En tiedä onko vika kirjassa ja lukijassa, mutta
Alice Seboldin
The Almost Moonin kanssa meni helvetisti aikaa. Jotenki ei niin mitenkään lähteny ja tempassu mukaansa, stooria sai työstää oikeen hampaat irvessä ja lukuvauhti oli muutama sivu illassa. Tommonen pahanen ohut läpyskä, jumaliste, luen tommoset normaalisti muutamassa tunnissa. Ni ei, ei sujunu ollenkaa. Ehkä oma keskittymiskyky ollu nyt niin kuutamolla, et vika on enempiki siinä ku kirjassa. Vai oisko sittenki että tää Alice Sebold on sellanen yhen hitin ihme? The Lovely Bones oli loistava, mutta nyt ku oon hänen pari muutaki kirjaa lukenu ni kumpikaa ei pääse lähellekään.
The Almost Moonissa sellanen keski-ikänen naisihminen tulee sellaseen kohtaan elämässä et ikäänku menee kuppi vähän nurin. Se tappaa ensin dementoituneen ja mielisairaan äitisä, ja sit säntää panemaan parhaan ystävättärensä poikaa ja kaikenlaist menneitten muisteluu siin sit jaaritellaa ja poliisitkii alkaa nuuskii kintereillä ja epätoivo kasvaa. Kreisiiiiiiiii! Et stoorissa ois sinänsä aineista hyvään, mutta minen vaa saanu tästä mitään otetta.
Seuraavaks luen jotaa suomeks. Oisko se Kjell Westön vuoro? Joo!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti