Leijat kertoo ihmisistä ja se kertoo ihmissuhteista ja perheestä, se kertoo kaveriporukasta, Helsingistä, 70-80-90-luvuista. Ja se kertoo kaikesta niin hienosti, että jopa miun kaltanen sisältä kuollut tunnevammanen paska koki miltei liikutusta välillä tätä lukiessaan. Ja miähän en helpolla liikutu (paitsi jos kyse on kissanpennuista) ni olin vähä ihmeissäni et mitäs tää nyt oikee on ku melkeen vedet silmissä sai välillä tavata. Eikä liikutus vältsyyn johtunu tarinasta vaan hienosta tekstistä, ei siitä mitä tapahtuu vaan siitä miten asioita kuvataan. (Tai sit se oli vaa kateutta kun ei ite osaa kirjottaa noin hienosti?)
Westön tyyli kirjottaa on myös pikkusen jotenkin erikoinen, mutta toimii valtavan hyvin, järjetön lahjakkuus sieltä paistaa jokaisesta lauseesta. Vituttaa ettei osaa ruåtsia niin hyvin et vois lukee tän alkuperäiskielellä, mutta kyllä käännös suomeks oli niin tasokas, ettei haitannu.
Tässä kirjassa oli paljon sellasta että osu ja uppos. Siinä kuitenki liikuttiin mulle tutuissa paikoissa ja mulle tutussa ajassa. Vaikka kirjan loppuessa eletäänki 90-lukua ja päähenkilöt on sillon nelikymppisiä, eli tää ei oo ihan just mun sukupolvea kuvaava, ni kuitenki oon eläny samoja aikoja. Ja se, miten paskana kaikki on siinä nelikymppisenä, kolahtaa kyllä just nyt kun ite oon samassa iässä. Se, kun tajuaa, ettei elämä ookkaan menny yhtään niinku nuorena kuvitteli, ohan se aika lamaannuttavaa välillä kun on katottava totuutta silmiin et tämmöstä tää nyt sit on. Mutta niikun tossa kirjassa sanotaaki, ni elämäähän ei koskaan ymmärrä sillon kun sitä elää. Muutenkin Leijoissa oli paljon sellasia asioita joitten kohalla tuli ahaa-elämyksiä, ja joita mietin varmaan vielä pitkään. Se jos joku on hyvän kirjan merkki. Se, että kirja ei poistu mielestä helpolla.
Missä kuljimme kerran oli jo hieno lukukokemus, mutta Leijat Helsingin yllä teki miusta Westö-fanin. Kirjakauppaan viuh ostamaan lisää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti