Kiinalaista jalkojen sidontaa ym (16-18/2012)

Lisa See: Snow Flower And The Secret Fan (16/2012)

Kun lukemiston hankinta on sellasta otetaan-sieltä-mistä-irtoo-ja-ihan-mitä-vaan, ni välillä sitä tarttuu vähä ylähuuli mutrullaan ja epäluulosena teokseen, jota ei ikipäivänä kirjakaupasta rahalla ostais. Sellasella miälellä et no vittu ku ei muutakaan oo ni luetaan ny tääkin paska pois. Näin kävi kun kipasin nuuskimassa onks majapaikan kirjahyllyssä tapahtunu mitään liikehdintää. niukasti oli mitään uutta enklanninkiälistä sinne ilmestyny, mutta sentäs yks tuore tapaus jota en ollu viä hypistelly. Mukaan siis ja to the riippumatto, vaikka ei niin pätkääkään inspiroinu mikään 1800-luvun kiinalaisnaisten elämä. Mutta niin kävi - ja tää on se yllätyskirjahyllyjen varassa elämisen hienous - että Lisa Seen Snow Flower And The Secret Fan osottautu huikeeks lukuelämykseks. Ajatuksia herättävä, kauhistuttava, syräntä riipaseva (taas! Mikä miuta vaivaa? Alan vanhoilla päivillä ihan tunteelliseks hepsankeikaks, saatana) ja pitkäksi aikaa mieleen jäävä lukuelämys.

Tässäkin kirjassa kantavana juanena on kahden naisen ystävyys. Pienten syrjäseudun kiinalaistyttöjen ystävyys alkaa ku tytöt on pieniä. Kirjeenvaihtoa käydään kiinalaisten naisten salaisella kielellä nu shulla. Tytöt elää aikaa ja kulttuuria jossa harjotetaan jalkojen sidontaa. 6-7 vuoden iässä tyttölasten jalat sidotaan ja pyritään muovaamaan mahdollisimman pieniksi. Jalkojen luut murtuu aikanaan, iho ratkeilee, kävelystä ei tule alkuun yhtään mitään, veri ja visva lentää, ja noin joka kymmenes tyttö tähän hommaan kuolee. Sukupolvesta toiseen perinne silti jatkuu, jokainen äiti sitoo tyttärensä jalat, jotta tytär aikanaan pääsisi hyviin naimisiin. Isojalkasilla kun ei ole mitään asiaa vaimomarkkinoille. Avioliitotkin sovitaan valmiiksi, mistään rakkaushommista ei oo kuultukaan. Naiselle on elämänsä ajaksi kolme sääntöä: "Tyttönä tottele isääsi, vaimona aviomiestäsi ja leskenä vanhinta poikaasi". Ja naisen tarkoitus on yksinomaan synnyttää poikia.  Muuta virkaa niillä ei ole. Siinä synnyttelyn lomassa voivat toki siivota ja palvella aviomiehensä sukulaisia.

Ankea on ollu kiinalaisen syrjäseudun naisen elämä. Toki kirjan kertojaa, Lilyä, onnistaa: pääsee pieneks rääkättyjen jalkojensa ansiosta hyviin naimisiin ja kohoaa arvoasteikossa, aviomiesään ei ole mikään turpaan vetävä julmuri eikä anoppikaan pahemmin ole riesaksi. "Bed business", niikun sänkyhommia tässä kutsutaan, on tosin pakollinen paha niiden poikien aikaansaamiseksi, mutta senkin Lily oppii sietämään. Jotain naisia Lilyn tuttavapiiristä on sen sijaan elämä ehkä muuten kohdellut päin helvettiä, mutta heitä on onnistanut aviomiehen kohdalla se, että mies on keksiny miten nainenkin saa panemisesta jotain irti. Nämä naiset ei harrastakaan ukkonsa kanssa sänkybisneksiä vaan "bed fun"-hommia.

Hieno, hieno kirja, kerrassaan.

Sellasta sitte jäi tän lukemisen jälkeen mieleen pyörimään, että kyl on vaan onnistanu että on kuitenki syntyny sellaseen kulttuuriin ja eläny aikana jollon tasa-arvo on ees jonkinlaisissa kantimissa. Joojoo naisen euro ja miähen euro diibadaaba, kaikille kaikkee saman verran ja sillai, mutta jos miettii miten saatanan pitkä on naisten alistamisen historia niin aika helvetin nopeesti on tultu jopa näin hyvään tilanteeseen. Mutta missä kohin historiaa se on lähteny menemään tollaseks että on keksitty herra ties mitä saatanan keinoja hakata ne naiset sinne nyrkin ja hellan väliin, alistaa ne totaalisesti? Pilluko se on niin saatanasti miehiä pelottanu että on pitäny riistää naisilta oikeus elämään? Joko se jossain luolissa alotettiin vai miten? Koska tuntuu että tää kuvio toistuu kulttuurista ja uskonnosta toiseen, maailmanlaajusena ilmiönä. Apinoitahan myö ollaan, mutta en oo ainakaa koskaan kuullu että missään apinalajissa naaraat piettäs jossain nurkassa jumissa ja revittäis kappaleiks jos sieltä uskaltavat liikkua muualle ku synnyttämään.

ja se jalkojen sitominen: mistä helvetistä sellanenki on keksitty? Kuka ja mikä on ollu se joka on ihka ensimmäisenä kelannu et hei, miäpä ton tyttäreni kintut pistän silläviisii pakettiin et sen luut hajoo ja jalat kasvaa ihan vammasiks, ni vähäks se sit on hianoo.

Miten muuten loppujenlopuks, ku asiaa kärjistäen kattoo, ni noi saatanan rasvaimut ja tissileikkaukset ja muut kauneuskirurgiset toimenpiteet eroaa jostain ikiaikasesta jalkojen sidonnasta? Ei välttämäti muuten, kun että nykysin naiset hakeutuu noihin toimenpiteisiin ihan omasta alotteestaan, ei ketään pakoteta. Hassu juttu on sekin, että vois melkeen ajatella et  täl viisiihän nyt joissain länsimaisissa "vapaissa" kulttuureissa naiset ihan ite repii mattoa perseensä alta tän tasa-arvo-hommelin kanssa. Tokihan miähiä voi kaikesta syyttää, mutta harvemmin ne ketään pakottaa hankkimaan jalkapallon kokosia silikonitissejä ja nakilta näyttäviä täytehuulia, tai kyttää kaloreita niin että akka laihtuu sukkapuikoks, tai vaatii ravaamaan jossain persereiän valkasuissa ja pillunviilauksissa.  Kyllä ne naiset tekee ne valinnat ihan itte.

Sekö se on se tasa-arvon ultimaattisin huipentuma? Että osataan ihan ite ja oma-alotteisesti alistaa itteemme?
Luettu: 19.1.2012

Anita Shreve: A Wedding in december (17/2012)

Hei jee, hiekkakikkareen divarista löyty taas yks Anita Shreve. Ja jälleen päällisin puolin tyhjänpävänen tarina-aihio, mutta niin kivasti jälleen jaariteltu että oikeen hyvin viihdyin myös tän parissa. Aiemmat Shrevet oli kyllä parempia, mutta tää Joulukuinen häähomma ei silti lainkaan paska ollu.

High-school aikaset kaverit kokoontuu kypsemmällä iällä viettämään ystäviensä häitä. Siinä ohessa puretaan vähä vanhoja traumoja ja käyään läpi menneisyyden peikkoja ja elämässä sattuneita asioita. ei sen ihmeellisempää, siis, mutta kummasti Shreve osaa kirjottaa kirjoja, joissa ei juurikaan tapahu mitään mutta jotka silti pitää otteessaan.

Luettu: 20.1.2012

Henning Mankell: Wallander - Rauhaton Mies (18/2012)

En ookkaa vissiin aikasemmin lukenu yhtään näitä Mankelin Wallander-kirjoja, joten oli luonnollista alottaa sarjan vihoviimisestä osasta. Se nyt vaan sattu olemaan saaren kirjadivarissa tarjolla. Ja ihan hyvä oli, tykkäsin kyllä. Sellanen joku armeijassa korkeessa asemassa ollu gubbe katoaa, ja sitte kohta katoaa sen vaimoki ja kaikenlaista kylmän sodan aikasta vakoilutoimintaa ja muuta jännää täs vatvotaan.

Luettu: 24.1.2021

Japania (15/2012)

Liisa Stenberg: Vuosi Japanissa - Opas arkeen ja elämään vieraassa kulttuurissa (15/2012)

Sain vähä ennen Mordorista karkaamista tämmösen ulkomailla hillumiseen liittyvän kirjan pällisteltäväksi ja olen tätä kantanu Assholen (= miun rinkka) uumenissa tänne Indonesian hiekkakikkareelle saakka. Oon vaan odottanu sopivaa mielentilaa tähän tarttumiseen, koska tätä kirjaa oli tarkotus pläräillä sillälailla et on aivotoimintaakin mukana. Vasta nyt tuntu siltä, että pysty japania-kirjaan tarttumaan, silleen ajatuksella, mutta stressaantumatta.

Vuosi Japanissa ei sinänsä miuta kiinnosta, siis Japaniassa hilluminen vuoden ajan, tai oikeestaan minkään pitusen ajan. Voisin käyä, nopsaan kääntymässä, sushia syömässä, mutta luulen ettei miun kaltasen ikäihmisen hermo jaksais risuaitojen kanssa taistelua ja ryysistä ja ruuhkaa ja mekkalaa ja... no, ihan tarpeeksi näkee muuallakin japanialaisia jotka liikkuvat ihan joka paikassa kameroita räpsivinä laumoina. Mitä helvettiä se mahtaakaan olla ihan siellä japanialaisuuden kiehumispisteessä? Japanialaiset on outoja ja kummallisia ja niillä on ihmeellisiä tapoja ja erikoinen kulttuuri. Mielenkiintosta sakkia, mielenkiintonen maa, mutta ei oo ikinä minua temponu sillä lailla että ois mikään hullu tarve mennä paikanpäälle oikeen tosissaan ihmettelemään. Miä tykkään enempi autottomista ja metelittömistä hiekkakikkare-saarista jossain misä on meri ja regeitä ja lupsakka meininki, eikä mitää 24/7-älämölöö. Mutta yks tykkää yhenlaisest ja toinen toisenlaisest, ja tää maapallo on siit hyvä keksintö et tänne on laitettu jokaiselle jotain .

Mutta takas asiaan! Moni sinne kummalliseen Japaniin haluaa, ja heillehän tää Vuosi Japanissa onki tehty. Ja niiku jo kannessa sanotaan niin tämä on nimenomaan OPAS arkeen ja elämään, tää ei oo mikään Lonely Planet tai Rock'n'Roll Suicide Bar. Helvetin kattava ja asiallinen tietopaketti heille ketkä on Jaappaniin lähössä vaikka ny opiskelijavaihtoon ja miksei työkomennuksellekin menijöille. Aika kovin on kuiteski painottunu nimenomaan opiskelijanäkökulmaan ja vois melkeen sanoo, et ken on Japaniin vaihto-opiskelijaks menossa, tai sellasta ees harkitsemas, ni ois syytä tää kirja lukasta. Voi helpottaa siihen erikoiseen uuteen arkeen sujahtamista ku tiätää etukätee ees vähä mitä on tulossa. Täs kerrotaan kaikki viranomaisten kans asioimisesta alkaen aina polkupyörän hankkimiseen saakka ja kaikkee siltä väliltä. Miten toimitaan junassa ja kuinka roskat kierrätetään ja millaset on keittiöt ja teknovessat ja miten kaupasta löytää mitä haluaa ja sitä rataa. Ihan miälenkiintosta luettavaa toki, vaikkei olis mihinkään ikinä menossakaan. Asiapitosen tekstin lomassa komeita valokuvia ja muutamia ns. henk.koht. kokemuksia matkan varrelta, niin kirjan kirjottajalta ku muutamilta muiltaki Japanissa pitkään oleskelleilta. Ite oisin kaivannu näitä omakohtasia kokemuksia paaaaljon enemmän, ja uskon että kyllä niitä olis varmasti reilusti enemmän olluki. Ei tollasessa tyystin toisenlaisessa kulttuurissa yksinkertasesti pysty alottelemaan elämää ilman että sattuu ja tapahtuu ja on koko ajan joku pula ja pulma ja kommellus. Mutta tää olikin tietokirja eikä mikään viihderomaani.

Ja ku sujuvasti tän lukasin, jopa sillai et oli aivotoimintaa, ni kyllähän tämmönen kirja ajatuksia herätti. Ainakin sen verran, että sitten jos ja kun sen oman matkusteluun liittyvän kirjani joskus saan aikaseksi, niin se ei tule olemaan Vuosi Japanissa -tyyppinen tietokirja. Miä en osaa enkä jaksa kirjottaa noin tiukan asiallista ja faktapulskaa tekstiä. Miun seitinohkaset verbaaliset ja kirjallisen lahjakkuudet on valitettavasti suuntautunu enemmän sinne tilittävän muka-nokkelan paskanjauhannan puolelle.  Siitä lähetään ja sori vaan.

Luettu: 17.1.2012

Hyvää, jännää, kaunista, imelää sekä ihan puhasta paskaa (9-14/2012)

Juha Itkonen: Anna Minun rakastaa Enemmän (9/2012)

Kirjan nimi on ällöttävän imelä, ja takakansi kerto että tässä on Mordorin ensimmäinen suuri kansainvälinen poppitähti Summer Maple, oikeelta nimeltyään Suvi Vaahtera, ja sitte hänen ensirakkaus Antti, se saatanan reppana joka ei vaan osaa päästää irti ja jatkaa elämäänsä. Antti ikäänku autteli Suvin musiikkiuran alkuun sillo ku seurusteli, mutta Suvi, se biaats, dumppas niin yhteisen pändin ku Antinki ja lähti soolouralle. Siitä tuli sit ihan älytön kansainvälinen megastarba ja sillai. Kahlataan Suvin lapsuutta ja suhretta vanhempiin ja kaikenlaista.

Tällee kerrottuna kuulostaa ihan kauheelta paskalta ja aika epäilevin ottein tähän kirjaan tarrasin mutta jööses miten yllätti. Tykkäsin ihan valtavasti ja luin tän ihan taukoa pitämäti alusta loppuun, yhellä makaamisella (täällä sataa yhä, ei siis ole muutakaan tekemistä ku löhöö ja lukee). Älyttömän kaunista ja hianoa tekstiä, pikkusen silläviisiin kimuranttia nokkelaa sanankäyttöä ja tekstin vääntöä, mutta ei ollenkaan teennäisen olosta, sellanenhan alkaa aina välittömästi vituttamaan. Tää herätti lähinnä hienoisia kateuden tunteita, et osaispa itekin näin paskan tarina-aihion näin nätisti ja kiinnostavasti kirjottaa. ja ku kirjan loppuun on viel rykästy sellanen juonenkäänne joka heittää koko paskan perseelleen ni aijjettä.

Hauskaa oli myäs, että ihan miunki tuttavapiirissä on muusikkopariskunta Suvi ja Antti. Tarkkana siäl nyt, Antsa, ettei Svui vaan lähe sooloileen ja Madonnaks Madonnan paikalle!
Luettu: 11.1.2012

John Grisham: The Firm (10/2012)

Naapurimurjuun tuli mordorilaisia poikia ja heijjän kans pientä vaihtotaloutta harjotettiin. Lahjotin pari paskaa kirjaa ja sain tilalle tän John Grishamin klassikon. Jonka olen lukenu sata kertaa aikasemminki ja leffaki on nähty kans useempaaki kertaan. Helvetin hyvä ja näpeissään pitävä jännä lakimiässeikkailuhan tää on.  Alussa vaan tunnelmaa pilas se, et ku on sen leffan nähny ni Tom Cruisehan koko ajan mielikuvissa seikkaili kirjan päähenkilönä. Ai kauhee.
Luettu: 13.1.2012

Marian Keyes: Tuiki tuiki tähtönen (11/2012)

Sit vaihteeks totaalista aivot-narikkaan-chick-lit-paskaa. Hohhoijaa. Tästä ei oo muuta sanottavaa ku että menihän se sadepäivä tätä lukiessa.
Luettu: 14.1.2012

Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja (12/2012)

Hiekkakikkareella vierailleiden mordorilaisten lahjottamasta huikeesta kirjapinosta säästin viimiseks tän, koska tätä kirjan lahjottanu Marja niin tavattomasti kehui. Eikä kehunu turhaan. Järjettömän kaunis tarina nuoren kirjailijatytsän ja vanhan mummelin yllättävästä ystävyydestä. Joo, kuulostaa imelältä paskalta, ja sellasta tämä tavallaan olikin, mutta niin hienosti kerrottu, että paikoittain huomasin oikeen liikuttuvani ja piti laittaa kirja sivuun ja poltella tupakki etten alkanu tunnevyöryissäni vollottamaan. What's goin oooooon? Emmiä oo liikuttuvaista sorttia, mutta joku näitten akkojen elämäntarinoissa ja tässä tekstissä kosketti ja kouras. Sellasesta jos jostain tunnistaa hienon kirjallisen pläjäyksen, nimittäin. Että herättää tunteita, jopa miussa, sisältä kuolleessa Tuonelan Tienviitassa. Se se vasta onki saavutus! Loistava kirja, lukekaa, ja varatkaa nessua jos ootte herkistyvää sorttia.

Luettu: 14.1.2012

Dennis Lehane: Menneisyyden ote (13/2012)

Kolme lapsena kavereita ollutta kollia. Yhestä tulee polliisi, toisesta kriminaali joka tekee parannuksen ja sit lankee taas, ja kolmas potee sulaa hulluutta koska joutu lapsena pedofiilien kaappaamaks. Sen kriminaalin 19-vuotias tytär löytyy yhestä puistosta kualiaaksi piästynä ja ammuttuna ja se on ikäänku tän kirjan se pääjuoni. Murhaajaa en ainakaa miä ihan heti arvannu, eli hyvä kirja, jossa tapahtuu paljon. Täst on Itäpuun Klintti kuulemma tehny elokuvan Mystic River, joka sai kaks oscariaki.
Luettu: 15.1.2012

Ian Rankin: Kuurupiilo (14/2012)

Kuurupiilon luin, mutta en muista siitä oikein mitään. Ei, en ollu kännissä, vaan kipeenä, parhaimmillaan liki 40 asteen kuumeessa. Joten jonkuu narkkarin murhaajan jahtaamista kyllä tuli niillä kohin  luettua ku pysy tajuissaan ja piti saaha jotain muuta ajateltavaa ku se et lentääkö seuraavaks paska vai yrjö, mutta mieleen ei jääny oikein mitään. Jotain hämäriä pisnesmiähiä täs oli ja satanismiaki koitettii sekaan sotkee, vissiin. Sellanen kuva jäi ettei tää mikää järin kummonen lukuelämys todellakaan ollu.
Luettu: 16.1.2012

Ruåtsalaista hyvää (6-8/2012)

Nyt tuli luettua kolme huikeen hyvää  ruåttalaista dekkarihommaa.  Kiitos taas, oi mordorilaiset matkailijat, jotka miulle nämä lahjotitte. Arvostukseni on loputon! Ekaan ku tarttu ni enpä sen jälkeen muuta tehny ku luin näitä, ja eihä siin menny ku vajaat 2 päivää ku oli kaikki kahlattu läpi, yhteesä yli tuhat sivua ja saaaaaatanan piänifonttista tekstiä viä kaikenlisäks. Eli voi jumaliste oli hyviä.  Asiaa autto toki myös paratiisisaarella jyllänny sade ja myrsky, eli ei ollu liiemmälti muutakaan tekemistä ku löhötä kissojen kanssa katoksen alla kirja käes. Ei toiminu internetit, ei voinu mihinkää lähtee ku sataa ja möyryää, siin vaa kosteen nihkeenä senku retkotti nenä kirjas. Ees kaljaa en malttanu juua ku oli kiire lukee.

Kyseessä siis Camilla Läckbergin kirjottamia, tavallaan jatkotarinoita mutta toiminevat vaikka lukis väärässä järjestyksessäkin. Näis on sellain Ruattin länsirannikon pieni kylä ku Fjällbacka, sinne palaava kirjailija Erica, joka rakastuu paikallispoliisina työskentelevään lapsuudentuttuunsa Patrickiin. On Erican sisko, jolla on vittumainen, terrorisoiva ja hakkaava aviomies ja on pienen kylän pienet piirit ja on vähä jonkinlaista uskonnollista erikoistoimintaa ja kesäsin saaristoon tuppaavia turisteja. Mutta näien kolmen kirjan perusteella Fjällbacka ei oo kyllä mikään järin seesteisenä uinuva lintukoto, ku koko ajan joku murhataa ja niitä sit pieni poliisilaitos vimmalla tutkii ja selvittää.  Mainioita, eläväisiä, realistisen olosia henkilöhahmoja ja sujuvana soljuva suomennos. Mahtavaa.

Camilla Läckberg: Jääprinsessa (6/2012)

Sarjan eka kirja, josta tarina alkaa. Erica palaa sinne Fjällbackaan raivaamaan vanhempiensa kuolinpesää ja kuinka ollakaan, samaan aikaan hänen lapsuudenaikanen paras ystävä löytyy kesäasuntonsa kylpyammeesta kuolleena. Murhahan se on.  Pikkukaupungista rupeekii tonkimalla löytymään herraties mitä salaisuuksia.

Siin ohessa Erica ja Patrick rakastuu ja olin vähä et voi helvetti taas näitä mihi pitää AINA sotkottaa jotaa romanttista hömppää. Mutta siitä huolimatta älyn hyvä stoori, jonka lukemista ei vaan voinu hetkekskää lopettaa.
Luettu: 10.1.2012

Camilla Läckberg: Saarnaaja (7/2012)

Kakkososassa Erica ja Patrick asuu jo yhes siel Fjällbackassa ja on pullakii uunis, viimesillään tiineenä siis ollaa jo. Jostain kallionkolosta löytyy kuollu nuori tyttö, ja sen alle on aseteltuna 70-luvulla kadonneen kahen nuoren tytön luut. Tytsyjä on kidutettu ja rääkätty ja pietty vankina jossai ainaki viikon ennenku ne on lopulta kuristettu hengiltä. Ja sitte katoaa taas uus tyttö. Hurjaa selvittelyä ja fanaattista uskonnollista herätysliikehässäkkää ja kaikkee jännää.  Arvostin erikoista loppuratkasua, eli kerranki kävi niin että poliisit ratkas arvotuksen piirun liian myöhään, ja se kateissa ollu tyttöki ehti kuolla. Normaalistihan (ainaki ämerikkäläisis tän alan kirjois) aina just viime hetkillä ryämitään sinne jonnekii vankipoteroon ja keretää pelastamaan, mut ei täl kertaa.

Ja on muuten toinenki se sellain perus-dekkareihin kuuluva ennalta-arvattava juonenkäänne joka näist kaikista kolmesta puuttuu: kirjan päähenkilö tai -henkilöt ei joudu yhessäkään henkeä uhkaavaan pinteeseen. Ämerikän näis tämmösis kirjoishan aina se joku kuolinsyyntutkija tai murhatutkija on lopussa sen jahdatun murhaajan vankina ja vähällä päästä hengestään. Eikä se tolvana silti koskaan opi, vaan heti seuraavas kirjas sama homma.
Luettu: 10.1.2012

Camilla Läckberg: Kivenhakkaaja (8/2011)

Paras ja paksuin kirja näistä kolmesta. Ericalla ja Patricilla on tuare vauvva mut eikö taas tapahu murha ja tuu häiritteen elämää. Nyt hummerinpyytäjä saakii saaliiks merestä saksiniekkojen sijaan pienen tytön ruumiin. Luullaan ens että se on vaa tipahtanu mereen ja hukkunu, mutta nopeestihan se sit selviää että murhasta on kymysys. Murhaaja selviää vasta lopussa mutta sen taustaa rakennetaan pitkin kirjaa olevilla takaumilla, joissa on äärimmäisen  vittumaisten naisten elämää. Kaiken takana on nainen, siis.

Tässä arvostin hyvän ja jännän murhaselvittelyn lisäks sitä, että sen Erican elämää tuoreen vauvan kans ei kuvata sellaseks ruusunpunaseks ihanuudeks niiku useesti kuvataan, vaan uuvuttavaks kauheudeks, ainaki kotona imetyskoneena olevan Erican näkökulmasta katottuna. Kerranki jotain muuta ku sitä että vauvat on söpöjä ja niitten kakkaki haisee ruusuille.

Ja enempää miul ei näit kirjoi nyt ole, tää kirja loppu silviisii et se seuraava osa olis PAKKO saaha heti tähän nyt luettavaks mut ei oo, eikä vähää aikaa tuu.
Luettu: 11.1.2012

Vuoden ekat: duunarikirjaa, novelleja, Green Day ja muuta ripulia (1-5/2012)

Tästä se taas lähtee, uuelleen ygösestä.  Ja näillä koosteraporteilla ja pääosin köpöillä lyhkäsillä tilityksillä jatketaan, on niin kiire laiskotella ettei jaksa tuntitolkulla tän plokin parissa nyhjätä. Eli pitemmittä löpinöittä, vuoden 2012 ekat lukuelämyxet tässä, olkaat hyvät.

Robert Ward: Red Baker (1/2012)

Tämä oli duunarikirja. Red Baker on terästehtaalta potkut saava hunsvotti, joskin kaiketi pohjimmiltaan täynnänsä hyviä aikomuksia ja silviisii, mutta ku miästä tuppaa yleensäki viämään ihan muut asiat ku hyvät aikomukset ni eihä siitä hyvä seuraa. Muna viä vieraisiin naisiin ja suun napsaus juopottelemaan ja oman heikkouden sietämättömyys, sitä korjaillaan nappailemalla vähä humehia. Piripäissään sitä sit tulee tietysti sekoiltua väärässä paikassa, eli uuessa tyäpaikassa, ja potkuthan siältäki tulee. Vaimolla palaa siin kohin, vihdoin ja viimein, päreet ja se ottaa ja lähtee, seksykäs rakastajatarkii kyllästyy ja häipyy jonkuu veistoksellisen komistuksen kainalossa Floridaan ja Red Baker taitaa vihdoinki tajuta että taitais mennä paremmin jos noudattais ees omia neuvojaan. Eli että ei sillä niin paljo oo merkitystä mitä miäs puhuu, vaan sillä mitä miäs tekee. Ja jos koko ajan vaa lupaa ja uhoaa yhtä sun toista mut mistää ei tuu hevonvittua ja kaikki lupaukset petetää ni kuka sitä ny jaksaa loputtomiin katella?  Ja jotta asiat menis viälä piirun verran enempi perseelleen ni sitte mennään ryäväämään yks gangsteri, sählätään siinä niin että paras ystävä pääsee hengestään ja joudutaa sit lopulta vaihtamaan täysin maisemaa ku kanksteri alkaa uhkaileen ja vetelemään turpaan. Vaimo, helvetin tollo, ja poikaki lähtee mukaan ja aijai ku on perhe kasassa taas ja sehän on tärkeintä, ja on uus elämä jossain hevonvitussa ja siihen tää tarina sit loppu.

Ihan okei oli tämä opus, ei mitenkään erikoinen. Miälenkiintosta että tuo kirjassa kuvattu miehinen käytös on kyllä aivan universaali ilmiö. Näitä vastaavanlaisia tyhjiä lupauksia täynnä olevia sankareita löytynee meistä jokaisen lähipiiristä.
Luettu: 1.1.2012

 
Kurt Vonnegut: Breakfast of Champions (2/2012)
Harjotettiin naapurimurjun nuarenparin kans vaihtotaloutta elikkäs lahjotin heille yhen kirjan ja sain heiltä vaihtarina tämmösen Vonnegutin oudon ja hämmentävän teoksen. Tässä vähän selitettiin maailman kaikenlaisia asioita ja yhtäkkiä kirjailija itekin oli yks kirjan henkilö ja äärimmäisen sellasta päätä sekottavaa hommaa. En ymmärtäny tästä oikeestaan mitään, mutta oli siel välissä kivoja kuvia, esim. omenasta ja karitsasta ja pyramideista. Ihan hyvä kirja kuitenki, mutta ois ollu kiva jos olis jotain tästä myäs tajunnu.
Luettu: 3.1.2012

Patricia Cornwell: ruumiin todistus (3/2012)

Herraisä, majapaikan kirjahyllyyn oli jostai tupsahtanu suomenkielinen kirja, jota en ollu lukenu. Ihmeiden aika jne.

Nää Cornwellin Kay Scarpetta -kirjat on miusta yliarvostettua paskaa enkä tajua miten näitä myyään niin perkeleesti. Tokihan näitä lukee, varsinkin englanniks, on hyviä murhia aina joskus joo, mutta voi hyvä saatanan perse mitä paskaa tää oli suomennettuna. Vaivaannuttavaa lukea kun suomennos oli yksinkertasesti niin köpö että myätähäpee oikein vello vattalaukussa. Murhatutkija Marinon suuhun oli sullottu niin teennäistä hirveetä suomenkieltä et ai kauhee. Ääääh.
Luettu: 5.1.2012

Sarah Hall: The Beautiful Indifference (4/2012)

Aha. Tää tais olla taidetta jonkinlaisten lyhkästen novellien muodossa, eli en siis tajunnu tästä(kään) mitn. Kummallisia, muka syvän eroottisia (kansiliäpeessä luvattiin niin ja siitä seuras pettymys) pieniä tarinoita, joista puuttu aina joko pää tai häntä, eli stoori ei ikinä avautunu kunnolla ja jätti vaan jälkeesä kasan kysymyksiä, esimerkiks niiku et MITÄ VITTUA? Ku ei kerrottu et vaik miks joku akka ny lähtee johonki kukkulan rinteelle päättämään päivänsä vaik on just niin rakastellu ihanasti lovermaninsa kans. Tai et ku toinen luuska lähtee paniikis soutamaan järvelle (Vuotjärvi, btw, eli yks novelleista tapahtuu Mordorissa) mihi miähensä meni uimaan eikä kuulu takas, ni et hukkuko se ukko vai ei. Kaikki loppuu jotenki töks kesken tai sitte on joku outo lopetus joka jättää kaiken levälleen. Emmiä jaksa tämmöstä.
Luettu: 7.1.2012

Ben Myers: Green Day - Amerikan idiootit ja uuspunkin kukoistus (5/2012)

Tuli mordorilaisia miun hiekkakikkareelle ja olivatki vallan hyviä sellasia, koska sain heiltä valtavan pinon kirjoja. Nyt on lukemista, muutamaks päiväks aineskii. Varotuksen sanoin saattelivat tämän Green Day -kirjan miulle, on kuulemma paska. Ja kyllä, sitähän se oli. Tykkään kyllä Green Daysta, jostain kumman syystä, mutta jo ihan alkusivuilla alko tän kirjan kans tökkimään. Vittusaatana: kyse on punk-pändistä joka pamahti jättisuosioon, ei sen kummallisemmasta, ni kirjailija alottaa tarinan siitä ku epsanjalaiset tulivat ensimmäisiä eurooppalaisina ekan kerran jonneki San Franciscon liäpeille vuanna 1772. Onko hiukan niiku turhan tanakkaa pohjustusta, kenties?

En tiiä oisko tää kirja ollu ihan niin paska jos ois lukenu tän enklanniks, koska tuli vähän olo että suomennoksella on annettu tekstille se viiminen niitti. En tiiä. Oman osansa täs pilaa sekii, et kirjottaja on ollu ihan teinivuosistaan saakka ilmeisen harras Green Day -fani, et minkäänlaista kriittistä näkökulmaa ei oo mihinkään vaan vittu ku kaikki on siistiä ja niin punk. Jotenki tavattoman köpöö tekstiä ja välil ihan vaivaannuttavaa lukee.

Eikä täs otettu mitään kantaa siihen villiin huhuun että Billie Joe Armstrongilla olis ihan älyttömän piäni pippeli. Se tietohan minua tässä eniten kiinnosti mutta ei tullu asiaan vahvistusta eikä vaihtoehtosta informaatiookaa. Pöh.

Kaikessa paskuudessaankin jäi tää yhä valovuosien päähän Meiju Suvas -kirjan ainutlaatuisesta huonoudesta. Harmi, koska paskakin muuttu timantiks kuhan se jöötti on tarpeeks töpäkkää.
Luettu: 9.1.2012

Vuoden 2011 viimeiset (89-94/2011)

Anita Shreve: Light On Snow (89/2011)

Ja kuinka ollakaan, ku kävin paikallisessa kirjadivarissa vaihtamassa kirjoja uusiin ni sielt heti hyppäs käteen Anita Shreven joku toinen kirja. Jälleen järkyttävän hienosti kerrottu tarina, missä ei sinänsä tapahdu kauheesti, mutta on vaan jotenki älyttömän kauniisti kerrottu kaikki. On sellain 12-vuotias tyttö, joka asuu isänsä kans jossai keskellä ei mitään. Äiti ja pikkusisko on kuallu liikenneonnettomuudessa. Yks ilta ku ne on kävelyllä ni löytävät mettästä lumihankeen hylätyn vastasyntyneen vauvan. Kuulostaa ihan blah-blah-tason paskalta, mutta niiku sanoin, ni älyttömän hienosti kerrottu. Tykkään nyt kovasti tästä Anita Shrevestä.
Luettu: 21.12.2011

Karen Rose: You Belong To Me (90/2011)

Sit hienojen kauniitten tarinoitten perään raakaa sarjamurhaa. Ihan törkeen hyvä oli tämä. Sellanen sekopää lähtee kostamaan siskonsa raiskausmurhaa, ja kostaa tietenkin kiduttamalla ja murhaamalla kaikkia osallisia ja siin ohes osattomiaki. Leikkelee tyypeiltä sormia ja kaivaa silmämunaa päästä ja kielet saksii irti ja lopuks kaivelee syrämmetki rinnuksista. Mahtava meininki.  Oli aika paksu jötkäle tämä kirja, mutta niin maukas että lukasin sen päivässä.
Luettu: 22.12.2011


 

Michael Gruber: The Book of Air and Shadows (91/2011)

Iiiihan järkyttävän hyvä kirja! Takakannen perusteella olin vähän et kuolen tylsyyteen jo pelkästä ajatuksesta, ku siel uhottii jotain et täs etsitää Shakespearen yllätys-käsikirjotusta, jonka olemassaolosta kukaan ei oo tienny mitään ikinä ja plaa-plaa-historiaa ja muuta soopaa. Mutta tää oliki ihan saatanan hyvä, oli joo sen käsikirjotuksen etsintää ja historiallisia kirjeitä 1600-luvulta ja mafia jahtas ja mitähän viälä. Mutta niin mainiosti kerrottu et välillä hekotin ääneen. Täs oli sellanen tylsä lakimies, joka on ihan mahoton hamesankari ja ihan hulvattomalla tavalla kertoili naisseikkailuistaan kaiken muun ohessa, ja ne oli ihan parhaita juttuja tässä opuksessa. Että milviisii mikäkii vallotus äänteli orgasmin saadessaan ja muuta höpöö. Venäläisten mafiatyyppien kanssa joudutaa napit vastakkain ja se Shakespearen käsikirjotuskii lopulta löydetää, mut ne oli oikeestaa vaa sivuseikkoja, tää oli muuten niin mahottoman hyvä kirja. Lukekaa ihmees!
Luettu: 25.12.2011

Nicholas Sparks: Dear John (92/2011)

Aaarrrgghhhhh. Kannessaki niin imelä kuva mis rakastunu pariskunta istuu jossai rannalla lusikkana ja niin eteerisen onnellisna et voi helvetti. Ja takakannen tekstiki kerto et imelää rakkaustarinaa on luvassa. Mutta ku koko lailla kaikki muu vähäkään lukukelponen on majapaikan kirjahyllyssä joko miun sinne hylkäämiä kirjoja tai muuten jo luettuja (osa useempaanki kertaan) tai väärän kiälistä tekstiä ni vaihtoehdot on sikäli vähissä. Sitä joutuu sortumaan epätoivosiin tekoihin, ja tarttumaan mihin tahansa pökäleeseen jossa on jokseenkii kaikki sivut ees tallessa. Imelää rakkaustarinaa it is, siis, ei voinu muuta. Täs on John, raju tatuoitu sotilasmiäs ja sit Savannah, kaunis ja ihana ja kiltti ja neitsyt ja suorittaja ja kirkossakävijä. Nehä sit kohtaa ja silmittömästi rakastuu, mutta sitte ku miäs on sotilas ni sotilashommiin pitää hänen menemän ja katos vaa, ei se kestä kuitenkaa. Akka ottaa ja jättää kirjeellä just ku miäs on Bagdadissa tappamishommissa. Miäs ei kuiteskaa, tiätenkää, lakkaa rakastamasta ja oijoi ja voivoi ja sit ku menee vuosien päästä Savannahia tapaamaan ni ku käy ilmi et muijan aviomiäs on kuolemasa syäpään ni eikö rakkauresta riutuva tee epäitsekkään ja vilpittömän rakkauren teon ja myy isäukkosa rakkaurella keräämän kolikkokokoelman ja lahjota rahat sen syävässä riutuvan aviomiähen kokeellisiin hoitohin. Aviomiäs selviää ja Savannahin kans onnellisena tiluksillaan käyskentelee ku sotilas käy niitä välil jostaa puskasta vaklaamassa. Että sellasta.

Ai saatana nyt on lähtävä kirjakerjuulle jonnekii, varmaan ihan vaan rahalla mentävä saaren divariin ostoxille. Mitähä jännää siält täl kertaa löytyy?
Luettu: 28.12.2011

Michael Connelly:  The Brass Verdict (93/2011)

Kirjadivarista nappasin ihan vaa jonkuu ja sattu tämmönen lakimiästarina. Isoo ja leuhkaa halivuudin filmimogulia syytetää vaimonsa ja vaimon rakastajan murhasta. Ihan jees, paha saa palkkansa, jopa. Tykkään lakimiästarinoista jotenkii aina, en tiijjä et miks.

Oijoi. Ei tuu sataa kirjaa luettua tänä vuonna mutta ehtisköhä yhen viäl? Nenä kirjaan siis!
Luettu: 29.12.2011

 

Frankie Boyle: My Shit Life So Far (94/2011)

Jumalaaaaare mikä kirja! Sain visiteeraamassa olleilta mordorilaisilta tän lahjotuksena ja kiitollisuuteni määrää ei voi sanoin, eikä kaskuin, kuvailla. En muista että oisin koskaan ikinä mitään kirjaa lukiessa nauranu niin paljon ku tän kans, aivan hulvaton, räävitön ja törkeä mahtavuus tämä My Shit Life So Far. Höröttelin ääneen tuol rannalla makoillessa ja pari ihmistä kävi oikeen kysymäs et mitä siä luet ku on noin hauskaa. Kirja lähtee kiertoon, jonotuslista on olemassa.

Frankie Boyle on brittiläinen stand-up koomikko ja koko kirja on ihan pelkkää ja silkkaa vitsiä. Ei hajuakaan mikä osa tästä on faktaa ja mikä paskaa, mutta ei paljon haittaa, sen verta on pimeetä läppää et ihan sama mikä on totuuspohja. En ala kertaamaan juttuja täs mut sanottakoon et tarinat esmes nudistirannalta on ihan parhautta. Ei vois osuvammin kuvailla nakuja mummoja ku toteemalla et kun ne kumartelee poimimaan pingispelissä pudonneita palloja niin näky on hirviä, ihan ku ne olis istunu jonkuu auton alle jääneen raadon päälle.  Ja kuninkaallista perhettä laitetaa niin sata-nolla et herranpiaksut sentään. Kuningatar Elisabeth on niin vanha että sen toosassa varmasti kummitellaan ja tätä rataa.

Ostakaa ja lukekaa tämä kirja jos yhtään haluutte hauskaa pitää. Huh huh. Jahka joskus palaan Mordoriin ja miulla on koti ja kirjahylly niin tämän kirjan hankin sinne oikeen kunniapaikalle. Kert aina jos vituttaa niin voi lukee My Shit Life So Faria ja tulla hyvälle tuulelle. Mainio, mahtava, loistava kirja lopettaa tämän vuoden lukemiset.
Luettu: 31.12.2011

Ja jep, sataa kirjaa ei tullu vuotena 2011 täyteen ja siihen on syynsä (sikana muuta puuhaa joka vei aikaa lukemiselta), mutta paljon kerkesin kuitenki lukea. Paljon hyvää, jonninverran paskaa, mutta yhtä kaikki, lukeminen on yhä yks elämän parhaita asioita.

Ja okei, blogi jatkuu myäs nyt uutena 2012-vuotena. Meinasin jo et äh en jaksa enää, mutta toisaalta ei täs ny kauhia vaiva ole ja on jotenkii kiva pitää kirjaa (onpas sopiva sana tähä) mitä kaikenlaist paskaa tulee luettua.

Murhia ja ihmissuhdepaskaa (82-88/2011)

Nikki French: Until It's Over (82/2011)
Jänskä murhailuhomma, ja kerrottu kivast sillai et eka puolikas tarinaa on yhestä näkökulmasta ja loppupuolisko murhaajan näkökulmasta. Kirjailijan nimi on muuten kexitty, tai oikeestaa yhistelmä kirjan yhessä naputtaneen avioparin nimistä. Miten vitussa sellanenki onnistuu? Kirjan kirjotus yhessä aviopuolison kans? Niiku avioliitoissa ei ois muutenki jo tarpeeks vaikeeta.
Luettu:  12.12.2011

Jarkko Sipilä: Murharyhmä (83-85/2011)
Täs oli samaan pakettiin nakattu 3 kpl Jarkko Sipilän jotain Takamäki-sarjan dekkareita. Täs oli sellaset ku Todennäköisin Syin, Likainen Kaupunki ja Mitään Salaamatta. No joo. Ihan jees tarinoita, jänskää poliisihommaa vähä niiku sieltä polliisin päästä katottuna, mutta ei nää ny mitään Jens Lapiduksia sentäs ollu.
Luettu: 16.12.2011

Anita Shreve: The Pilot's Wife (86/2011)
Huikeen hyvä kirja, jonka luin ihan yhellä rykäsyllä. On sellain amerikkalainen rouvashenkilö, joka elelee onnellista perhe-elämää. Aviomiäs on lentokäpteeni ja heil on yks lapsi. Yks yö sitte koputetaa ovee ja tullaa kertomaa, että lenzikka jonka puikoissa miäs oli ni on räjähtäny ilmassa ja pudonnu mereen. Kohta alkaakii sit näyttämää siltä, että rouvan rakas aviomiäs on ihan ite vieny sen pommin koneeseen. Tiäsikö se että sil on pommi laukussa? Tekikö se itsarin? Kenen helvetin kanssa sitä on oikee naimisissa oltu? Tätä sit selvitellää, ja kui ollakaa, käy ilmi että äijällä on ihan toinenki elämä atlantin toisel pualel. On toinen vaimo ja lapset ja kaikki. Eikä akka ameriikas oo tiänny eikä ees epäilly yhtää mitää. Mut näihä se aina menee, kotona on aina se pikkurouva joka onnellisna paistaa muffinseja eikä tiiä yhtää mitä se miäs reissuillansa oikee puuhastelee, uskoo vaa vilpittömästi et ei se meijjän Pena ikiin minuu pettäis. Niinpä vissiin.

Mutta ihan sikahyvä kirja kuiteski, jotenki niin taidolla kirjotettu että tarinaa ei vaan voinu jättää kesken, oli pakko lukee loppuun että sai selville tekikö se lentokäpteeni itsarin räjäyttämällä sen lenzikan ja mukana olleet ihmiset, vai mist oikee oli kyse. Jännä homma. Ja tän kirjailijaeukon nimi laitetaa muistii ja on pakko lukee jotaa muutakii mitä se on kirjottanu.
Luettu: 16.12.2011

Rosie Thomas: Constance (87/2011)
Ja heti perään toinen kirja ihmissuhteista, jihuu, ja tässäki käyään vieraissa ja kaikenlisäks viel äijä suhaa yksien siskosten kans, toisen kans on naimisis ja toista käy siin ohimennen vähä höyläilemäs. Vaimona ollu sisko sit kuolee syöpään ja on niin dramaattista ja kaikkee. Kansitekstit uhos ettei voi olla liikuttumatta tän kirjan kans mut ihan hyvin pysty olee. Plää-ääääh. Ainoota kivaa täs oli et okei, ihan hyvin kirjotettu, ja et tässä suhattii välil Balilla. Muutenhan koko kirja oli just sellasta keski-ikäsille ämmille tehtyä paskaa, missä lopussa sit rakkauressa riutuneet lemmekkäät pösilöt ketkä ei oo voinu olla yhes ennenku nyt ku äijän vaimo otti ja kuali  ni aijai, siin ne sit viimisel sivul kopsahtaa hempeinä yhteisille lakanoille. Voi vittu.
Luettu: 18.12.2011

Nicci French: Complicit (88/2011)
Ja taas Nicci Frenchin kirja ja taas vähä samanlainen tarina. On kaveriporukka ja sitte yks tapetaan ja kauhee härdeli et kuka sen teki. Kaikki epäilee toisiaan ja plaaplaa ja sitte murhaaja taas lopussa tunnustaa kaiken, tost vaan. Ei siis mitään erikoista tässä opuksessa, kyllähän tän luki mutta ois voinu jättää lukemattaki.
Luettu: 20.12.2011

Monta kirjaa (75-81/2011)

Nyt vähä aika laitan vaa tämmösii useemman kirjan yhteenvetelyi. En jaksa olla koko ajan tääl naputtamas näit kirjaraporttei, täs on niin kiire mm. makailla riippumatos et jostai tekemisist pakko tinkii.

Michael Connelly: Saalistaja (75/2011)

Aika jees sarjamurhaushomma, mutta ärsyynnyn aina ku tyypit ratkasee asiat jotenkii vahingossa keksimällä.  Tässä sellanen toimittajagubbe selvittää sarjamurha-hommaa ja yhtäkkiä jotai helvetin linnunpelätin kuvaa kattoessaan  saa jonku hirveen aivopierun ja keksii kuka on murhaaja. Täh?

Luettu: 25.11.2011

Michael Ende: The Neverending Story (76/2011)

Fantasiahommia. Piänenä kun tän luin ekan kerran olin ihan pähkinöinä, nyt ei kolissu sit olleskaa.

Luettu: 28.11.2011

Zadie Smith: The Autograph Man (77/2011)

En tajunnu tästä hevonvittua. Kiinalaisjuutalaismies on nimmareiden ym keräystilpehöörin välittäjä ja jotain.

Luettu: 3.12.2011

Michael Connelly: Chasing The Dime (78/2011)

Jänskätystarina siitä miten tiedemies koitetaa lavastaa syylliseks ilotytön murhaan.  Mut niiku aina, hyvät voittaa, pahat saa kuulaa kalloon.

Luettu: 5.12.2011

Erica Spindler: Breakneck (79/2011)

Sarjamurhaaja rupee lahtaamaan yhen poliisitsirpulan lähipiiristä porukkaa ja näis tämmösis kirjoishan naispolliisit on aina mahottomia koviksia, ja joutuvat lopulta ite ihan pulaan. Mutta aina, AINA, siinä kohtaa se kylmäverinen murhaaja tekee sen yhen mokan: alkaa avautumaan ja tilittämään eikä ota tyypeiltä heti nirriä pois, niiku aina aikasemmin. Ja katos vaan, just sitte vimosella hetkellä tulee ratsuväki paikalle ja ampuu pahista. Tää on niiiiiiin tuttu tarina, mutta ihan viihdyttävää paskaa silti.

Luettu: 6.12.2011

Aron Ralston: 127 Hours – Between A Rock And A Hard Place (80/2011)

Tästä kirjasta on tehty hieno elokuvakin, jonka oon erehtyny kerran rapuloissani kattomaan. Ei ole krapula-ahistuksiin sopivaa matskua ollenkaan. Aron Ralston on raisu vuorikiipeilijä ja sellain ulkoilmaihmiin, joka vimmalla kerää elämyksiä kiipeilemäl ties mihin ja touhottamalla kaikenlaista, mitä sellaselle normaalille sukankuluttajalle ei tulis miäleenkää. Miks pitäis yksin lähtee pakkases ja viimas kiipee jonneki vitun korkeille vuorenhuipuille? Tai samota jossain erämaas mis nälkäset  karhut vaanii jokaisen puskan takana? Ja miks varsinkaan kenellekään tulis ees mielee lähtee jonneki klaustrofobisiin kanjoneihin seikkailemaan, kertomatta kenellekään et mihin on menny? 

Siellähä sit yhessä kanjonissa valtava kivenmurikka putoaa päälle ja liiskaa Ralstonin oikeen käden jumiin kallioseinämän ja sen murikan väliin. Ralston ikäänku saa sitä mitä on pienen ikänsä vähä niiku tilannu (ja oivaltaa sen lopulta itekin et tätä tilannetta kohti hän on koko elämänsä tietämättämään hakeutunu). Siinä sitä sit ollaa: käpälä totaalisen jumissa, ainoostaa vähän vettä ja evästä, kukaan ei tiiä missä siä oot, ei oo kännykkää tai muutakaa kommunikaattoria, eikä  ihmisiä eksy kyseiseen kanjonin halkeemaan ees vahingossa et avun saaminen on vähä niiku pois laskuista.

Viis päivää Ralston siel kanjonis sit pojottaa, ja kokeilee kaikki maholliset keinot saaha ittesä siitä pinteestä irti. Vasta sit kuudentena aamuna ku alkaa olla viikatemies ihan niskaan hönkimässä, vesi on loppunu jo ajat sitte ja omaa pissiä joutuu juomaan, nestehukka aiheuttaa hulluja harhoja ja se kiven ja seinän välii liiskautunu käsiki alkaa jo mukavasti olla mätänemistilassa ni Ralston oivaltaa et ku ensin vääntää kätesä niin et luut katkee ni sit voi linkkuveitellä nirhata muut lihat ja nahat ja jänteet siitä ympäriltä ja TADAA – vapaus!

Ralston siis pelastuu amputoimalla iteltään käen irti. Hurja tyyppi ja hyvä kirja, joka pistää pohtimaan et miten kova selviytymistahto ihmisellä oikee onkaa. Ja löytyiskö iteltää samaa tahtoa jos tosipaikka eteen tulis vai nostaisko sitä käet pystyyn ja luovuttais ilman taistelua? Aika jänniä oli myös kohat missä Ralston kuvaa itteään videokameralla ja jättää jäähyväisiä ja tekee testamenttia et nyt ku tähän kert kuolen ni hei kiitti kaikille ja miun levyt saa se-ja-se ja jos viittisitte ni tuhkat sais sirotella sinne ja tonne. Mitä sitä ite sanois jos ois se mahis et tietää ku Vihreät Niityt kutsuu? Ei kai muuta ku et heippa, kiitti letuista, tuun kummittelemaan jos se suinki on mahollista.

Elokuva muuten noudatteli aika pitkälti kirjan tarinaa, ja siinä oli tavattoman hienosti kuvattu se hetki kun Ralston tajuaa mitä on tapahtunu. Että käsi on nyt todellakin jumissa. Se epäusko ja paniikki mikä siinä kohtaa lojahtaa housuun on aika huikee. En ny muista kuka leffassa Ralstonia esitti mutta osas ainaki tosi hyvin vetää roolinsa. Ahistus pamahti kotisohvan puolelleki oikee tosissaa.

Luettu: 9.12.2011

Ilkka Raitasuo, Terhi Siltala: Kellokosken Prinsessa (81/2011)

Ja heti perään toinen kirja johon liittyvästä tarinasta on kans tehty elokuva. Sitä en oo nähny, mutta tän kirjan nappasin täältä Gili Trawanganin kirjadivarista ku tuossa yks päivä hain lisää lukemista. Mielenkiintonen tarina skitsofreniaa ym sairastaneen Anna Svedholmin elämästä. Hää oli pikkusen sekasin ja vietti elämästään suurimman osan mielisairaalassa, joista yli 50 vuotta Kellokosken sairaalassa. Rouva kuvitteli olevansa kuninkaallista sukua, ja et Kellokosken sairaala on vaa hänen yks huvilansa. Mainioita juttuja, hassujakin tarinoita. Rinsessa on ollu melkonen persoona, välillä ihan kauhee komentelijakin mutta pääosin kuulosti siltä että melko lupsakka tapaus, joka oli ihan tyytyväisenä siel omas harhases maailmassaan. Vasta ihan vähän ennen kuolemaansa Prinsessa oli todennu että ei hän mikään prinsessa ole, ihan tavallinen Anna vaan.

Luettu: 10.12.2011

Rypemistä rokenroul-elämässä (74/2011)

Käytiin tuos vajaat pari viikkoa sitte Indoneessian Jakartassa kaverin kans kattomassa Children Of Bodom -jytäorkesterin keikkaa. Keikan jälkeen istuttiin iltaa baarissa ja vejettiin kaljaa ja jauhettiin paskaa ja kyseisen yhtyeen Alexi Laiho otti puheeks lukemansa mainion kirjan. Sen verran kovin sitä liekitti että pakkohan se oli saaha luettavaks, ja kuis ollakaan, Herrasmiäs Laiho kipas oitis opuksen hotellishuoneestaan hakemaan ja anto lainaks.

Guns'n'Roses yhtyeen alkuperänen rumpali oli Steven Adler, se kenel oli iso tukkapehko ja hullusti rintakarvoja, oikee sellain talja. Adler on nyt kirjottanmu/kirjotuttanu Gunnari-elämästään kirjan, joka on nimetty oivasti My Appetite For Destruction - Sex & Drugs & Guns'N'Roses. Aivan mainio kirja ja mukavasti kirjotettu, asioita kaunistelematta. Kiipee kyllä miun listoilla aika korkeelle noitten rokki-elämänkertojen sarjassa. Hurjaa kreisii meininkii, oikee sellasta rypemistä huumeissa ja estottomissa pimuissa. Kunnon rokkitähti-elämää, just sitä mitä sietääkii kukkahattutätien paheksua.

Adlerista jää kirjan lukemisen jälkee vähä sellanen ressukkamainen olo, tuli tunne ettei heppu ehketi ollu ns. penaalin terävin kynä, mutta vallan sympaattisen olonen kaveri kuitenkin. Ja mitä kieroja mulkkuja ne muut Guns'N'Rosesin tyypit oikee onkaa ollu, voi saatana. Pistivät rumpalipoikaa oikee kuus-nolla. Vittu mitä nillittäjiä, joista ei kellää ois ollu mitää oikeutta mäiskästä ensimmäistä kiveä, ku kaikki muutki mätti huumeita ja viinoja napaansa minkä ehti. Ja kamoon, jos pändissä on sellanenki sekopää ku Axl Rose, ni luulis että jos siin ny vähä rumpali ehketi kräkkiä polttelee ni ei tunnu missää.

Gunnari-elämänkerroist oon lukenu myös Slahin kirjan, ja se oli niin puuduttavaa paskaa, että ees A.W. Yrjänän päiväkirjajärkäle ei pääse lähellekään. Slash, jonka luulis olevan just se miäs jolla olis paljo kreisejä tarinoita, ni ei kirjaansa saanu niin minkäänlaista viihteellistä menoo. Saatto yhellä lauseella kuitata et "no sithän miä vedin seuraavat 3 kuukautta huumeita ihan raivolla, mut lopetin sitte" ja sen jälkee tulee viistoist sivuu jotaa helvetillistä jaarittelua jonki kitarariffin synnystä. Hirveetä paskaa, älkää ostako. Ostakaa sen sijaan tää Adlerin mainio opus, takaan että viihdyttää!

Presidentin tyhmät salaisuudet (73/2011)

Pläää-ääääh. Anne Holtin Presidentin Salaisuus oli aluks ihan hyvä kirja. Jännää kaikkee arvotusta pullollansa: terroristeja ja ameriikan ensimmäinen naispresidentti katoaa hotellihuoneestaan Oslossa. Mysteerinen meininki. Mutta sitte kaikki hommat selvis vaan niin lapsellisen helposti: yks kotiapulainen löytää residentin jostain kellarikomerosta ja mitää mielenkiintosta ei sitte oikeestaa enää tapahukkaa. Eli eka puolisko kirjasta jännää ja hyvää, loput ihan naurettavaa paskaa.

Pornoo (72/2011)

Irvine Welshin Porno on jatko-osa Trainsporttingille. Hommat tapahtuu useempi vuosi Trainspottingin jälkeen, ja nyt  tehään nimittäin pornoelokuvaa. Mahtava meininki! Porno on ihana asia!

Ja jos tykkää pornosta ja tykkää Trainspottingista ni tää kirja uppoaa varmasti. Valitettavasti täs oli yks helvetin huono homma, ja se on se et välillä oli lukuja kirjotettu kokonaan skottimurteella. Sellasen mongerruksen tavaaminen oli niin vitun raskasta että luovutin ja hyppelin ne kohat yli. Tarina pysy silti koossa mainiosti enkä kokenu että jotain ois jääny uupumaan.

Mainio kirja, jonka haluan ehottomasti lukea vielä uudestaan, mutta sillon kyllä suomennettuna versiona, aye.

(Sori näist nihkeen lyhkäsist ja köpöist kirjaraporteist mutta ku kirjotan samaan aikaan reissuplokia ja koitan lomailla ja juua kaljaa ja makailla rannalla ja kaikkee ni paukut ei just nyt riitä joka suuntaan... )

Ihmiskunnan (melkein) tuho (71/2011)

Kun lomaili paikassa missä vieressä on viidakko josta joka ilta tuli taivaantäydeltä lepakoita iltalennolle, ni olipas mukava lukea kirja, joka alkaa siitä ku viidakossa lepakot hyökkää ihmisten kimppuun ja antaa siinä samassa pienen kivan viiruksen. Laboratoorioonhan se viirus siitä viedään ja vähän sitä jalostellaan, ja otetaan lopuks kuolemaantuomittuja vankeja koekaneiks. Sanomattakin lienee selvää, että paskahan pääsee labrabunkkerin uumenista vapaaksi ja siinä sitä sitte ollaan, ihmiskunta, totaalisessa kusessa.

Justin Croninin The Passage oli noin tuhatsivunen järkäle, jossa ensin seurattiin miten virusta vähä viritellään ja sitte ku ihmiskunta on käytännössä tuhoutunu ni sitte seurataan miten henkiinjääneillä menee. Ja millai koitetaa päästä viruksen tuottamista ihmisiä kappaleiksi repivistä friikeistä eroon. Sekaan on heitetty vähä fantasiahommia, siel on tyyppejä joil on pikkusen yliluonnollisia kykyjä ja sellasta.

Hyvä kirja, mutta jotenkin oli köpö loppu. Lopusta ku ei oikein käyny ilmi että mitä sille porukalle tapahtu, mutta pysty toki päättelemään, että ihan kaikki ihmiset ei kuiteskaa kuollu. Saatana.

Kirjottais joku sellasen kirjan missä saatais kunnolla ansiomme mukaan. Kiitos.

Herra Quirk (70/2011)

Terveisiä tropiikista, olen lomalla. Nyt on aikaa lukea!

Eka loppuunsaatettu lomakirja on Wally Lambin The Hour I First Believed, miäääääletön järkäle jossa tarina rönsyili kaikkiin suuntiin. Vaati oikee keskittymistä, että pysy kärryillä, mutta oli niin mielenkiintosta juttua että ei tuottanu vaikeuksia keskittyä lukemiseen oikee ajatuksella.

Kirjan päähenkilö on opettajamiäs, Herra Quirk,  jonka vaimo on hoitsu. Molemmat on töissä just siinä Columbinen koulussa jossa ne kaks sekopäätä lahtas läjän oppilaita. Vaimo on paikalla ampumisen aikaan, miäs on muualla. Vaimoke jää henkiin mutta menee sekasin, ratkeaa napsimaan kaikenlaisii pillereitä ja ajaa nappipäisään yhen nuoren pojan päälle. Poika kuolee ja vaimo joutuu vankilaan. Miäs asuu sukunsa maatilalla ja kaikenlaisten sattumusten kautta suvun historia alkaa ryömiä esiin eikä siel kaikki oo ihan niiku Herra Quirkille on aikoinaa kerrottu. 

Mielettömän hienosti kuljeteltu tarina, joka sekottaa jännästi oikeesti tapahtuneita asioita, ihan  historian havina -tasolla,  sekä mielikuvituksen tuottamien henkilöiden elämää. Ihmisen pimeestä puolesta ku oon perverssin kiinnostunu, ni Columbinen koulusurmien dokumentaarinen kertaaminen ja elävöittäminen vaimon kokemusten kautta oli tiätysti ihan helvetin kiinnostavaa luettavaa. Mutta tykkäsin kyl niistä historiallisistakin jutuista, joissa kahlattiin Mr. Quirkin esiäitien kautta.

Lukekaa ihmees jos kohalle osuu, vaikka saattaakii välillä olla vähä raskas opus.

Lukulomalle viuh!

Tilannetiedotus:

Kirjaplokin päivittyminen on ollu viimeaikoina vähän verkkaista. Siihen on syynsä: on ollu hiukan muuta tekemistä, ja aikaa lukemiseen ei ole kauhiasti ollu. Jään nimittäin ihan täs just kohta piiiiitkälle itsenihoitovapaalle ja karistan ens viikon alussa Mordorin kaamokset jaloistani. Lähen kiärtämään vähä mualimaa, tai ainakin ääsiää, ja tulen takasin joskus ens vuoden lopulla, tai jotain. En tiedä vielä. Saa nähä.

Reissussa tulee kuitenkin varmasti luettua ihan helvetisti, ja aion sieltä jostain päivitellä myös tätä kirjablogia aina silloin tällöin.

Matkan etenemistä voi seurata miun Moottoritiellä on puuma -reissublogista.

Sekoilun ydin (69/2011)

Naapurin Ykä tuputti luettavaksi Chris Connellyn pitkänimisen kirjan Concrete, Bulletproof, Invisible + Fried: My Life As A Revolting Cock.

Connelly on tommoin skottilainen muusikkoretku, joka on hääräilly Ministry-porukoissa ja Revolting Cockseissa ja ties missä. Kirja on sellanen huumehuurunen tilitys siitä millasta sekoilua meininki on ollu ja miten vaikee ihminen Al Jourgensen oikee on. Connelly kirjottaa aika hauskasti, ja siks tän jaksoki lukee läpi, vaikka läppä oli puuduttavuuteen saakka sitä yhtä ja samaa kaman vetämistä ja örveltämistä. Siis ihan beisik Sex'n'drugs'n'rokenroul-hommaa, ja painotus siellä drugs-osastossa.

Mutta ei tää mihkään kärkikahinoihin tän kirjallisuuslajin kanssa pääse. Törkytehtaat, Ozzyt ja varsinki Anthony Kiediksen Scar Tissue on sitä parasta tän alan paskaa.

Metsäjätti (68/2011)

Kerkesin vasta tänään tarrata Miika Nousiaisen uutukaiseen. Metsäjättiin. Siinäpä se sitte vierähtikin sunnuntai-ilta, ei ees huomannu ajankulua ennenku takakansi tuli vastaan. Perkele. Aina nää hyvät loppuu ihan liian äkkiä. Mutta ku en oo mikään sellanen kohtuudella eläjä; se on kaikki tai ei mitään. Jos on hyvää lukemista ja aikaa, ni sit jumaliste luetaan.

Miika Nousiaisesta on jääny sellanen käsitys, että huumorimies. Hän on osasyyllinen Paskapokkariin. Sekä kirjottanu Vadelmavenepakolaisen ja Maaninkavaaran, jotka molemmat on ihan puhasta neroutta ja hienoa huumoria. Odotin, että samalta pohjalta Metsäjättikin ponnistaa. Mutta ei ihan.

Vaikka Nousiaisen kirjoitustyyli sisältää edelleenki paljon kuivakkaa ja hienoa huumoria,  ei tää Metsäjätti suoranaisesti oo naurattamista varten. Tarinassa on jotenkin synkkä ja toivoton tunnelma. Tapahtumapaikka on pieni, surkea Törmälä, jossa on vaneritehdas, eikä paljon muuta. Kun tehtaalta karsitaan työpaikkoja, toivottomuus syvenee, sikälimikäli se edes on mahdollista. Kirjan toisen päähenkilön mukaan Törmälä kun on olemassa lähinnä siksi, että  "nykynuorilla olisi joku paikka josta pyrkiä pois". Törmälässä tärkeintä tuntuu olevan, ettei kukaan vaan kuvittele itsestään liikoja. Mistään ei kannata haaveilla, koska kaikki on kuitenkin turhaa, mikään ei kannata. Viimeistään yläasteella lahjakkaat yksilöt tipautetaan maan pinnalle ja toivonkipinät nuijitaan tainnoksiin.

Helvetin hyvä kirja, loistavaa kynänkäyttöä, jälleen kerran. Ja oikeastaan ihan mahtavaa nähdä Nousiaiselta vähän vakavampaakin tarinointia. Aikasemmin oon mäkättäny tekstin liiallisesta erlendloemaisuudesta, ja nyt Metsäjätissä sellasta ei ollu oikeestaa ollenkaa. Jos tässä joku häiritsi, niin se oli se epämukava tunne kun kirja tuntuu liian todelliselta.

Nimittäin ei toi Törmälän meininki paljon tunnelmaltaan 80-luvun Kuusankoskesta eroa.

Mut ei täst sen enempää. Hieno kirja, lukekaa. Hesarin arvio kirjasta muuten löytyy tästä linkistä.

Ja nyt miä keskityn vähäks aikaa peuhaamaan kielikurssien ja Lonely Planettien kans. Nokkelimmat on ehkä saattanu rivien väleistä huomata että oon lähössä reissuun, eikä paluusta oo tietoo. On siis jotakuinkii vaivaset 4 viikkoa aikaa oppia puhumaan sai-raan sujuvaa indonesiaa. Not gona häpn, mutta pakko nyt pikkusen panostaa siihen hommaan. Jihuu!