Ällä (66/2011)

Lienee jo tullut selväksi, että Erlend Loe on ikäänku aika helvetin tiukasti kärkikahinoissa mukana, jos miun suosikkikirjailijoita ruvetaan listaamaan. Senpä takia oli vähän niiku pakko lukea Muleumin jälkeen vielä lisää Loee, vähän niinku varastoon. On jo etukäteis-eroahdistus, kun Loet lähtee kellariin jemmaan, siks aikaa ku miä meen jonneki tropiikkiin hulluttelemaan ja lukemaan paskoja kirjoja.

Ja kun oon kerta lähössä tropiikkiin, ihan kohta, oli pakko lukasta Loen mainio L. Siinäkin lähetään kaukaselle saarelle, mutta jos miulla on agendassa lähinnä kaljan juonti ja snorklaaminen niin Erlendin kaveriporukalla oli huomattavasti suuremmat suunnitelmat. Norja maailmankartalle, tieteellisiä löytöjä ja kunnon tutkimusmatkailua!

L on aivan hulvaton kirja. Pari aiempaa lukukertaa ei vielä kunnolla kolahtanu, mutta tällä kertaa menin tästä ihan sekasin. Kirjasta on vähän vaikea päätellä kuinka paljon siitä on totta ja kuinka paljon Loen pohjattoman mielikuvituksen tuotetta, mutta faktan ja fiktion sekottumisella ei liene suurtakaan merkitystä. L on yksinkertaisesti täysin sekopäinen kertomus poikaporukan temmeltämisestä autiolla saarella. Ja vaikka retken anti jääkin tavotteita köykäisemmäksi, pieniä tieteellisiä löytöjä kuitenkin tehdään. Kirjaan on laitettu valikoima valokuviakin todisteeksi. Kyllä, erakkoravut harrastavat suuseksiä ja aivan, saarelta löytyi karhuntassufossiili. Loisteliaita ovat myös poliittisten järjestelmien testaaminen roolipelien avulla sekä tyttöjen jaksollinen järjestelmä.

Anteeksi, Marco Kosonen, kirjoittamasi Rock'n'Roll Suicide Bar ei olekaan maailman paras reissukirja, kyllä se pokaali menee Erlend Loelle.