Kerjäläistyttö (86/2013)

Alice Munro: Kerjäläistyttö (86/2013)

Tääl miun Hiakkakikkareella on viime aikoina rampannu mordorilaisia ihan perkeleesti. Arvostan. He on selät notkollaa kantanu miulle tuliaisia. Kirjoja on tullu oiva pino, ja ai että miä tykkään!

Tää Kerjäläistyttö oli ihan kiva. En syttyny liäkkeihin mutta luin ihan tuskitta. Oli taas yhen naisen elämäntarina ja miä tykkään lukea elämäntarinoita. Ei tässä oikeen silti ollu mitään erikoista juanta tai punasta lankaa, min miälestä. 

Alice Munro on vuaden 2013 kirjallisuusnoopelin voittanu kirjailia, sopivan komia kirjailija vuoden viimiseks luetuks kirjaks. Ja kattokaa: vaan 86 kirjaa luin  tänä vuanna! ÄÄÄK! Onneton suaritus mutta ku oon tehny niin paljo kaikkea muutaki ku maannu selällää kirja kourassa, oon hankkinu elämän, muka. Oon sukeltanu ja kattonu telkkaria ja touhunnu kissanpelastushommissa niin kovasti et ei oo kerenny keskittymään lukuhommiin edellisvuasien tavoin.

Luettu: 31.12.2013 Gili Trawangan, Indonesia

Perhe on pahin (85/2013)

Kuvan kissanpentu on Zorro. Hänellä on silmävamma.

Leena Lehtolainen: Jonakin onnellisena päivänä (85/2013)

En o vissiin aiemmin Lehtolaisen Leenaa lukenu, en o varma. Mutta nyt luin ja tää kirja oli ihan sairaan hyvä. Oli ahistava ja koskettava ja hyvin kirjotettu ja piti tiukassa otteessa ja noin. Aika lähellä täydellistä lukuelämystä siis.

On semmoin Marjukka, kenen tarina tää kirja on. Teksti on ikäänku kirjeen muodossa, Marjukka kertoo koko elämäntarinansa jollekin ja vasta kirjan loppupuolella selviää et kelle se tätä avautumista oikeen naputtaa.

Marjukalla on ankee lapsuus. Äiti ryyppää ja Marjukka joutuu pienestä pitäen hoitamaan huushollin kaikki asiat, sisarustensa hoivaamisesta alkaen. Saatana miä sanon. Tuommonen elämä kun on todellisuutta varmaan aika monessaki "perheessä" ihan just tälläki hetkellä. Mutta hommat menee viä hullummaks kun äitee yhtäkkiä lojahtaa täysillä uskoon. Se on niiku menoa yhestä ääripäästä toiseen, viina jää mutta Jumalan sana tulee tilalle. Äitee paukkaa yhen kanssahihhulin kanssa avioliittoon ja siä sitte elellään kurissa ja nuhteessa, ja uus iskäpuali hakkaa tohjoks jos vähäkää lipsahtaa uskon varjolla laitetuista kireistä käytössäännöistä. Jännää kyllä tää, että uskon varjolla, Jumalaan vedoten, kattotaan silmät kirkkaana et kyllä on aivan oikein hakata remmillä lapsilta vääräuskonen käytös pois. Aissaatana että vituttaa moinen.

Marjukka näkee pakomahiksen ku häneen lääpästyy semmoin kiltti vanhempi herra, jonka omistamas kaupas Marjukka on duunissa. Avioliittoon viuh vaan, pääseepä siältä uskovaisten hullujen huaneelta pois. Ei Marjukka sitä ukkoonsa rakasta, mutta miäs on hyvä ja kiltti. Mutta sitte tulee kaupalla käymään kouvostoliittolainen (sekin viälä!) kaupparatsu, ja Marjukka rakastuu ihan sekopäänä siihen. Alkaa kiihkee kuuma salarakkaus. Seuraa raskaus ja Marjukka ei voi olla varma onks raskaus omalta ukolta vai kouvostoliittolaiselta kaupparatsulta. Syntyy kaksoset, jotka on ihan kouvostoliittolaisen näkösiä. Aviomies ei tiiä ja on ihan onnesa kukkuloilla ku on saanu vihdoin lapsia huusholliin.

Seuraa karmee draama kun aviomiäs yllättää kouvostoliittolaisen kaupparatsun kotoaan niitä ipanoita ihastelemassa. Marjukan elämä hajoo kappaleiks. Hirvee tilanne, mut miä en kerro tarkemmin, kehotan teit kaikkia vaa lukemaa tän kirjan ihan itte.

Siin onkii sitte kaiken hajoomisen jälkeen ihan aimo homma elämän uuelleen rakentamisessa.

Loistava kirja ja aika hurja elämäntarina. Lukekaa tää!

Luettu: 25.12.2013 Gili Trawangan, Indonesia

Vaimot kiipelissä (84/2013)

James Patterson & David Ellis: Guilty Wives (84/2013)


AAARGH. Paskaa Pattersonia taas. Oliks tää äijä itse asiassa koskaan kirjottanu mitään muuta ku köykästä kuraa? En muista enää.

Täs on neljä ihanaa ja kaunista vaimoa ketkä lähtee Monte Carloon piänelle lomalle. Vapaata ukoistaan ja sillai. Siä bailataan skumppa kuplien ja keikistellää pikineis ja hengataa kasinolla ja päästää kopaseen filmitähtee ja on niin upee bling-bling-meininki jossai huvijahdilla. Sit aamulla tulee polliisit ja pidättää koko akkalauman. Heitä syytetään ranskan presidentin murhasta, pressa on löytyny ammuttuna siitä jostai tienoolta ja wää-wää. Sit akat tuomitaan ja vankilas on kauheeta ja siä kidutetaan ja kaikkee. Yks akka sit pakenee ja ettii itekseen oikeet syylliset.

Hohhoijaa.

Luettu: 23.12.2013 Gili Trawangan, Indonesia

Sympoolien kanssa muhinointia (83/2013)

Dan Brown: Inferno (83/2013)

Tässä oli hyvä taustatarina, mutta toteutus oli paska. Oli ihan helvetin puuduttavaa luettavaa, joskin loppua kohden vähän herkes mielenkiintosemmaks. Tätä samaa danbrownilaista symboliikan kanssa muhinoimista... miuta rupiaa kyllästyttään.

Tarinan punain lanka oli et sellain supernero tiedemies suivaantuu ku myä tollot ihmiset ylikansotetaan maapallo eikä tajuta, että tällä tiellä ku jatketaan ni loppu on tuleva ja se ei ole kaunis oleva. Hänpä siis tirvasee geneettisen villisti leviivän viiruksen kehiin. Sitte on WHO ja sympoliikkaproferssori Langdon jotka koittaa päästä viiruksen kimppuun ennenku se vapautuu. Missään ei kerrota et miks tua nerokas tiedemiäs on jättäny sellasen sympooleihin perustuvan arvotuksen, jota seuraamalla ja ratkomalla pääsee ns. Ground Zeroon.




Pää punasena juastaan jossain italian ikivanhois pytingeis ja jauhetaan Danten Jumalaista näytelmää ja plää-plää.

No sori, kerron et lopussa se viirus enivei pääsee livahtaan yleiseen jakoon, koko ihmiskunta saa sen. Mut virus on vaa sellain joka tekee suurimmasta osasta ihmisiä hetelmättömiä, eli johtaa väistämättä väestönkasvun pysähtymiseen ja ajan kanssa jopa siähen että ihmisten määrä tulee rutkasti vähenemään. Mahtavaa, sellaselle ois tilausta kyllä.

Tää ei ollu niin huano ku Brownin surkein tekele Digital Fortress mutta aika väsynyttä shittiä silti. Miusta tää historian sympooleissa kieriskely on jo loppuunkaluttu juttu. Da Vinci Koodi oli tosi hyvä mutta soisin jo et toi rohverssori Langdon lopettais ton tulkittemisen ja ihmiskunnan pelastelun. Bruce Willis on niissä hommissa paljo seksykkäämpi.



Luettu 3.12.2013 Gili Trawangan, Indonesia

Perhedraamaa ja ihmissuhresoppaa (82/2013)

Kissanpennun nimi on Heikki Silvennoinen.

Jodi Picoult: Vanishing Acts (82/2013)

En ookkaa vissii ennen tätä Picoultia lukenu lainkaan. Mutta tämmöin kirja oli hylätty regeipaariin ja regeipojat sitä siinä pyöritteli ja miä totesin et tänne se, ette tyä sitä kuiteskaa lue. En lukenu miäkään pitkään hetkeen, siitä on kuukausia kun tää kirja siirty miun lukemattomien kasaan. Nyt siihen sitte tartuin, ku miul on telkkarilakko ja keskityn viksumpaan tekemiseen, eli esim. kirjojen lukemiseen. Kun muutin elokuun eka päivä omaan huusholliin ni miul on nyt telkkari ja taannuin heti aivottoman zombien tasolle ja tölläsin vaan Crime Investigation -kanavan true crime -dokumentteja ja joltain kanavalta Frendien uusintoja ja sit kaikilta kanavilta kaikkia mahollisia kokkauskilpailuja. Kun rupesin näkee eroottisia unia Gordon Ramsaysta ni otin sen merkkinä siitä, että telkkaria on nyt kattottu hiukan liikaa, saatana. Pihalla on tropiikki, ja miä vaan makaan neitsytkammiossani ja tuijotan hurmiossa Master Chefejä ja himoan Ramsayn piukeisiin pöksyihin.

Aijoo. Piti kertoa tästä Vanishing Actista eikä eroottisista akteista, joista haaveilen vaikken haluais. Joo.

Kirjan tarina: isä on kidnaapannu oman tyttärensä 28 vuotta sitte, ku tyttö oli 4-vuotias. Sen äitee oli ihan kauhee deeku, ni siks. Elävät onnellisna, kunnes menneisyys tavottaa, iskä lähtee polliisien kyytiin. Tytär on siis jo aivan aikuinen, jolla on omaki lapsi. Tytär on kasvanu naapuruston kahen pojan kanssa, joista toisen kanssa on tehny lapsen. Se toinen poika, se on vaan rakastanu, mutta rakastaa niin puhtaasti ja romantillisesti, että väistyy vaan, omasta onnestaan tinkien, jotta kaikkien ystävyys säilyy. Joo.

Tarinaa etenee kronolookisesti sillai, et vuoronperään jokainen kertoo omasta näkökulmastaan kui hommat etenee. Samalla toki muistellaan menneitä ja avataan niitä mörköjä sieltä vuosien takaa. Yhtä ja toista ilmenee. Daa-daa jii än ee.

Aluks olin aivan liekeissä, mut sit ku aikansa olin tavannu rupes tökkimään. Tarina on hyvä ja hianosti kirjotettu ja kaikkee, mutta jotenki oisin ehkä suonu että ois vähän tiivistetty. Ja nää stoorin ihmiset jotka kertoo tätä tarinaa, ni jotenki kaikki on niin vitun analyyttisia ja hianosti asiansa ilmasevia, et meni vähän epärealistiseks. Jotenki liian semmosta hattaraa ehkä kuitenki.

Ihan kiva ja hyvin viihyin, mut vähä alko ällöttää koko paska.

Luettu: 23.11.2013 Gili Trawangan, Indonesia

Tyttöjen reppureissuopas. Iiik! Blingbling! (81/2013)

Chelsea Duke: High Heels And Head Torch - The Essential Guide for Girls Who Backpack (81/2013)

No tiäsin miä kyllä jo etukäteen että tämmöstä opasta lukiessa rupiaa vituttamaan. Mutta halusin silti lukea, ihan noin niiku malliks. Ja ohan miunki hyvä tietää miten tyttöjen pitäis reppureissata. Josko se sitte tämmösestä opaskirjasesta löytyis miulleki muutama vinkki kuinka olla neidinpi. Et sit sais vaik aisaa, jos osais olla enempi pimu, eikä mikää pihtaava mörkö vaan. Juu. Avoimella seikkailumielellä kirjan kimppuun!

Äh. Kirjan kohderyhmä on ehkä parikymppiset gimulit, jotka lähtee pitämään välivuotta rinkat selässä ja niien meininki on että matkustellaan, bailataan ja pannaan mahollisimman montaa eri kansalaisuutta edustavaa södee kundii. Joo. Opaskirja neuvoo kuinka valita mukaan lähtevät kledjut sillai et ne käy yksiin toistesa kans, ja et kui pitää olla mukana bailukengät kans vaikkei millään mahtuis ja koruja on oltava ja meikkejä kans ja hattu on hyvä olla jos tukka on likain, vaik hattu kyl pilaa kampauksen mut voi kätkee sit paskasen vookin sen alle. Neuvotaan myäs mistä löytää parhaiten petiseuraa (hostellien tms mestojen backpacker-baareista) ja et mitä kantsii tehä jos hostellin kimppahuoneen naapuripetissä jotkut köyrii ja miten löytää bileseuraa ja sillai. Äärimmäisen tärkeitä asioita kaikki.

Mahtavinta oli ohjeet kuinka puhua vieraille ihmisille. Oli valmiit repliikit ja kaikki. Että ensimmäinen askel: tervehdi ja kerro mikä siun nimi on. Askel kaks: tyyppi vastaa ja kertoo nimensä. Askel kolome: kysy mistä se o kotosin. Askel neljä: tyyppi vastaa ja saattaa ehkä kysyy mistä siä sitte oot. Jne jne jne. Tsiisös. Okei, itsehän olen epäsosiaalinen mörkö, mutta kyllä jopa miä tarvittaessa - ja halutessani -  osaan ihmisille puhua ihan ilman valmiiks kirjotettuja esimerkkejäki.


No joo oon kriittinen ja katkera ja kateellinen ruma vanha haaska, ku en jaksanu innostuu tästä. Oli seassa ihan oikeesti kivojaki juttuja ja hyviä vinkkejä ja kelpo stooreja reissuilta, mutta ku on aina vähän toisenlaiset intressit ollu matkailun suhteen ni ei tää miulle kyllä mitään tarjonnu. En usko, että tän luettuani nyt säntään ostaa blingblingii ja pakkelii, ja saan sen jälkee yhtään sen paremmin aisaa ku tähänkää saakka.

Emmiä tiiä miks pitää olla reissuopas oikee erikseen pimuille. Niistä tamppooneista ja ripsiväreistä ja kimaltelevista sandaaleista ei niin paljo voi jauhaa että tämmöstä omaa opaskirjaa asia vaatis. Ku kuiteski se semmonen paikasta aa paikkaan pee liikuskelu, ja siä perillä oleminen, on niiku se matkailun ajatus, oli siull pöksyissä pilde tai kepexet.

Mutta varmasti semmoset oikeemmat tytöt tästä kirjasta tykkää ja saa täst paljo irti jos omaa reppumatkaa miettii. Miusta tää oli turhanpäivästä sontaa, mutta miä oonki tämmönen ymmärtämätön kiree paska.

Luettu: 21.11.2013 Gili Trawangan, Indonesia

Potterin jälkeen (80/2013)

Robert Galbraith (J.K.Rowling): Käen kutsu (80/2013)

Häripottereitten äityli J.K. Rowling on kirjottanu Robert Galbraith -salanimellä dekkarin.Onnistunu salaisuus, ku ihan kirjan takakannessa jo kerrotaan et kenest on oikeesti kyse.

Lähin lukemaan hyvin epäluulosena ja oli ennakko-odotuksena, että pakko olla paska. Rowling kirjottaa Pottereita, piste. Ei mistää magiamaalimasta noin vaa kulkaa ruveta jotain dekkarinpaskaa suoltamaan, se ei vaan käy.

Mutta tämähän oli valtavan hyvä! Olen liäkeissä! Haluun lukee lisää tätä! Heti! Räyh!

On sellain yksityisetsivä, Cormoran Strike, jolla on elämä ihan solmussa. Raha-asiat ja parisuhre ja kaikki ihan vituillaan. Toinen jalkaki puutuu ku on sodassa käyny sillai. Sille tulee sitte yks päivä töihin sellain nuar pimu Robin. Ja sitte tulee hyvin maksava asiakas.

On nimittäin semmoin sikakuuluisa supermalli tömähtäny luksuslukaalinsa parvekkeelta yks yä alas ja kuali siihen. velipoika ei usko itsariks, vaikka kaikki muut uskoo. Palkkaa salapoliisi Striken selvittämään mitä oikeesti tapahtu. Ja Strikehän selvittää, into piukassa jeesivän uuen sihterisä avulla.

Tarina on hyvä ja juanenkäänteet oivia ja syyllistäkää en arvannu itte.

Parasta oli kuitenki loistavat henkilöhahmot, etenki se salapoliisi Strike. Ja jotenki se ja se sen uus sihterripimu Robin, ne on hyvä pari ja toimivat kimpassa mainiosti. Heistä haluan lukee lisää ja onneks kirjan liäpeessä sanotaaki, että tää kirja alottaa sarjan. Lisää on siis tulossa, jihuu!

Luettu: 19.11.2013 Gili Trawangan, Indonesia

Nesseri ja Mankeli (78-79/2013)

Håkan Nesser: Komisario ja hiljaisuus (78/2013)

Öööh. Ärsyttävä kirja. Hyvä tarina, uskonlahkohommaa ja raakoja murhia, mutta tekstin tyyli otti aivoon.

"...oli kai helppo juttu seuloa valkoisesta valheesta esiin retroaktiivinen totuus."
Anteeks, mikä? Retroaktiivinen totuus? Mitä?

"...kuivasia huolellisesti otsansa epäilyttävään nenäliinaan."
Okei, otsansa huolellisesti kuivaaja on komisario, mutta että hänen nenäliinansaki on epäilyksen alainen?

Ja tätä meininkiä. Miä en jaxa.

Lisäks kirjassa ei missään selkeesti kerrottu että missä kaikki tapahtuu. Kummallisia kaupunkien nimiä ja muuta, mutta en saanu käsitystä ees että missä maassa ollaan. Yhessä sivulausessa mainittiin jotain joka viittas et oltais Puolassa mutta tiijä sitte.

Luettu: 16.11.2013 Gili Trawangan, Indonesia

Henning Mankell: Tanssinopettajan paluu (79/2013)

Mahtava Mankeli! Täs oli natseja! Natsit on aina jänniä ja miälenkiintosia. Lisäks oli hyvä päähenkilö, sellain poliisi joka sairastuu syöpään ja on siitä ihan paskana ja sit luonteeltaan semmonen sulkeutunu mörkö. Sen entinen työkaveri, eläkkeellä oleva polliisi, on muuttanu johonki huitsun korpeen erakoks ja löytyy sieltä tapettuna. Se on ruoskittu hengiltä. Asiaa! Syäpänen poliisi on sairaslomalla ja oottaa vaan et alkais hoidot ja aikaa tappaakseen lähtee sinne käpykylille pohjoseen ottamaan selvää et mikä sen entisen työkamun tappo. Jälet johtaa natsisaksaan ja sodanaikasiin tapahtumiin siellä. Toinenkii murha kohta tapahtuu ja kaikenlaist kummallist.

Ihanan paksu kirja, miälenkiintonen juani, hyvät henkilöt ja hianosti kuletettu tarina, eikä suomentajakaan oo menny sössimään. Mainio, viihyttävä teos. Tykkäsin.

Luettu: 18.11.2013 Gili Trawangan, Indonesia

Laitapuolen kulkija kiipelissä (77/2013)

Karin Alvtegen: Tuntematon (77/2013)

Puuduttavan paskan jälkeen olipa ilo saaha hyvä kirja luettavaks. Ja viä suamenkiälinen, aiiiijettä. Kaveri nimittäin tuli Palatsini vierastiluksille lomailemaan, ja toi tullessaan pinon lukemista. Arvostan! Arvostan niin että sattuu!

Tämmönen Karin Alvtegen on miulle aivan uus tuttavuus, en oo ennen lukenu. Tuntematon ei ole mikään huikea mestariteos, mutta varsin sujuvasti kulkeva tarina yhteiskunnan ulkopuolelle syrjäytyneestä naisihmisestä, jota epäillään palottelumurhista. Epäillyks hän joutuu kun kävi sellanen klassinen "väärään aikaan väärässä paikassa"-tilanne.

Ala siinä sitte miettimään, että mikäs nyt neuvoks, kun ei oo koskaan saanu yhteiskunnalta muuta ku paskaa niskaansa ja luottamus viranomaisiin on täysin pakkasella. Tukijoukkoja ei ole, oma perhe on varakas mutta ovat hylänneet jo vuosia sitte, ei oo mitään tahoa minkä puoleen kääntyä. Lööpit huutaa kuvan kera että hullu silpoja on hän, eikä kukaan ees mieti vaihtoehtosta syyllistä. Kiipeli on tosiasia.

Sattumalta Sibylla, se on sen naisen nimi, kohtaa sellasen 15-vuotiaan pojan, joka on ehkä ensimmäinen ihminen vuosikausiin joka luottaa ja auttaa, vaatimatta siitä korvaukseks rahaa tai pildee. Pojan avulla Sibylla pääsee juonesta kii, alkaa seurata johtolankaa, ja löytää oikean murhaajan.

Onnellinen loppu. Jee.

Miä olen itte muuten miettiny et pitäs kokeilla kirjottaa mysteeridekkaripaskaa, ihan sillai huvikseen ja vähän vitsinäkin ehkä. Siitä vois vaikka tehä uuen plokin ja kirjottaa sitä sinne sillai jatkokertomuksena aina ku jakselee. Kun oon niin helvetisti lukenu tän alan kirjoja, kaikki kliseet on hallussa. Ja oishan se hauska kattoa ja nähä viekö miun mielikuvitus mihinkään, ensimmäistä spektaakkelimaista, mahtavaa lukua (joka miulla on jo olemassa) pitemmälle. Jäänpä pohtimaan asiaa!

Luettu: 14.11.2013 Gili Trawangan, Indonesia

Syrämmen asia (76/2013)

Dean Koontz: Your Heart Belongs To Me (76/2013)

Dean Koontz, tunnetaan piireissä myös salanimellä Dean R. Koontz, on myöskin kirjailija, joka välillä hutasee maaliin mutta useimmiten ei. Tämä kirja oli häneltä suorastaan riman alittava tekele, teennäinen, väkinäinen paska, jota lukiessa sain vahvoja visioita siitä, kuinka Kirjailija Koontz siä sulkakynä sauhuten kirjottaa niin tärkeenä ja väsää omasta mielestään nokkelaa juonenkulkua.

Oispa luettanu käsikirjotuksen miulla, ois saanu oikeeta palautetta ennenku päästää tätä kuraa painokoneisiin.

Kirjassa on IT-miljonääri Ryan Perry, jonka syrän sanoo tyäsopimuksensa irti ku jätkä on vasta 34. Syrän ilmottaa, että lähtö on tulossa, irtisanomisaika sellanen max. vuasi. Pitää löytää uus syrän sijoitettavaks Perryn rinnuksiin, tai loppuu temmellys.

Syränoireitten ilmaannuttua Miljunääri Perry alkaa kuulla omiaan ja näkeekii omiaan ja rupee paranoidiks ja vää-vää. Saa uuen syrämmen ja elämä on sen jälkee vuoden aika mallikasta,. kunnes alkaa taas kummaa rapsutusta kuulua ikkuinoiren takaa ja kummia tapahtuu. Hän näkee outoja unia ja saa viestejä tuonpuoleisesta ja mitähän vielä.

Emmiä jaksa enempää juonesta ees selittää, sitä oli niin paljo ja sellasta rönsyilyä joka suuntaan. Kirjailija Koontz on selkeesti ollu sillai et "eka mä olin et mä kirjotan yliluonnollista, mut sit mä olin et mä kirjotanki elintehtailusta ja sit mä olin et mä laitan viel vähä ihmissuhdepaskaa sekaan ja oho nyt en keksi mitä kirjottasin ni laitetaan päähenkilö nukkumaan ni voin kirjottaa mitä tahansa psykedeliaa ku menee unien piikkiin".

Lopussa miljunääri kaiken mysteerin ratkottuaan lahjottaa pois koko tsiljardien piljardien omaisuutensa ja muuttaa johonki vammaisten lasten orpokotiin pesemään koiria. Okei.

Luettu: 13.11.2013 Gili Trawangan, Indonesia

Murhan jöpöö settii (75/2013)

James Patterson: Cat and Mouse (75/2013)

Varsin hyvä sekopäämurhaajakirja tämä Cat and Mouse. Tässä on tavallaan kaks tarinaa, eka hullu murhaaja päästää vimosen kylmän pierunsa jo kirjan puolivälissä, ja sitte keskitytään seuraavaan sekopäähän. Arvostan!

Patterson on kirjailija, joka välillä onnistuu ja kirjottaa hianoa shittiä, mutta se taitaa myös kelvottoman kuran tuottamisen. Esim. hänen ns. Women's Murder Club -sarjan kirjat on kaikki ihan kamalaa sontaa.

Luettu: 5.11.2013 Gili Trawangan, Indonesia

Sikiöitä vanhuksille (74/2013)

Siin on Hietsu ja Seek ja kirja

Tess Gerritsen: Life Support (74/2013)

Varhaisempien aikojen Tess Gerritsenit on aika paskoja. On sairaalamiljöötä ja romanssitoimintaa. Sitte myöhemmin ku Gerritsen alko kirjottaa rajuja murhauskirjoja, ni hänestä tuli lukukelposempi. Oon lukenu hirveen kasan Gerritsenin murhauskirjoja, misä seikkailee Jane Rizzoli ja Maura Isles. Heist on tv-sarjaki näemmä olemassa, pyörii ainaki jollain miun tsiljoonasta tv-kanavasta. En oo kattonu, en jaksa. Mutta mieluusti luen.

Tämä Life Support on kuiteski sitä varhaisempien aikojen Gerritseniä. Sairaalahommia, romantiikalta ei vältytä, mutta ei tää aivan paska ollu. Tohtori Toby Harper tyäskentelee sairaalan ensiavun yävuaroissa. Sil on kotona altzhaimeroitunu äitimuari, ketä se vahtii päivät ja yät sitte paikkailee ihmisiä sairaalassa. Ei siihe sekaa sitte oikeen muuta elämää mahu, ei ole miästä, on vaan päiviä samanlaisia, töihin-kotiin-töihin-kotiin.

Ensiapuun tuuaan yks yä sekava vaari, joka katoaa saman tien. Kohta tuuaa toinen yhtä lailla sekavuustiloissa oleva kääkkä. Toby alkaa selvittää asioita ja hiffaa et molemmat asuu samalla asuinalueella, sellasella missä asuu vaa elämän ehtoopualella olevia ihmisiä. Plaa plaa, satuu sitä ja tätä, salaliittoa ja käpistelyä kulisseissa, komea kuolinsyytutkija, murhia, raskaaks väkisin laitettu lapsihuara, sikiöitten sadonkorjuuta vanhusten aivoihin, elävältä hautaaminen ja lopussa suudelma. Uuh.

Ihan kiva oli, muttei mitenkään erityinen tahi mieleenjäävä.

Kauheeta kyl tää ikääntyminen. Tää on aivan perseestä. Mulle kans jotain sikiöruiskeita kiitos. Ikuinen elämä ja vetreys, kiitos.

Luettu: 2.1..2013 Gili Trawangan, Indonesia

Iiiik mainoksia

Jos ei siul oo adblokki käytössä ni näjet ehkä että plokiin on tullu pari mainosta.

Persaukisena maailmalla ku olen ni kaikki keinot käyttöön lisäropoisten hankkimiseksi. Kaveri vinkkas tuommosesta TradeDoubler-hommasta, sitä testaan nyt sitte.

Jos tilailet kirjoja Akateemisesta tai Suamalaisesti ni klikkaa noita mainoksia täältä. Ja kas: miä saan hitusesti nuudelirahaa!

Kiitän.

Nyt reppu jupiset (73/2013)

Emily Barrr: Backpack (73/2013)

Reppureissaaja, turisti, travelleri, nomadi ja samsonite meni ääsiään. Kuka voitti?

Tämmösen Backpack-kirjan toi Toveri Vähis kun kävi kyläilemässä. Sanoi jo etukäteen, ettei tiiä oliko kirja hyvä, ihankiva vai paska. Samaa pohdiskelen itte nyt kun oon tuon loppuun lukenu.

Tarina lyhyesti: lontoolainen bilehile Tansy on pääosassa. Hänen äiti on ollu alkkis. Äiti kuolee, Tansy herää hautajaisten jälkeen sairaalasta ku on vetäny ittesä kokkelilla ja viinalla kunnon sfääreihin. Elämän pitää muuttua, Tansy tuumaa. Poikaystävän kanssa siis ääsiään perintörahoja mälläämään. Poikaystävä peruu viime minuuteilla ja Tansy on ihan mäsänä ku joutuu lähtee yksin. Tansy on sellain vitun rasittava biaats joka pitää itteään vähän muita parempana, ja on suoranaisen ilkee vittupää vähän kaikille. Vaikka painelee reppu selässä pitkin banana pancake -reittejä Vietnamista Laosiin ja sillai, ni EI, EN OLE REPPUREISSAAJA, mulla ku on kalliit merkkivaatteet ja kaikki. Kohtaa ihanan miähen, of koors, ja valaistuu ja alkaa tajuta. Reissun aikana pitkin ääsiää joku tappaa plondeja brittipimuja. Sarjamurhaaja kehissä.

En kerro enempää, jos joku haluaa lukea tän. Mutta aika aikasessa vaiheessa itte arvasin kuka murhailee. Okei.

Ihan nasta juani oli, ja stoori näin ääsiänmatkaajalle toki oli kiva luettava, juoni kulki sujuvasti ja ajoittain oli hauskojakin juttuja.

Joku tässä kuiteski koko ajan vähän vitutti. No, ihan sama, evvk.

Jännä kuiteski toi kauhee tärkeily sen suhteen, että mihin matkustelijaryhmään sitä ittensä laittaa. Kaikista porukoista on toki helppo vetää aika rajuja karikatyyrejä. Reppureissarit on persaukisia rastatukkasia hippejä, jotka vetää ganjaa ja on niin olevinaan, vaikka joka iikka vetää sen Vang Viengin tubeilun ja Thaikkulan fullmoonpartyt ja Balin surffikurssit ja Gilisaarten sienipirtelöt. Turisti on vähän yksinkertanen pakettimatkailija, joka on hiukan hätääntyny kaikesta, tuo mukanaan ruisleipää eikä puhu kieliä. Samsoniteporukalla on rahaa ja antavat sen näkyä. Nomadit on kodittomia vastuunväistelijöitä, jotka luimistelee jossain huitsunkuusessa. Travelleri... mikäs vittu se nyt sitte onkaan? Se on kai sit se sellanen joka matkustaa helvetisti, osaa olla, ei tee siitä numeroa.

Mikähän miä nyt sitte oot? Paskan väliä tittelillä. Onnellinen olen täällä missä olen.

Luettu: 25.10.2013 Gili Trawangan, Indonesia

Hyppel! (72/2013)

Kuvan kissanpentu painaa paljon vähemmän kuin 700 grammaa. Mutta  hän hyppii hyvin!

Tuomas Kyrö: 700 grammaa (72/2013)

Hulvaton Tuomas Kyrön kirja pituushyppäyksestä. Eikö kuulostakin kiehtovalta? Täs on sama meininki, hitusen, kuin Miika Nousiaisen (se mies on nero!) Maaninkavaarassa. Aihe on siis urheilua, joka ei miuta juurikaan kirjallisuutena, eikä oikeen muutenkaan, kiinnosta (paitsi sit jos ne alkais pelata jalkapalloa älästi!). Mutta kun asiasta kirjotetaan kuten Kyrö tahi Nousianen sen tekee, niin kirjat on silkkaa ahmintakamaa.

On se muuten sillä lailla, että sieltä Mordorista tulee maaliman parhaan musiikin lisäks myäs ihan vitun mahtavaa kirjallisuutta. Mutta mikäs ihme se on, meil on maailman hienoin ja taipuisin kieli.

Luettu: 20.10.2013 Gili Trawangan, Indonesia

Läckberg rulaa! (71/2013)

Camilla Läckberg: Majakanvartija (71/2013)

Kaikenlaisen paskalukemiston jälkeen meinasin tikahtua intoon ku pääs pläräämään Läckbergiä. Oon hänen kolme ekaa lukenu, sit välistä puuttuu nelososa ja nyt kaveri toi miulle tän vitosen. Ai jestas mitä herkkua! Valtavan taitavaa juonenkehittelyä ja sellasta kerrontaa, ettei kirjaa malttais käsistään laskea. Ku on PAKKO tietää miten tässä oikeen käy ja miten kaikki rinnakkain kulkevat tarinat lopulta liittyy toisiinsa ja kuka on murhannu ja kenet ja mitä hä. Huikiaa!

Ai lav Läckberg!

Jos joku ei oo näit viel lukenu ni suosittelen painumaan samantien kirjastoon tahi kirjakauppaan ja ottamaan koko satsin kerralla haltuun.

Luettu: 15.10.2013 Gili Trawangan, Indonesia

Ihanan neitseellinen rakkauskesä (70/2013)

Melanie Milburne, Trish Morey, Sara Craven, Amy Andrews: Ihana Kesä (79/2013)

IIIIK! Aitoo harlekiinishittiä! Miten ihanaa! Oikeen hekumallista luettavaa, avot! Tässä paskajärkäleessä oli neljä tikahduttavan romantillista tarinaa. Miun aivot meinas kualla. Kerron teille nyt omin sanoin jokaisen tarinan. Istukee alas ja lukekaa.

Melanie Milburne: Riitasointuja
Ollaan sairaalaympyröissä. Tulee uus ylilääkäri, joka on veretseisauttavan komee ja jonka syvänruskeissa silmissä on kiihkeä katse. On lääkärivosu, joka tekee jotain hömppätutkimusta koomapotilailla.  Veistoksellisen sileän leuan omaava  uusi ylilääkäri ei hyvällä kattele jotain halausterapiaa ja tekee asian tiettäväks. Mutta alusta saakka vosun ja päivettyneen ylilääkärin välillä kipinöi valtava sekshuaalinen jännite ja lääkärivosu yhtenään yllättää ittensä tuijottelemasta noihin pohjattoman syviin suklaaruskeisiin silmiin. No sänkyyhä siitä päädytään, intohimolle ei voi mitään ja lääkärivosu luovuttaa neitseellisen kansallisaarteensa ylilääkärin pitkäsormisiin käsiin. Jotain onkelmaa kuiteski yhtenään tulee, ne kuuluu asiaan, mutta rakkaus voittaa ja lopussa kositaan.

Trish Morey: Sadusta totta
En muista tästä muuta ku että komean päähenkilön nimi on Diablo. Ja lopussa kositaan

Sara Crave: Italialaiset leikit
Nyt kehiin heitetään kreivi italiasta ja köyhä brittityttö.Neitsyt tietysti, koska tosirakkauressa neito on koskematon, mies kenties häntäheikki, siihen saakka kunnes tuntee sisimmässään outoa zäpinää kohdatessaan kainon neidon katseen. Lopussa kositaan.

Amy Andrews: Panoksena elämä
Nyt jännän äärelle! Komea sharmikas sotilas, joka on jo lähes nelikymppinen setä ja sitte parikymppinen naivi pimatsu. Ovat olleet suhteessa mutta miäs on dumpannu ja läks jonneki kriisialueille avustushommiin. Pimu painelee perässä ja kohta kapinalliset kaappaa ja kiipelissä ollaan. Kuolemanpelon keskellä kyllä suuteloiaan. Lopussa kositaan.

Näin. Tämmöstä. Jestas mitä paskaa.

Luettu: 14.10.2013 Gili Trawangan, Indonesia

Hynyisen paska (69/2013)

Jouni Hynynen: Paskapuhetta (69/2013)

Kaveri tuli kylään ja toi kirjoja! Jihuuuuu! Toi mm. Hynysen uusimman eli Paskapuhettaaaaaan. Olinki sitä jo ootellu, koska kyllähän miä kaikki Hynyset luen, oli ne miten kauheeta paskaa hyvänsä. Hynyset on vähä niiku pizzat ja seksi ja Kotiteollisuuren levyt, eli et vaikka ois huono ni ohan se kuiteski aika hyvä.

Tässä Paskapuheessa oli parasta kuvat. Pahoittelen.

Jutut oli sellasta perushynystelyä: piikittelyä ja sorkkimista ja ärsyttämistä. Ne ketkä ei tajuu, ottaa kaiken tosissaan. Niistä osa on sitä miältä et kaikki mitä Hynynen sulkakynästään pierasee ni on just eikä melkeen tismalleen pelkkää asiaa, kyllä se on kova jätkä, osaa sanoa just niiku hommat menee. Osa vetää herneet nersuun ja paheksuu, vittu tuommonen turjake, saatanan hippi, ettäs kehtaa arvostella meiän vyölaukkuja ja Vain Elämäätä. Sitte on yks varhaiskeski-ikänen kääkkä, joka ei oikeen oo kumpaakaan mieltä vaan vähä sillai et vittu että se jaksaa se Jouni.

Yhellä makaamisella luettava kepeä teos oli tämä. Finlandia-ehdokkuutta lienee turha ootella, mutta kyllä tän lukas siinä samalla ku tuskasta krapulahikeä huokosistaan pihalle työnteli.

Luettu: 10.10.2013 Gili Trawangan, Indonesia

Valioyksilöt porskuttaa (68/2013)

Kirjan päällä kiipeilevä valioyksilö on nimeltään Dimmu

Jonathan Kellerman: Survival Of The Fittest (68/2013)

On tämäkin ploki elossa yhä! Kyläkyläkyllläääähhhh! Miä en oo vaa kerenny lukemaan ja sitte ku oon kerenny ni oon nukahtanu noin puolen sivun jälkeen. On ollu kaikkee muuta tekemistä, TaalasmaanUllailua ja semmosta.

Mut enivei. Kellermanin ns. Alex Delaware -sarjan kirjoja oon lukenu aiemminki vaikka kuinka monta. Ne on hyviä. Alex Delaware on tsykolooki joka jeesii poliisia kaikenlaisia kiperis mysteereis. Täs kirjas joku lahtaa erilaisia vamm... eiku... semmosia ns. rajoitteisia ihmisiä. Sitte tutkitaan ja päästää sellasen porukan jäljille jotka on sitä mieltä et epäkelvot ihmisyksilöt pitäs lopettaa, ei semmosiin piä tuhlata resursseja. Että ikäänku ihmisrodun jalostusta vähän. Valioyksilöt saa porskuttaa mut jos on vähä kompurajalka tai jotai ni nirri pois vaan.

Valitettavasti en oo aivan varma miten tää kirja loppu. Ratkasun hetket oon lukenu, tai "lukenu", niin väsynees tilas et mitää ei oikee rekisteröityny. Höh. Mut oisko ollu et jotkuu poliisit oli kaiken takana? En oo varma, mutta sellanen kuva tulee mieleen nyt. Saattaa olla untakii kyllä.

Miulla muuten usein käy niin että kirjan tarina jatkuu miun päässä siinä kohin ku oon laittanu kirjan pois ja sammuttanu valot, ja oon melkee jo unessa mut en ihan kuitenkaan. Joskus pitää sitte kunnolla tajuissaan ollessaan palata kirjas muutama sivu taakse päin ja tarkistaa et mitä oikeesti tarinassa tapahtu ja mitkä oli miun unihuurusen mielikuvituksen omaa tuotosta. Jännä homma.

Luettu: 6.10.2013 Gili Trawangan, Indonesia

Miljardien jeesustelu (67/2013)

John Grisham: The Testament (67/2013)

Miä tykkään Grishamin kirjoista, yleensä. Tämä The Testament oli kuiteski vähän jotenki... ääh. Liikaa jeesustelua ja liian vähän ovelaa lakitupasälää.

Äkäin vanha miljardööri tekee ylläritestamentin hetkeä ennenku hyppää parvekkeelta ja kualee. Jättää koko miljardien piljardien megaomaisuutensa tyttärelleen, josta muu suku ei oo koskaan kuullukaan. Tytär on lähetyssaarnaajana jossain eteläameriikan syvimmässä viidakossa eristäytyneen intiaaniheimon tykönä. Tytärtä ei rahat kiinnosta lain, muu suku sen sijaan törsää minkä kerkiää, kun ne luulee et kohta laukee testamentin myätä rikkaudet.

Viidakkoon lähtee justiisa viinahuumevierotuksesta tullu lakimies ettimään sitä perinnön saanutta tytärtä. Plaa plaa plaa, rukoilua ja jeesustelua ja lopussa rahoilla tehään pelkkää hyvää. Ollaa lakituvassakin toki mut jotenki se jää sivuseikaks.

Ihmeelliin Grishamin kirjaks tämä. Lukihan tän ihan noin ilman hätää mutta jotenki tökki. Liikaa tommosta kirkollissontaa, sehän ei satanistille oikee uppoa sellanen meno.

Luettu: 7.9.2013 Gili Trawangan, Indonesia

Tsäkikollins (66/2013)

Jackie Collins: Lady Boss (66/2013)

Mitä tästä ny sanois? Perus-tsäkikollinsia. Halivuudissa ollaan, kaikki on kauniita ja komeita ja rikkaita ja meininki on juonittelevaa ja seksiä on. Uuh.

Tämän alan kirkkainta kuraa! Ei enempää sanottavaa.

Luettu: 1.9.2013 Sanur, Bali, Indonesia

Erikoinen kuvallinen kirja (65/2013)

Ransom Riggs: Miss Peregrine's Home For Peculiar Children (65/2013)

Erikoinen kirja, koska oli paljon kummallisia vanhoja valokuvia tekstin seassa. Kuvat kuitenki oli kirjotettu tarinaan ja ne liitty siihen olennaisesti, ni hyväksyn. Ku miähän oon sitä miältä että tarinat tarinoina, ku ollaan tämmöses romaaniskenes. Ja taiteelliset kuvakirjat tahi sellaset kuvitetut satukirjat on sitte asia erikseen. Herkästi veän herneen nekkuun jos on peruskirjaan ympätty jotain tuherruksia tai muuta ei-tekstillistä paskaa sekaan ikäänku tehokeinoks tai muuten syämään sivutilaa. Kert jos ei se juttu kanna ilman kuvia ni ei ne jotkuu taiteelliset tuherrukset sitä mikskään muuta.

Mutta täs kuvitukset pelas eli skulas eli toimi hyvin, koska jokaiselle kuvalle oli tekstissä selitys ja kuva aina jotenki vei asiaa eteenpäin. Lisäks kuvat oli hyvällä tavalla outoja. Ja oikeita. Kirjailija on niitä mettästäny tuttaviltaan, jotka nuahoo kirpputoreja ja kuolinpesiä ja mitä viälä ettimässä kummallisia vanhoja kuvia. Niitä on sitte tähän kirjaan lainattu ja niistä on selkeesti inspiraatiota tähän outoon tarinaan kovasti saatu.

Ja tarina menee tälviisii:

Teini-ikäsen Jacobin isoisä on aina ollu kova tarinaniskijä, kertonu aina vaikka mitä jänniä juttuja kuinka on jahannu hirviöitä ja kuinka on asunu piänellä saarella ihmeellisten lasten kans orpokodis. Lapset ei oo ihan taviksia ollu, niil on jänniä voimia. Jacob on pistäny vähä puutaheinän piikkiin vaarin löpinät, kunnes vaari ottaa ja kuolee hämäris olosuhteis. Jacob löytää ruumiin mettästä ja näkee samalla vilaukselta jotain ihan omituista, ja pelottavaa. Pieni sekoaminen siitä seuraa. Lopulta Jacob lähtee ettimään vaarin lapsuuden orpokotia iskäsä kanssa - tätä reissua Jacobin terapeutti suosittelee, et saatais poika tokenemaan täl viisii, ku hän lähtee kattomaan seutuja mistä vaari on niin paljo puhunu. Ja ehkä Jacob sitte huomaa että satuilija oli vaari, ei siä saarella mitään ihmeellistä ole.

EIPÄ!

Seuraa aikamatkailua ja jännyyksiä ja tulee sitte hirviöitäkii siähe riasaks sitte. Asiat mänöö persiilleen, mutta Jacob huomaa ettei oo ittekään aivan normijätkä, on hälläkii piileviä outoja kykyjä. Ja niitä ny sitte tarttetaan ku hirviöt rupiaa mellastamaan ihmelasten kintereillä.

Tämmöst fantasiaseikkailuu tää oli, ei ihan miun ykköslukemistoo oo tän lajin kirjat, mutta tykkäsin tästä kyllä.

Seuraavaks laitan aivot narikkaan ja luen täysin luokatonta saippuapaskaa, sillä - terveisiä muuten Kota Kinabalusta! - kiinalaisen paskahotellini kirjahyllyssä oli tasan yksi enklannin kiälinen kirja. Sitä luetaan, mitä saatavilla on!

Luettu: 29.8.2013 Kota Kinabalu, Sabah, Borneo, Malesia

Paska Patterson (64/2013)

James Patterson & Maxine Paetro: Confessions Of A Murder Suspect (64/2013)

Laadukkaan Shreven jälkeen meinas pää räjähtää tän kirjan kans. Kerronnan tyyli oli niin köpö ja vituttava että sinänsä ihan kivat ainekset omaava stoori hukku tyystin paskaan tyylilajiin.

Tässä ikäänku sellane ihmelapsi kirjoittaa ja kertoo mitä tapahtuu sen jälkeen ku hänen vanhempansa löytyy kualleina ja poliisit epäilee huushollin jälkikasvua ja tää kirjan kertoja-pimu sit alkaa itte tonkimaan asioita. Tyylilaji on et "I will tell you, stranger..." ja "please be patient with me, friend" ja muuta paskaa. Sitte koko ajan annetaan ymmärtää et on vaikka mitä kreisei salaisuuksii mut "oh I just cannot go there yet" ja blah blah blah.

Perheen äiti ja iskä on ollu kontrollifriikkejä ja syättäny kakaroilleen jotain ihmepillereitä et kaikki on superlahjakkaita ihan kaikessa ja superterveitä ja super-sitä ja super-tätä. Normaalista elämästä ei tiatookaan. Vihjaillaan et ehkä ne lahtas sen pojan jota kerran suutelin ja tiäs mitä synkkyyksiä ois ku tohtis tarpeeks muistella, mut ku ei nyt tohdi.

Voi helvetti. Sit yhtäkkii ne ihmekakarat keksii et naapurilla on varmaan kuvamatskua siitä kuoleman yästä ja katos niin onki ollu piilokameroita huusholli täys ja siält heti löytyy dividii mis näkyy et äitee ja iskä teki yhessä itsarin.

Kirja loppuu sillai et varmaan pualet kaikesta jännästä mistä vihjailtiin jää auki. Pitkin kirjaa annettiin ymmärtää vaikka mitä, mut sit lopulta vissiin kirjailijatki kyllästy tähän paskaan eiväkkä jaksaneet ymmärtää antaa.

Ihan vitun sama, pääasia että tää paska loppu.

Luettu: 19.8.2013 Gili Trawangan, Indonesia

Hianoa Shreveä (63/2013)

Anita Shreve: Body Surfing (63/2013)

Pitkästä aikaa Anita Shreveä. Ihanaa! Hyvästi kirjotettua settiä, ei koskaan petä.

Tässä kirjassa tarina on yhtäältä sellanen suku-on-pahin-tyyppinen juttu, toisaalta semmonen et kaikkea se rakkaus teettääkii ja kolmaalta koruton kertomus kuinka elämä kuljettelee, halusi tai ei.

On kotiopettejattarena itteensä elättävä vielä nuari, alle kolmekybäin, naisihminen Sydney, joka on vähän rikki. Takana yks avioero ja sitte ku seuraavaks meni naimisiin ni aviomies kuali. Opettajatar opettaa yhen perheen vähän hidasta tytärtä. Perheen äiti on biaatsh, iskä on mukava, kaks vanhempaa, aikuista veljeä omanlaisiaan. Veljeksillä ei keskenään oikeen synkkaa, on kilpailuasetelmaa ja kaikenlaista siä menneisyydessä, joka on saanu veljekset varpasilleen toistensa suhteen. Ensikohtaamisella veljesten kans Sydney vetää yhestä pienestä jutusta omat johtopäätöksensä, jotka määrittää niin Sydneyn suhteet veljeksiin kuin Sydneyn tulevaisuudenki. Sydneyhän menee siis tyystin mettään määritellessänsä mielipiteensä veljeksistä. Se toinen sitte viättelee, viä jalat alta ja ku ollaan menossa naimisiin ni hääaamuna jätkä sitte kertoo että ihan vaan vittuillakseen veljelleen tässä ollaan, kato, ei hän tän pidemmälle tätä kuiteskaa ny lähe viämään et moi vaa. Jättää Sydneyn siähen sitte, ikäänku dumppaa alttarilla melkeen. Mahtava meininki, kova jätkä!

Se ois se toinen veljes ollu se kunnon miäs, joka tykkäs oikeesti ja kunnolla. Mutta nyt kävi näin.

Jälleen tarina ei mitenkään vauhdikasta kaahausta ole, kaikki tapahtuu jotenki hitaan ja rauhallisen olosesti. Shreven tavaramerkkityyliähän näemmä on sellanen et kirjassa ei sinänsä kauheesti äksöniä tartte olla, se "juttu" on enemmän semmonen taitava ja hiano tyyli kertoa ihan jopa ei-mistään silläviisii että lukija ei pitkästy.

Aina näihi tuppaa kuitenki joku opetus sisältymään, useimmiten jopa niin alleviivaten sinne rivien väleihin tuupattu, että jopa miun kaltanen puupää tajuaa. Tässä kirjassa opetus oli miun miälestä sellanen, että ensivaikutelmaan ei ihan aina pidä luottaa, ja että toinen tsäänssi eli mahdollisuus pitäs antaa.

Varmaan ihan totta. Miäki toki täs vanhemmiten, ku tiätynlaine  höperöityminen kuuluu muutenki asiaan, ni oon ruvennu vähän enemmän kuuntelemaan miun vaistoja. Miästen vaistoista en tiiä, mutta kyllä naisen vaisto aika usein tietää missä mennään. Mutta myännän että kun aika kärkkäästi vetelen johtopäätöksiä varsinki ihmisiin liittyvissä asioissa, ni aina en ihan oikiaan osu. Että jos heti kättelyssä päätän että tuon ihmisen kanssa en tod tule toimeen, ni myähemmin oonki hokannu et vittu tuohan onki ihan vitun hyvä tyyppi.

Mitä toisen mahollisuuden antamiseen tulee, se on kyllä tyystin tapauskohtasta. Kaikki ei sellasta ansaitte. Oppivatpahan sitte, saatana, kantamaan vastuun tekemisistään, sanomisistaan , panemisistaan tai muista sähellyksistään, ku joka mokaa ei painella villasella siihen vedoten että "ku tuo nyt vaan on tuommonen, ei se voi sille mitään". Kyllä vittu voi, jos pistetään voimaan, saatana.

Räyh. Olen paasannut.

Tiätääks joku muuten onks Anita Sherevä suomenneltu? Kiinnostas kuulla jos joku on lukenu suomennettuna et millasta oli. Meinaan  nää Shrevet on niin hianoa tekstiä että siinä saa suomentaja olla tarkkana että tekstin taso pysyy eikä lätsähä sonnaks jollain joluilla ja umpuiluilla.

Luettu: 16.8.2013 Gili Trawangan, Indonesia

Umpuilu ja realistiset aluspökät (62/2013)

Zadie Smith: Kauneudesta ( 62/2013)

Huokaus. Suomennettu kirja. Huokaus.

Rakastan suomenkieltä, se on maailman mahtavin kieli, siinä on niin mahtavia sanoja ja löytyy just tismalleen oikea sana kaikkiin tarkotuksiin. Suamenkiäli on ihanaa. Mutta miten sitä sitte niin usein törmää suomennettuja kirjoja lukiessaan kieleen, joka nostaa niskavillat pystyyn?

"Kevätloma saapui, umpuili rusottavana ja violettina omenapuissa, juovitti märän taivaan oranssein viiruin."

UMPUILI? Mitä helvettiä? Mitä on umpuilu? Mikä on ollu alkuperänen englanninkiälinen sana, sitä jäin taas miettimään ku kohtaan tämmösiä keksitynkuulosia sanoja. Niiku se miähen vehkeestä käytetty jolu, johon oon kahessa kirjassa törmänny, enkä oo siitä vieläkään päässy yli. Nyt sitte umpuilu. Helvetti soikoon.

Toisaalta, ehkä alkuperänen tekstikin on ollu paskaa, ja suomentaja on tehny minkä voi.

"Kiki kurkottui ylöspäin voidakseen suudella miestään. Howard veti pois vaimonsa pitkän hameen ja reilut, realistiset alushousut."

REALISTISET alushousut? MITÄ VITTUA? Millaset on realistiset alushousut ja millaset on sitte epärealistiset alushousut?

Muutenki tää kirja oli vähän sellanen tuskastuttava lukuelämys. Tässä on tarina kahesta perheestä ja miulle ainaki jäi ihan auki et mikä tässä oli pointti. Perheitten isät vihaa toisiaan, ovat saman alan professoreita ja jotain. Kumpiki käy vieraissa ja on sotkettu vähä jotain monikulttuurisuutta ja ja ja... emmiä tiiä mitä tässä nyt yritettiin.

Miusta tää oli paska. Ei siitä sen enempää.

Luettu: 10.8.2013 Gili Trawangan, Indonesia

Perheys, vaikeus ja öljymies (59-61/2013)

Ann Patchett: Run (59/2013)

Tää kirja oli sellanen "ihan kiva". Tarina perheasioista ja äidinrakkaudesta. Joo. Kyllä tän luki, hyvin kirjotettu ja kerrottu, mutta ei kuiteskaan sellasta mun kamaa. Naisten kirja, selkeesti.

Luettu: 25.7.2013 Gili Trawangan, Indonesia

Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys (60/2013)

Huoh mitä sontaa. Kirjailija on italialainen teoreettisen fysiikan tohtori. Älymies, siis. On kirjottanu tarinan, jossa on kaks traumatisoitunutta vaikeeta ihmistä. Ne tapaa ja ikäänku tykkää toisistaan mut eivät saa asialle mitään tehtyä. On niin vaikiaa kaikki ku muijalla on syämishäiriö ja vattassa iso arpi ku piänenä oli onnettomuudessa, ja jätkä on superälykäs numeroista tykkäävä mörökölli, joka on piänenä hukannu vammasen siskonsa. Kirjassa ei sinänsä tapahdu vittu yhtään mitään.

Tämmöset kirjat ärsyttää. On jotenki niin olevinaan, taiteellista ja kaunista ja oi niin herkkää. Suameks tarkottaa siis tylsää.

Luettu: 26.7.2013 Gili Trawangan, Indonesia

Paul Carter: Don't Tell Mom I Work On The Rigs, She Thinks I'm a Piano Player In A Whorehouse (61/2013)

Edellinen kirja oli tekotaiteellista soopaa, ni oliki hyvä lukea perään toisenlaista paskaa. Tässä ei ollu taiteellisuutta. Tämä on miästen kirja, jossa ollaan töissä öljynporauslautoilla ja kerrotaan ripuleista ja pyssyistä ja poikamaisesta kujeilusta.

Ois pitäny ehkä naurattaa koko ajan, teksti oli semmosta överiks vedeltyä huumorintapasta, vissiin. Mutta koska miul on tissit ja pillu ni en ollu yhtää samoil aaltopituuksil. Vaatinee kiveksiä tämmösten parissa viihtyminen.

Luettu: 28.7.2013 Gili Trawangan, Indonesia

Sekopäitten avioliitto (58/2013)

Gillian Flynn: Gone Girl (58/2013)

Tää kirja oli hyvä ihan loppumetreille saakka. Sitte se pilaantu. Jos loppu ois ollu toisenlainen ni avot.

Miähen vaimo katoaa kotoaan heiän viientenä hääpäivänä. Näyttää siltä että vaimo on viäty kotoa väkivalloin.

Kirjan eka osa kertoo tarinaa miehen äänellä siitä katoamispäivästä alkaen. Miähen kertoman perään on aina otteita vaimon päiväkirjasta heiän koko suhteen ajalta. On laitettu aina yks luku tätä hetkeä miähen kertomana ja sitte seuraava luku on joku merkintä ehkä vuosienki takaa naisen päiväkirjan sivuilta. Jännää. Heiän suhre näyttäytyy ihan toisenlaisena, riippuen siitä kuka siitä kertoo. Palaneen käry alko jossai kohin haiskahtaa rajustiki: onks asiat nyt kuitenkaan silviisii ku miäs niistä kertoo? Onks ne silläkääviisii ku vaimo niistä päiväkirjaansa avautuu?

Kirjan kakkososassa tehää heti selväks mikä on totuus. Totuus on aika jännä: uhrin viittaa ittelleen viritelly vaimohan on sekasin ku seinäkello, totaalinen psykopaatti ja juanikas perkele. Ei se aviomiäskään tyystin synnitön ole, kukapa olis, mutta vaimon vintti, se on pimeä, joskin kekseliäs.

Loppuratkasu kirjassa on ihan perseestä. Tai sitten ei, riippuu miten sen ottaa. Ehkä siinä kuiteski kaks kahelia saa just mitä ansaittee, eli toisensa.

Miä en kerro tarkemmin, lukekaa itte. Koska kyllä tää oli hyvä kirja, sellanen että oli pakko lukee, ja lukee, ja lukee, ja lukee, että sai selville et mitä vittua tässä nyt on meneillään.

Tykkään noin ylipäätään käsittämättömistä ihmissuhrekiemuroista kertovista kirjoista. Niitä lukiessa voi sitte ittekseen hymistellä ylevänä että on se vaan niin pal helpompaa kun ei noita pelejä pelaile. Sillä peliä, niitä ne ihmissuhteet - useimmiten ja hyvin pitkälti - on.

Tältä samaiselta Gillian Flynniltä oon lukenu aiemmin kirjan nimeltä Dark Places. Se oli sikahyvä. Aika hyvä tommonen juanen kehittelijä on tämä Flynn. Osaa pitää otteessaan ja rakentaa tarinoita jotka näyttää ens ehkä yhenlaiselta mut onki sit toisenlaisia.

Aijjjjjettä ku osais itte kans, kehitellä tarinoita ja juania ja tempoa päästään mielikuvitusmaailman seikkailuja, ja ku osais ne vielä kirjottaa kivasti ylös. Pitäs ehkä joskus ihan kokeilla, et lähtiskö jos vaan alottais. Että saisko sitä paperille muutakii ku et "oli synkkä ja myrskyinen yä...." tai et "all work and no play...." ja sitte heiluuki jo kirrrrves!

Luettu: 24.7.2013 Gili Trawangan, Indonesia

Satavuatiaan karkumatka (57/2013)

Jonas Jonasson: The 100-year-old Man Who Climbed Out The Window and Disappeared (57/2013)

Satavuotias kääkkä kipuaa vanhainkodin ikkunasta pihalle hetki ennenku alkaa hänen 100-vuatis-synttärikemu. Ei huvita juhlia. Kääkkä könyy bussiasemalle ja päättää ottaa hatkat. Joku liimatukka pyytää Kääkkää vahtimaan matkalaukkuaan sil aikaa ku käy vessassa, mut Kääkän bussi tulee ja Kääkkä lähtee matkalaukun kanssa kyytiin. Matkalaukussa onki vähä muuta ku kalsareita ja hammasharja, siä on 50 miljuunaa kruunua, huumerahoja. Koht on perässä niin diilerit ku vanhusta etsivät polliisitki. Seuraa seikkailu, ja sellaset ei oo Kääkälle uus juttu laisinkaan.

Juani on niiku siinä. Tarina sisältää paaaaaaljon enemmän. Kääkällä on menneisyys ja Kääkän elämä on kulettanu häntä ympäri maailmaa, kaikenlaisiin maailmanhistoriallisiin häpeninkeihin.

Tarina on vähä niiku komediaa, mutta ei mitään vitsailua. Mieleen tulee hyvin vahvasti Forrest Gump.

Tykkäsin tästä kyllä, mutta ei tää miuta sen enempää ravistellu. Viihyin kirjan parissa kuiteski kauheen hyvin, ajoittain hymyilyttikin. Sellanen lepposa satu tämä oli.



Seuraavaks haluisin jotain aivotonta murhaamista ja mysteeriä. Hmmm... mitähän tua sänkynpäädyssä kirjapinossa oikee on? Itteekii jänskättää. Meen tutkimaan!
 
Luettu: 20.7.2013 Gili Trawangan, Indonesia

Epäyhrenmukaisuuren taide (56/2013)

Chris Guillebeau: The Art Of Non-Conformity (56/2013)

Poseidonin siunausta, oi maakravut! Oon saanu äherettyä divemasterismin teoriakokeet alta poies! Se tarkoittaa, että nyt voin lukee muutakii ku sukelluskirjoja. Se EI tarkota, että oisin viä ollenkaa mikää divemaster. Hommat jatkuu, eikä lopu vissii ikiin, mutta nuo mälsät teoriat on nyt suaritettu.

Sukelluspuljun kirjahyllyä kävinki sitte heti ihan kiimassa ratsaamassa. Vein lukemiani kirjoja sinne pinkan ja nyysin mitä tahansa tilalle. Siältä tarttu mukaan mm. tämmöinen ns. elämäntaitokirja. Optimistinen olin kun siihen tartuin, semminkin kun olen ns. elämäntilanteessa missä koko paletti on ihan vitun sekasin. Perushommelit, niiku vaikka elannon ansaitteminen, on tyystin silkan naivin toivon varassa. Mutta siitä lisää min reissuplokissa.

Ennenku alan köhiin täst kirjasta ni otetaan puhelin käteen ja sieltä sanakirjaohjelma esille. Conformity on suameks että yhdenmukaisuus, kertoo miun kännykkä. Okei. NON-conformity tarkottaa siis epäyhdenmukaisuutta. Lähetää siis siitä.

Kirjan juani on ikäänku kertoa että elämän pitää olla enemmän ku sellasta perusduunia jonkun muun leivissä, sitä kasista nelijään ja sitte kerran vuodessa kesäloma. Ei piä olla sellain joka hyppää vaikka kaivoon jos muut menee eeltä ja sanoo et näin KUULUU tehä. Juu, hyvältä kuulostaa. Pitää myäs matkustaa, avartuu niiku näkökulma maailmaan. Pitää tehä asioita joista tykkää. Ei piä haalia materiaa ja on pyrittävä elämään sillä viisii että on hyvä fiilis ja elämä on niiku kivaa. Pitää elää niiku omaa elämää, sano muut mitä hyvänsä. Ja jos siä haluat poiketa siitä "normaalista" käsikirjotuksesta, joka on ikäänku normi jota kuuluis noudattaa, ni anna mennä, elä piittaa mitä muut sanoo.

Kyllä kyllä, samoilla aalloilla souetaan!

Kirja paasaa kyl aika paljo sellasia ittestäänselvyyksiä. Ainaki miulle ittestäänselvyyksiä. Että tee ittelles hyvä elämä eläkä oo ku joku apina häkissä ja orjana jossain paskaduunissa. Mutta seassa oli sen verta paljo sellasta kirjailijan henxelinpaukutusta et ku MMMMMÄ oon kattokaas hoitanu asiat tällee ja oon ollu 4 vuotta äfrikäs vapaaehtoistöis ja oon käyny yli sadas maas ja matkustan ja aion käyä kaikis maailman mais ja oon niin kova jätkä et oon kotonain missä vaan helvetin kirgiisian perämettässä ja mul on sata kivaa pisnestä pyärimäs ja mun plokis oli heti laakista tsiljoona kävijää ja vähäkö oon niiku hyvin nää hommat hoitanu. Ni sellanen alko vituttamaan, vaikka kaiketi siinä tavoteltii sellasta et kuka vaan voi onnistua, kattokaa, näimmääki onnistuin. 

Amerikan paskaahan tää kirja siis oli. Vähä sellasta saarnaamista, mikä liänee kuuluu tän kirjagenren tyyliin. Mutta varmaan tää myy ku häkä.

Oiskohan maailma, tai ainaki Mordor, jo valmis MIUN tekemälle sellaselle "elä tällee äläkä tollee"-kirjalle? Mietinpä sitä tässä nyt kyllä. Miulla ois paljonki sanottavaa. Ja saarnattavaa. Oikee sellaseen herätystoimintaan voisin ruveta.

No mut eniveis, vähän niiku samaa evankeliumia tässä Guilleböön kirjassa oli ku Timothy Ferrissin 4-hour Work Weekissä. Ferriksen tekele oli parempi, kattavampi ja jotenki kaikin tavoin pätevämpi. Tai sitte se vaan osu ja uppos enempi ku luin sen toisenlaises elämäntilantees. Tiijä häntä. Nyt kuiteski oon tavallaan jo tän kirjan sanoman eellä.  Sillälailla et miä elän jo sellasta uutta elämää, kaik entiin on taakse jätetty ja täällä piänellä indonesialaisella saarella viipottelen varpaat hiekassa ja oon ihan vitun onnellinen.

Kivaa täs kirjas oli muutama sellain ikäänku harjotustehtävä, jollasta ehotettii et kandeis jokaisen tehä.  Yks oli esmes sellain et kirjottaa oikee paperille et millain on niiku unelmien päivä. Ihan alkaen siitä ku herää ja aina siihe saakka ku nukahtaa. Ja siihe sitte mahollisimman paljo yksityiskohtia et mitä siä teet ja mitä syät ja kenen kans vietät aikaa ja mitä mikäkii hetki on meneillää. Sitte ku sellain unelmaelämän lukujärjestys on tehty, ni sit eiku askel kerrallaan pyrkimään sellasia päiviä kohti.

Moi Tsonidep! Täältä pesää! Tuu jo!

Miä oon miättinny tuota unelmien päivää nyt jonkun verran. Nykysestä en paljo menis muuttamaan. Miusta on kiva herätä heti siinä aurinkonnousun jälkee, huushollissa on kissoja, sitte lähen rannalle aamiaiselle, sitte suhaan fillarilla sukelluspuljulle, sitte sukeltelen, sitte tuun kotio, sitte kokkaan kissoille ruuan, sitte käyn suihkusa, sitte istun rantapaarissa, sitte meen nukkumaan. Jos tuohon lisäis sellasen et aamulla heräis Tonto-meikeissä olevan Johnny Deppin viärestä, ÄLÄSTI, ni täydellisyys olis just tismalleen siinä.

Nyt pitää siis vaan ruveta ährään elämää kohti Johnny Deppiä. Mistähä alottais? Laitanko sille vaa textarin tai jotai et kuule, jätä ne mallipimut ja näyttelijättäret, tuu ottaa tämmöin vetelä vanha paska. Ota riski ja rakastu rumaan!

Ja hei jos kiinnostaa tän Gilleböön horinat ni alottakaa tualt sen nettisivulta. Miettikää vasta sitte kirjan hankkimista.

Luettu: 13.7.2013 Gili Trawangan, Indonesia

Sukeltelu sitä ja sukeltelu tätä (55/2013)

The Encyclopedia of Recreational Diving (55/2013)

Joo. En oo ehtiny, jaksanu enkä kyenny lukemaan muuta ku sukelluskirjoja. Tämä ensyklopeedia löytyy (muun sälän ohessa) semmosesta tyhmännäkösestä olkalaukusta, jonka saapi vastaanottaa ku alkaa ähräämään ittiään dive masteriks. Sitä hommaa siis pusaan täs yhä. Hissunkissun homma etenee. Min reissuplokista voi tilanteen kehittymistä seurata  ja muutaki paskaa lueskella.

Kirja on kertaalleen luettu läpi, olipahan urakka, öbauts puolesta sisällöstä en tajunnu mitään, tai en vaan kyenny sisäistämään. Too much information monen asian kohalla, mutta varmaan tämä opus palvelee jatkossa jonkinmoisena hakuteoksena ja sellasena et tsekkaampa ton asian. Ja varsinkin kun dive master -hommelin teoriaosuuden tentin kakkososaan valmistaudun tässä kovasti ni tätä kirjaa joutuu hiukkasen välillä käpistelemään.

Mutta yks juttu meni jakeluun ku tän kirjan luin. Se oli yks simppeli lause joka vihdoin miulle aukas et mikä oikee on noien vuorovesien meininki. Et niiku mitä vittua ku välil ne tulee ja menee tos kohtaa päivää ja on noin rajuja, ja sit koht ne tulee ihan toises kohas päivää ja on ihan toista kokoluokkaa.

Jaan tän viisauden nyt teille: "The pull of the moon's gravity lifts the earth's oceans, causing the tides."

LIFTS THE OCEANS! Daaaa-aaa! Olisitte vittu heti sanonu!

No nii! Heti tuli visio että meret on niiku sellasta venyvää taikinaa, et sitte kuun vetovoima ikäänku isona kourana nappaa taikinasta kii ni taikina ei voi mitää, on vaa et no vittu nyt miuta vedetään taas pualeen nimmaan perkeleesti. Siks niiku välil miun Hiekkakikkareen ranastakii vesi katoaa, ku kuun iso koura kiskoo taikinan pullollee johonkii muuhun kohtaan, kunnes sitte ote kirpoaa. Sitte ku miä tiiän et maapallo ei mee sillee jäykkänä paskana tua tiukas asennos, vaan vähä kepottaa vinos akselinsa suhteen ja pyärii ja kiärii ja kuu kans siin ohes vetää jotaa rinkii maan ympäri ni välil se kuu ei oo täs just samas kohas samaa aikaa päiväst leipoos sitä pullataikinaa.

Että näin.

Luettu: joku päivä, en muista mikä, mut enivei kesäkuussa 2013, Gili Trawangan, Indonesia

Halkeaman kyntämistä (53-54/2013)

Sylvia Day: Bared To You & Reflected In You (53-54/2013)

AAARGH! Lisää naisille kirjotettua eroottista paskaa! Tän alan kirjat suorastaan vyöryy miun syliin, aivan pyytämättä. Vittu, ja minähän luen. Se on sentäs seksiä kuitenki, on hyvä aiheesta lukea ja noin niiku pitää teoriatieto ees ajan tasalla, jynöy.

Ja kyllä oli taas yllättävää juonenkäännettä joka sivulla. Koskaan en oo tämmöstä lukenu, paitsi kaikista aiemmin lukemistani naisten erotiikkakirjoista. Voi vittu. On taas maailman rikkain ja komein könsikäs jolla on täydellinen kikkeli. Ja sit on nuari pimu. No nyt molemmat on lapsena kokenu rankkoja ja ovat hajalla, et voi ihme sentään. Sit pannaan niin maan perkeleesti, mut heti perään akka saa aina jonku hepulikohtauksen. Millo löytää äijän yöpöyän lootasta kondoomeja ja sitte näkee ku könsikäs juttelee entisen heilasa kans. Hepulikohtaus! Erotaan! Ei pysty olee! Mut ai kauhee ku on tua tsektsuaalinen vetovoima niin raju et sit ku komee biljonääri yän hämäris tulee omil avaimil siun himaan ja hiukan hipasee ni se on samantiän aktin paikka, vaikka kui oli kriisit viä selvittämättä.

Viikon tuntemisen jälkeen he jo menee pariterapiaan, ku on niin vitun vaikeeta. Miäs on kontrollifriikki, muija hysteerinen. Miäs ei suostu avautumaan tunteistaan, ni kyllähän se terapiaa vaatii. Mut ne panee tosi paljon. Sormi käy kakkosessa, mut sen enempää täs ei oo kinkyilyy, peruskyntämistä lähinnä millo missäkii. Alle 5 orgasmin varvia ei heiän elämässä oo olemassakaan. Tokan kirjan lopussa miäs sit avautuu traumoistaan ja saa sanottua I LOVE YOU, ni sit akka rauhottuu ja kaikki on taas hyvin.

Muija kutsuu toosaansa koko ajan termillä "cleft" joka suomeks tarkottaa halkeamaa.

Nämäkin kirjat ois varmaan hilpeetä lukea suomennettuna. Siinä saa kääntäjä tehä kunnolla palkkansa eteen töitä ettei mee ihan huumoriks.

Mikä vittu siinä on, että nää kirjat on aina tätä samaa? Köyritään kyllä joo, mutta sit on koko ajan jotain tunnepuolen paskaa ja akka saa sätkyjä ku ukko ei avaudu eikä sano ai lav jyytä. Ja sit toi tollanen et miäs on sikamenestyny ja sil on helvetisti rahaa, mut on jotenki sisältä rikki, ni on oneglmaa, mut ans olla ku nainen pääsee siihe halkemansa kans häsläämään ni avot alkaa miäs muuttumaan ja siitä tulee tunteistaan lässyttävä nössö, joka pillahtaa itkuun orgasminsa jälkeen. Sekö se on meijjän akkojen tavote, että muutetaan se miäs, tehään siitä tunteellinen herkkä itkupilli? Mitä? Et vaikka jalat alta vei sellanen itsevarmuutta ja valtaa huokuva ihmemiäs, joka tietää mitä haluaa ja osaa sen ottaa, ni ei kelba sit kuiteskaa, pitää tehä hänestä sellanen halkeamasta riippuvainen hermokimppu, joka ei saa enää ees töitään kunnolla tehtyä ku akka vauhkoo jostain siin ympäril koko ajan. Tääkö on sitä sellasta fantasiaa jota myä ämmät ylläpidetää? Et otetaa ihan kelpo miäs, mutta tehää siitä sit toisenlainen aivan. Sitte ku se hyppii meijjän halkeman vinkasujen tahissa ja inisee tunteistaan ni onnenpäivät it is.

Miä en kestä. Voisko joku kirjottaa sellasen eroottisen kirjan, mis vaa laitetaa lihaa piiloon kaikenlaisil jännil tavoil, eikä hössötetä minkää tunteitten ja rakkauksien kans niin maan perkeleesti?

Luettu: 4.6.2013 ja 7.6.2013 Gili Trawangan, Indonesia

Dive Master Of The Universe! (52/2013)

Ton kissan nimi on Töpö, koska sen häntä on sellanen kippura onneton nysä.

Dive Master Manual (52/2013)

Kun yrittää tässä viä elämänsä ehtoopualella oppia uusia asioita ja lähtee vaiks dive master -koulutukseen, ni saa lukee ihanaa PADI-kirjallisuutta. Aijjettä!

Aivot meinas mätääntyä päähän välillä, mutta toisis kohis meni ihan pää solmuun ku asiat kävi vaikeiks, esmes niiku kaikki ihmisfysiologiat ja kaikenlaiset kaasujen käyttäytymiset kudoksissa ja ääääh.... on joutunu oikeen enklanti-suami sanakirjaakii välil näppäileen ku terminolookiaki huitelee ihan vitusti yli. Vaikka äheltämistä se oliki, ni tää mänyääli on nyt kertaalleen luettu läpi, kaikki kimurantit tehtävätkii on onnistuneesti tehty. Pitää tätä kuiteski täs viä tulevina viikkoina useasti selailla. Että sitte lopputentissä ei käy köpösti.

Erityisesti pidän PADI-propagandasta. Kaikissa kuvissa hymyillään pepsodentisti ja teksti on paikoittain pelkkiä itsestäänselvyyksien latelua. Tai sitte tämmöstä paskaa (ks. kuva alla). Voi jumalauta.

Kyllä kyllä, tämän luettuani suhtaudun ilman muuta ja ehottomasti kaikkiin ihmisiin sillä asenteella et jollei he jo oo, ni vittu heistä tulee, halusivat tai eivät, miun uusia parhaita ystäviä. Kaikki, aivan kaikki, mitä vastedes teen, tähtää vain ja ainoastaan uusien ystävyyssuhteiden luomiseen! Oli millanen taulapää hyvänsä, tahi vaikka joku leuhka vittuileva horoperse, I don't care, meistä tulee YSTÄVIÄ! Best friends foevaaaaaaaah! Iiiiik!

Tarvinneeko ees mainita, että olen jo saanut palautetta siitä etten oo tarpeeks sosiaalinen ja positiivinen. No shit? Silti, divemaster-hommeli on ihan vitun siistiä. Miä tykkään ja löyän ittestäin koko ajan ihan uusia juttuja, et oho, en vihaakkaa ihmis-asiakkaitten kans häärimistä ihan kauheesti.

Miusta tulee viä DIVE MASTER OF THE UNIVERSE! Graah!

Ja tuttuun tapaan tästä divemasterismi-aiheesta lisää puuduttavaa mesoomista miun reissuplokin puolella. Kliketi-klik sinne jos aihe kiinnostaa. Uu, sielläpä onkin jo suunnaton ruuhka, tämä asia kiinnostaa kiviäkin!

Luettu: 31.5.2013 Gili Trawangan, Indonesia

Eleetöntä tarinaa (51/2013)

Kuvan kissa on nimeltään Mini-Sosis (=Mini-Makkara), ja hän on erittäin kipiänä nyt kirjaplokkarin murjussa potemassa.

Robert Goddard: Fault Line (51/2013)

Kylläpä kesti tämän kirjan lukeminen. Hidas etenemiin ei ollu kirjan vika, vaan sen vika, et rupesin dive master -oppilaaks, eli sen tiimoilta miulla on ollu helvetisti muuta tekemistä ja lukemista ja läksyjä ja kaikkee. Ei oo ollu aikaa retkotella rantamakaamos lueskelemas jotaa miälikuvitustarinoita ku oon aamusta iltaan ollu sukelluspuljulla orjana ja oppilaana. Ja sitte ku on illalla ollu hetki aikaa, ni oon kerenny ehkä puali sivua lukee ennenku noutaja on nyppässy kohti Höyhensaarta (= Isla De Höyhen, hokaattekste?).

Fault Line oli hyvä stoori. Hyppeli 60-luvulla ja nykypäivässä. Kertoi yhen isohkon yrityksen asioista yritykseen liittyvien henkilöiden kautta. Ken onkaan siä kulisseissa juonitellu ja asioita haluumiinsa suuntiin johdatellu? Kas siinäpä arvoitus.

Kirjailija Goddard on miulle uus tuttavuus, en oo häntä aiemmin lukenu. Miä jotenki lämpenin, sillai positiivisella tavalla, Kirjailija Goddardin tyyliin kertoa tarinaa. Jotenkin tässä oli sellanen erilainen tunnelma, ku yleensä tämmösis dekkarijutuis. Päähenkilö oli kirjotettu jotenki aika jänskän eleettömäks, ja koko tarinahan kerrottiin ikäänku päähenkilön näkökulmasta. Eli tapahtumat aika sillai toteemalla tuotiin lukijalle, ei mitään erityisempiä tunnelmien nostatteluja ja liäkityksiä. Tyyliin että "siinä makasi ruumis luodinreikä otsassa". Piste. Mitä siitä sen enempää vaahtoomaan.

Aivan hyvä oli tämä. Mutta nyt pitää taas palata sukeltelukirjojen pariin. Niitä onki tuossa oiva pino työn alla, ei ihan äkkiä lopu pänttääminen, voin kertoa....

Luettu: 30.5.2013 Gili Trawangan, Indonesia

Reskjyyyyy! (50/2013)

Rescue Diver Manual (50/2013)

Rupesin sukelteluhommissa jatko-opiskelijaks. Rescue Diver -kurssi oli ikäänku seuraava askel matkalla kohti tekopirteetä sukellusopettajaa. Tähtäin ei ehkä niin tavotteellinen ees oo, mutta kurssi kerrallaan. Tämän kirjan luin kannesta kanteen. Oli pakko. Ja jopa kiinnosti.

Kyseisestä Rescue Diver-kurssista on uuvuttavan kattava tilitys miun matkaplokissa, klikkaa tästä jos kiinnostaa.

Luettu: 18.5.2013 Gili Trawangan, Indonesia

Elävä vire (49/2013)

Sori, en tajuu mikä tota kuvaa vaivaa

Harlan Coben: Live Wire (49/2013)

Coben on kirjailijana sellanen perusluotettava tyyppi: häntä sujuvasti lukee, hyvää tarinaa miltei aina, muttei sieltä mitään järin mieleenpainuvaa tavaraa koskaan tule. Sellanen oli tämä Live Wirekin. Kiva jännä juani ja hyvin kulki juttu ja jännät oli käänteet, mutta tän voi luettumaan unhoittaa vallan oitis.

Täs oli rokstarboja ja mafiatyyppejä ja tennistähtiä ja narkkareita ja kaikkee salamyhkäst kähmintää kulisseissa. Ei sen kummempaa. En muista enää tarkemmin.

Luettu: 15.5.2013 Gili Trawangan, Indonesia

Naisten porno (48/2013)

Tara Sue Me: The Submissive (48/2013)

Fifty Shades Of Gray -kirjasarjan vanavedessä vyöryy näitä sillai kivasti naisille kirjotettuja vähä kinkyjä seksikirjoja. IIIKKKKK! Nää on muodikas ja kova juttu ja näitä pitää lukee että pysyy menossa mukana. Perus-pilluseksihän on jo kauan ollu ihan silkkaa haukotuttavaa vaniljaa, vähintään kakkosta on rassattava, että sitä ees seksiksi kutsutaan. Onneks on nyt tullu nää kimkykirjallisuuden helmet, vai sanoisinko vallan että kinkykirjallisuuden persekuulat, vähä laajentamaan repertuaaria. Ei riitä enää pikkurillin livautus pakoputkessa, kyllä siinä on nykypänä oltava messisä vähintään poniraippa, käsiraudat ja litra liukastetta ku hommiin ruvetaan.

Jännä että tämmösestä pornahtavasta paskasta on yhtäkkiä tullu ihan salonkikelposta settiä. Mikä tahansa muumuussa ja aamutossuissa kuljeskeleva pirttihirmu voi näitä lukea sillai oikeen näytöksenomasesti vaikka ruuhkabussissa ja osottaa sillä lailla olevansa estoton ja ennakkoluuloton. Että naapuritki sitte näkee että lauantai-iltasin lottoarvonnan jälkeen se meijjän Vesa saattaa nopeen lähetyssaarnauksen lisäks vaikka vähän läpsästä leikillisesti, nii.

Joko Pirkka-nikseissä on ollu uusiokäyttövinkkejä sukkahousuille? "Voit kätevästi sitoa partnerisi patteriin vanhoilla sukkahousuilla" ja sillai?

Joo. No tämä "Tara Sue Me"-salanimen (eh he he että naurattaa tua nimi, on niin nokkela) kirjottama The Submissive oli melko justiisa Fifty Shades Of Gray, juonikin oli melko sama, mutta tässä henkilöt ei ollu ihan niin rasittavia ku Greyssa ja muutenki oli ehkä piirun vähemmän hermoon käypää settiä tämä. Mutta aika Greytahan tää kuiteski oli. Tuttu tarina, siis. On pökerryttävän komea sikarikas yritysjohtaja, jolla on rankka menneisyys ja joka ei halua suudella, vaan haluaa dominoia. On kiltti kirjastonhoitajapimu, joka haluaa alistua. Pimusta tulee johtajan submissive elikäs ikäänku orja. Tehään sopimukset ja sitte räpsitään poniraipalla pildeen ja laitetaan munaa suuhun ja tappia takapualeen ja homman pitäs olla tismalleen vaan tätä että yes, master ja sitte mennään. Mutta ei saatana, kun on naisille kirjotettua ns. pornoa, niin rakkaushan siinä saatana taas tulee pilaamaan kaiken. Voijjeetä ku sitä lapsena haavoittunutta yritysjohtajaa niin maan kovasti peloittaa antaa tunteille sijaa ja vaikeuksia tulee mutta ku sitte kuitenki... rakkaus! IIK! Sitte rakastellaan hellästi ja suudellaan saatana tuntitolkulla eikä tiatookaan mistään pervoilusta. Huakaus.

Miksei voia vaan hulluna kyntää ja räimiä raipalla niin että eritteet lentää, ilman jotain haukotuttavia tunnehössötyksiä? Sellanen kirja ois kiva lukee. Vois miunki sisällä sitte jotain ehkä herätä et ainii, SEKSI. Tai sitte ei.

Yllättäen tämäkin tarina on kirjatrilogia. Suattaapi olla että jatko-osia The Dominant ja The Training miun ei ole tarvis lukea. Dominant on tän ykkösosan tarina mutta nyt kerrottuna sen miähen näkökulmasta, ku tää Submissive oli sen kirjastonhoitajapimun piipitystä. The Training kai sitte kertoo siitä varsinaisesta kinkyilykoulutuksesta, jollasesta he tän ykkösosan lopussa sopivat et nyt ku rakastetaanki ni voiaan kunnolla ruveta tämmöseen S/M-hommaan aina viikonloppusin (perjantai klo 18 viiva sunnuntai klo 15 eletään S/M-suhteessa, näin he sopivat, muu aika ollaa niiku vaniljasuhe). Itse asiassa se The Training saattais olla ihan kihelmöittävääkin luettavaa, jos siin kunnolla mätetään, mut arvaan et siin on liikaa rakkautta ja salee tehään lapsia kans.

Äh. Iha sama. Seuraavaks haluun lukee jotaa perusdekkaripaskaa kiitos.

Luettu: 14.5.2013 Gili Trawangan, Indonesia

Elämä on ihme (47/2013)

(miusta maailman hienoin asia on kissanpentu)

Bill Bryson: A Short History Of Nearly Everything (47/2013)

Tämän kirjan nimi ja kirjottaja on miulla ollu luurin muistikirjaan tallennettuna jo varmaan kaks vuotta. Että ikäänku noottina ittelle että lue tämä joskus. Nyt sen sitte Balin lentokentän kirjakaupasta ostin. Ja luin.


Kirja on nimensä mukasesti lyhyt historia melkeen kaikesta. Lähinnä maailmankaikkeuden, maapallon ja ihmisen historia. Pikkujuttuja, siis. Helpollahan ne taittuu pokkarikirjaks ja sellaseen tarinankerronnan muotoon, että tyhmempiki ymmärtää.

Miä en vittu tajunnu puoliakaan. Solut ja atomit ja protonit ja vittu valovuodet ja alkuräjähdys ja vittu saatana viuuuuuuuuuhhhhh että meni yli miun ymmärryksen.

Mitä tästä jäi ns. lukijan vetävään käteen? Syvä hämmennys, käsittämättömän suuria lukuja, hassuja nippelijuttuja ja varmuus siitä, että myö ihmiset ollaan traaginen vahinko. Kirjan viiminen luku keskitty oikeestaa siihen, millasia tuhoojia myö ihmiset ollaan ja kuinka paljon on pahaa jo nyt saatu aikaseks, vaikka meiän taival täällä - maailmankaikkeuden kellosta katottuna -  ei oo kestäny vielä ku pienen hetken.

En yhäkään ymmärrä, että jos ens ei niiku siis ollu mitää, ni mistä vitusta tää kaikki sitte on tullu? Niiku.... MITÄ VITTUA? Noin niiku sekä universaalisessa mittakaavassa (joka on niin valtava ettei voi ymmärtää) että ihan maapallollisessakin mittakaavassa. Oi Esko Valtaoja, kerro miulle, väännä rautalankaa.

Nää on asioita, joita on mahoton selittää, vaikka kuinka yrittäis. Aivot menee solmuun jo pelkästään kun miettii asioita mein maapallolla, saati sitte jos vilkasee taivaalle ja alkaa kelaa avaruusjuttuja ni morjens.

Ootin että ku tämän ährään läpi, ni tajuan maailmankaikkeuden ja elämän synnyn, enkä enää oo se joka äkäsenä totee näihin keskusteluihin et pfffffffft, evoluutiota ei ole, myö ollaan ulkoavaruuden älykkäämpien olentojen labrakoe.

Sitä mieltä olen muuten edelleen, vaikka oon tän  kaiken lyhkäsen historiikin nyt lukenu.

Muutama kirjasta poimittu nippelijuttu tähä lopuks:

• Myä ollaan kaikki vaan läjä atomeja. Ja atomit on kovia kiärrättymään. Meis on siis kaikis melko varmasti biljooneja atomeja jotka on joskus ollu osa Shakespearee tai vaik Tsingiskaania. Valitettavasti atomien kierrätys on hidasta, joten noien kuuluisuuksien pitää olla historiallisia henkilöitä. Meis ei siis oo Elviksen atomeja viä kenessäkään. 
• Atomit on älyttömän piäniä. Jos puoli miljoonaa atomia seisois rivissä olkapää olkapäätä vasten, ni se rivi mahtuis piiloon yhen hiuksen taakse.
• Ihmisen solut uusiutuu koko ajan, mutta solusta riippuen vähä eri vauhilla. Joka tapauksessa, voiaan sanoo, et sius ei just nyt oo yhtään hippusta samaa ihmistä ku mitä siä olit 9 vuotta sitte. Joka solu on uusiutunu täl välil. Et tästä näkökulmasta kaik on nuaria koko ajan.
• Ikivanha historia, esmes niiku ihmisten kehittyminen jne, on melkosta arvailua ja sellasta luitten ja fossiilien tutkimista. Usein tutkijat joutuu tekee päätelmiä ei pelkkien luitten perusteella vaan myäs vähä sen perusteella mitä lähistöltä löytyy. Joku humoristinen tutkija onkii lohkassu et noin periaatteessa vois vetää sellasen johtopäätöksen et ennen muinoin kovimpia alkeellisten työkalujen valmistajia oli ilmeisesti antiloopit. Niitten luita ku tuppaa löytymään joka paikasta, ja joka paikan läheltä.
• Ajattelu vaikuttaa geenien toimintaan. Esmes: miähen parta kasvaa nopeemmin jos se kuumeisesti ajattelee seksiä jatkuvasti. Seksin miättiminen nääs lisää testosteronin tuotantoa ja sitä kautta kiihyttää parrankasvua. (Tämä muuten selitää erinäisiäkin asioita.... kirj.pist.merkl.)

Ja vielä ihan viimiseks lopuks vähän ajattelemisen aihetta:

"Nobody knows quite how destructive human beings are, but it is a fact that over the last fifty thousand years or so, wherever we have gone animals have tended to vanish, often in astonishingly large number"

"It's an unnerving thought that we may be the living universe's supreme achievement and it's worst nightmare simultaneously."

Että vaikka meille on kehittyny aivot, joilla voiaan ajatella ja sitä kautta voitais arvostaa tätä elämän ihmettä, sillä ihme se on, että myö ollaan kehitytty ja elellään tässä ja nyt. Mutta ei myä tajuta.

Se toivo tästä kirjasta kyllä jäi, että sitte ku myö ihmiset ollaan ryssitty kaikki ja maailma on tuhottu, ni ehkä tuonne jää vielä jokunen atomi johonki sykkimään ja kaikki alkaa taas uuelleen. Ja josko sitte ei evoluutio, jos sellasta olemassa on, sallis enää ihmisenkaltasen katastrofin kehittyä.

Kiitos ja kuulemiin.

  
Luettu: 13.5.2013 Gili Trawangan, Indonesia