Olin just kuukauden verran Indonesiassa, tekemättä yhtään mitään. Löhösin, luin, lipittelin kaljaa, snorklasin kilpikonnain seassa, ajelin fillarilla pitkin viidakkopolkuja, istuskelin regeipileissä, paijailin kissoja. Olin onnellinen. Ja olen matkoilla aina onnellisempi kuin koskaan Mordorissa. Matkustaman minun siis pitää, niin paljon kuin mahdollista. Siinä ei ole enää mitään epäselvää.
Helpommin sanottu kun tehty, kun kärsii helvetin pahasta järjelläajattelusta, muutosvastarinnasta (peloittaa!) ja on sisäistänyt luterilaisen työmoraalin sekä tottunut turvallisesti kerran kuussa tilille lätsähtävään liksaan. Eikä ole syntynyt kultalusikka perseessä poikittain, ei ole rahaa tilillä, ei omistusasuntoa jonka vois roiskasta vuokralle ja elellä niiden tulojen turvin leveesti jossain tropiikissa. On kaksi kissaa jotka on tärkeämpiä kuin suurin osa ihmisistä. Huolimatta kaikesta edellä mainitusta, jotenkin tuntuu että aika (tai ainaki miä) alkaa olla kypsä muullekin kuin haaveilulle. Jotain on pakko tehdä jos aikoo pysyä edes jotenkuten järjissään.
Tähän saumaan kun eräs Herra Helenius laittoi viestiä, että tsekkaappas tämmösen Timothy Ferrissin rustaama 4 Hour Work Week -kirja, ni kohta saatat siekii maata tropiikissa riippukeinussa ja raha vaan valuu tilille, ni en miettiny hetkeekään. Tilasin kirjan saman tien, vaikka aavistelinkin sen olevan vähä sellasta amerikan huttua. Mitennii olis muka mahollista tehä töitä vaa 4 tuntia viikossa ja muu aika retkottaa riippumatossa tai kiipeillä vuorille tai tehä jotaa muuta mikä ny sattuu huvittamaan? Epäluulonen olen! Mutta oon valmis mihin vaan, vaikka lukemaan tämmöst life coaching -tyyppistä kirjallisuutta, jos siitä tulis ees pieni potku perseelle tehä elämälleen jotain.Nysse on luettu ja amerikan huttuahan se hyvin pitkälti oli, mutta ajatuksia herättävää huttua kuiteski. Hyvin paljon ajatuksia herättävää (whoo, miul on yhä aivotoimintaa, ajatuksia!). Kirja keskittyy oikeestaan kahteen olennaiseen tapaan hoitaa itelleen tommonen 4 tunnin työviikko ja loputtomasti vapaa-aikaa: joko siä keksit jonkun hianon myytävän asian jota jengi shoppaa netistä like there's no tomorrow tai sitte hoiat työläisenä olemisen etänä mistä vaan maailmankolkasta. Ja ku oli ameriikan meininki ni hyvin paljon oli asiaa rahasta, vaikka koitettiikii välil olla sillai et rahahan ei siis ole tärkein asia maailmassa (niinhän sanoo aina kaikki kellä sitä on niin paljo ettei tartte sitä asiaa miettiä). Eikä raha toki ookkaa tärkein asia maailmassa, mutta jos sitä on niin elämä on helpompaa ja on enemmän vaihtoehtoja. Tämmöin oma mielipide tähän väliin, olkaa hyvät.
Jänniä juttuja 4HWW:s kyl oli, en oo esimerkiks tienny että esmes jossain Intiassa toimii yrityksiä jotka on ns. virtual assistentteja ihmisille ketkä ei jaksa tai viitti säätää kaikenmaailman omia asioitaan. Esmes sellanen pulju ku Your Man In India tarjoo tommosia palveluja. Virtuaaliassarit hoitaa vaikka kukkapuskan lähetyksen rouvvalle hääpäivänä tai säätää siun kalenterii ja ettii koiralle hoitajan ja hyvä ku eivät etänä persettäkii pyyhkäse jos ei ite jaksa. Kaikki mahollinen käytännön homma kirjassa siis kerrotaa: kuinka hoitaa kaikki maaliman asiat mahollisimman vähällä (omalla) ajalla ja vaivalla, jotta voi keskittyä kaikkeen kivaan.
Jännintä tuos kirjas oli melkeesti sellaset kaikki pikkuvinkit jotka tälleen perusrehdin Mordorilaisen moraalin näkökulmasta katottuna meni ihan silkan kusetuksen puolelle. Hienoja vinkkejä oli kuinka manipuloida pomo myöntymään etätyö-hommiin niin ovelasti, ettei se oikeen tajuakaan et jumatsuga, tyyppi on oikeesti Saksassa Oktoberfesteillä vetämässä kaljaa eikä missään parin kilsan päässä kotitoimistossaan nysväämässä työhommia. Tai kuinka se pikkupikku-nettipisnes saahaan näyttämään miltei konsernin kokoselta megapuljulta, jotta potentiaalisen asiakkaan luottamus ei horju.
Kaikkee en kirjasta pystyny sisäistämään enkä oikee haluakaan, osa jutuista rupes melkeen vituttamaan. Että helppo se on Herra Ferrissin siel huuella ku ennen tätä kirjaa oli jo keksiny sen jonku saatanan pisneksen josta rahaa vaan valuu tilille, ja ku puhuu jotain 20 kieltä ja vaikuttaa muutenki olevan sellanen neropatti ja lahjakas vähä kaikessa et ei täst ainakaa sellasta fiilistä tullu et no jos toikii ni kyl miäkii.
Mut oli kirjassa paljo sellasiaki asioita joita sopii kyllä pohtia tarkemminki. Oli asiaa esimerkiks siitä miten paljon työelämässä aikaa tuhraantuu palavereissa, ku samat asiat vois tod näk hoitaa joko 5 minuutin puhelulla tai 5 rivin emaililla. Turhasta jaaritteluun menee ihan saatanasti aikaa, kuten myös turhiin sähköposteihin ja ylipäätään kaikenlaiseen tyhjäntoimittamiseen. Mut noiki on oikeestaa faktoja, jotka kaikki jo tietää, mut tämmöstä se työkulttuuri vaan on. Mut miks on? Vittu, alan palaverilakkoon! En lue sähköposteja enää ku kerran päivässä! En vastaa puhelimeen! Räyh!
Eniten omaan päähä jäi pyörimään kirjassa useessakin yhteydessä esiin vedetty 20/80-periaate (tunnetaa myös ns. Pareto-periaatteena, kato wikipediasta lisää, klikklik). Miten sen nyt oikee sit selittäis? Pisnesmaailmassa se menee nii että 20% siun asiakkaista tuo taloon 80% rahasta ja toisaalta toinen 20% asiakkaista vie 80% ihmisten työajasta. Homma pätee lähes kaikkiin asioihin elämässä, mut otetaan simppeli esimerkki: siun vaatekaapis on kymmenet farkut. Kuiteskii 80% ajasta siä käytät niistä farkuista vaan kahta lemppariparia. Ni mitä vittua siä piät niitä 8 farkkua siel kaapis pyörimäs ku et niitä juur koskaa ees käytä? Heitä mäkeen ne, tulee kaappiin tilaa, pysyy järjestys, ei ressaa. Vittu, tän otan käyttöön. 80% nurkissa pyörivästä roinasta saa luvan lähteä! (Hei kuule! OSTA OSTA OSTA miulta roinaa ja lumppuja ni miä saan rahaa matkatilille!)
Ja tykkäsin myös ns. uutisdietti-hommasta. Ferris ei lue sanomalehtiä eikä notku uutissivuilla tai töllää uutisohjelmia. Lukasee ehkä lehtien otsikot kioskin ohi kävellessään ja joskus kysäsee kavereilta et mitäs, tapahtuuko maailmassa mitää. Ite just tuol viime lomalla taas huomasin miten lupsakka oli olla ku ei koko aikaa notkunu jossai uutissivuil ja pläränny hesaria, vaan oli onnelisen tietämätön kaikenlaisist turhanpäiväsist maailman tapahtumist. Luotti siihen että kyllä joku laittaa textarin jos jotain oikeesti isoo ja merkittävää tapahtuu. Tietämättömyys on yks tie onneen.
Sitte oli paljon lätinää myös ns. mini-retirement-reissuista. Että lähetään matkalle, ollaan siel useempi viikko kerrallaan, rentoudutaan ja sillai. Aijjaa, oon tota hommaa täsä jo muutaman vuoden tehny (kiitollinen olen työnantajalleni joka tämmösen pelleilyn sallii) mutta en oo tajunnu että miun reppureissut on jotain vitun kääpiö-eläköitymis-elämyksiä! Pointti tossa kuiteski oli lähinnä se, että ku kaikki haaveilee että sit ku miä oon eläkkeellä (ellen voita lotos ennen sitä) ni sit kiärretää vähä mualimaa. Ni miks odottaa niitä vuosia ku alkaa terveys pettää ja kunto rapistuu? Varsinkaa ku ei oo varmuutta että niitä vitun eläkepäiviä koskaan tulee ees näkemään. On mentävä nyt kun vielä jaksaa, leikittävä sitä eläkkeelläoloa vaikka kuukauden reissulla johonki! Iso komppaus tälle asialle, vaikka se miulle olikii ihan itsestäänselvää jo.
Kaikenlaist muutakii tuol oli, ja osittain meni sellasen herätystoiminnan puolelle, mutta ei tän lukeminen nyt ehkä ihan hukkaan heitettyä aikaa kuiteskaa ollu. Aina kun kirja herättää ajatuksia, se on hyvä homma. Varmaan tulee vielä pitkään pohdiskeltua näitä hommia, vaikken tiiäkään tuliko tän lukuelämyksen myötä sen kummemmin potkua perseelle. Nöyränä lähen tästä nimittäin aamusella taas töihin, toimistolle istumaan ja pykertämään hommia ja pyörittelemään papereita ja vastailemaan sähköposteihin. Ehkä jotain jäi kuitenki sisuksiin kuplimaan ja pulpahtaa sieltä joskus pintaan. Jääpi nähtäväks.
Kirja on ilmestyny myös suomeks, tiijjä sitte oisko se toimitettu hiukan härmäläiseen kulttuuriin ja faktoihin sopivammaks. Tsekatkoon ken haluaa.
Aiheesta kiinnostuneille täsä vielä pari linkkiä (lisääkin löytyy, kaikenmaailman elämänvalmentajathan tähä on tarttunu mut KVG):
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti