottanu Vadelmavenepakolaisen ja Maaninkavaaran, jotka molemmat on ihan puhasta neroutta ja hienoa huumoria. Odotin, että samalta pohjalta Metsäjättikin ponnistaa. Mutta ei ihan.

Vaikka Nousiaisen kirjoitustyyli sisältää edelleenki paljon kuivakkaa ja hienoa huumoria,  ei tää Metsäjätti suoranaisesti oo naurattamista varten. Tarinassa on jotenkin synkkä ja toivoton tunnelma. Tapahtumapaikka on pieni, surkea Törmälä, jossa on vaneritehdas, eikä paljon muuta. Kun tehtaalta karsitaan työpaikkoja, toivottomuus syvenee, sikälimikäli se edes on mahdollista. Kirjan toisen päähenkilön mukaan Törmälä kun on olemassa lähinnä siksi, että  "nykynuorilla olisi joku paikka josta pyrkiä pois". Törmälässä tärkeintä tuntuu olevan, ettei kukaan vaan kuvittele itsestään liikoja. Mistään ei kannata haaveilla, koska kaikki on kuitenkin turhaa, mikään ei kannata. Viimeistään yläasteella lahjakkaat yksilöt tipautetaan maan pinnalle ja toivonkipinät nuijitaan tainnoksiin.

Helvetin hyvä kirja, loistavaa kynänkäyttöä, jälleen kerran. Ja oikeastaan ihan mahtavaa nähdä Nousiaiselta vähän vakavampaakin tarinointia. Aikasemmin oon mäkättäny tekstin liiallisesta erlendloemaisuudesta, ja nyt Metsäjätissä sellasta ei ollu oikeestaa ollenkaa. Jos tässä joku häiritsi, niin se oli se epämukava tunne kun kirja tuntuu liian todelliselta.

Nimittäin ei toi Törmälän meininki paljon tunnelmaltaan 80-luvun Kuusankoskesta eroa.

Mut ei täst sen enempää. Hieno kirja, lukekaa. Hesarin arvio kirjasta muuten löytyy tästä linkistä.

Ja nyt miä keskityn vähäks aikaa peuhaamaan kielikurssien ja Lonely Planettien kans. Nokkelimmat on ehkä saattanu rivien väleistä huomata että oon lähössä reissuun, eikä paluusta oo tietoo. On siis jotakuinkii vaivaset 4 viikkoa aikaa oppia puhumaan sai-raan sujuvaa indonesiaa. Not gona häpn, mutta pakko nyt pikkusen panostaa siihen hommaan. Jihuu!

Vadelmaveneet (107/2010)

Uusintakierrokselle otin Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolaisen. Nousiaisen Maaninkavaara on tätäkin parempi, mutta kyllä Vadelmavenepakolainen on kaikessa hulluudessaan ihan järkyttävän hyvä.

Kirjahan kertoo Mikko Virtasesta, jolla on melko töpäkkä pakkomielle ruotsalaisuudesta. Mikko haluaa syntyperäseks ruotsalaiseks hinnalla millä hyvänsä, koska ruåtsalaisessa kansankodissa kaikki on paremmin. Mikosta tulee lopulta Mikael Andersson, sellanen tunteellinen kannustava svedu-isä, mutta eihän se ihanuus kauaa tietenkään kestä. Aivan greisi ja sekopäinen tarina, hulvattoman hauska ja ihan loistavasti kirjotettu, joskin  tekstin ErlendLoemaisuus on ajoittain pikkusen häiritsevää.

Ja kun oon ite asunu jonkun aikaa Ruotsissa ja tehny ruotsalaisten kanssa töitä, niin täähän on ihan mahtavaa herkkua. Nousiainen nimittäin kuvaa ruotsalaisia ja ruotsalaista yhteiskuntaa aika helvetin hienosti. Sellasta se just on. Joka asiasta on piettävä vähintään 3 tunnin palaveri, perkele.

Paras läppä on kuitenki ehkä tää:

Mikä on ruotsalaisten cooperin testi? - Pitää olla 12 minuuttia epäsosiaalinen.

Mahtava Maaninkavaara (52/2010)

Miika Nousiainen on nero. Vadelmavenepakolainen oli jo ihan hulvaton, joskin pikkusen liian erlendloemainen, mutta Maaninkavaara se vasta loistava kirja onkin. On ollu jo kauan hankintalistalla, mutta vasta männäviikon kirjakauppapsykoosissa sen näköjään alelaarista nappasin. Ja ei ollu huono ostos! Jumaliste, yhellä makaamisella tuli luettua, kun ei malttanu keskenkään jättää. Jos jakelisin tääl jotain arvosanoja kirjoille ni Maaninkavaara sais täydet pojot ja kaupan päälle viel papukaijamerkin ja savusuolatun kaivonremmin.

Tarina on ihan älytön: urheiluhullu isä valmentaa tyttärestään kestävyysjuoksijaa niin innolla että hyvä kun ei lähe tyttäreltä henki. Ei kiinnostais pätkääkään tarttua mihinkään tollasta aihetta käsittelevään opukseen, mutta Nousiaisen nimi kannessa toki antoi aavistaa, että aiheesta 5, se on salettiin kirjotettu ihan helvetin hyväksi.

Ihan järjettömän hieno kirja. Välillä nauratti, välillä raivostutti, välillä säälitti - tunteitten vuoristorataa sai Maaninkavaaran kanssa suhata ihan ees taas. Mahtavasti kuvattu asiat sekä tyttären että isän näkökulmasta, mutta kyllä isä tässä oli niin totaalisen sekasin että sen näkemys asioista oli yleensä ihan silkkaa parhautta kaikessa sekopäisyydessään.

Ja miten hienosti siinä kuvattiin suomalaista parisuhdetta: eihän mies mitään tunteista puhumista kaipaa, mutta kun tulee tiukka paikka ni ohan se kiva jos on kotona joku jolle voi olla sanomatta sanaakaan.

Tämän kirjan myätä Miika Nousianen sujahti suoraan sinne miun kytättävien kirjalijoitten listalle. Niitten, kenen tekeleet ostan heti kun ne kauppaan putkahtaa.

Luaaaaaaaaja mikä Hyvän Kirjan Jälkeinen Masennus nyt iski. Ja ihan kauhee kateus siitä että joku noin hienosti tarinoita kertoo.  Auts!

Asiaa kakitsusta (4/2010)

Erehyin tossa Liken kirjakaupan huudiloille ja ALE-plakaatit siellä törötti ikkunois ja pihal ja ihan vaan kävin vähä kattomassa. Kassillinen (kassi....kih kih kih) kirjoja mukana ja lompsa tyhjänä, pikkasen pöllähtäneenä sieltä sit ulos tulin. Kirjakaupoissa käy useesti noin, eikä jälkikäteen ole kunnolla edes muistikuvaa mitä tuli ostettua. Kotona sitte vähä ihmeissään et mitä vittua.

Paskapokkari oli tällä kertaa yks yllätys joka kassista (kassi...kih kih kih) löytyi. Mut kamoon, kakka on kiinnostava asia! Ja tiedän siitä nyt todellakin enemmän ku tarpeeks. Tätä kirjaa ei tartte sen kummemmin analysoida, ihan silkkaa paskaa alusta loppuun. Parasta tossa oli kaikki hienot kakkaamistarinat joita siellä oli paska-asian ohessa, sekä Suuren Kakkakyselyn tulokset, ja niistä koostetut listaukset paskan synonyymeista. Niitä oli paljon! Mutta kuten kirjassa todetaan: rakkaalla lapsella on niin monta nimeä ettei ne kaikki mahdu tohon kirjaan. "Muistamista helpottaa se, että erään vastaajan mukaan kaikki alle 400-grammaiset ovat pieruja".

Paskapokkarin toinen kirjottaja on muuten Miika Nousiainen, jonka Vadelmavenepakolainen -romaani on ihan mahtava.

Jos haluaa pitää paskapäiväkirjaa tai on kakkatarinoita kerrottavaks niin klikkaa tästä.

Paskomisiin!