William Nicholson: The Golden Hour ( 136/2012)
Ihmissuhrepaskaa. En tiiä oliko vika kirjassa vaiko miussa, mutta jotenki en päässy kyytiin millään. Tän kanssa painiessa miun elämä oli matkustelevaista ja suorittelevaista ja oli kaverikii käymässä joten keskittymiskykyä ei ihan kauheesti ollu.
Sheitshemän päivän ajan hillutaa samassa naapurustossa elävien ihmisten elämissä ja sitä kautta katellaa erilaisii elämii. Ihmissuhteet, nuo saatanan kiemurat, on tietysti se asia mitä tässä kaiketi kovasti pyritään tarkkailemaan.
Jotain sellasta pohdiskelua tässä koitti olla, et pitääks mennä parisuhteesee sellasen ihankivan kans ketä kohtaa on vähä jonkinlaist tunnetta muttei mitää spektaakkelii, vai pitäiskö kuitenkii ootella josko jotaa parempaa tulis kohille, sellasta joka räjäyttää sukat jalasta ja pistää pään pyärälle. Ja entäs sit jos ei tuukkaa ketää ja jää yksin, yhyyy?
Uskokaa kun tunnevammanen teitä nyt ohjeistaa: ihankiva voi olla ihan kiva, mutta sen kans saattaa kuolla tylsyyteen. Ja parempi olla iteksee ku et ährää minkä tahansa kans vaan siks et ku joku pitää olla ku muuten ei elämä oo niiku mitää. Paskanmarjat, miä sanon. Tai miullehan se on ihan sama mitä työ teette, mutta miusta ei oo kompromisseihin enää ikinä. Jos ei tuu sonnia joka viä todenteolla navetan taakse muilutetettavaks ni antaa olla, minen jaksa pelleillä minkään "menettelee"-tason nahjusten kans. Kiitos ja ugh, olen paasannut. Taas!
Luettu: 24.11.2012 Pulau Sapi, Borneo, Malesia
Jaycee Dugard oli se amerikkalainen tytsy, kenestä ihan Mordoria myäten kirjoteltii lehis tuos jokunen vuos sitte. Jaycee kidnapattiin 11-vuotiaana. Kouluun oli Jaycee matkalla, ku tuli pervo autolla, tuuppas lamautimella, pakkas tytön autoon ja ajo kotiinsa. Vei suihkuun, esitteli kikkelinsä et täs ois tämmöin ja pisti tytön sen jälkee sidottuna johonki takapihan vajaan.
Jaycee eli 18 vuotta sen kilipään ja kilipään vaimon luona. Sai jatkuvien raiskausten seurauksena 2 lasta. Elivät jonkinlaisena perheenä, vammasena sellasena, mutta kuitenki.
Vasta siis 18 vuotta kidnappauksen jälkeen, kun äijä oli jäämässä ns. poseen muista hässäköistä ni tällöin jo 29-vuotias Jaycee sai avattua suunsa ja kerrottua viranomaisille kuka hän oikeesti on.
Tää on asia joka piti miulla ns. montun auki kirjaa lukiessa. Miten ei tyyppi lähteny karkuun, pyytäny apua tai mitään? Vaikee tietysti ymmärtää, et millai on nujerrettu kaikki oma ajattelu jos on lapsesta saakka ollu vankina ja siin ohes aivopesty ja on ne omat pienet lapsetkii siellä ja sillai. Mut ku tilaisuuksia oli vaikka kuinka. Oli jopa internetti käytössä, reissuja kaupungille ja muutenkaan alkuvuosien jälkeen ei sitä missään kalterihäkissä kahlittuna pietty. Ni miten ei taistellu lainkaan vastaan?
No, tarinalla onnellinen loppu, vapaa elämä on menossa nyt, paha setä vaimoineen istuu vankilassa varmaan lopun ikäänsä, ja Jaycee puuhaa jossain säätiössä mikä jeesii perheitä jotka joutunu tuommosen kidnaappaushomman kans tekemisiin.
Tarina on mielenkiintonen, kirja sinänsä ei oikeen nappaa. Hämmentävästi oli aika tylsä opus saatu tämmösistä aineksista aikaseks. Vika saattaa jälleen löytyy lukijasta, kert oon ehketi lukenu ihan liikaa kaikkee murhaus-raiskaus-silpomis-sarjamurhaus-sekopää-kirjallisuutta, misä lentää suolenpätkät, ni tälviisii siivosti, joka tätin käsväskyyn sopivaks selviytymistarinaks, kirjotettu elämäntarina kävi vähä haukotuttaa.
Luettu: 25.11.2012 Papar, Malesia
Jens Lapidus: Luksuselämää ( 138/2012)
Aaaaahhhhhh, ihanaa hyvää mahtavaa vaihteeks! Lapiduksen loistavan rosmo-trilogian eli Stockholm Noir -sarjan päätösosa. Ai että! Ihan sikahyvä. Siä kaikenlaiset ja kaikenmaalaset mafiat sekä pikkurosmot hääräilee.
Nää on ihan sikahyviä ja Lapiduksen Jens on ihana. Jens, ai lav jyyyyyyyy!
Luettu: 27.11.2012 Papar, Malesia
