Kirjakauppapsykoosissa shopautin Kahvia ja Guruja -nimisen kirjan. Semmonen Satu Rommi meni Intiaan joogamaan (mitäpä muutakaan) ja yhtäkkiä huomas olevansa kahvilanpitäjä. Eikä ole helppoa ja vaivatonta kahvilan pyörittäminen Intiassa. Eikä varsinkaan niuhottaville länsimaisille jooga-opiskelijoille, joita kuppilan asiakaskunta enimmäkseen on.
Ihan kiva kirja joo, ihan mukavia juttuja, ihan mielenkiintonenkin aina välillä, mutta ei nyt mitenkään spektaakkelimainen lukukokemus. Ja jotenkin on aina ärsyttäny ihan älyttömästi kun menneitä tapahtumia kerrotaan preesensissä. Tyyliin et "lokakuussa 2008 ostamme ystävieni kanssa kahvilan". Mitä varten? En ymmärrä. Et jos asia jo kert tapahtu ni miks ei voi kirjottaa niin? Kai se on jonkinlainen tyyliseikka ja hienoo, mut mua ärsyttää.
Metsästän edelleen hyvää ja hauskaa ja inspiroivaa matkailutarina-kirjaa, eikä tääkään ny valitettavasti sellanen ollu. Höh. Et jos jollain on vinkata sellasta kirjaa ni kertokoot heti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti