Tässäkin kirjassa, kuten muissakin Westön hienoissa, on yli vuosikymmenten ulottuva tarina. Ensin seurataan 60-luvun nuorisoa, ja sitten nuorempaa polvea molemmin puolin vuosituhannen vaihdetta. Tarina ei sinänsä ole mitenkään erikoinen ja ihmeellinen: jotkut selviää elämän karikoista, toiset ei. Ruutia ei oo siis uudestaan keksitty.
Mutta miten upeesti asiat kerrotaan, voi jumalauta. Oikeesti olin taas melkeen silmänurkka kosteena joissain kohin, ihan vaan sen kerronnan hienouden takia. Westö osaa kuvailla vaikka lokakuista harmaata littanaa peltomaisemaa niin valtavan hienosti, että se kuulostaa kauneimmalta asialta maan päällä.
Ihan oon jotenki et snif ja niisk, voi vittu miten mahtavaa. Se kuulkaa vetää kylmänki kalkkunan herkäks kun kohtaa tän tason lahjakkuutta.
Yks tähän samaan sarjaan kuuluva Westö (Isän nimeen) hyllystä puuttuu vielä. Sen hankkimista pitää nyt vähän pihdata, koska ei tiiä miten sitä masentuu sitte ku nää kaikki on luettu. Miten siitä eteenpäin? Häh?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti