Lyn-niminen nainen on kirjan päähenkilö. Hällä on vähä rauhton lapsuus, koulu ei kiinnosta, pientä rikosmeininkiä, jotaa kasvatuslaitoksia ja vankilahommaa. Lopulta elanto löytyy Dublinista katuhuoran hommista, joihin Lyn päättää lähtee ihan siks ku normaalit duunit ei kiinnosta. Miessuhteet Lynillä on joko sitä maksavaa asiakasta, tai sitte Lynin ihan itte valittemia pikkurikollisia poikaystäviä, jotka pitää muijan kurissa lätkimällä sitä pataan. Kerta toisesa jälkee nurkissa luuhaa joku karvaperse, joka nyhtää Lyniltä rahat ja muksii sitä nyrkillä päin nekkua. Lopulta Lyn rakastuu niin helvetin palavasti yhteen Johniin, naimisissa olevaan sekopäähän, joka ratkoo tilanteen ku tilanteen vasaralla tai tuolilla tai veittellä tai mitä ny sattuu käteen osumaan. John alkaa myös pimpata Lynia, eli antaa huoran hankkia rahat myös Johnin "virallisen perheen" (= vaimo ja lapset) elättämiseen. John on ihan täys psykopaatti, joka puukottelee ihmisiä, uhkaa toistuvasti tappaa Lynin ja lopulta kostaakseen vanhoja juttuja tuikkaa yhen talon tuleen. Siinä kuolee kolme ihmistä. Siitä heilahtaapi häkki ja pitkäks aikaa, varsinki ku Lyn menee ja todistaa oikeudessa Johnia vastaan.
Lyn ei missään kohtaa ota mitään vastuuta tekemisistään, elämästään, ei ees lapsistaan. Miusta akka ois voinu kattoa peiliin aika vitun monta kertaa, mutta ku ei ni ei. Aina on joku miäs joka on syypää kaikkeen. Lapsena isä ahisteli, ja sitte joku sotilas näytti kikkeliä ku Lyn oli pieni, ja sitte tuli näitä pikkurikollisia miesystäviks. Ni eihä siinä vissiin sitte voi muuta ku ruveta huoraks ja ottaa turpaan. Vasta ku se yks urpo tuikkaa tulipalon, jossa kuolee mm. Lynin ystävätär, ni akka puhuu poliisille, ku poliisit vievät kuulusteltavaks. Oma-aloitteisestihan hän ei apua pyytele, seuraa vierestä ku ukko liki tappaa ihmisiä ja on mukana myös kun se kohtalokas tulipalo laitetaan alulle. Soittaako Lyn sillonkaan apua, vaikka tietää et siel talossa on hänen ystävätär sukulaistensa kans? Ei soita.
Okei, pitäs kai olla että voivoi, akka on kauhusta kankee sen äijänsä eessä ja pelkää sitä ihan vitusti, ja on juu lapsesta asti ollu vähä huonosti kohdeltu ja siks on niin maan rakoon nuijittu ja kyvytön auttamaan itteensä. Miä en osaa silti sääliä tuntee. Vitutti vaan ku muija eiku inisee mutta ei tee asioilleen mitään.
Tarina on Lynin, mutta kirjan on rääpiny julkasukuntoon naisimmeinen nimeltäns June Levine. Hää on kuulemma semmonen feministi. Selvä.
Tämmösissä telaketjuhommissa on vaan yks ongelma: miusta se tekee naisille enmmän pahaa ku hyvää, mesoomalla et nainen on miesten ylivallan uhri. Miulle tulee sellasesta olo, et myö ämmät ollaa vaa tahdottomia heikkoja määkijöitä, jotka kävellään mitään kapinoimatta vaikka jyrkänteeltä alas jos joku tuhma setä meijjät siihen komentaa. Tässä kirjassa ainaki annetaa ymmärtää, että Lyn on vaan ikäänku olosuhteitten ja miesten uhri, voi voi sääl sääl.
Vituttaa, ihan sukupuoleen kattomatta, tollanen uhri-ajattelu. Miä oon vahvasti toki tasa-arvon kannalla ja kaikille samat mahikset ja samasta työstä sama palkka, ja niiku sillai, mutta ennen mitään muuta miä huutelen kyllä yksilön vastuuseen omasta elämästään. Ihmiselle on annettu aivot ja kyky tehä päätöksiä ja valintoja ittensä suhteen. On säälittävää pelleilyä syyttää ongelmistaan aina jotain muuta, varsinki jos samat ongelmat toistuu vuodesta toiseen.
Ootin tästä kirjasta et saisin lukee mehukkaita tarinoita katuhuaran elämästä, mutta sainkin feministisellä kynällä kirjotetun pökäleen, joka pisti lähinnä vituttamaan.
"Prostitution is the inevitable outcome of the patriarchal system. All women exist in an atmosphere of prostitution", toteaa Levine. Just juu.
Ai kauhee ku miul on niin sorrettu olo nyt. Lähen tonne piitsille tuikkaan tissiliivit tuleen, ni maailma paranee. Molo!
Luettu: 15.10.2012 Gili Trawangan, Indonesia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti