Sitä ja tätä ja sie Dregen (41-47/2014)

Tony Parsons: Catching The Sun (41/2014)

Perhe muuttaa Thaimaahanseen alottamaan uuen, paremman elämän. Kaikki ei tiätysti oo silkkaa aurinkonpaistetta ja tulee se hirviä tsunami kans. Trooppinen idylli näyttää vähän toisenlaista naamaa ku mitä jostain turistioppaista voipi kattella.

Tiätysti miuta kiinnostava aihe, tämmönen länsimaisesta hapatuksesta karkaaminen. Mutta ei tää kirjana ollu järin kummonen.

Luettu: 10.5.2014 Kuala Lumpur, Malesia

Anita Shreve: Fortune's Rock (42/2014)

Aaah Anitaa! Joku näissä sen kirjoissa miuta valtavasti miellyttää. Hänen kirjotustyyli on valtaisan hieno ja osaa kertoa tarinoita kiehtovalla tavalla. Huikeaa lahjakkuutta on annettu kauhalla tuolle ämmälkle kyllä.

Tässä kirjassa ollaan jossain 1800-luvun lopulla ja  oli vähän syntinen tarina kun 15-vuotias tyttö ja yli nelikybänen naimisissa oleva ukko rakastuu kauhian palavasti toisiinsa. Jäävät rysän päältä tyylikkäästi kiinni. Tytön perhe kualee melkeen häpiään, ku tuolviisi heiän silmäterä rietastelee perheen tuttavamiähen kanssa. Tyttö kaikenlisäks huomaa pian että onpi paksuna.

Semmosta ja tämmöstä sattuu mutta lopulta rakastavaiset saavat toisensa ja onnellinen loppu. Miuta ei sekään tässä ärsyttäny, koska niin hienosti kirjotettu tarina.

Luettu: 17.5.2014 Enstek, Malesia

Dean Koontz: The Taking (43/2014)

mitähän täs tapahtu? Oli niin köpö kirja. Ulkoavaruuesta tulee joku tuomipäivän kaatosade ja jotain sienimäisiä hirviöitä alkaa itää maalimassa ja melkeen kaikki maaliman aikuiset kualee. Muutama valittu aikuinen pelastaa lapsia, ja niil on suojelueläimenä koiraa ja kissaa ja sillai. Joku opetus tässä oli, semmonen vissiin, että ku täällä eletään ku pellossa ni jossain kohin tulee seinä vastaan ja ken selviytyy niin alusta saapi kaiken alottaa. Plaaplaaplööääärgghh.

Sinänsä jee, aina siistiä ku joku viisaampi taho antaa meille taulapäille opetuksen mutta Koontzi ei kyllä oo mikään mestarillinen kirjottelija ni tääki stoori oli melkonen soossi.

Luettu:  21.5.2014

Tuomas Kyrö: Liitto (44/2014)

Tuomas Kyrö, hän osaa kirjottaa! Mainio kirja oli tämä. Eletään sodanaikoja, ystävät. On avioliitto, syntyy lapsia, lapset kuolee. On aviomiehen sisko joka on palavasti rakastunu Adolf "Heil" Hitleriin. Tarina on traaginen, mutta Kyrön tyyli kirjotella on lupsakka.

Pidin kovasti.

Luettu: 30.5.2014

Mari Jungstedt: Vaarallinen leikki (45/2014)

Ruåtsalaista dekkaripaskaa. Ollaan supermallien ja anoreksian maalimassa, ja tapahtuu murhia. Pisteet siitä, että epäilin murhaajaks väärää henkilöä hyvinkin pitkälle, mutta miinusta siitä, että arvasin kuiteski liian aikasi kuka se lahtailee porukkaa.

Luettu: 31.5.2014

 

Tore S. Börjesson: Minä, Dregen (46/2014)

Voi kamala miten paska kirja on tehty hienosta miehestä! Fy fan! Helvete! Ihan hirvee teos, ei sitä voi oikeen kauniimmin kuvailla. Oli oikeen vaivaannuttavaa lukee tämmöstä saatanan suitsutusta. Tekstin tyylilaji oli sellasta... miten sen ny sanois? No tuntu niiku joku joka palvoo Dregeniä ja haistelis vaikka sen pieruja muna pystyssä ni ois tän kirjottanu. Ihan sellasta ei-mitään-rotia-tason hehkutusta. Että kyllä Backyard Babies ja varsinkin Dregen, kovinta ja rajuinta mitä ikinä koskaan on rokenroulille tapahtunu. Jos ois kuulkaa Dregen menny soittamaan nykyseen Guns'n'Rosesiin ni Gunnaritki ois nykysin isompia ku mitä ne oli sillo 90-luvun alussa. Mut ku ei Dregen menny ni siks Gunnarit on nykysin ihan paska. Sellasta "mikä tahansa muu bändi olisi tähän jo hajonnut, mutta tämä ei olekaan mikä tahansa bändi, tämä on Backyard Babies!" Kovinta ikinä hei!

Ok, Hellacopters guuud, Backyard Babies ihan okei, mutta luajan tähen ei ne nyt ole kumpikaan tehny mitään kovin uutta ja ihmeellistä ja mullistavaa. Rokenroul ja vähän kajalia silmäkulmaan.

Ohessa on tommoin miun ottama hupsuttelukuva Dregenistä. Oon hänet muutaman  kerran tavannu. Mukava heppu on hän ja olis ansainny oikeesti hyvän kirjan ittestään.

Luettu: 5.6.2014

Anita Shreve: A Change In Alitude (47/2014)

Taas ihanaa Anitaa! Woohoo! Tällä kertaa sattuu ja tapahtuu äfrikässä. Ihan viattomasta flirtistä ja tilanteesta seuraa kauhia onnettomuus, ja sitte painiskellaan syyllisyyden kanssa. Avioliitto on koetuksella ja tunteita on vieraaseen miäheenki ja oma ukko kun ei vaan tajuuuuuuuuu. Miähet on usein sellasia, varsinki omat.

Hiano kirja ja ihan taas loisteliasta tekstiä.

Miä taian olla kohta lukenu kaikki Shrevet. Ei oo ku pari hassua vissii enää mitä en oo jo lukenu.

Luettu: 9.6.2014

Shreveläinen rakkausylläri (16/2014)

Anita Shreve: The Last Time They Met (16/2014)

Oli tuottosa reissu naapurin majataloon tekemään kirjavaihtoja. Löyty Anita Shereveä, sellasta mitä en ollu viä lukenu! Jihuuuu! Pidän hänen kirjoista kovasti, vaikka ne ehkä onki just aika paljo akkojen kirjoja, mutta akkaha miäki olen, en voi sille mitn.

Ja täähä oli jälleen komiasti kirjotettu shreveläinen tarina.

Hianoa tekstiä, tunnelma verkkaisesti etenevä, otteessaa pitävä. Vaikka oliki rakkaustarina ni pidin kovasti. Ja täs oli viä semmonen tarinanlopetus että piti lukea loppu muutaman kerran uuelleen ennenku usko että näin sitä sitte kirjailija heitti koko stoorin ihan perslaelleen siä lopussa. Taitavaa!

Luettu: 20.2.2014

Hianoa Shreveä (63/2013)

Anita Shreve: Body Surfing (63/2013)

Pitkästä aikaa Anita Shreveä. Ihanaa! Hyvästi kirjotettua settiä, ei koskaan petä.

Tässä kirjassa tarina on yhtäältä sellanen suku-on-pahin-tyyppinen juttu, toisaalta semmonen et kaikkea se rakkaus teettääkii ja kolmaalta koruton kertomus kuinka elämä kuljettelee, halusi tai ei.

On kotiopettejattarena itteensä elättävä vielä nuari, alle kolmekybäin, naisihminen Sydney, joka on vähän rikki. Takana yks avioero ja sitte ku seuraavaks meni naimisiin ni aviomies kuali. Opettajatar opettaa yhen perheen vähän hidasta tytärtä. Perheen äiti on biaatsh, iskä on mukava, kaks vanhempaa, aikuista veljeä omanlaisiaan. Veljeksillä ei keskenään oikeen synkkaa, on kilpailuasetelmaa ja kaikenlaista siä menneisyydessä, joka on saanu veljekset varpasilleen toistensa suhteen. Ensikohtaamisella veljesten kans Sydney vetää yhestä pienestä jutusta omat johtopäätöksensä, jotka määrittää niin Sydneyn suhteet veljeksiin kuin Sydneyn tulevaisuudenki. Sydneyhän menee siis tyystin mettään määritellessänsä mielipiteensä veljeksistä. Se toinen sitte viättelee, viä jalat alta ja ku ollaan menossa naimisiin ni hääaamuna jätkä sitte kertoo että ihan vaan vittuillakseen veljelleen tässä ollaan, kato, ei hän tän pidemmälle tätä kuiteskaa ny lähe viämään et moi vaa. Jättää Sydneyn siähen sitte, ikäänku dumppaa alttarilla melkeen. Mahtava meininki, kova jätkä!

Se ois se toinen veljes ollu se kunnon miäs, joka tykkäs oikeesti ja kunnolla. Mutta nyt kävi näin.

Jälleen tarina ei mitenkään vauhdikasta kaahausta ole, kaikki tapahtuu jotenki hitaan ja rauhallisen olosesti. Shreven tavaramerkkityyliähän näemmä on sellanen et kirjassa ei sinänsä kauheesti äksöniä tartte olla, se "juttu" on enemmän semmonen taitava ja hiano tyyli kertoa ihan jopa ei-mistään silläviisii että lukija ei pitkästy.

Aina näihi tuppaa kuitenki joku opetus sisältymään, useimmiten jopa niin alleviivaten sinne rivien väleihin tuupattu, että jopa miun kaltanen puupää tajuaa. Tässä kirjassa opetus oli miun miälestä sellanen, että ensivaikutelmaan ei ihan aina pidä luottaa, ja että toinen tsäänssi eli mahdollisuus pitäs antaa.

Varmaan ihan totta. Miäki toki täs vanhemmiten, ku tiätynlaine  höperöityminen kuuluu muutenki asiaan, ni oon ruvennu vähän enemmän kuuntelemaan miun vaistoja. Miästen vaistoista en tiiä, mutta kyllä naisen vaisto aika usein tietää missä mennään. Mutta myännän että kun aika kärkkäästi vetelen johtopäätöksiä varsinki ihmisiin liittyvissä asioissa, ni aina en ihan oikiaan osu. Että jos heti kättelyssä päätän että tuon ihmisen kanssa en tod tule toimeen, ni myähemmin oonki hokannu et vittu tuohan onki ihan vitun hyvä tyyppi.

Mitä toisen mahollisuuden antamiseen tulee, se on kyllä tyystin tapauskohtasta. Kaikki ei sellasta ansaitte. Oppivatpahan sitte, saatana, kantamaan vastuun tekemisistään, sanomisistaan , panemisistaan tai muista sähellyksistään, ku joka mokaa ei painella villasella siihen vedoten että "ku tuo nyt vaan on tuommonen, ei se voi sille mitään". Kyllä vittu voi, jos pistetään voimaan, saatana.

Räyh. Olen paasannut.

Tiätääks joku muuten onks Anita Sherevä suomenneltu? Kiinnostas kuulla jos joku on lukenu suomennettuna et millasta oli. Meinaan  nää Shrevet on niin hianoa tekstiä että siinä saa suomentaja olla tarkkana että tekstin taso pysyy eikä lätsähä sonnaks jollain joluilla ja umpuiluilla.

Luettu: 16.8.2013 Gili Trawangan, Indonesia

Perhe ja alkoholi (14/2013)

Anita Shreve: Rescue (14/2013)

Anita Shreve on yks min tän hetken suosikkikirjailijoita. Kirjottaa hienosti pieniä tarinoita ihmisten elämästä. Tää Rescue on kuiteski ehkä mälsin Shreve mitä oon lukenu. Silti, hienosti kerrottu, mutta stoorissa ei tullu tällä kertaa mitään sellasta herättävää, pohdiskeluttavaa juanenkäännettä, tai oikeen muutakaan sellasta mikä ois laittanu olee sillai et vautsivau.

Miäs tapaa naisen, tulee rakkaus, tulee raskaus, tulee avioliitto, tulee tytär-merkkinen lapsi. On aluks ihanaa mut muija onki alkoholisti ni rupee säröilee se nuaren perheen onni. Kun akka ajaa kännissä autolla mällin ja on se piän ipana kyyissä, ni ukko antaa muijalle ns. hatkat.

Kun tytär sitte kasvaa teini-ikään, alkaa onkelmat. Iskä on vähä hukassa. Tytär töpeksii kännissä ittesä melkee hengiltä, ja sitte sairaalavuoteen äärellä koko perhe taas kokoontuu, 15 vuoden jälkeen ekaa kertaa kaikki yhes koos. Koskettavaa piti vissiin olla mut ei koskettanu miuta.

Luettu: 13.2.2013 Gili Trawangan, Indonesia

Smuttynose (99/2012)

Anita Shreve: The Weight Of Water (99/2012)

Ja jälleen huikea kirja Anita Shereveltä. Jumaliste, että akka osaa kertoa tarinoita.

The Weight Of Water on puoliks dokumentaarinen. Todelliset historialliset tapahtumat kulkee rinnalla sepitetyn tarinan kanssa. Kaikki tapahtuu kuiteski pienellä saarenkikkareella tai sen lähistöllä. Smuttynose Island on karu ja raju kivikasa keskellä merta. Siel ei puitakaan kasva, pelkkää kivee vaan ja olosuhteet on aika haastavat.

Todellinen tapahtuma on kahen norjalaisen naisen murha vuanna 1873.  Mökissä oli kolmaski nainen joka jäi henkiin. Sepitetyn tarinan päähenkilö on valokuvaaja, Jean, joka on purjeveneilemässä miähesä, tyttäresä, miähesä veljen ja velipojan uuen vosunsa kans. Vene lilluu Smuttynosen edustalla ja valokuvaaja käy siäl räpsiis kuvia ja samalla lueskelee saarella tapahtuneista murhista. Löytää jostai arkistosta sen yhen henkiinjääneen naisen kirjottaman vuodatuksen elämästään.

Veneellä on vänkä tunnelma. Jean aavistelee että veljen vosulla ja omalla aviomiehellä taitaa olla sutinaa. Akan pää rupee siitä tietysti vähän hajoomaan. Tulee myrsky ja tapahtuu inha juttu siäl merel. En kerro enempää, lukekaa ite.

Kirjassa jätetään aika paljon asioita lukijan tulkittavaks ja rivienväleistä oivallettavaks. Se tekee kirjasta ehkä jokaiselle lukijalle vähän omanlaisensa tarinan, koska asioita tulkitsee kukin tavallaan.

Perimmäiset sanomat tässä kaiketi vissiin ehkä mahollisesti olis se, että luulo ei oo tiedon väärti, hätäsiä johtopäätöksiä ei pitäis tehä ja et ihmiselle ittelleenki voi tulla yllätyksenä miten se reagoi kun se ajetaan tilanteeseen, jossa kuppi kippaa totaalisesti nurin.

Luettu: 20.8.2012 Gili Trawangan, Indonesia

Hyvää, huonoo, kevyttä, murhaa, lakimiähiä (82-89/2012)

Anita Shreve: Eden Close (82/2012)

Taas yks hieno teos Anita Shreveltä. Että se akka osaa! Joka ainoo sen kirja on ihan huikee kiehtova lukuelämys. Olen fani.

Tässä yks mies palaa kotikonnuilleen hautaamaan äiteensä. Samalla menee vuoskausien tauon jälkeen morjestaan naapurin plikkaa. Naapurin plikalle kävi sillon vuosia sitte huonosti. Hänet raiskattiin ja siinä tohinassa isä pääs hengestään ja plikalta lähtin näkö ja kaikki meni sen jälkeen päin vittua. Mut ans olla ku entinen naapurin poika tulee käymään, ni elämä muuttuu. Tulee rakkaus, tai se on kai siellä aina olluki, mutta vasta nyt ne pölkkypäät tajuaa että kuuluvat yhteen. Aijjettä.

Miäkii melkee liikutuin, oli niin nättiä.

Luettu: 15.7.2012 Poso, Sulawesi, Indonesia


 

James Patterson: Worst Case (83/2012)
Tiedostava, maailman tilasta välittävä sarjamurhaaja alkaa lahtaamaan rikkaita ipanoita. Jännää. Sarjamurhaajat aina on.

Pääosassa oli ärsyttävän kunnollinen poliisi. Harrastaa kirkkoa ja on adoptoinu 10 ipanaa ja on niin helvetin jees että. Mut ei se mitää, stoori oli aivan vänkä.
Luettu: 17.7.2012 Kadidiri, Togean Islands, Sulawesi, Indonesia

 

Jeffrey Archer: The Prodigal Daughter (84/2012)
Voi luoja miten puuduttavan paska poliittinen tylsyyden multihuipennus! Täsä seurattiin puolasta tulleen siirtolaisperheen yybernerokkaan tyttären tietä ämeriikan ensimmäiseks naispresidentiks. Edellisessä lauseessa kaikki krijan tapahtumat olikii aika nasevasti tiivistetty, mutta täs kirjas oli saatu samaan tarinaan tuhrattua joku 500 sivua ihan vitun pienellä fontilla. Puuh.
Luettu: 21.7.2012 Kadidiri, Togean Islands, Sulawesi, Indonesia

Jeffrey Archer: Shall We tell The President? (85/2012)
Nyt oli fontti vähän edellistä isompi ja sivujaki vaan reilu 200, luajan kiitos. NYt FBI jahtaa sen ekan nasipresidentin salamurhaa suunnittelevia tahoja. Tätäkään tarinaa ei ois varmaan tylsemmäks saatu vaik ois yritetty.
Luettu: 22.7.2012 Kadidiri, Togean Islands, Sulawesi, Indonesia
 

Sophie Kinsella: Remember Me? (86/2012)

Sit höyhenänköykästä tsikslittiä vaihteeks. Täs on sellain pimu joka herää sairaalasta ku on ollu kolarissa ja kopsauttanu päänsä. Edelliset 3 vuotta elämästä on kadonnu muistista ihan täysin. Ja oho, justiisa ne kolme vuotta, joien aikana niin lupsakka kiva tytsy on muuttunu toisenlaiseks aivan. Meni naimisiin miljunäärin kanssa ja rupes hirveeks biaatsiks ja uraohjukseks ja hylkäs kaikki vanhat kaverinsa ja noin. Ja nyt ku pää kopsahti ni tuli ikäänku järkiinsä, et onki ihan tyhmää olla vaa rahaan ja uraan keskittyny bisnesbiaats.

Onnellinen loppu täs tietysti on, ja näis kirjoissahan loppu ei oo onnellinen ilman tosirakkautta. Mussunmussun, lässynlässyn. No mut viihyttävää paskaahan tämä oli, hyvin kelpas riippumattolukemiseks.
Luettu: 24.7.2012 Kadidiri, Togean Islands, Sulawesi, Indonesia

 

Michael White: Luciferin liittolainen (87/2012)

Haaaaaaaukotus. Näitä Da Vinci Koodin tapasia ikiaikasia salaliittoja ja arvotusten selvittelyjä riittää ja tää oli yks sellanen. Ja varsin paska olikin.

Oxfordissa tapetaan pimuja ja niilt otetaa elimiä. On valokuvaaja ja hänen entinen akka joka on kirjailija ja heijjän tytär. Hyö tietty äkkää että murhien takana on järjestö, joka koittaa manata itte Saatanaa esiin. Houraillaan viisasten kiveksestä ja loikitaan välil 1600-luvulle sekoileen Isaac Newtonin okkultististen harrastusten pariin. Koht ollaa sit jossai helvetin maanlasessa labyrintissa ku Indiana Jonesit konsanaan ja ihan kauheessa kiipelissä. Hohhoijaa.
Luettu: 25.7.2012 Kadidiri, Togean Islands, Sulawesi, Indonesia

 

James Patterson: 10th Anniversary (88/2012)
Tää kirja kuuluu Pattersonin naisille rustaamaan Women's Murderclub -sarjaan. Ai vittu että ärsyttää. Naisille kirjottaminen tarkottaa et murhien ym selvittelyjen ohessä puidaan ihmissuhteita ja halutaan vauvoja. Äääh!

Täs oli juonina sarjaraiskaaja, kadonnnu vauva ja yks murha. Siin ohes kosintoja, naimisiin menoja, treffejä ja vauvan laittamista alulle. Aijjettä miten ihanaa! Syrämmenkuvia tähän perään!
Luettu: 26.7.2012 Kadidiri, Togean Islands, Sulawesi, Indonesia

 

John Grisham: The Litigators (89/2012)
Grisham on hyvä. Se osaa. Tykkään näist sen lakimiestarinoista, mis aina lopulta oikeus voittaa. Niin tässäkii. Jee.
Luettu: 28.7.2012 Kadidiri, Togean Islands, Sulawesi, Indonesia

Se on pienestä kii (66/2012)

Anita Shreve: Testimony (66/2012)

Huikea, HUIKEA kirja. Loistavasti kirjotettu, hienosti kuljetettu tarina. Herätti tunteita laidasta laitaan, pisti melkein jopa itkemään, ja herätti paljon ajatuksia. Ehkä paras Anitashreve mitä oon lukenu, ja se on paljon se, koska Shreve ei oo näemmä huonoo kirjaa vielä kirjottanukaa.

On hieno, ehkä vähän elitistinen, privaatti-sisäoppilaitos amerikoissa, jossain takapajulassa. Koulun menestyksekkään korisjoukkueen kolme staraa yhen känni-illan päätteeks peuhaavat videokameran eessä lutkahtavan alaikäsen tytön kanssa. Video päätyy internettiin (tietysti) ja koulun rehtorin käsiin ja seurauksena tietysti kurinpitotoimia, ja aika äkkiä sekä poliisit että media on tapauksen kimpussa. Tulevaisuudet murskaantuu, elämät hajoaa käsiin. Yhen kännissä tehdyn typeryyden seuraukset on valtavat.

Tarina aukee pikkuhiljaa, kertojina toimii vuoronperään lähes kaikki asiaan jollain tavalla liittyvät, ja jokaisen kertomus paljastaa vähän lisää taustoja ja seurauksia.

Pisti miettimään, miten pienestä kaikki on kiinni.  Yks satunnainen, harkitsematon harha-askel saattaa muuttaa koko elämän suunnan ja rikkoa kaiken mitä siihen saakka on pitäny itsestäänselvänä.

Lukekaa tää.

Luettu: 1.6.2012 Sanur, Bali, Indonesia

Kiinalaista jalkojen sidontaa ym (16-18/2012)

Lisa See: Snow Flower And The Secret Fan (16/2012)

Kun lukemiston hankinta on sellasta otetaan-sieltä-mistä-irtoo-ja-ihan-mitä-vaan, ni välillä sitä tarttuu vähä ylähuuli mutrullaan ja epäluulosena teokseen, jota ei ikipäivänä kirjakaupasta rahalla ostais. Sellasella miälellä et no vittu ku ei muutakaan oo ni luetaan ny tääkin paska pois. Näin kävi kun kipasin nuuskimassa onks majapaikan kirjahyllyssä tapahtunu mitään liikehdintää. niukasti oli mitään uutta enklanninkiälistä sinne ilmestyny, mutta sentäs yks tuore tapaus jota en ollu viä hypistelly. Mukaan siis ja to the riippumatto, vaikka ei niin pätkääkään inspiroinu mikään 1800-luvun kiinalaisnaisten elämä. Mutta niin kävi - ja tää on se yllätyskirjahyllyjen varassa elämisen hienous - että Lisa Seen Snow Flower And The Secret Fan osottautu huikeeks lukuelämykseks. Ajatuksia herättävä, kauhistuttava, syräntä riipaseva (taas! Mikä miuta vaivaa? Alan vanhoilla päivillä ihan tunteelliseks hepsankeikaks, saatana) ja pitkäksi aikaa mieleen jäävä lukuelämys.

Tässäkin kirjassa kantavana juanena on kahden naisen ystävyys. Pienten syrjäseudun kiinalaistyttöjen ystävyys alkaa ku tytöt on pieniä. Kirjeenvaihtoa käydään kiinalaisten naisten salaisella kielellä nu shulla. Tytöt elää aikaa ja kulttuuria jossa harjotetaan jalkojen sidontaa. 6-7 vuoden iässä tyttölasten jalat sidotaan ja pyritään muovaamaan mahdollisimman pieniksi. Jalkojen luut murtuu aikanaan, iho ratkeilee, kävelystä ei tule alkuun yhtään mitään, veri ja visva lentää, ja noin joka kymmenes tyttö tähän hommaan kuolee. Sukupolvesta toiseen perinne silti jatkuu, jokainen äiti sitoo tyttärensä jalat, jotta tytär aikanaan pääsisi hyviin naimisiin. Isojalkasilla kun ei ole mitään asiaa vaimomarkkinoille. Avioliitotkin sovitaan valmiiksi, mistään rakkaushommista ei oo kuultukaan. Naiselle on elämänsä ajaksi kolme sääntöä: "Tyttönä tottele isääsi, vaimona aviomiestäsi ja leskenä vanhinta poikaasi". Ja naisen tarkoitus on yksinomaan synnyttää poikia.  Muuta virkaa niillä ei ole. Siinä synnyttelyn lomassa voivat toki siivota ja palvella aviomiehensä sukulaisia.

Ankea on ollu kiinalaisen syrjäseudun naisen elämä. Toki kirjan kertojaa, Lilyä, onnistaa: pääsee pieneks rääkättyjen jalkojensa ansiosta hyviin naimisiin ja kohoaa arvoasteikossa, aviomiesään ei ole mikään turpaan vetävä julmuri eikä anoppikaan pahemmin ole riesaksi. "Bed business", niikun sänkyhommia tässä kutsutaan, on tosin pakollinen paha niiden poikien aikaansaamiseksi, mutta senkin Lily oppii sietämään. Jotain naisia Lilyn tuttavapiiristä on sen sijaan elämä ehkä muuten kohdellut päin helvettiä, mutta heitä on onnistanut aviomiehen kohdalla se, että mies on keksiny miten nainenkin saa panemisesta jotain irti. Nämä naiset ei harrastakaan ukkonsa kanssa sänkybisneksiä vaan "bed fun"-hommia.

Hieno, hieno kirja, kerrassaan.

Sellasta sitte jäi tän lukemisen jälkeen mieleen pyörimään, että kyl on vaan onnistanu että on kuitenki syntyny sellaseen kulttuuriin ja eläny aikana jollon tasa-arvo on ees jonkinlaisissa kantimissa. Joojoo naisen euro ja miähen euro diibadaaba, kaikille kaikkee saman verran ja sillai, mutta jos miettii miten saatanan pitkä on naisten alistamisen historia niin aika helvetin nopeesti on tultu jopa näin hyvään tilanteeseen. Mutta missä kohin historiaa se on lähteny menemään tollaseks että on keksitty herra ties mitä saatanan keinoja hakata ne naiset sinne nyrkin ja hellan väliin, alistaa ne totaalisesti? Pilluko se on niin saatanasti miehiä pelottanu että on pitäny riistää naisilta oikeus elämään? Joko se jossain luolissa alotettiin vai miten? Koska tuntuu että tää kuvio toistuu kulttuurista ja uskonnosta toiseen, maailmanlaajusena ilmiönä. Apinoitahan myö ollaan, mutta en oo ainakaa koskaan kuullu että missään apinalajissa naaraat piettäs jossain nurkassa jumissa ja revittäis kappaleiks jos sieltä uskaltavat liikkua muualle ku synnyttämään.

ja se jalkojen sitominen: mistä helvetistä sellanenki on keksitty? Kuka ja mikä on ollu se joka on ihka ensimmäisenä kelannu et hei, miäpä ton tyttäreni kintut pistän silläviisii pakettiin et sen luut hajoo ja jalat kasvaa ihan vammasiks, ni vähäks se sit on hianoo.

Miten muuten loppujenlopuks, ku asiaa kärjistäen kattoo, ni noi saatanan rasvaimut ja tissileikkaukset ja muut kauneuskirurgiset toimenpiteet eroaa jostain ikiaikasesta jalkojen sidonnasta? Ei välttämäti muuten, kun että nykysin naiset hakeutuu noihin toimenpiteisiin ihan omasta alotteestaan, ei ketään pakoteta. Hassu juttu on sekin, että vois melkeen ajatella et  täl viisiihän nyt joissain länsimaisissa "vapaissa" kulttuureissa naiset ihan ite repii mattoa perseensä alta tän tasa-arvo-hommelin kanssa. Tokihan miähiä voi kaikesta syyttää, mutta harvemmin ne ketään pakottaa hankkimaan jalkapallon kokosia silikonitissejä ja nakilta näyttäviä täytehuulia, tai kyttää kaloreita niin että akka laihtuu sukkapuikoks, tai vaatii ravaamaan jossain persereiän valkasuissa ja pillunviilauksissa.  Kyllä ne naiset tekee ne valinnat ihan itte.

Sekö se on se tasa-arvon ultimaattisin huipentuma? Että osataan ihan ite ja oma-alotteisesti alistaa itteemme?
Luettu: 19.1.2012

Anita Shreve: A Wedding in december (17/2012)

Hei jee, hiekkakikkareen divarista löyty taas yks Anita Shreve. Ja jälleen päällisin puolin tyhjänpävänen tarina-aihio, mutta niin kivasti jälleen jaariteltu että oikeen hyvin viihdyin myös tän parissa. Aiemmat Shrevet oli kyllä parempia, mutta tää Joulukuinen häähomma ei silti lainkaan paska ollu.

High-school aikaset kaverit kokoontuu kypsemmällä iällä viettämään ystäviensä häitä. Siinä ohessa puretaan vähä vanhoja traumoja ja käyään läpi menneisyyden peikkoja ja elämässä sattuneita asioita. ei sen ihmeellisempää, siis, mutta kummasti Shreve osaa kirjottaa kirjoja, joissa ei juurikaan tapahu mitään mutta jotka silti pitää otteessaan.

Luettu: 20.1.2012

Henning Mankell: Wallander - Rauhaton Mies (18/2012)

En ookkaa vissiin aikasemmin lukenu yhtään näitä Mankelin Wallander-kirjoja, joten oli luonnollista alottaa sarjan vihoviimisestä osasta. Se nyt vaan sattu olemaan saaren kirjadivarissa tarjolla. Ja ihan hyvä oli, tykkäsin kyllä. Sellanen joku armeijassa korkeessa asemassa ollu gubbe katoaa, ja sitte kohta katoaa sen vaimoki ja kaikenlaista kylmän sodan aikasta vakoilutoimintaa ja muuta jännää täs vatvotaan.

Luettu: 24.1.2021

Vuoden 2011 viimeiset (89-94/2011)

Anita Shreve: Light On Snow (89/2011)

Ja kuinka ollakaan, ku kävin paikallisessa kirjadivarissa vaihtamassa kirjoja uusiin ni sielt heti hyppäs käteen Anita Shreven joku toinen kirja. Jälleen järkyttävän hienosti kerrottu tarina, missä ei sinänsä tapahdu kauheesti, mutta on vaan jotenki älyttömän kauniisti kerrottu kaikki. On sellain 12-vuotias tyttö, joka asuu isänsä kans jossai keskellä ei mitään. Äiti ja pikkusisko on kuallu liikenneonnettomuudessa. Yks ilta ku ne on kävelyllä ni löytävät mettästä lumihankeen hylätyn vastasyntyneen vauvan. Kuulostaa ihan blah-blah-tason paskalta, mutta niiku sanoin, ni älyttömän hienosti kerrottu. Tykkään nyt kovasti tästä Anita Shrevestä.
Luettu: 21.12.2011

Karen Rose: You Belong To Me (90/2011)

Sit hienojen kauniitten tarinoitten perään raakaa sarjamurhaa. Ihan törkeen hyvä oli tämä. Sellanen sekopää lähtee kostamaan siskonsa raiskausmurhaa, ja kostaa tietenkin kiduttamalla ja murhaamalla kaikkia osallisia ja siin ohes osattomiaki. Leikkelee tyypeiltä sormia ja kaivaa silmämunaa päästä ja kielet saksii irti ja lopuks kaivelee syrämmetki rinnuksista. Mahtava meininki.  Oli aika paksu jötkäle tämä kirja, mutta niin maukas että lukasin sen päivässä.
Luettu: 22.12.2011


 

Michael Gruber: The Book of Air and Shadows (91/2011)

Iiiihan järkyttävän hyvä kirja! Takakannen perusteella olin vähän et kuolen tylsyyteen jo pelkästä ajatuksesta, ku siel uhottii jotain et täs etsitää Shakespearen yllätys-käsikirjotusta, jonka olemassaolosta kukaan ei oo tienny mitään ikinä ja plaa-plaa-historiaa ja muuta soopaa. Mutta tää oliki ihan saatanan hyvä, oli joo sen käsikirjotuksen etsintää ja historiallisia kirjeitä 1600-luvulta ja mafia jahtas ja mitähän viälä. Mutta niin mainiosti kerrottu et välillä hekotin ääneen. Täs oli sellanen tylsä lakimies, joka on ihan mahoton hamesankari ja ihan hulvattomalla tavalla kertoili naisseikkailuistaan kaiken muun ohessa, ja ne oli ihan parhaita juttuja tässä opuksessa. Että milviisii mikäkii vallotus äänteli orgasmin saadessaan ja muuta höpöö. Venäläisten mafiatyyppien kanssa joudutaa napit vastakkain ja se Shakespearen käsikirjotuskii lopulta löydetää, mut ne oli oikeestaa vaa sivuseikkoja, tää oli muuten niin mahottoman hyvä kirja. Lukekaa ihmees!
Luettu: 25.12.2011

Nicholas Sparks: Dear John (92/2011)

Aaarrrgghhhhh. Kannessaki niin imelä kuva mis rakastunu pariskunta istuu jossai rannalla lusikkana ja niin eteerisen onnellisna et voi helvetti. Ja takakannen tekstiki kerto et imelää rakkaustarinaa on luvassa. Mutta ku koko lailla kaikki muu vähäkään lukukelponen on majapaikan kirjahyllyssä joko miun sinne hylkäämiä kirjoja tai muuten jo luettuja (osa useempaanki kertaan) tai väärän kiälistä tekstiä ni vaihtoehdot on sikäli vähissä. Sitä joutuu sortumaan epätoivosiin tekoihin, ja tarttumaan mihin tahansa pökäleeseen jossa on jokseenkii kaikki sivut ees tallessa. Imelää rakkaustarinaa it is, siis, ei voinu muuta. Täs on John, raju tatuoitu sotilasmiäs ja sit Savannah, kaunis ja ihana ja kiltti ja neitsyt ja suorittaja ja kirkossakävijä. Nehä sit kohtaa ja silmittömästi rakastuu, mutta sitte ku miäs on sotilas ni sotilashommiin pitää hänen menemän ja katos vaa, ei se kestä kuitenkaa. Akka ottaa ja jättää kirjeellä just ku miäs on Bagdadissa tappamishommissa. Miäs ei kuiteskaa, tiätenkää, lakkaa rakastamasta ja oijoi ja voivoi ja sit ku menee vuosien päästä Savannahia tapaamaan ni ku käy ilmi et muijan aviomiäs on kuolemasa syäpään ni eikö rakkauresta riutuva tee epäitsekkään ja vilpittömän rakkauren teon ja myy isäukkosa rakkaurella keräämän kolikkokokoelman ja lahjota rahat sen syävässä riutuvan aviomiähen kokeellisiin hoitohin. Aviomiäs selviää ja Savannahin kans onnellisena tiluksillaan käyskentelee ku sotilas käy niitä välil jostaa puskasta vaklaamassa. Että sellasta.

Ai saatana nyt on lähtävä kirjakerjuulle jonnekii, varmaan ihan vaan rahalla mentävä saaren divariin ostoxille. Mitähä jännää siält täl kertaa löytyy?
Luettu: 28.12.2011

Michael Connelly:  The Brass Verdict (93/2011)

Kirjadivarista nappasin ihan vaa jonkuu ja sattu tämmönen lakimiästarina. Isoo ja leuhkaa halivuudin filmimogulia syytetää vaimonsa ja vaimon rakastajan murhasta. Ihan jees, paha saa palkkansa, jopa. Tykkään lakimiästarinoista jotenkii aina, en tiijjä et miks.

Oijoi. Ei tuu sataa kirjaa luettua tänä vuonna mutta ehtisköhä yhen viäl? Nenä kirjaan siis!
Luettu: 29.12.2011

 

Frankie Boyle: My Shit Life So Far (94/2011)

Jumalaaaaare mikä kirja! Sain visiteeraamassa olleilta mordorilaisilta tän lahjotuksena ja kiitollisuuteni määrää ei voi sanoin, eikä kaskuin, kuvailla. En muista että oisin koskaan ikinä mitään kirjaa lukiessa nauranu niin paljon ku tän kans, aivan hulvaton, räävitön ja törkeä mahtavuus tämä My Shit Life So Far. Höröttelin ääneen tuol rannalla makoillessa ja pari ihmistä kävi oikeen kysymäs et mitä siä luet ku on noin hauskaa. Kirja lähtee kiertoon, jonotuslista on olemassa.

Frankie Boyle on brittiläinen stand-up koomikko ja koko kirja on ihan pelkkää ja silkkaa vitsiä. Ei hajuakaan mikä osa tästä on faktaa ja mikä paskaa, mutta ei paljon haittaa, sen verta on pimeetä läppää et ihan sama mikä on totuuspohja. En ala kertaamaan juttuja täs mut sanottakoon et tarinat esmes nudistirannalta on ihan parhautta. Ei vois osuvammin kuvailla nakuja mummoja ku toteemalla et kun ne kumartelee poimimaan pingispelissä pudonneita palloja niin näky on hirviä, ihan ku ne olis istunu jonkuu auton alle jääneen raadon päälle.  Ja kuninkaallista perhettä laitetaa niin sata-nolla et herranpiaksut sentään. Kuningatar Elisabeth on niin vanha että sen toosassa varmasti kummitellaan ja tätä rataa.

Ostakaa ja lukekaa tämä kirja jos yhtään haluutte hauskaa pitää. Huh huh. Jahka joskus palaan Mordoriin ja miulla on koti ja kirjahylly niin tämän kirjan hankin sinne oikeen kunniapaikalle. Kert aina jos vituttaa niin voi lukee My Shit Life So Faria ja tulla hyvälle tuulelle. Mainio, mahtava, loistava kirja lopettaa tämän vuoden lukemiset.
Luettu: 31.12.2011

Ja jep, sataa kirjaa ei tullu vuotena 2011 täyteen ja siihen on syynsä (sikana muuta puuhaa joka vei aikaa lukemiselta), mutta paljon kerkesin kuitenki lukea. Paljon hyvää, jonninverran paskaa, mutta yhtä kaikki, lukeminen on yhä yks elämän parhaita asioita.

Ja okei, blogi jatkuu myäs nyt uutena 2012-vuotena. Meinasin jo et äh en jaksa enää, mutta toisaalta ei täs ny kauhia vaiva ole ja on jotenkii kiva pitää kirjaa (onpas sopiva sana tähä) mitä kaikenlaist paskaa tulee luettua.

Murhia ja ihmissuhdepaskaa (82-88/2011)

Nikki French: Until It's Over (82/2011)
Jänskä murhailuhomma, ja kerrottu kivast sillai et eka puolikas tarinaa on yhestä näkökulmasta ja loppupuolisko murhaajan näkökulmasta. Kirjailijan nimi on muuten kexitty, tai oikeestaa yhistelmä kirjan yhessä naputtaneen avioparin nimistä. Miten vitussa sellanenki onnistuu? Kirjan kirjotus yhessä aviopuolison kans? Niiku avioliitoissa ei ois muutenki jo tarpeeks vaikeeta.
Luettu:  12.12.2011

Jarkko Sipilä: Murharyhmä (83-85/2011)
Täs oli samaan pakettiin nakattu 3 kpl Jarkko Sipilän jotain Takamäki-sarjan dekkareita. Täs oli sellaset ku Todennäköisin Syin, Likainen Kaupunki ja Mitään Salaamatta. No joo. Ihan jees tarinoita, jänskää poliisihommaa vähä niiku sieltä polliisin päästä katottuna, mutta ei nää ny mitään Jens Lapiduksia sentäs ollu.
Luettu: 16.12.2011

Anita Shreve: The Pilot's Wife (86/2011)
Huikeen hyvä kirja, jonka luin ihan yhellä rykäsyllä. On sellain amerikkalainen rouvashenkilö, joka elelee onnellista perhe-elämää. Aviomiäs on lentokäpteeni ja heil on yks lapsi. Yks yö sitte koputetaa ovee ja tullaa kertomaa, että lenzikka jonka puikoissa miäs oli ni on räjähtäny ilmassa ja pudonnu mereen. Kohta alkaakii sit näyttämää siltä, että rouvan rakas aviomiäs on ihan ite vieny sen pommin koneeseen. Tiäsikö se että sil on pommi laukussa? Tekikö se itsarin? Kenen helvetin kanssa sitä on oikee naimisissa oltu? Tätä sit selvitellää, ja kui ollakaa, käy ilmi että äijällä on ihan toinenki elämä atlantin toisel pualel. On toinen vaimo ja lapset ja kaikki. Eikä akka ameriikas oo tiänny eikä ees epäilly yhtää mitää. Mut näihä se aina menee, kotona on aina se pikkurouva joka onnellisna paistaa muffinseja eikä tiiä yhtää mitä se miäs reissuillansa oikee puuhastelee, uskoo vaa vilpittömästi et ei se meijjän Pena ikiin minuu pettäis. Niinpä vissiin.

Mutta ihan sikahyvä kirja kuiteski, jotenki niin taidolla kirjotettu että tarinaa ei vaan voinu jättää kesken, oli pakko lukee loppuun että sai selville tekikö se lentokäpteeni itsarin räjäyttämällä sen lenzikan ja mukana olleet ihmiset, vai mist oikee oli kyse. Jännä homma. Ja tän kirjailijaeukon nimi laitetaa muistii ja on pakko lukee jotaa muutakii mitä se on kirjottanu.
Luettu: 16.12.2011

Rosie Thomas: Constance (87/2011)
Ja heti perään toinen kirja ihmissuhteista, jihuu, ja tässäki käyään vieraissa ja kaikenlisäks viel äijä suhaa yksien siskosten kans, toisen kans on naimisis ja toista käy siin ohimennen vähä höyläilemäs. Vaimona ollu sisko sit kuolee syöpään ja on niin dramaattista ja kaikkee. Kansitekstit uhos ettei voi olla liikuttumatta tän kirjan kans mut ihan hyvin pysty olee. Plää-ääääh. Ainoota kivaa täs oli et okei, ihan hyvin kirjotettu, ja et tässä suhattii välil Balilla. Muutenhan koko kirja oli just sellasta keski-ikäsille ämmille tehtyä paskaa, missä lopussa sit rakkauressa riutuneet lemmekkäät pösilöt ketkä ei oo voinu olla yhes ennenku nyt ku äijän vaimo otti ja kuali  ni aijai, siin ne sit viimisel sivul kopsahtaa hempeinä yhteisille lakanoille. Voi vittu.
Luettu: 18.12.2011

Nicci French: Complicit (88/2011)
Ja taas Nicci Frenchin kirja ja taas vähä samanlainen tarina. On kaveriporukka ja sitte yks tapetaan ja kauhee härdeli et kuka sen teki. Kaikki epäilee toisiaan ja plaaplaa ja sitte murhaaja taas lopussa tunnustaa kaiken, tost vaan. Ei siis mitään erikoista tässä opuksessa, kyllähän tän luki mutta ois voinu jättää lukemattaki.
Luettu: 20.12.2011