Rokit menyyyyt (44/2010)

Mietin vähän että onks siinä nyt tolkkua että keittokirjasta tulis kirjapojo, mutta kyllä Ilveksen Rokkimenut on sen verran sisällöllinen teos, että kyl siitä saa pisteen ottaa. Mukavia rokkitähtien tarinoita sapuskasta, herkullisia kuvia, Ilveksen historiaa, ja tietysti niitä ruokareseptejä kans. Et ei toi mikään keittokirja silleen oo, siin on enemmän kaikkee muuta.

Mulla on aina ollu hämmentävä kiinnostus ruokakirjoihin, niitä on kaapeissa ja hyllyssä ties kuinka monta. On ties mitä eksoottista opusta ja erikoisruokavalioo ja joku hämmentävä noitien keittokirjakin löytyy kyllä. Tykkään plärätä keittokirjoja ja lukea niitä ihan sillai et "aijjaa, 50 g voita ja sitten kimpale sitä ja hyppysellinen tota ja lopuks päälle vähän rucolaa, hmmmm, ahaa..." En tajua mikä niissä kiehtoo, kun ottaa huomioon etten ole ollenkaan mikään keittiöihme ja gurmeetaikuri. Reseptejä harvemmin tulee ainakaan tarkasti ja orjallisesti seurattua, enempi kaikki sapuska syntyy roiskimalla. Periaate on öbaut että "kaikesta tulee hyvää kunhan sen kuorruttaa juustolla ja käyttää uunissa". Siks mun keittiössä ei synny oikeestaan mitään muuta ku kaikenlaisii uunikatastrofeja jotka on upotettu juustoon.

Silti, ostelen keittokirjoja yhtenään ja pläräilen niitä hillittömässä itsepetoksessa kieriessä. Siis nytki oon olevinani täs ihan 100% varma että ihan just joku päivä testaan tosta kirjasta ainaki sen HIM:n Burtonin kukkakaalikeitto-reseptin.

Oha se varma.

Todennäkösempää on että lampsin Ilvekseen syömään. Siel on nimittäin ihan törkeen hyvät sapuskat ja muutenki just niin mukavaa ku mitä kaikki popparit tos kirjas kehuskelee.

Possurassut (42-43/2010)

Jatkoa Berliininpoppelille elikäs Anne B. Radgen kaks ihanaa opusta: Erakkoravut (42/2010) ja Vihreät Niityt (43/2010). Lukasin yhtä kyytiä nää, ei ollu puhettakaan että ois voinu väliin lukasta mitään muuta.

Stoori jatkui siitä mihin Poppelit loppui ja kun kahen kirjan verran tarina vielä kehittyy niin rupes nimittäin hymy hyytymään. Kun Poppeleissa viel sai sellasen käsityksen et täs on huumoriaki, laitettu vaan vähä kummalliseen yhteyteen, niin kyllä Erakkoravuissa jo alko meininki synkistyä, ja Vihreät Niityt meni sitte jo ihan murheelliseks.

Mut eihän siinä jumaliste hyvin voi käyä kun yhen naisihmisen niskaan kaadetaan kauhee vastuu sikatilasta ja vanhuudenhöppänästä isoisästä ja vaik mistä. Veljekset joitten mun mielestä ois pitäny ottaa hommat hoitoon, ni eihän ne tee muuta ku pakoilee vastuutaan. Vasta sit ku akka pimahtaa ja heittää hanskat tiskiin niin äijät tajuu et no hitto oiskohan pitäny tehä jotain jo pikkuse aikasemmin. Mut niihä se menee. Naiset kantaa vastuun ja hoitaa hommat, kun ei kukaan muukaan niihin tarttu. Sitte ku ämmältä loppuu voimat niin äijät on hätää kärsimässä ja korttitalo romahtaa ihan täysin. On se perkele.

Ni että tarinan loppu ei oo ollenkaan onnellinen (tosin mun mielestä stoori jäi ihan kesken.... tulisko jatkoo viel????). Koko kirjatrilogian läpi mulla oli tietysti hirvee stressi ja huoli että miten niille sikalan possoille oikeen käy ja olin ihan peukku perseessä että sekoilkoo kaikki mutta kunhan possut pärjäis.

Possuillehan kävi sit tietty ihan vitun huonosti.

Ja nyt on ihan järkky Hyvien Kirjojen Jälkeinen Masennus. Huokaus.

Vessalukemista (41/2010)

Onks se lintu vai kala, tuo Karjalan Karvanorsu ja Lappeenrannan Leijonakuningas, eli Hynysen Jouni? Kirjaa pukkaa ihan yhtenään ja kuka täs enää kohta muistaa et ainii ohan se jossai pändissäkii, vissii.

Epäilen kyllä vähän, ettei Kirjailija Hynysellä ole järin paljon nakkisormia ollut pelissä kun tuorein kirja, Kesämies, on ideoitu. Haiskahtaa meinaan hiukan.... markkinavoimien salaliitolta? Ettei melkeen kuulkaa jo vähä lemahtais ihan paskakii? Kyllähän Hynysen teksti on sujuvaa, kuten aina, ja välillä jopa huutonauratti, eli mieluustihan tuon läpi lukaisi mutta eihän Kesämies mitään uutta tarjoillut. Kirjaan on nimittäin kylmänviileesti kasattu otteita aiemmista Hynysen kirjoista sekä katkelmia kesäisten keikkareissujen päiväkirjoista, jotka on julkaistu Kotiteollisuuden nettisivuilla. Jopa liikuttavan suloinen ja herkän eroottinen kansikuvakin taitaa olla Ukonhauta-kirjasta tuttu. Ehkä Like on halunnut roiskaista kesämarkkinoille jotain, jonka suviöinä mökeille kuokkimaan väkisin tunkevat seurueet voivat riipaista huoltsikan hyllystä mukaan ja viedä tuliaiseksi? Sen Kantolan keksisäkin ja 2 litran valkkaripänikän kylkiäiseksi?

Ja mikäs siinä. Kesämies sopiikin mitä mainioimmin sinne kesämökin puuceen kirjastonurkkaukseen. Siihen samaan pinoon niiden hiirenkorvalle plärättyjen vanhojen Jallujen ja Hymyjen seuraksi.

Piitles (40/2010)

Ai kamala ku ei oo oikeen taas malttanu eikä ehtiny lukemaan. Viikon ähelsin Einar Már Guðmundssonin Beatles-manifestia. Einar on islannista ja Beatles-manifesti tuli Tuiskulta lainaks. Ei kovin tanakka teos, mutta ku tässä on ny ollu kaikenlaista sosiaalista toimintaa ja kummasti on käsis enemmän viihtyny erilaiset Lonely Planet -merkkiset matkaopaxet ni siks varten kesti. (peeäs. matkaopaxist ei tuu kirjapojoo kert niit ei lueta sillee kannest kantee vaan pläräillää vaa)

Mutta kauheen sympaattinen ja hyvä oli Beatles-manifesti! Vähän sellanen havina tuli, että ehkä pikkiriikkisen saattais olla enempi sellaselle puberteettiselle kohderyhmälle tehty, vaikka toisaalta nykypäivän teinit tuskin ees tietää et mikä on piitles, saati että niitä kiinnostais mikään vuoskymmenien takasten islantilaisnuarien rokillinen ja vähä eroottinenkii ujo herääminen. (Älkääkä pillastuko/innostuko, kert kaikki erotiikka on täs niin häveliäst et just ja just siel saatettii mainita tissi ja alushousut, ei sen rasvasempaa)

Mut tämmöin vanhahko puumahko kyl tykkäs ja ymmärs ja tajus.

Ja uskoo Piitleksiin, kert kuuluu myös Kari Peitsamon Kaikkien Aikojen Pyhien Uskon Beatleksiin Veljeskuntaan. Tämä teille kaikille syntisille tiedoks.

Bääääääää (39/2010)

Tuiskulta tuli lainaan myös walesilaista hurjaa ja kauheeta tarinaa. Niall Griffithsin Lampaanköyrijät. Tää on taas semmosia yllätyskirjoja, niitä mitkä on jotenki päässy livahtaan ihan ohi, eli ei mitään ennakkokäsitystä tai hajuakaan koko hommasta, mutta sit onki sellanen tarina ettei takuulla poistu mielestä ennenku dementia kunnolla iskee. Voi vittu mikä kirja, siis.

Lampaanköyrijä on sellanen walesin kukkuloilla elelevä Ianto-niminen surkee tapaus, jonka koko elämä on ollu yhtä helvetin vastoinkäymistä ja paskaa. Ja Iantolla ei sitte niin sanotusti oo ihan kaikki lampaat aitauksessa, jynöy, ja sitä tilannettahan sellanen totaalisen kontrolloimaton päihteitten vetäminen ei tietysti hirveesti auta. Kaikenlaist kauheeta tapahtuu ja ihmisii kuolee ja paska loppu ja voi kamala sentää.... Mut lampaita täs ei kuitenkaa, luajan kiitos, köyritä.

Tarina on ihan kammottava, väkivaltakuvaukset on ehkä kuvottavimpia mitä oon ikinä lukenu (ja biliiv mii, niitä oon lukenu tsiljoonia, ja yleensä oon ihan innoissani kaikista murhatarinoista) ja niistä tuli oikeesti ihan vitun paha olo, tyypit kiroilee siis ihan saatanan vitun paljon, ja sellanen yleistunnelma on ahistava, ankee, harmaa ja totaalisen toivoton.

Vaikka tästä kirjasta tuli paha ja ahistunu olo, se ei tarkota että kirja ois huono. Päinvastoin. Loistavasti kirjotettu, ja törkeen hyvin suomennettu, hienoa tarinankerrontaa. Yks ehkä mieleenjäävimpiä lukukokemuksia ikinä, ja ehottomasti pakko ostaa tää kirja myös omaan hyllyyn, koska kunhan täst ekasta kerrasta toipuu niin Lampaanköyrijä on takuulla kirja jonka luen vielä useesti uudelleen.

Mut nyt ku on lampaat köyritty ni on pakko lukee seuraavaks jotain kevyttä, tyhjänpäivästä humpuukia. Oli sen verran rankkaa tän kans nimittäin. Huh.

Berliininpoppelit (38/2010)

Tuiskulta sain lainaks, kehujen kera, norjalaisen Anne B. Ragden Berliininpoppelit. Ja ei kehunu turhaan, nimittäin tämmösiin kirjoihin törmääminen on lukemisen parhaita puolia. Että löytää sellasen opuksen mitä ei malta käsistään laskea ja jonka viimesiä sivuja ei haluis millään lukea kun ei taho että se loppuu. Ja kun vastassa on enää tyhjiä sivuja niin iskee järjetön HKJM (Hyvän Kirjan Jälkeinen Masennus). Nyt on sellanen ja pahasti. Nyyh.

Mietin jo tota lukiessa että mikä ihme tästä tekee niin hyvän, ku täs ei tapeta ketää, ei oikeen ees tapahu mitään, ei oo seksitouhotusta, ei mitään käsittämättömiä kummallisia juonenkäänteitä, ei niiku yhtään mitään järin kummallista toimintaa. Helvetin pitkiä ja yksityiskohtasia kuvauksia esimerkiks sikalan hoitamisesta tai kristalli-koriste-esineitten kiillottamisesta, ja sellasta.... noh, kohtuullisen normaalien perusihmisten arkea vaan. Toki kantava ideahan tossa on niiden arkisten, mutta ah niin herkullisen erilaisten, ihmisten heittäminen lopulta saman pöydän ääreen. Mehukasta!

Mut sellanen taito se erottaaki piironkinlaatikkoon (tai tyhjänpäiväsiin plokeihin) raapustelijan ja loistavan kirjailijan. Että osaa kirjottaa tarinaa silviisii että vaikkei oikein mitään tapahtuis niin teksti pitää otteessaan. Ja vaikka onki ihan järetön HKJM ni onneks stoori jatkuu: tätä herkkua on vielä 2 jatko-osaa. En malta oottaa, että saan ne käpäliin!

Täst on joku tv-sarjaki tehty, FST vissiin sen jo näyttäny, mutta unohin koko jutun. Mut kuulemma ei oo ollenkaa nii hyvä ku kirjat. Ihan sama mulle. Tykkään loppupeleis enemmän kirjoista kuitenki, kun saa ite luoda omat mielikuvansa siitä miltä asiat ja ihmiset ja hommelit näyttää.

Ni et hei, whohoo, Norjasta tulee muutaki hyvää ku Erlend Loe, Turbonegro ja Nemi. Greisii!

Luitten hiplaaja hiplaa luita ja joutuu pulaan (37/2010)

Näit Kathy Reichsin luitten tonkimisii oon lukenu vaikka kuinka monta. Taitaa olla tuorein tuotos tämä 206 Bones jonka shopautin Bangkokista kun olin lähössä lentämään takas Mordoriin ja piti lukemista saaha.

Näis on siis aina ihan sama stoori: Tohtori Temperance Brennan, joka kovin omaa samanlaisen ceeveen kuin kirjailija itse, selvittää jotain hämmentävää murhamysteerii tonkimalla luita ja mätiä muumioita ja muutenki ns. heikommas hapes olevii ihmisraatoi. Ja kuinka ollakaan, aina jossain vaihees Tohtori Brennanin henkikulta on kauhees vaarassa, joku pahis tulee ja tunkee pyssyä ohimoon tai kidnappaa ja vie johonki viemärii tai muuta vastaavaa. Mut aina Tohtori Brennanil on joku könsykäs-polliisi tai vastaava joka tulee just viime hetkil ja pelastaa pulasta. Tää 206 Bones ei sit ikäänku ollu millään tavalla poikkeuksellinen tekele. Kaikki elementit löyty mitä pitikii.

Mutta vaikka nää Reichsit on aika ennalta-arvattavia ni ovat silti hyvää ja mukavaa luettavaa. Jos siis on tälviisii kaikenlaisist murhahommeleist ja ruumishuoneasioist kiinnostunu.

Sellanen pitää viel sanoo että olipas tän kirjan lukeminen jotenki vaikeeta. Ollu suunnattomia keskittymis- ja kärryilläpysymysvaikeuksia. Johtuneeko siitä, että ei ookkaan nyt voinu makoilla 10 tuntia päivässä kirja käessä vaan on pitäny lukemisensa lukee pienissä erissä, iltasin, väsyneenä, tuhat arkista asiaa päässä samalla pyörien?

Seuraavaks meinaan muuten lukee jotain ihan muuta. Tuli tuol lomallaki luettua niin helvetisti murhajuttuja ja sellasta dekkarikuonaa et nyt mielellään jotain mikä ois ehkä suomeks, missä ei oo pääosas polliisiit, FBI:n heput, kuolinsyyntytkijat, tsykolookit, tai muut vastaavat uivelot jotka tunkee nokkansa joka saatanan paikkaan ja kerjäävät ikävyyksiä. Kiitos pliis. Onneks piironkin päällä on pitkä rivi lukemattomia kirjoja, ja sielt alotan siitä pinosta mitkä on Tuiskulta saatu lainaks eli ovat siis oletettavasti hyviä. Tämä on plään.