Yöhön yksin (24/2011)

Kjell Westön Älä käy yöhön yksin on järkyttävän hyvä. En pysty täst varmaan sanomaan juurikaan enempää ku mitä oon aikasemminki Westön kirjoista sanonu. En pysty muotoilemaan yhtään järkevää lausetta joka tekis oikeutta Westön tekstin hienoudelle.

Tässäkin kirjassa, kuten muissakin Westön hienoissa, on yli vuosikymmenten ulottuva tarina. Ensin seurataan 60-luvun nuorisoa, ja sitten nuorempaa polvea molemmin puolin vuosituhannen vaihdetta. Tarina ei sinänsä ole mitenkään erikoinen ja ihmeellinen: jotkut selviää elämän karikoista, toiset ei. Ruutia ei oo siis uudestaan keksitty.

Mutta miten upeesti asiat kerrotaan, voi jumalauta. Oikeesti olin taas melkeen silmänurkka kosteena joissain kohin, ihan vaan sen kerronnan hienouden takia. Westö osaa kuvailla vaikka lokakuista harmaata littanaa peltomaisemaa niin valtavan hienosti, että se kuulostaa kauneimmalta asialta maan päällä.

Ihan oon jotenki et snif ja niisk, voi vittu miten mahtavaa. Se kuulkaa vetää kylmänki kalkkunan herkäks kun kohtaa tän tason lahjakkuutta.

Yks tähän samaan sarjaan kuuluva Westö (Isän nimeen) hyllystä puuttuu vielä. Sen hankkimista pitää nyt vähän pihdata, koska ei tiiä miten sitä masentuu sitte ku nää kaikki on luettu. Miten siitä eteenpäin? Häh? 

Leijat Helsingin yllä (5/2011)

Kjell Westön Leijat Helsingin yllä on LOISTAVA! Vittu, niin hyvä kirja että ei tiiä mitä siitä nyt sit sanois.

Leijat kertoo ihmisistä ja se kertoo ihmissuhteista ja perheestä, se kertoo kaveriporukasta, Helsingistä, 70-80-90-luvuista. Ja se kertoo kaikesta niin hienosti, että jopa miun kaltanen sisältä kuollut tunnevammanen paska koki miltei liikutusta välillä tätä lukiessaan. Ja miähän en helpolla liikutu (paitsi jos kyse on kissanpennuista) ni olin vähä ihmeissäni et mitäs tää nyt oikee on ku melkeen vedet silmissä sai välillä tavata. Eikä liikutus vältsyyn johtunu tarinasta vaan hienosta tekstistä, ei siitä mitä tapahtuu vaan siitä miten asioita kuvataan. (Tai sit se oli vaa kateutta kun ei ite osaa kirjottaa noin hienosti?)

Westön tyyli kirjottaa on myös pikkusen jotenkin erikoinen, mutta toimii valtavan hyvin, järjetön lahjakkuus sieltä paistaa jokaisesta lauseesta. Vituttaa ettei osaa ruåtsia niin hyvin et vois lukee tän alkuperäiskielellä, mutta kyllä käännös suomeks oli niin tasokas, ettei haitannu.

Tässä kirjassa oli paljon sellasta että osu ja uppos. Siinä kuitenki liikuttiin mulle tutuissa paikoissa ja mulle tutussa ajassa. Vaikka kirjan loppuessa eletäänki 90-lukua ja päähenkilöt on sillon nelikymppisiä, eli tää ei oo ihan just mun sukupolvea kuvaava, ni kuitenki oon eläny samoja aikoja. Ja se, miten paskana kaikki on siinä nelikymppisenä, kolahtaa kyllä just nyt kun ite oon samassa iässä. Se, kun tajuaa, ettei elämä ookkaan menny yhtään niinku nuorena kuvitteli, ohan se aika lamaannuttavaa välillä kun on katottava totuutta silmiin et tämmöstä tää nyt sit on. Mutta niikun tossa kirjassa sanotaaki, ni elämäähän ei koskaan ymmärrä sillon kun sitä elää. Muutenkin Leijoissa oli paljon sellasia asioita joitten kohalla tuli ahaa-elämyksiä, ja joita mietin varmaan vielä pitkään. Se jos joku on hyvän kirjan merkki. Se, että kirja ei poistu mielestä helpolla.

Missä kuljimme kerran oli jo hieno lukukokemus, mutta Leijat Helsingin yllä teki miusta Westö-fanin. Kirjakauppaan viuh ostamaan lisää!

Missä kuljimme kerran (64/2010)

Kjell Westön Missä kuljimme kerran on finlandiapalkittu ja hieno kirja. Hiukan raskaan puoleinen, varsinkin tämä pokkaripainos mikä mulla oli. 600 sivua ja saatanan pientä fonttia. Puuh.


Missä kuljimme kerran oli kuitenkin hieno ja silmiä avaava lukukokemus. Oman isänmaan historiantunetumus on jostain syystä aika hataralla pohjalla, en tiiä oliko sillo nuijasotien aikaa ku miä kouluja kävin ni nää Suomen sisällissodat ja teurastushommelit ja lapuan liikkeet ja muut viel niin herkkiä juttuja että ne meni historian tunneilla sillai sivulauseissa. Vai enkö vaan muista mitä on opetettu? Täs kirjassa sitä historiaa käydää sit läpi ja hurjaltahan nuo hommat kuulostivat. Pisti miettimään et mitähän sitä omatkin isovanhemmat on joutunu kokemaan? Millasta niitten elämä on oikee ollu?
Ja voi luoja että meil sotien jälkee syntyneillä sukupolvilla on ollu helppo elämä.


Parasta täs oli kuvaukset Helsingistä. Helsingin historiasta ja elämästä ja ihmisistä sillo 20-, 30- ja 40-luvuilla. Tajusinki et aika vähän on tullu luettua kirjoja jotka sijottuu omille huudiloille. Sellasia pitää lukea lisää.


Ja pitää ottaa sanastoa käyttöön tuolta. Esimerkiks "Sinä turpea luksushutsu!" ja "Senkin yläluokan hyeena!" voisivat heti ruveta vilisemään jutuissa ku akkain kanssa käyään kotkottelemassa.


Ei siis ollu mikään helpoin ja sukkelin lukuelämys, mutta ehottomasti vaivan arvoinen. Pitää Westöä lukee lisääkin. Mutta tän perään tarttee jotain köykästä hömppää joka menee ilman aivotoimintaaki. Varsinkii ku nyt on pieni flunssa päällä ja aivotoiminta sen myötä tyystin nollassa.