Murhia ja ihmissuhdepaskaa (82-88/2011)

Nikki French: Until It's Over (82/2011)
Jänskä murhailuhomma, ja kerrottu kivast sillai et eka puolikas tarinaa on yhestä näkökulmasta ja loppupuolisko murhaajan näkökulmasta. Kirjailijan nimi on muuten kexitty, tai oikeestaa yhistelmä kirjan yhessä naputtaneen avioparin nimistä. Miten vitussa sellanenki onnistuu? Kirjan kirjotus yhessä aviopuolison kans? Niiku avioliitoissa ei ois muutenki jo tarpeeks vaikeeta.
Luettu:  12.12.2011

Jarkko Sipilä: Murharyhmä (83-85/2011)
Täs oli samaan pakettiin nakattu 3 kpl Jarkko Sipilän jotain Takamäki-sarjan dekkareita. Täs oli sellaset ku Todennäköisin Syin, Likainen Kaupunki ja Mitään Salaamatta. No joo. Ihan jees tarinoita, jänskää poliisihommaa vähä niiku sieltä polliisin päästä katottuna, mutta ei nää ny mitään Jens Lapiduksia sentäs ollu.
Luettu: 16.12.2011

Anita Shreve: The Pilot's Wife (86/2011)
Huikeen hyvä kirja, jonka luin ihan yhellä rykäsyllä. On sellain amerikkalainen rouvashenkilö, joka elelee onnellista perhe-elämää. Aviomiäs on lentokäpteeni ja heil on yks lapsi. Yks yö sitte koputetaa ovee ja tullaa kertomaa, että lenzikka jonka puikoissa miäs oli ni on räjähtäny ilmassa ja pudonnu mereen. Kohta alkaakii sit näyttämää siltä, että rouvan rakas aviomiäs on ihan ite vieny sen pommin koneeseen. Tiäsikö se että sil on pommi laukussa? Tekikö se itsarin? Kenen helvetin kanssa sitä on oikee naimisissa oltu? Tätä sit selvitellää, ja kui ollakaa, käy ilmi että äijällä on ihan toinenki elämä atlantin toisel pualel. On toinen vaimo ja lapset ja kaikki. Eikä akka ameriikas oo tiänny eikä ees epäilly yhtää mitää. Mut näihä se aina menee, kotona on aina se pikkurouva joka onnellisna paistaa muffinseja eikä tiiä yhtää mitä se miäs reissuillansa oikee puuhastelee, uskoo vaa vilpittömästi et ei se meijjän Pena ikiin minuu pettäis. Niinpä vissiin.

Mutta ihan sikahyvä kirja kuiteski, jotenki niin taidolla kirjotettu että tarinaa ei vaan voinu jättää kesken, oli pakko lukee loppuun että sai selville tekikö se lentokäpteeni itsarin räjäyttämällä sen lenzikan ja mukana olleet ihmiset, vai mist oikee oli kyse. Jännä homma. Ja tän kirjailijaeukon nimi laitetaa muistii ja on pakko lukee jotaa muutakii mitä se on kirjottanu.
Luettu: 16.12.2011

Rosie Thomas: Constance (87/2011)
Ja heti perään toinen kirja ihmissuhteista, jihuu, ja tässäki käyään vieraissa ja kaikenlisäks viel äijä suhaa yksien siskosten kans, toisen kans on naimisis ja toista käy siin ohimennen vähä höyläilemäs. Vaimona ollu sisko sit kuolee syöpään ja on niin dramaattista ja kaikkee. Kansitekstit uhos ettei voi olla liikuttumatta tän kirjan kans mut ihan hyvin pysty olee. Plää-ääääh. Ainoota kivaa täs oli et okei, ihan hyvin kirjotettu, ja et tässä suhattii välil Balilla. Muutenhan koko kirja oli just sellasta keski-ikäsille ämmille tehtyä paskaa, missä lopussa sit rakkauressa riutuneet lemmekkäät pösilöt ketkä ei oo voinu olla yhes ennenku nyt ku äijän vaimo otti ja kuali  ni aijai, siin ne sit viimisel sivul kopsahtaa hempeinä yhteisille lakanoille. Voi vittu.
Luettu: 18.12.2011

Nicci French: Complicit (88/2011)
Ja taas Nicci Frenchin kirja ja taas vähä samanlainen tarina. On kaveriporukka ja sitte yks tapetaan ja kauhee härdeli et kuka sen teki. Kaikki epäilee toisiaan ja plaaplaa ja sitte murhaaja taas lopussa tunnustaa kaiken, tost vaan. Ei siis mitään erikoista tässä opuksessa, kyllähän tän luki mutta ois voinu jättää lukemattaki.
Luettu: 20.12.2011

Monta kirjaa (75-81/2011)

Nyt vähä aika laitan vaa tämmösii useemman kirjan yhteenvetelyi. En jaksa olla koko ajan tääl naputtamas näit kirjaraporttei, täs on niin kiire mm. makailla riippumatos et jostai tekemisist pakko tinkii.

Michael Connelly: Saalistaja (75/2011)

Aika jees sarjamurhaushomma, mutta ärsyynnyn aina ku tyypit ratkasee asiat jotenkii vahingossa keksimällä.  Tässä sellanen toimittajagubbe selvittää sarjamurha-hommaa ja yhtäkkiä jotai helvetin linnunpelätin kuvaa kattoessaan  saa jonku hirveen aivopierun ja keksii kuka on murhaaja. Täh?

Luettu: 25.11.2011

Michael Ende: The Neverending Story (76/2011)

Fantasiahommia. Piänenä kun tän luin ekan kerran olin ihan pähkinöinä, nyt ei kolissu sit olleskaa.

Luettu: 28.11.2011

Zadie Smith: The Autograph Man (77/2011)

En tajunnu tästä hevonvittua. Kiinalaisjuutalaismies on nimmareiden ym keräystilpehöörin välittäjä ja jotain.

Luettu: 3.12.2011

Michael Connelly: Chasing The Dime (78/2011)

Jänskätystarina siitä miten tiedemies koitetaa lavastaa syylliseks ilotytön murhaan.  Mut niiku aina, hyvät voittaa, pahat saa kuulaa kalloon.

Luettu: 5.12.2011

Erica Spindler: Breakneck (79/2011)

Sarjamurhaaja rupee lahtaamaan yhen poliisitsirpulan lähipiiristä porukkaa ja näis tämmösis kirjoishan naispolliisit on aina mahottomia koviksia, ja joutuvat lopulta ite ihan pulaan. Mutta aina, AINA, siinä kohtaa se kylmäverinen murhaaja tekee sen yhen mokan: alkaa avautumaan ja tilittämään eikä ota tyypeiltä heti nirriä pois, niiku aina aikasemmin. Ja katos vaan, just sitte vimosella hetkellä tulee ratsuväki paikalle ja ampuu pahista. Tää on niiiiiiin tuttu tarina, mutta ihan viihdyttävää paskaa silti.

Luettu: 6.12.2011

Aron Ralston: 127 Hours – Between A Rock And A Hard Place (80/2011)

Tästä kirjasta on tehty hieno elokuvakin, jonka oon erehtyny kerran rapuloissani kattomaan. Ei ole krapula-ahistuksiin sopivaa matskua ollenkaan. Aron Ralston on raisu vuorikiipeilijä ja sellain ulkoilmaihmiin, joka vimmalla kerää elämyksiä kiipeilemäl ties mihin ja touhottamalla kaikenlaista, mitä sellaselle normaalille sukankuluttajalle ei tulis miäleenkää. Miks pitäis yksin lähtee pakkases ja viimas kiipee jonneki vitun korkeille vuorenhuipuille? Tai samota jossain erämaas mis nälkäset  karhut vaanii jokaisen puskan takana? Ja miks varsinkaan kenellekään tulis ees mielee lähtee jonneki klaustrofobisiin kanjoneihin seikkailemaan, kertomatta kenellekään et mihin on menny? 

Siellähä sit yhessä kanjonissa valtava kivenmurikka putoaa päälle ja liiskaa Ralstonin oikeen käden jumiin kallioseinämän ja sen murikan väliin. Ralston ikäänku saa sitä mitä on pienen ikänsä vähä niiku tilannu (ja oivaltaa sen lopulta itekin et tätä tilannetta kohti hän on koko elämänsä tietämättämään hakeutunu). Siinä sitä sit ollaa: käpälä totaalisen jumissa, ainoostaa vähän vettä ja evästä, kukaan ei tiiä missä siä oot, ei oo kännykkää tai muutakaa kommunikaattoria, eikä  ihmisiä eksy kyseiseen kanjonin halkeemaan ees vahingossa et avun saaminen on vähä niiku pois laskuista.

Viis päivää Ralston siel kanjonis sit pojottaa, ja kokeilee kaikki maholliset keinot saaha ittesä siitä pinteestä irti. Vasta sit kuudentena aamuna ku alkaa olla viikatemies ihan niskaan hönkimässä, vesi on loppunu jo ajat sitte ja omaa pissiä joutuu juomaan, nestehukka aiheuttaa hulluja harhoja ja se kiven ja seinän välii liiskautunu käsiki alkaa jo mukavasti olla mätänemistilassa ni Ralston oivaltaa et ku ensin vääntää kätesä niin et luut katkee ni sit voi linkkuveitellä nirhata muut lihat ja nahat ja jänteet siitä ympäriltä ja TADAA – vapaus!

Ralston siis pelastuu amputoimalla iteltään käen irti. Hurja tyyppi ja hyvä kirja, joka pistää pohtimaan et miten kova selviytymistahto ihmisellä oikee onkaa. Ja löytyiskö iteltää samaa tahtoa jos tosipaikka eteen tulis vai nostaisko sitä käet pystyyn ja luovuttais ilman taistelua? Aika jänniä oli myös kohat missä Ralston kuvaa itteään videokameralla ja jättää jäähyväisiä ja tekee testamenttia et nyt ku tähän kert kuolen ni hei kiitti kaikille ja miun levyt saa se-ja-se ja jos viittisitte ni tuhkat sais sirotella sinne ja tonne. Mitä sitä ite sanois jos ois se mahis et tietää ku Vihreät Niityt kutsuu? Ei kai muuta ku et heippa, kiitti letuista, tuun kummittelemaan jos se suinki on mahollista.

Elokuva muuten noudatteli aika pitkälti kirjan tarinaa, ja siinä oli tavattoman hienosti kuvattu se hetki kun Ralston tajuaa mitä on tapahtunu. Että käsi on nyt todellakin jumissa. Se epäusko ja paniikki mikä siinä kohtaa lojahtaa housuun on aika huikee. En ny muista kuka leffassa Ralstonia esitti mutta osas ainaki tosi hyvin vetää roolinsa. Ahistus pamahti kotisohvan puolelleki oikee tosissaa.

Luettu: 9.12.2011

Ilkka Raitasuo, Terhi Siltala: Kellokosken Prinsessa (81/2011)

Ja heti perään toinen kirja johon liittyvästä tarinasta on kans tehty elokuva. Sitä en oo nähny, mutta tän kirjan nappasin täältä Gili Trawanganin kirjadivarista ku tuossa yks päivä hain lisää lukemista. Mielenkiintonen tarina skitsofreniaa ym sairastaneen Anna Svedholmin elämästä. Hää oli pikkusen sekasin ja vietti elämästään suurimman osan mielisairaalassa, joista yli 50 vuotta Kellokosken sairaalassa. Rouva kuvitteli olevansa kuninkaallista sukua, ja et Kellokosken sairaala on vaa hänen yks huvilansa. Mainioita juttuja, hassujakin tarinoita. Rinsessa on ollu melkonen persoona, välillä ihan kauhee komentelijakin mutta pääosin kuulosti siltä että melko lupsakka tapaus, joka oli ihan tyytyväisenä siel omas harhases maailmassaan. Vasta ihan vähän ennen kuolemaansa Prinsessa oli todennu että ei hän mikään prinsessa ole, ihan tavallinen Anna vaan.

Luettu: 10.12.2011

Rypemistä rokenroul-elämässä (74/2011)

Käytiin tuos vajaat pari viikkoa sitte Indoneessian Jakartassa kaverin kans kattomassa Children Of Bodom -jytäorkesterin keikkaa. Keikan jälkeen istuttiin iltaa baarissa ja vejettiin kaljaa ja jauhettiin paskaa ja kyseisen yhtyeen Alexi Laiho otti puheeks lukemansa mainion kirjan. Sen verran kovin sitä liekitti että pakkohan se oli saaha luettavaks, ja kuis ollakaan, Herrasmiäs Laiho kipas oitis opuksen hotellishuoneestaan hakemaan ja anto lainaks.

Guns'n'Roses yhtyeen alkuperänen rumpali oli Steven Adler, se kenel oli iso tukkapehko ja hullusti rintakarvoja, oikee sellain talja. Adler on nyt kirjottanmu/kirjotuttanu Gunnari-elämästään kirjan, joka on nimetty oivasti My Appetite For Destruction - Sex & Drugs & Guns'N'Roses. Aivan mainio kirja ja mukavasti kirjotettu, asioita kaunistelematta. Kiipee kyllä miun listoilla aika korkeelle noitten rokki-elämänkertojen sarjassa. Hurjaa kreisii meininkii, oikee sellasta rypemistä huumeissa ja estottomissa pimuissa. Kunnon rokkitähti-elämää, just sitä mitä sietääkii kukkahattutätien paheksua.

Adlerista jää kirjan lukemisen jälkee vähä sellanen ressukkamainen olo, tuli tunne ettei heppu ehketi ollu ns. penaalin terävin kynä, mutta vallan sympaattisen olonen kaveri kuitenkin. Ja mitä kieroja mulkkuja ne muut Guns'N'Rosesin tyypit oikee onkaa ollu, voi saatana. Pistivät rumpalipoikaa oikee kuus-nolla. Vittu mitä nillittäjiä, joista ei kellää ois ollu mitää oikeutta mäiskästä ensimmäistä kiveä, ku kaikki muutki mätti huumeita ja viinoja napaansa minkä ehti. Ja kamoon, jos pändissä on sellanenki sekopää ku Axl Rose, ni luulis että jos siin ny vähä rumpali ehketi kräkkiä polttelee ni ei tunnu missää.

Gunnari-elämänkerroist oon lukenu myös Slahin kirjan, ja se oli niin puuduttavaa paskaa, että ees A.W. Yrjänän päiväkirjajärkäle ei pääse lähellekään. Slash, jonka luulis olevan just se miäs jolla olis paljo kreisejä tarinoita, ni ei kirjaansa saanu niin minkäänlaista viihteellistä menoo. Saatto yhellä lauseella kuitata et "no sithän miä vedin seuraavat 3 kuukautta huumeita ihan raivolla, mut lopetin sitte" ja sen jälkee tulee viistoist sivuu jotaa helvetillistä jaarittelua jonki kitarariffin synnystä. Hirveetä paskaa, älkää ostako. Ostakaa sen sijaan tää Adlerin mainio opus, takaan että viihdyttää!

Presidentin tyhmät salaisuudet (73/2011)

Pläää-ääääh. Anne Holtin Presidentin Salaisuus oli aluks ihan hyvä kirja. Jännää kaikkee arvotusta pullollansa: terroristeja ja ameriikan ensimmäinen naispresidentti katoaa hotellihuoneestaan Oslossa. Mysteerinen meininki. Mutta sitte kaikki hommat selvis vaan niin lapsellisen helposti: yks kotiapulainen löytää residentin jostain kellarikomerosta ja mitää mielenkiintosta ei sitte oikeestaa enää tapahukkaa. Eli eka puolisko kirjasta jännää ja hyvää, loput ihan naurettavaa paskaa.

Pornoo (72/2011)

Irvine Welshin Porno on jatko-osa Trainsporttingille. Hommat tapahtuu useempi vuosi Trainspottingin jälkeen, ja nyt  tehään nimittäin pornoelokuvaa. Mahtava meininki! Porno on ihana asia!

Ja jos tykkää pornosta ja tykkää Trainspottingista ni tää kirja uppoaa varmasti. Valitettavasti täs oli yks helvetin huono homma, ja se on se et välillä oli lukuja kirjotettu kokonaan skottimurteella. Sellasen mongerruksen tavaaminen oli niin vitun raskasta että luovutin ja hyppelin ne kohat yli. Tarina pysy silti koossa mainiosti enkä kokenu että jotain ois jääny uupumaan.

Mainio kirja, jonka haluan ehottomasti lukea vielä uudestaan, mutta sillon kyllä suomennettuna versiona, aye.

(Sori näist nihkeen lyhkäsist ja köpöist kirjaraporteist mutta ku kirjotan samaan aikaan reissuplokia ja koitan lomailla ja juua kaljaa ja makailla rannalla ja kaikkee ni paukut ei just nyt riitä joka suuntaan... )

Ihmiskunnan (melkein) tuho (71/2011)

Kun lomaili paikassa missä vieressä on viidakko josta joka ilta tuli taivaantäydeltä lepakoita iltalennolle, ni olipas mukava lukea kirja, joka alkaa siitä ku viidakossa lepakot hyökkää ihmisten kimppuun ja antaa siinä samassa pienen kivan viiruksen. Laboratoorioonhan se viirus siitä viedään ja vähän sitä jalostellaan, ja otetaan lopuks kuolemaantuomittuja vankeja koekaneiks. Sanomattakin lienee selvää, että paskahan pääsee labrabunkkerin uumenista vapaaksi ja siinä sitä sitte ollaan, ihmiskunta, totaalisessa kusessa.

Justin Croninin The Passage oli noin tuhatsivunen järkäle, jossa ensin seurattiin miten virusta vähä viritellään ja sitte ku ihmiskunta on käytännössä tuhoutunu ni sitte seurataan miten henkiinjääneillä menee. Ja millai koitetaa päästä viruksen tuottamista ihmisiä kappaleiksi repivistä friikeistä eroon. Sekaan on heitetty vähä fantasiahommia, siel on tyyppejä joil on pikkusen yliluonnollisia kykyjä ja sellasta.

Hyvä kirja, mutta jotenkin oli köpö loppu. Lopusta ku ei oikein käyny ilmi että mitä sille porukalle tapahtu, mutta pysty toki päättelemään, että ihan kaikki ihmiset ei kuiteskaa kuollu. Saatana.

Kirjottais joku sellasen kirjan missä saatais kunnolla ansiomme mukaan. Kiitos.

Herra Quirk (70/2011)

Terveisiä tropiikista, olen lomalla. Nyt on aikaa lukea!

Eka loppuunsaatettu lomakirja on Wally Lambin The Hour I First Believed, miäääääletön järkäle jossa tarina rönsyili kaikkiin suuntiin. Vaati oikee keskittymistä, että pysy kärryillä, mutta oli niin mielenkiintosta juttua että ei tuottanu vaikeuksia keskittyä lukemiseen oikee ajatuksella.

Kirjan päähenkilö on opettajamiäs, Herra Quirk,  jonka vaimo on hoitsu. Molemmat on töissä just siinä Columbinen koulussa jossa ne kaks sekopäätä lahtas läjän oppilaita. Vaimo on paikalla ampumisen aikaan, miäs on muualla. Vaimoke jää henkiin mutta menee sekasin, ratkeaa napsimaan kaikenlaisii pillereitä ja ajaa nappipäisään yhen nuoren pojan päälle. Poika kuolee ja vaimo joutuu vankilaan. Miäs asuu sukunsa maatilalla ja kaikenlaisten sattumusten kautta suvun historia alkaa ryömiä esiin eikä siel kaikki oo ihan niiku Herra Quirkille on aikoinaa kerrottu. 

Mielettömän hienosti kuljeteltu tarina, joka sekottaa jännästi oikeesti tapahtuneita asioita, ihan  historian havina -tasolla,  sekä mielikuvituksen tuottamien henkilöiden elämää. Ihmisen pimeestä puolesta ku oon perverssin kiinnostunu, ni Columbinen koulusurmien dokumentaarinen kertaaminen ja elävöittäminen vaimon kokemusten kautta oli tiätysti ihan helvetin kiinnostavaa luettavaa. Mutta tykkäsin kyl niistä historiallisistakin jutuista, joissa kahlattiin Mr. Quirkin esiäitien kautta.

Lukekaa ihmees jos kohalle osuu, vaikka saattaakii välillä olla vähä raskas opus.

Lukulomalle viuh!

Tilannetiedotus:

Kirjaplokin päivittyminen on ollu viimeaikoina vähän verkkaista. Siihen on syynsä: on ollu hiukan muuta tekemistä, ja aikaa lukemiseen ei ole kauhiasti ollu. Jään nimittäin ihan täs just kohta piiiiitkälle itsenihoitovapaalle ja karistan ens viikon alussa Mordorin kaamokset jaloistani. Lähen kiärtämään vähä mualimaa, tai ainakin ääsiää, ja tulen takasin joskus ens vuoden lopulla, tai jotain. En tiedä vielä. Saa nähä.

Reissussa tulee kuitenkin varmasti luettua ihan helvetisti, ja aion sieltä jostain päivitellä myös tätä kirjablogia aina silloin tällöin.

Matkan etenemistä voi seurata miun Moottoritiellä on puuma -reissublogista.

Sekoilun ydin (69/2011)

Naapurin Ykä tuputti luettavaksi Chris Connellyn pitkänimisen kirjan Concrete, Bulletproof, Invisible + Fried: My Life As A Revolting Cock.

Connelly on tommoin skottilainen muusikkoretku, joka on hääräilly Ministry-porukoissa ja Revolting Cockseissa ja ties missä. Kirja on sellanen huumehuurunen tilitys siitä millasta sekoilua meininki on ollu ja miten vaikee ihminen Al Jourgensen oikee on. Connelly kirjottaa aika hauskasti, ja siks tän jaksoki lukee läpi, vaikka läppä oli puuduttavuuteen saakka sitä yhtä ja samaa kaman vetämistä ja örveltämistä. Siis ihan beisik Sex'n'drugs'n'rokenroul-hommaa, ja painotus siellä drugs-osastossa.

Mutta ei tää mihkään kärkikahinoihin tän kirjallisuuslajin kanssa pääse. Törkytehtaat, Ozzyt ja varsinki Anthony Kiediksen Scar Tissue on sitä parasta tän alan paskaa.

Metsäjätti (68/2011)

Kerkesin vasta tänään tarrata Miika Nousiaisen uutukaiseen. Metsäjättiin. Siinäpä se sitte vierähtikin sunnuntai-ilta, ei ees huomannu ajankulua ennenku takakansi tuli vastaan. Perkele. Aina nää hyvät loppuu ihan liian äkkiä. Mutta ku en oo mikään sellanen kohtuudella eläjä; se on kaikki tai ei mitään. Jos on hyvää lukemista ja aikaa, ni sit jumaliste luetaan.

Miika Nousiaisesta on jääny sellanen käsitys, että huumorimies. Hän on osasyyllinen Paskapokkariin. Sekä kirjottanu Vadelmavenepakolaisen ja Maaninkavaaran, jotka molemmat on ihan puhasta neroutta ja hienoa huumoria. Odotin, että samalta pohjalta Metsäjättikin ponnistaa. Mutta ei ihan.

Vaikka Nousiaisen kirjoitustyyli sisältää edelleenki paljon kuivakkaa ja hienoa huumoria,  ei tää Metsäjätti suoranaisesti oo naurattamista varten. Tarinassa on jotenkin synkkä ja toivoton tunnelma. Tapahtumapaikka on pieni, surkea Törmälä, jossa on vaneritehdas, eikä paljon muuta. Kun tehtaalta karsitaan työpaikkoja, toivottomuus syvenee, sikälimikäli se edes on mahdollista. Kirjan toisen päähenkilön mukaan Törmälä kun on olemassa lähinnä siksi, että  "nykynuorilla olisi joku paikka josta pyrkiä pois". Törmälässä tärkeintä tuntuu olevan, ettei kukaan vaan kuvittele itsestään liikoja. Mistään ei kannata haaveilla, koska kaikki on kuitenkin turhaa, mikään ei kannata. Viimeistään yläasteella lahjakkaat yksilöt tipautetaan maan pinnalle ja toivonkipinät nuijitaan tainnoksiin.

Helvetin hyvä kirja, loistavaa kynänkäyttöä, jälleen kerran. Ja oikeastaan ihan mahtavaa nähdä Nousiaiselta vähän vakavampaakin tarinointia. Aikasemmin oon mäkättäny tekstin liiallisesta erlendloemaisuudesta, ja nyt Metsäjätissä sellasta ei ollu oikeestaa ollenkaa. Jos tässä joku häiritsi, niin se oli se epämukava tunne kun kirja tuntuu liian todelliselta.

Nimittäin ei toi Törmälän meininki paljon tunnelmaltaan 80-luvun Kuusankoskesta eroa.

Mut ei täst sen enempää. Hieno kirja, lukekaa. Hesarin arvio kirjasta muuten löytyy tästä linkistä.

Ja nyt miä keskityn vähäks aikaa peuhaamaan kielikurssien ja Lonely Planettien kans. Nokkelimmat on ehkä saattanu rivien väleistä huomata että oon lähössä reissuun, eikä paluusta oo tietoo. On siis jotakuinkii vaivaset 4 viikkoa aikaa oppia puhumaan sai-raan sujuvaa indonesiaa. Not gona häpn, mutta pakko nyt pikkusen panostaa siihen hommaan. Jihuu!

Vitsit vähissä (67/2011)

Voi paska. Meinasin tikahtua onnesta kun kirjakaupassa kävin ja huomasin et jumalaare, uus Hugleikur Dagsson! Kirjan nimi valitettavasti kertoo kaiken: Nyt On Vitsit Vähissä.

Ei naurattanu kertaakaan. Ei kunnolla ees hymyilyttäny. Pettymyksien pettymys! AAARGH!

Mut ei se mitään. Kirjakaupasta löytyi vihdoin se mitä oon siellä juossu jo viikon kysymässä: uus Miika Nousiainen. Älkää häiritkö, miä luen. Moi.

Ällä (66/2011)

Lienee jo tullut selväksi, että Erlend Loe on ikäänku aika helvetin tiukasti kärkikahinoissa mukana, jos miun suosikkikirjailijoita ruvetaan listaamaan. Senpä takia oli vähän niiku pakko lukea Muleumin jälkeen vielä lisää Loee, vähän niinku varastoon. On jo etukäteis-eroahdistus, kun Loet lähtee kellariin jemmaan, siks aikaa ku miä meen jonneki tropiikkiin hulluttelemaan ja lukemaan paskoja kirjoja.

Ja kun oon kerta lähössä tropiikkiin, ihan kohta, oli pakko lukasta Loen mainio L. Siinäkin lähetään kaukaselle saarelle, mutta jos miulla on agendassa lähinnä kaljan juonti ja snorklaaminen niin Erlendin kaveriporukalla oli huomattavasti suuremmat suunnitelmat. Norja maailmankartalle, tieteellisiä löytöjä ja kunnon tutkimusmatkailua!

L on aivan hulvaton kirja. Pari aiempaa lukukertaa ei vielä kunnolla kolahtanu, mutta tällä kertaa menin tästä ihan sekasin. Kirjasta on vähän vaikea päätellä kuinka paljon siitä on totta ja kuinka paljon Loen pohjattoman mielikuvituksen tuotetta, mutta faktan ja fiktion sekottumisella ei liene suurtakaan merkitystä. L on yksinkertaisesti täysin sekopäinen kertomus poikaporukan temmeltämisestä autiolla saarella. Ja vaikka retken anti jääkin tavotteita köykäisemmäksi, pieniä tieteellisiä löytöjä kuitenkin tehdään. Kirjaan on laitettu valikoima valokuviakin todisteeksi. Kyllä, erakkoravut harrastavat suuseksiä ja aivan, saarelta löytyi karhuntassufossiili. Loisteliaita ovat myös poliittisten järjestelmien testaaminen roolipelien avulla sekä tyttöjen jaksollinen järjestelmä.

Anteeksi, Marco Kosonen, kirjoittamasi Rock'n'Roll Suicide Bar ei olekaan maailman paras reissukirja, kyllä se pokaali menee Erlend Loelle.

Muleum (65/2011)

Norjalainen Erlend Loe on nero. Yksi parhaita kirjailijoita mitä tiedän, fanitan ihan pöhkönä.

(Ja tapan sen rupiperserunkkarin joka on lainannu miulta Loen Dopplerin eikä ole sitä palauttanu!!!! PERKELE! En pääse tämän asian yli, en koskaan, en ainakaan ennen kuin omistan taas Dopplerin. Painos on loppu eikä oo divareista löytyny. RÄYH!)

Lukaisin uusiksi Loen kirjan Muleum, joka sekin on kerrassaan mainio. Muleumin päähenkilö Julie on sellanen 18-vuotias norjalaispimu, joka koko perhe on kuollut lento-onnettomuudessa. Julie menee hommasta tietysti tolaltaan ja haluaa kans kuolla, keinolla millä hyvänsä. Ensimmäinen yritys, hieno hirttäytymishomma, menee vituiksi kun Julie osti vahingossa joustavaa köyttä. Itsemurhayritys oli vähän niinku julkinen, joten lehdistö innostuu. Myös itsemurhaa hautovien oma "Itsemurhaaja"-niminen lehti, johon Julieta pyydetään toimittajaksi, niistä kun on aina pulaa henkilöstön jatkuvan poistumisen vuoksi. Toimitushommat ei kuitenkaan kiinnosta, joten Julie ryhtyy lentämään ympäri maailmaa tavoitteenaan menehtyä lento-onnettomuudessa. Jossain välissä  Julie käy Koreassa naiskentelemassa olympiakultaa voittaneen pikaluistelijan kanssa, kunnes lopulta päätyy Kanarialle. Siellä Julie keksii hienon keinon päästä hengestään ja vieläpä lento-onnettomuudessa, mutta eihän sekään ihan käsikirjotuksen mukaan tietysti mene. Vasta lopussa, kun kuolema alkaa oikeasti näyttää todennäköiseltä, Julie tajuaa et haluaakin elää.

Kuulostaa ehkä mälsältä "masentunut pimu velloo itsesäälissä"-tarinalta, mutta koska kirjoittaja on Loe, ei nää tarinat koskaan oo niin yksoikosia. Juliella on Loen avustuksella niin sanotusti sana hallussa, varsinkin muita ihmisiä kuvaillessaan. Vaikka aihe on sinänsä synkkä, ihan silkkaa komediaahan Muleum on.

Yhessä kohassa kirjaa Julie tsekkaa netistä että kuinka monta kertaa "perse" siellä esiintyy ja laskee montako persettä internetissä on jokaista norjalaista kohti. Niitä oli noin kaksi persettä per norjalainen. Oli tietenkin pakko tarkistaa onko netissä meille suomalaisille enempi vai vähempi persettä ku norjalaisille. Internetissä on noin 20 500 000 persettä (googlen mukaan, juuri äsken tsekkattuna), asukkaita Suomessa on noin 5,4 miljoonaa.

Eli: Internetissä on siis noin 3,8 persettä jokaista suomalaista kohti. IN YOUR FACE, turskanpurijat!

Tietoa, jota ilman ei voi elää.

Kultapienelle, rakkaudella (64/2011)

Anteeks, oi kaikki kaksi lukijaani. En oo nyt kyenny lukemaan entiseen tahtiin ollenkaan. Oikeen ahistaa. Mutta on ollu muuta ajateltavaa ja saatanallinen touhotus kaikenlaisten säätämisten kanssa. Ja oon aika monta iltaa äheltäny indonesian kielikurssin kanssa. Ja sitte löysin AngryBirdsiin vähä uusia leveleitä. Ja piti vähän käyä rimpsallaki eli viihteellä. Että tässä on nyt vähä ollu kaikenlaista.

En silti oo ihan varma, oliko keskittymiskyvyn puutteen vaiko kirjan vika, että Chuck Palahniukin Choken kanssa ähräsin näin pitkään. Kirja on erittäin hämmentävä tarina Victor Mancini -nimisestä hyypiöstä. Victorin äiti on jossain piinakodissa kuolemankielissä. Victor käy ravinteleissa esittämässä ruokaan tukehtumista ja lypsää sen varjolla ihmisiltä rahaa ja myötätuntoo. Victor käy seksiriippuvaisten terapiaryhmissä hakemassa vähä äksöniä jalkoväliin. Victorin kaveri kerää kiviä. Victorilla oli sekopäinen lapsuus. Victor luulee olevansa Jeesuksen esinahasta kloonattu Jeesus. Victor panee, ja panee, ja panee. Victor kutsuu kikkeliään koiraksi ja siemennestettään pieniksi valkoisiksi sotilaiksi.

Miä en siis tajunnu tästä kirjasta hevon persettä.

Mutta parasta täs oli kirjan etusivulla ollut teksti: " Kultapienelle, rakkaudella, Tuomas, 8.9.2004". Millanen miäs antaa KULTAPIENELLEEN tämmösen kirjan, ja muka vielä rakkaudella?

Eipä tainnu sekään suhre kestää, koska divarin hyllystä tämän kirjan ostin. Näinköhän se Kultapieni on sanonu Tuomakselle, tämän kirjan luettuaan, että viepä kuule koirasi ja ne pienet valkoiset sotilaasi ja HÄIVY?

Hullunkurinen perhe (63/2011)

Vein kirjoja divariin. En saanu niistä rahaa, ku tilanne on vähä se että kirjastostani on jäljellä enää lähinnä englanninkielisiä pokkareita, eikä ne ole niin sanotusti kovaa valuuttaa divariskenessä. Mutta kasalla kirjoja sain vähä kredittiä eli sain ottaa divarin hyllystä uutta lukemista. Mainio diili tuokin, vaikka oonkin tässä ihan vimmalla pyrkinyt muuttamaan liki kaiken omaisuuteni rahaksi. Raha on ihana asia, koska rahalla saa mm. lentolippuja maailmalle, ja niistä miä tykkään.

Yks vaihtarikirja jonka nappasin mukaan oli Douglas Couplandin All Families Are Psychotic. Ihan puhtaasti kirjan nimen mukaan tän valkkasin. Kaikki perheethän ON hulluja. Koska kaikki ihmisetkin on hulluja.

Couplandia oon ennenki lukenu, mutta kyllä tää All Families Are Psychotic on ehottomasti parhain Coupland. Aivan älyttömän sekopäinen tarina perheestä, jossa tytär on astronautti, äitillä ja yhellä veljellä on HIV, isällä uus nainen ja syöpä, toisella veljellä täysin kilipäinen tyttöystävä jne jne jne. Asioita tapahtuu, välillä luoditkin lentää, mutta lopussa tytär saahaan avaruuteen ja koko perhe on sukkulan lähtöä kattomassa.

Parasta tässä kirjassa oli ehkä tarinankerronnan vähä erikoinen tyyli. Normaalistihan juonenkäänteitä pohjustetaan ihan perkeleesti ja on sellasta esileikkimäistä tunnelmannostatusta, et kohta tapahtuu jotain jännää. Tässä opuksessa sen sijaan asiat roiskastiin lukijan silmille ihan yhtä yllättäen ku ne oikeessakin elämässä tapahtuis. Jos istuu kahvilassa ja vähä ohimennen pistää merkille kun sisään astuu muutama komee mies, ei voi mitenkään etukäteen tietää että seuraavassa hetkessä yks niistä komeistä pitää asetta siun ohimolla. Välillä piti palata tekstissä oikee takasinpäin tai lukee joku pätkä useempaan kertaan ku oli ihan pöllähtäneenä et mitä vitun vitun vitun vittua just tapahtu.

Kertakaikkisen mainio tarina, hulvattomat juonenkäänteet, hienot henkilöt ja loistavasti kerrottu. Tykkäsin ihan pöhkönä.

Päräytys! (62/2011)

Ääääähhhhhh. Luin uuelleen Madventures - Kansainvälisen seikkailijan opaksen, vaikka elävästi muistin miten ekallaki lukukerralla rupes vituttamaan aika nopsaan alun jälkeen. Ja jep, sama homma tälläkin kerralla, mutta ähelsin loppuun koska oon ite lähössä parin kuukauden päästä vähä matkoille. Että jos jotain olennaista ja tärkeetä tuolta nokkelan (tahi vituttavan, lukijasta riippuen) verbaliikan seasta sais vaikka poimittua.


Siit en tiiä opinko mitään uutta, mutta kun jotenkin sai suitsittua ärsyyntymisen niin kyllähän Kansainvälisen Seikkailijan Opas on sinänsä helvetin kattava tietopaketti. Varsinkin ekoja kertoja maailmalle suuntaavan pitäs tämä ehdottomasti lukea, siel on paljon asiaa mitä ei tuu etukäteen ees ajatelleeks. Ja tulihan tuolta muutenkin vähä ajattelemisen aihetta. Miks pitää matkustaa ja mikä siinä nyt niin hienoo on ja mitä vittua. Mut niihi asioihin sohasen ehkä joskus jossai toisel foorumil.

Mut kyl miä vaan sen sanon että vittu että kävi hermoon tuo kielenkäyttö. Päräytys silloin, kuumotus tällöin ja ukotus tuolloin vielä menis, mutta kun niitä viljelee ihan koko ajan niin siitä katoo kaikki nokkeluus. Alkaa tuntuu sellaselta väkisin väännetyltä, et onks siel mietitty et hei, ei kai myö voia sanoo et "etsiä", on niin tylsä sana, mite ois vaik "searchata", eiks ookki hei ihan yyberisti tsaikedelisempaa? Ja niiku levyttäminen ja kuositus ja gläditys ja radattaminen ja pöhinä ja pärinä ja mäsäyttäminen ja puhuttaminen ja käminä ja... ja.... ja.... AAARGH.

Tai vittu mistä miä vanha kääkkä mitää taas tajuan. Täs on kai vaan sukupolvien välinen kuilu muuttunu kanjoniks. Sori.

Tähä lopuks voin toki todeta viel et sinänsä arvostan ihan vitusti ja oikeesti Madventures-tyyppejä. Ovat tehneet matkustamisesta itelleen ammatin ja tulonlähteen. Heeeelvetin hieno homma, just toisinpäin ku meil muil reppanoil, joilla matkustaminen on vapaa-aikaa... ja kauhee menoerä. Olisin jopa kateellinen, jos oisin sellaseen mielestäni oikeutettu. Mutta en todellakaan ole, ehei. Koska sillä välin kun oon ite istunu toimistossa molo ottassa tekemässä duunia ja kironnu sitä ku on niin mälsää, ni Madventurekset on tehny suuruudenhulluista haaveistaan todellisuutta. Sellanen jos mikä on sen arvosta, että hattu pois päästä ja syvä kumarrus. Koska aivan liikaa porukka vaan haaveilee ja odottaa että jostain taivaasta tai lottokoneesta tipahtaa sellanen ihme, joka toteuttaa kaikki haaveet. URPOT! Ei ole mitään hyvää haltijaa joka tulis kotiovelle toteuttamaan haaveita. Se on ihan itestä kiinni se tuhlaako elämänsä vaan odottamiseen vai tarttuuko toimeen ja TEKEE asioille jotain. Koska kaikki on mahollista jos vaan tahtoa on.

Tuon tajuamiseen meni miultakin ihan helvetin kauan, mutta kun vihdoinkin toi asia meni jakeluun niin johan alko tapahtumaan. Ai että.

Minkä tähren? No Pohjantähren! (59-61/2011)

Olipahan savotta, kun Väinö Linnan Täällä Pohjantähden Alla -trilogiaan tarrasin (ja nää oli niin massiiviset jötkäleet että tasan tulee 3 kirjapistettä). 3 viikkoa siihen meni, joskin välissä oli kaikenlaista karnevaalitoimintaa, joitten yhteydessä ei paljo kotimaisia klassikoita luettu. Just ja just Alibia ja Seiskaa saattoi tulla vähän pläräiltyä. Klassikoita toki nekin, mutta vähä toisenlaisia....

Tunnustettavahan se on, että oikeen hävettää kun ei tämmöstäkään tärkeetä kirjaa oo aikasemmin tullu luettua. Mutta tästä syytän edelleen lukion äikän tunnilla väkisin luetettua Ilmari Kiannon Punaista Viivaa. Se ei ihan ollu sellasta mitä angstinen itteensä viiltelevä ja orastavan moniongelmainen käpykylän teinigootti olis kauheesti arvostanu. Siitähän tuliki sitte vuoskymmeniks sellanen olo, että kaikki kotimainen klassikkokirjallisuus on paskaa, en lue. Vasta viime vuosina oon päässy tästä(kin) traumasta eroon ja lukenu esmes Sinuhen ja Tuntemattoman Sotilaan. Ja ollu ihan pöyristyny että miten ei oo kukaa sanonu että nää on näin hyviä? Vaikka ohan sitä sanottu, mutta ku en oo uskonu. Koska olin sitä mieltä, että LP eli Lukematta Paskaa, ja miun mielipiteethän on aina oikeita. Mutta väärässähä miä olin, ihan vitun väärässä.

Sinuhe oli loistava, tykkäsin erityisesti kun epyktiläiset aina "iloitsivat" naisten kanssa. Tuntematon Sotilas, ihan kiva sekin (siitä tilitys täällä), ja jokaisenhan se pitäs ihan yleissivistyksenki vuoks lukee. Mutta Pohjantähren Alla oli sellanen ihan oikee elämys. Avas suomalaista historiaa ihan tyystin toisella tavalla ku mitkään lukion hissantunnit ja jotenkin suorastaan pöyristyin, et vittu mikä meininki tälläki on ollu. Kaikki torppareitten sortamiset ja punasten ja valkosten taistelut (saatana, oikeesti!) ja talvisodat ja jatkosodat ja voi kamala. Eikä näistä asioista niin kamalan paljon aikaa ole. Pari sukupolvea taaksepäin ku mennää ni siel on eletty noi kaikki ajat. Meil on viel mummeja ja vaareja jotka on ollu siel sodissa.

Pääosassa olleeseen Koskelan huusholliinhan tietysti kiintyi tollasen yli tuhannen sivun aikana ihan saatanasti. Meinas melkeen järki lähteä ku sieltä veljeksiä meni sodissa ihan ku liukuhihnalta, et ei ny saatana koko ajan näitten poikia pliiiiiis. Mutta ehkä se tarina vaatii noinki pahaa raadollisuutta alleviivatakseen sitä, että ei tää maailma reiluudestaan tunnettu ole. Sitähän se sota on, nuorta poikaa laitetaa sinne kuolemaa. Menkää vaikka Hietsun hautausmaalle kattomaan niit sankarihautoja et millasia vuosilukuja niissä on.

Onneks kirjassa oli vastapainona kaikelle kauheudelle myös huumoria, eihä tätä olis muuten kestäny.

Yhteenvetona vois sanoo et Täällä Pohjantähden Alla oli Lukuelämys. Isolla Luulla.

Yks päivä (58/2011)

David Nichollsin kirjoittama One Day kertoo mitä kahen ihmisen elämässä tapahtuu 15.heinäkuuta. Ensin ollaan vuodessa 1988 ja kirjan päähenkilöt viettää yhteisen yön. Siitä lähetään sitte eteenpäin ja käyään heinäkuun viiennentoista päivän tapahtumia läpi jokaiselta vuodelta parinkymmenen vuoden ajan. Aika kiva idis kyllä, tarina etenee mukavan nopeesti kun jokaisen luvun jälkeen ponkastaan aina vuosi eteenpäin.

Tarina sinänsä on rakkaustarina, mutta onneks sitä ei kovin paljon missään takakannessa toitotettu, muuten oisin ollu niskavillat ennakkoasenteellisesti ja tanakasti sojossa. Toki se rakkaushomma tuli aika nopeesti selväks, mutta kun tää ei ollu niin sellasta romanttista höttöö niin pystyin lukee ilman että käämi palo. One Dayn sellanen kantava idea oli kaiketi se, että vittu kun ihmiset tuhertaa ihmissuhteissaan eikä tajua omaa parastaan vaikka se paras pojottais siinä ihan nenän eessä. Näinhän se menee: ulkopuolelta on aina helppo heristää sormee ja olla että soosoo, etkö siä pahvi tajua mitään. Mutta eihän sitä koskaa ite tajua virheitä tehdessään että nyt tuli haukattua paskaa, vasta sitte myöhemmin ymmärtää miten olis pitäny toimia.

Jos ette haluu tietää miten täs käy ni klikatkaa muualle, koska nyt on välttämätöntä kertoo kuinka tarina päättyy, jotta voin sitte kertoa nasevia näkemyksiäni aiheesta.

Tätä lukiessa oli koko ajan vähän sellanen turhautunu olo, että voi saatanan urpot, että jos kumpiki niin vitusti tykkää ni eikö nyt voi asialle tehä jotain. Siinä sitte vuoskausia ährätään ihan väärien ihmisten kanssa ja sekoillaan, ennenku vasta lopussa tajutaan että kenen kanssa kuuluis olla. Ja sitte ku lopulta ku tajutaan ja mennään naimisiin ja näyttää että nyt on kaikki hyvin, ja onnellisna tässä mennään auringonlaskuun vaan, niin eikö toinen sitte mee ja kuole.

Että kannattiko nyt sitte hukata ne vuoskaudet mitä olis voitu yhessä olla siihen ettei kumpikaan oikeen saa sanottua mitä on vailla? Tommonen ärsyttää ihan vitusti kaikissa kirjoissa ja elokuvissa ja telkkarisarjoissa ja miksei oikees elämässäki. Et kaikki näkee ja tajuu että noi urpot tykkää, mutta ne ite ei vaan saa tehtyy asialle mitään, kiertävät vaan ku kissat kuumaa puuroo ja tuhlaavat elämäänsä sellaseen "emmiä kehtaa sanoo et miä tykkään"-vikinään ja "tykkääköhän se kans"-vatvomiseen.

Itzehän olen tunnevammanen paska ja ihmissuhteissani moniongelmainen, mutta tässäkin asiassa tiedän miten pitäis toimia (teoriassa). Älkää tehkö niinkuin minä teen, vaan niinkuin minä sanon: jos tykkää, niin pitää kertoo.

Harvemmin se kenestäkään on hirveetä kuultavaa, ja vaikkei tulis vastakaikua, ni eipähän tuu hukattua aikaa sen asian vatvomiseen.

Tätä miältä miä oon.

Seuraavaksi tartun piironkin päällä jo kuukausia pölyä keränneeseen järkäleeseen. Täällä Pohjantähden Alla, osat 1-3. Yli tuhat sivua reilusti ja kärpäsen kiveksen kokosta tekstiä. Menee siis hetki.

Ihan kiva Faithful Place (57/2011)

Hei käääk! Whots going oooon? Blogger on menny ihan uusiks, kaikki näyttää oudolta ja miten tätä nyt käytetää ja missä on mikäki asia ja voivoivoi....  katotaa ny mitä tästä tulee... osaanko miä enää?

Tana Frenchin kirjottaman Faithful Place -kirjan ähelsin läpi. Oli järkyn pientä tekstiä ja vähä sellain opus että tiivistämällä olis ehkä ollu nasevampi lukukokemus, olis voinu karsia kaikenlaista jaarittelua mun mielestä ja antaa asioiden edetä vähä rivakammin. Ja kirjan pilaa aina se, jos lukija (=miä) arvaa murhaajan jo jossain kirjan puolväliin mennessä. Sen jälkee lukeminen on sellasta äkästä pakkopullaa ku menee hermot ettei siel kirjassa kukaan tajuu mikä on asioiden oikee tola.

Faithful Placessa on päähenkilönä polliisi, kenen kadonnu ensirakkaus löytyy luurankona entisiltä kotihuudiloilta. On kauheeta perhepaskaa ja väkivaltaa ja epäluulosuutta ja valehteluu ja ties mitä. Yks toinenkii tyyppi siinä pääsee hengestään ja kestää ihan perkeleen pitkään ennenku se polliisi vihdoin hoksaa kuka näitä sen läheisiä oikein lahtaa.

Arvosana: ihan kiva. Paskempaaki oon lukenu, mutta ei tän lukematta jättäminenkää ois suuri menetys ollu.

Blink blink (56/2011)

Luinpas miäääääääälenkiintosen kirjan. Malcolm Gladwell on kirjan esittelytekstin mukaan "author, journalist,cultural commentator and intellectual adventurer", ja hän on kirjottanu kirjan nimeltään Blink - The Power of Thinking Without Thinking.

Mielenkiintosta kamaa alitajunnasta ja vaistoista ja semmosista. Että esimerkiks vaikka miten yrittää olla yhtä sun toista suvaitsevaisuutta ja muuta komeeta, niin silti alitajunta tekee useesti ihan omia päätöksiään. Tai miten joskus jotkut asiat vaan TIETÄÄ vaikkei tajunnan tasolla oo mitään faktaa hallussa. Kirjassa on paljon mielenkiintosia esimerkkejä, kuten vaikka sellanen homma kun johonkin museoon kaupattiin jotain kreikkalaista patsasta jonka useet asiantuntijatkin todisti aidoksi ja kaikki maholliset hommat oli sitä mieltä että kyyy-yllä, tuo kivitorso on sen parituhatta vuotta vanha ja upee onkin. Silti muutama taideasiantuntija patsaan ekaa kertaa nähdessään totesivat sekunnissa että ei ei, nyt on haukattu paskaa. Ja kun hommaa sitten oikein urakalla tutkittiin, niin väärennökseksi se sitten lopulta todettiin. Mutta miten ne pari tyyppiä pysty silmänräpäyksessä toteemaan tommosen asian? Ei ne itekään osannu selittää, niille vaan tuli "sellanen olo". Vastaavia juttuja kirjassa on paljon.

Sit on myös kerrottu jännistä testeistä mitä pyskolookian laitoksilla on tehty. Esimerkiks et koehenkilöille on annettu lauseenmuodostustehtäviä (sekasin vaikka joku 5 sanaa ja niistä tehtävä lauseita laittamalla ne järkevään järjestykseen), sellasia tosi helppoja, ja sitte tarkkailtu miten ne käyttäytyy testin jälkeen. Jos sanojen sekaan oli laitettu esimerkiks vanhuuteen liittyviä sanoja, niin koehenkilöt oli testistä lähtiessään kävelleet hitaammin kuin muiden ryhmien (joilla ei mitään nitrodisko-sanastoo ollu) henkilöt. Eli ku siel vilis jotain nitro- ja bingo- ja rollaattori-tyyppistä sanastoo niin koehenkilöt rupes laahustaa ku vanhukset. Hämmentävää. Sanojen voima ja sillai.

Toinen jännä testi oli et on kahenlaisia sanoja, hyviä ja pahoja, ja niitä pitää sit ryhmitellä et onks hyvä sana vai huono sana. Sitte lisättiin sanojen sekaan vaik eriväristen ihmisten kuvia, ja ne piti sitte ryhmitellä joko kuuluvaksi "white or good" -ryhmään tai "black or bad" tai toisinpäin. Vaikka kuinka olis omasta mielestään suvaitsevainen niin valkoihosilla testihenkilöillä oikeisiin ryhmiin lätkiminen alko heti hidastua jos piti laittaa samaan nippuun "black"-tyypin ihmiset ja "good"-tyypin sanat. Valkosten ihmisten ja hyvyyden niputus meni sen sijaan ihan sairaan nopeesti. Ton tyylin testejä (ns. Implicit Association Test eli IAT-testi)pääsee muuten koklaamaan Harvardin yliopiston sivuilla, klikkaa tästä jos kiinnostaa. Ite Gay Pride -viikon kunniaksi tein äsken semmosen homo/hetero-assosiaatiotestin ja vaikka omasta miälestäni oon sillä saralla niin suvaitsevainen et ei mitään tolkkua, ni niin vaan meikäläisenki tulos kallistu sinne heteroita suosivan puolelle. Piru viäköön! 

Ja sitte.... erikoisen jännää miusta oli sellaset ihmiskokeet missä tutkittiin ilmeitten vaikutusta. Niist oli paljoki asiaa mutta oli tehty simppeli testi: pistetty koehenkilöt eläviin kuviin kattomaan jotaa komedialeffaa. Toinen ryhmä piti koko leffan ajan kynää hampaitten välis, ja toinen huulien välis. Kokeilkaa: jos on kynä huulien välis ni ei pysty hymyilee. Enivei: ne ketkä pysty hymyilee (kynä hampaitten välis) piti sitä leffaa paljo hauskempana ku ne keneltä hymyilyyn tarvittavien naamanmuikistuslihasten käyttö oli estetty (kynä huulioitten välis). Eli naamalihasten äksön vaikutti mielialaan. Tarkottaaks tää nyt sitä et kuhan vaan tyhmänä vaikka väkisten hirnuu kaikelle ni on kivempaa? Et fiilikseen pystyy vaikuttamaan myös sillä mitä naama tekee?

Paaaaaljon kaikkee muutaki jännää tuol oli mutten jaksa kaikesta täs vouhottaa. Sanonpahan vaan sen että miä olen jo kauan luottanu ns. naisen vaistoon. Se ei ole koskaan väärässä. Oon useesti vaistonnu asioita, ennenku on ees ollu mitään faktaa vainoharhan taakse. Tän kirjan lukemisen jälkeen aion entistä enemmän kuunnella oman alitajunnan ääntä, ja koitan pitää sen faktoihin tukeutuvan ja tylsän järjen äänen aisoissa. Se ei nimittäin yleensä tee mitää muuta ku viivästyttää jankkaamisellaan ja hannaamisellaan elämän etenemistä parempaan suuntaan.

Ainii, mikä helvetti on "intellectual adventurer"? Saatana, taas satikutia Kuusaan Lukion opoille, ei tommosestakaan uramahollisuudesta meille ikiin mitää kerrottu, perkele.

Ihmiset bääääääd (55/2011)

Juhannusta. Se on menny meiziltä kotona nysvätessä ja flunssaa potiessa. Mökkihöperyys alkaa pahasti jo vaivata, seinät rupee kaatuu päälle ja eilen oikee säpsähin ku ulkoa kuulu ääniä. Jumaliste, juhannusaatto, Helsinki, IHMISIÄ. Vai oliko ne zombeja? Ei voi tietää.

Kotona nysväämisessä on se hyvä puoli, et on aikaa lukee. Aherran tällä hetkellä sellasen kirjapinon kimpussa jonka sain lainaks kaverilta, ja siel on oletettavasti pelkästään hyviä kirjoja koska kyseisel kaveril on loistava kirjamaku. Pinon toinen opus (eka oli toi edellises postaukses kehuttu eli Eloonjäänyt) oli Chris Cleaven The Other Hand (ameriikasssa julkastu nimella Little Bee). Kirjan takakannes uhotaa et tää on niin erikoistarina, ettei täs takakannessakaa tohdi kertoo mist on kyse, ja et älä siäkää sit tän luettuas mesoo kauheesti, ku tarinan taika piilee siinä miten se lukemisen aikana avautuu. Jaaha. Seliseli. Aion nyt kuitenki tätä salaperäsyyden verhoo hiukan raottaa.

Nigerialainen nuori tyttö Little Bee ja brittiläinen akkain hömppälehden päätoimittaja Sarah on kirjan päähenkilöt. Heijjän elämät törmää ensin Nigerialaisella rannalla, missä tapahtuu pahoja, ja sen jälkeen uudelleen briteissä kun Little Bee on siellä pakolaisena. Pahuudet ja kauheudet kerrotaan kirjassa pikkuhiljaa, välillä vähän yllättäenki tulee uutta tietoa, mutta tommosen pihtaamisen takia tätä kirjaa ei malta käsistään päästää. On pakko lukee eteenpäin et saa selville mitä siel rannalla oikein tapahtu, ja miten tarina oikein loppuu, ja miten Little Beelle oikein käy. Kirja on täynnä kaikenlaista ankeutta ja ikävää ja pahuutta ja draamaa. Toisaalta seassa on myös hirveesti huumoria, ja se on kyllä helvetin hyvä, muuten täst kirjasta saattais tulla niin paha ahistus että ei muuta ku junan alle, ei tämmösessä maailmassa kestä elää. Little Been näkemykset brittiläisestä yhteiskunnasta on välillä aika mainioita, ja varsinkin kun se kertoo miten tämmösenkin asian (esim. kolmossivun tissit paljaana olevat tytöt) selittäis kotikylän pimuille, jotka ei oo nähny länsimaisesta yhteiskunnasta mitään muuta kun vanhalle lakanalle ilman ääntä heijastetun Top Gun -elokuvan.

Loistava, loistava kirja, joka jokaisen pitäis lukea ihan yleissivistyksenkin vuoks. Että sais tästä vaikka yhenlaisen näkökulman pakolaisuuteen. Ite ainakin vasta tätä lukiessa tajus että vittu ei miulla oo oikeesti ollu hajuakaan asioista. Että millasia ihmiskohtaloita pakolaisuuden takana piilee. Tottahan kaikki tietää et pahoista paikoista tullaan ja on kansanmurhaa ja vainoomista ja raiskaamista ja kaikee hirveyttä, mutta sellaset asiat tuppaa hukkumaan paskojen uutisten tulvaan, ei ne jotenkin tuu niin lähelle eikä kosketa tämmösen pumpulis kasvaneen länsimaisen punkeron sielua mitenkää erityisen rajusti. Tämmönen kirja, olkoonkin fiktiota, sen sijaan jotenkin konkretisoi asian sellaseks että yöunethan täs jumaliste menee.

Maailma on paha, paha, paha. Tai ei maailmassa mitään vikaa, mutta myö ihmiset, myö ollaan pahinta mitä maapallolle on koskaan tapahtunu.

Eloonjäänyt (54/2011)

Ei ihan ollu seuraava luettu kepeetä, niiku uhosin, mutta sentäs suomenkielistä vaihteeks. Ja voi vittu että oliki hyvä kirja, ei malttanu oikee käsistään laskee. Chuck Palahniukin Eloonjäänyt. Kertoo sellasen uskontokultin viimisestä henkiinjääneestä, josta tehään suuri saarnamies ja rahantekokone. Kaikenlaista tapahtuu ja tarina etenee vähän niinku alusta loppuun, kun kirjan päähenkilö istuu yksin kaappaamansa lentokoneen kyydissä ja sanelee elämäntarinansa lentsikan mustalle laatikolle ennenku moottorit sammuu ja kone rysähtää.

Kuulostaako tutulta, oi työ valistuneet lukijani? Eloonjäänyt? "Nojaan pehmeään istuimeen, tallennan tarinani"?

Tuskin on sattumaa, että Stam1nan loisteliaalla Viimeinen Atlantis -levyllä on maailman paras piisi, jonka nimi on Eloonjäänyt, ja jossa tyyppi istuu lentokoneessa ja tallentaa tarinaansa jälkipolville. Stam1nan levyssä tarina tosin on synkempi, puhutaan koko maailman tuhoutumisesta, eikä pelkästään yhen hullun uskontokultin hommista niiku Palahniukin kirjassa, mutta kyllä täs heti alkumetreil tuli sellanen olo et heeeeeeeeeeeeei mitä vittuu, Stam1na!

Eli Eloonjäänyt on sekä yks maalimankaikkeuden hienoimpia biisejä, mutta myös perkeleen hyvä kirja. Olé!


Asiasta sadanteen: niiku tuossa edellisessä postauksessa annoin ymmärtää, ni elämässä on nyt kaikenlaista meininkiä ja suuria suunnitelmia. Suuruudenhullujen suunnitelmien toteuttamista varten oon joutunu tekemään jotain ihan radikaalia ja hurjaa: tyhjennän kotiani, ja siks oon ruvennu laittamaan jopa kirjojanikin myyntiin. Kaverit on kiitettävästi laukannu Puutteenkujan Divarissa tekemässä löytöjä ja miä oon siinä sit vähä nieleskellen kattellu ku rakkaurella haalittu kirjasto kävelee paperikasseissa ovesta ulos. Luopumisen tuska oli alussa ainaki ihan kauhia, ku on luonteeltaan melkonen hamsteri ja kiintyy varsinki kirjoihin ihan epänormaalin paljon. Tottakai tärkeimmät ja rakkaimmat opukset säästän: Erlend Loet, Markus Zusakit, Asterix-kokoelmat ja Nemit ja muu ykkösryhmä on ja pysyy. Kaikki muu lähtee, vaikka se kuinka kirpasee.

Aika hurjaa. Mutta ohan se ny jumaliste täs iäs korkee aikaki opetella sellanen sivistyny luopumisen taito.