Btw, myös Österman oli em. risteilyllä, mikä hiukan peloitti. Edellisen kerran kun laivahommissa Nallen kanssa törmättiin.... noh, Härmägeddönissä sekin kohtaaminen kerrotaan. Piruvieköön! Mutta ainahan olen valmis juomaan kaljaa ja puhumaan seksistä, minkäs mie sille voin jos siitä syystä kirjaan päätyy.
Härmägeddöniin on koottu Nallen Rumbaan kirjoittamia blogitekstejä sekä ennen julkaisemattomia uusia juttuja. Aivan mainiota läppää, mahtavia tuokiokuvia ja tunnelmia välillä hämmentävistäkin asioista. Eikä näissä teksteissä olla kieli ruskeena mihinkään suuntaan eikä pahemmin piitata siitä, mitä mieltä "kuuluisi" olla. Luojan tähren, vihdoinkin joku uskaltaa sanoa jotain pahaa PMMP:stäkin. Jumazuikkeli, Östermanille patsas tästä hyvästä, kiitos!
Motivaatio blogitekstien, ja sittemmin kirjan, takana on ollut kyrpiintyminen tasapaksuun kirjoitteluun suomalaisissa musiikkimedioissa. Itsekin alalla räpistelleenä, ja siitä totaalisen tarpeeksi saaneena, tunnistan kyllä saman ongelman. Niin olin miekii alussa intoo täynnä mutta lopulta rupes vaan ihan pelkästään vituttamaan. Vähän kärjistäen vois sanoo että homma pyörii sellasella rapsuta mun selkää ni miä kapsutan sun selkää -meiningillä. Vastakarvaan silittäminen on kuis sahais omaa oksaansa. Vittuile siinä sitten minkään levy-yhtiön artistille, vaikka aihetta olisi, kun läpyskäsi seuraavan numeron tulevaisuus on tyystin kiinni kassaan ropisevista mainosmarkoista. Piiri pieni pyörii: kirjoitellaan asiallista, hajutonta ja mautonta lätinää artistin juuri julkaisemasta uransa parhaasta levystä ja kiitos, näkemiin, evribadi häpi, mutta kenenkään käteen ei jää oikein mitään. Saatanan puuduttavaa toimintaa, tuntuu kuin kaikki bändihaastattelutkin olis lukenu jo sataan kertaan. Samuli Putro kertoo analyyttisesti muusikon epätodellisesta arjesta ja siitä kun se ei tuppaa millään aikuistumaan, Kotiteollisuus kertoo kuinka paljon ryypättiin tai oltiin ryyppäämättä, ja miten paskana sitten oltiin, ja tätä rataa, jynöy. Musiikkilehtiä en tämän takia ole enää vuosiin jaksanut kuin satunnaisesti selailla. Niissä mitään mielenkiintoista juuri koskaan ole (lukuunottamatta Soundissa olevia Juho Juntusen sarjakuvia).
Östermanin Härmägeddon onkin ehkä reippainta ja raikkainta toimintaa mitä suomalaisessa musiikkijournalismissa on vuosiin tapahtunut. Härmägeddön kuuluu jokaisen musiikkia kuluttavan kodin kirjahyllyyn.
Ei miul muuta. Nalle, tarjoan kaljan kun seuraavan kerran jossain törmätään. Olet sen ansainnut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti