Nyt vähä aika laitan vaa tämmösii useemman kirjan yhteenvetelyi. En jaksa olla koko ajan tääl naputtamas näit kirjaraporttei, täs on niin kiire mm. makailla riippumatos et jostai tekemisist pakko tinkii.
Michael Connelly:
Saalistaja (75/2011)
Aika jees sarjamurhaushomma, mutta ärsyynnyn aina ku tyypit
ratkasee asiat jotenkii vahingossa keksimällä.
Tässä sellanen toimittajagubbe selvittää sarjamurha-hommaa ja yhtäkkiä
jotai helvetin linnunpelätin kuvaa kattoessaan
saa jonku hirveen aivopierun ja keksii kuka on murhaaja. Täh?
Luettu: 25.11.2011
Michael Ende: The
Neverending Story (76/2011)
Fantasiahommia. Piänenä kun tän luin ekan kerran olin ihan
pähkinöinä, nyt ei kolissu sit olleskaa.
Luettu: 28.11.2011
Zadie Smith: The Autograph Man (77/2011)
En tajunnu tästä hevonvittua. Kiinalaisjuutalaismies on nimmareiden
ym keräystilpehöörin välittäjä ja jotain.
Luettu: 3.12.2011
Michael Connelly: Chasing The Dime (78/2011)
Jänskätystarina siitä miten tiedemies koitetaa lavastaa
syylliseks ilotytön murhaan. Mut niiku
aina, hyvät voittaa, pahat saa kuulaa kalloon.
Luettu: 5.12.2011
Erica Spindler:
Breakneck (79/2011)
Sarjamurhaaja rupee lahtaamaan yhen poliisitsirpulan
lähipiiristä porukkaa ja näis tämmösis kirjoishan naispolliisit on aina
mahottomia koviksia, ja joutuvat lopulta ite ihan pulaan. Mutta aina, AINA,
siinä kohtaa se kylmäverinen murhaaja tekee sen yhen mokan: alkaa avautumaan ja
tilittämään eikä ota tyypeiltä heti nirriä pois, niiku aina aikasemmin. Ja
katos vaan, just sitte vimosella hetkellä tulee ratsuväki paikalle ja ampuu
pahista. Tää on niiiiiiin tuttu tarina, mutta ihan viihdyttävää paskaa silti.
Luettu: 6.12.2011
Aron Ralston: 127 Hours – Between A Rock And A
Hard Place (80/2011)
Tästä kirjasta on tehty hieno elokuvakin, jonka oon erehtyny
kerran rapuloissani kattomaan. Ei ole krapula-ahistuksiin sopivaa matskua
ollenkaan. Aron Ralston on raisu vuorikiipeilijä ja sellain ulkoilmaihmiin,
joka vimmalla kerää elämyksiä kiipeilemäl ties mihin ja touhottamalla
kaikenlaista, mitä sellaselle normaalille sukankuluttajalle ei tulis
miäleenkää. Miks pitäis yksin lähtee pakkases ja viimas kiipee jonneki vitun
korkeille vuorenhuipuille? Tai samota jossain erämaas mis nälkäset karhut vaanii jokaisen puskan takana? Ja miks
varsinkaan kenellekään tulis ees mielee lähtee jonneki klaustrofobisiin kanjoneihin
seikkailemaan, kertomatta kenellekään et mihin on menny?
Siellähä sit yhessä kanjonissa valtava kivenmurikka putoaa
päälle ja liiskaa Ralstonin oikeen käden jumiin kallioseinämän ja sen murikan
väliin. Ralston ikäänku saa sitä mitä on pienen ikänsä vähä niiku tilannu
(ja oivaltaa sen lopulta itekin et tätä tilannetta kohti hän on koko elämänsä
tietämättämään hakeutunu). Siinä sitä sit ollaa: käpälä totaalisen jumissa,
ainoostaa vähän vettä ja evästä, kukaan ei tiiä missä siä oot, ei oo kännykkää tai muutakaa kommunikaattoria, eikä ihmisiä eksy kyseiseen kanjonin halkeemaan
ees vahingossa et avun saaminen on vähä niiku pois laskuista.
Viis päivää Ralston siel kanjonis sit pojottaa, ja kokeilee
kaikki maholliset keinot saaha ittesä siitä pinteestä irti. Vasta sit kuudentena
aamuna ku alkaa olla viikatemies ihan niskaan hönkimässä, vesi on loppunu jo
ajat sitte ja omaa pissiä joutuu juomaan, nestehukka aiheuttaa hulluja harhoja ja
se kiven ja seinän välii liiskautunu käsiki alkaa jo mukavasti olla mätänemistilassa
ni Ralston oivaltaa et ku ensin vääntää kätesä niin et luut katkee ni sit voi
linkkuveitellä nirhata muut lihat ja nahat ja jänteet siitä ympäriltä ja TADAA – vapaus!
Ralston siis pelastuu amputoimalla iteltään käen irti. Hurja
tyyppi ja hyvä kirja, joka pistää pohtimaan et miten kova selviytymistahto
ihmisellä oikee onkaa. Ja löytyiskö iteltää samaa tahtoa jos tosipaikka eteen
tulis vai nostaisko sitä käet pystyyn ja luovuttais ilman taistelua? Aika
jänniä oli myös kohat missä Ralston kuvaa itteään videokameralla ja jättää
jäähyväisiä ja tekee testamenttia et nyt ku tähän kert kuolen ni hei kiitti
kaikille ja miun levyt saa se-ja-se ja jos viittisitte ni tuhkat sais sirotella
sinne ja tonne. Mitä sitä ite sanois jos ois se mahis et tietää ku Vihreät
Niityt kutsuu? Ei kai muuta ku et heippa, kiitti letuista, tuun kummittelemaan
jos se suinki on mahollista.
Elokuva muuten noudatteli aika pitkälti kirjan tarinaa, ja
siinä oli tavattoman hienosti kuvattu se hetki kun Ralston tajuaa mitä on
tapahtunu. Että käsi on nyt todellakin jumissa. Se epäusko ja paniikki mikä
siinä kohtaa lojahtaa housuun on aika huikee. En ny muista kuka leffassa
Ralstonia esitti mutta osas ainaki tosi hyvin vetää roolinsa. Ahistus pamahti
kotisohvan puolelleki oikee tosissaa.
Luettu: 9.12.2011
Ilkka Raitasuo, Terhi Siltala: Kellokosken Prinsessa
(81/2011)
Ja heti perään toinen kirja johon liittyvästä tarinasta on
kans tehty elokuva. Sitä en oo nähny, mutta tän kirjan nappasin täältä Gili
Trawanganin kirjadivarista ku tuossa yks päivä hain lisää lukemista.
Mielenkiintonen tarina skitsofreniaa ym sairastaneen Anna Svedholmin elämästä.
Hää oli pikkusen sekasin ja vietti elämästään suurimman osan mielisairaalassa,
joista yli 50 vuotta Kellokosken sairaalassa. Rouva kuvitteli olevansa
kuninkaallista sukua, ja et Kellokosken sairaala on vaa hänen yks huvilansa.
Mainioita juttuja, hassujakin tarinoita. Rinsessa on ollu melkonen persoona,
välillä ihan kauhee komentelijakin mutta pääosin kuulosti siltä että melko
lupsakka tapaus, joka oli ihan tyytyväisenä siel omas harhases maailmassaan.
Vasta ihan vähän ennen kuolemaansa Prinsessa oli todennu että ei hän mikään
prinsessa ole, ihan tavallinen Anna vaan.
Luettu: 10.12.2011
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti