Yks päivä (58/2011)

David Nichollsin kirjoittama One Day kertoo mitä kahen ihmisen elämässä tapahtuu 15.heinäkuuta. Ensin ollaan vuodessa 1988 ja kirjan päähenkilöt viettää yhteisen yön. Siitä lähetään sitte eteenpäin ja käyään heinäkuun viiennentoista päivän tapahtumia läpi jokaiselta vuodelta parinkymmenen vuoden ajan. Aika kiva idis kyllä, tarina etenee mukavan nopeesti kun jokaisen luvun jälkeen ponkastaan aina vuosi eteenpäin.

Tarina sinänsä on rakkaustarina, mutta onneks sitä ei kovin paljon missään takakannessa toitotettu, muuten oisin ollu niskavillat ennakkoasenteellisesti ja tanakasti sojossa. Toki se rakkaushomma tuli aika nopeesti selväks, mutta kun tää ei ollu niin sellasta romanttista höttöö niin pystyin lukee ilman että käämi palo. One Dayn sellanen kantava idea oli kaiketi se, että vittu kun ihmiset tuhertaa ihmissuhteissaan eikä tajua omaa parastaan vaikka se paras pojottais siinä ihan nenän eessä. Näinhän se menee: ulkopuolelta on aina helppo heristää sormee ja olla että soosoo, etkö siä pahvi tajua mitään. Mutta eihän sitä koskaa ite tajua virheitä tehdessään että nyt tuli haukattua paskaa, vasta sitte myöhemmin ymmärtää miten olis pitäny toimia.

Jos ette haluu tietää miten täs käy ni klikatkaa muualle, koska nyt on välttämätöntä kertoo kuinka tarina päättyy, jotta voin sitte kertoa nasevia näkemyksiäni aiheesta.

Tätä lukiessa oli koko ajan vähän sellanen turhautunu olo, että voi saatanan urpot, että jos kumpiki niin vitusti tykkää ni eikö nyt voi asialle tehä jotain. Siinä sitte vuoskausia ährätään ihan väärien ihmisten kanssa ja sekoillaan, ennenku vasta lopussa tajutaan että kenen kanssa kuuluis olla. Ja sitte ku lopulta ku tajutaan ja mennään naimisiin ja näyttää että nyt on kaikki hyvin, ja onnellisna tässä mennään auringonlaskuun vaan, niin eikö toinen sitte mee ja kuole.

Että kannattiko nyt sitte hukata ne vuoskaudet mitä olis voitu yhessä olla siihen ettei kumpikaan oikeen saa sanottua mitä on vailla? Tommonen ärsyttää ihan vitusti kaikissa kirjoissa ja elokuvissa ja telkkarisarjoissa ja miksei oikees elämässäki. Et kaikki näkee ja tajuu että noi urpot tykkää, mutta ne ite ei vaan saa tehtyy asialle mitään, kiertävät vaan ku kissat kuumaa puuroo ja tuhlaavat elämäänsä sellaseen "emmiä kehtaa sanoo et miä tykkään"-vikinään ja "tykkääköhän se kans"-vatvomiseen.

Itzehän olen tunnevammanen paska ja ihmissuhteissani moniongelmainen, mutta tässäkin asiassa tiedän miten pitäis toimia (teoriassa). Älkää tehkö niinkuin minä teen, vaan niinkuin minä sanon: jos tykkää, niin pitää kertoo.

Harvemmin se kenestäkään on hirveetä kuultavaa, ja vaikkei tulis vastakaikua, ni eipähän tuu hukattua aikaa sen asian vatvomiseen.

Tätä miältä miä oon.

Seuraavaksi tartun piironkin päällä jo kuukausia pölyä keränneeseen järkäleeseen. Täällä Pohjantähden Alla, osat 1-3. Yli tuhat sivua reilusti ja kärpäsen kiveksen kokosta tekstiä. Menee siis hetki.