Tuiskulta sain lainaks, kehujen kera, norjalaisen Anne B. Ragden Berliininpoppelit. Ja ei kehunu turhaan, nimittäin tämmösiin kirjoihin törmääminen on lukemisen parhaita puolia. Että löytää sellasen opuksen mitä ei malta käsistään laskea ja jonka viimesiä sivuja ei haluis millään lukea kun ei taho että se loppuu. Ja kun vastassa on enää tyhjiä sivuja niin iskee järjetön HKJM (Hyvän Kirjan Jälkeinen Masennus). Nyt on sellanen ja pahasti. Nyyh.
Mietin jo tota lukiessa että mikä ihme tästä tekee niin hyvän, ku täs ei tapeta ketää, ei oikeen ees tapahu mitään, ei oo seksitouhotusta, ei mitään käsittämättömiä kummallisia juonenkäänteitä, ei niiku yhtään mitään järin kummallista toimintaa. Helvetin pitkiä ja yksityiskohtasia kuvauksia esimerkiks sikalan hoitamisesta tai kristalli-koriste-esineitten kiillottamisesta, ja sellasta.... noh, kohtuullisen normaalien perusihmisten arkea vaan. Toki kantava ideahan tossa on niiden arkisten, mutta ah niin herkullisen erilaisten, ihmisten heittäminen lopulta saman pöydän ääreen. Mehukasta!
Mut sellanen taito se erottaaki piironkinlaatikkoon (tai tyhjänpäiväsiin plokeihin) raapustelijan ja loistavan kirjailijan. Että osaa kirjottaa tarinaa silviisii että vaikkei oikein mitään tapahtuis niin teksti pitää otteessaan. Ja vaikka onki ihan järetön HKJM ni onneks stoori jatkuu: tätä herkkua on vielä 2 jatko-osaa. En malta oottaa, että saan ne käpäliin!
Täst on joku tv-sarjaki tehty, FST vissiin sen jo näyttäny, mutta unohin koko jutun. Mut kuulemma ei oo ollenkaa nii hyvä ku kirjat. Ihan sama mulle. Tykkään loppupeleis enemmän kirjoista kuitenki, kun saa ite luoda omat mielikuvansa siitä miltä asiat ja ihmiset ja hommelit näyttää.
Ni et hei, whohoo, Norjasta tulee muutaki hyvää ku Erlend Loe, Turbonegro ja Nemi. Greisii!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti