Lähen lomalle lukemaan

Hilpasen huomenna maailmalle ottamaan etäisyyttä arkeen. Kirjablogiin tulee siis noin kuukauden tauko, koittakaa kestää, oi kaikki kaksi lukijaani.

Palaan toukokuun alussa kertomaan montako ja kuinka paskaa kirjaa sain paratiisisaarella, noissa viereisen kuvan maisemissa, löhöillessä luettua. Kuulemiin!

Torakat Pankokissa (26/2011)

Jo Nesbon Torakat on pulipoliisi Harry Holen seikkailuista kertovan sarjan toinen kirja. Tapahtumat sijottuu Bangkokiin, mikä on kuulkaa aika hianoa, koska ens lauantaina miä ize lennän Bangkokiin. En käy lentokenttää pitemmällä, matka jatkuu siitä samantien Malesiaan ja sieltä Indonesiaan, mutta Bangkok on entuudestaan tuttu kaupunki, on siel tullu pyörittyä.

Torakoissa pyöritään diplomaattipiireissä, on pedofiliaa ja raju murhailija. Harry Hole pysyy ihan kirjan alun jälkeen selvinpäin koko stoorin, eikä muutenkaa tee pal muuta ku ratkasee arvotuksen. Vähä käy nusbaamas yhtä böönaa, mut muuten keskittyy selvittämään tilanteen. Tieteskää murhaaja ei oo se ketä kaikki luulee ja totta munassa Harry Hole on se ainoo nokkela joka selvittää koko kuvion.

Näitä tarinoitahan riittää. Torakat oli aika tyhjänpäivänen, ei lainkaan parasta Nesböötä, mutta olihan siinä Bangkok.

Ja niinku jo mainittin ni lauantaina hilpasen öbaut kuukaudeksi lomalle, Indonesiaan, Gili Trawangan -saarelle, taas. Siellä tulee oletettavasti luettua taas ihan vitusti. Kirjaplokia en reissusta päivitä, mutta piäneen vihkoon kirjaan ylös mitä tulee luettua ja loman jälkee sitte kerron millasta sontaa on taas plärätty. Mukaan lähtee pieni alkukirjasto, divarista haettua kuraa, ja loput lukemiset löytynee sit sielt paikan päält. Paikallisista divareista ja oman majapaikan kirjahyllystä, jossa toivottavasti on sitten viime lukeman tapahtunut reilusti kierrätystä, kert ku sieltä viime marraskuun lopussa läksin kohti Mordoria, ni sinne ei montaa opusta jääny mitä en ois jo lukenu.

Ja meinaan muuten mukaan lähtevät kirjat rekisteröidä Bookcrossingiin ja sitte mielenkiinnolla seurata mistä ne ehkä tupsahtaa esiin. Jännitystä elämään, jynöy.

En tiiä et vielkö täs malttais jotain lukasta ennen lauantaita. Voipi olla et nyt pitää vikat illat käyttää viksusti ja istua kärsä kiinni Bahasa Indonesia -kielikurssimatskuissa. Hmmmm.....

Pornoa Berliinissä (25/2011)

Hekumallinen Berliini on Walter De Campin uunituore kirja, missä Walter-setä käy (tai ainakin kertoo käyneensä) hääräämässä Berliinin "riettaassa alamaailmassa". Kuulostaa hyvältä, mutta en oikein tiiä oliko tää nyt ihan luokatonta paskaa vai sittenkin ihan hyvää viihdettä. Viihteen puolesta puhuu se, että kirjassa on aika riettahiakin pornojuttuja, ja pornohan on aina iloinen ja viihdyttävä asia. Paskan puolelle tää taas kopsahtaa vähän siinä, että yritys on ollu kova, mutta De Campin henkilökohtainen paneutuminen (kirjaimellisesti!) Berliinin irstailuskeneen jää kuitenkin aika köykäseks. Olisin ehottomasti kaivannu kirjailijalta sellasta estotonta heittäytymistä meininkiin, mutta Walter käy lähinnä yleisessä saunassa tirkistelemässä naisten perseitä ja erilaisilla seksiklubeilla kyttäämässä mitä muut tekee. Usein mukana on oma naisseuralainen, jonka kanssa on sovittu että muitten kans ei sitte häärätä. Turvallista, vähän hajutonta ja mautonta, vaikka ilmeisesti yritys on olla raju ja ennakkoluuloton. Että tässäpä mie nyt nussin naisystävääni seksiklupin nurkassa, enkö oo kuulkaa kova jannu. Hurjinta toimintaa lienee se, että De Camp antaa maksullisen naisen runkata itseään pornoleffateatterissa.

Eniten vitutti De Campin usean sivun elämöinti tantrahieronnasta, jossa ensin tunti hinkataan muuta ruhoo ja sit vikat puoli tuntia keskitytään genitaalialueiden hierontaan. Aiheesta saadaan todella perusteellinen selvitys, mutta De Campin rohkeus ei riitä siihen, että menisi itse tantrahierojan vastaanotolle. Ilmeisesti tantrahieronnan tekniikkaan kuuluva "miehen g-pisteen" (joka kuulemma sijaitsee miehillä perseessä... mistä hyvästä annan evoluutiolle vahingonliloisena täydet pisteet) painelu oli niin pelottava ajatus, että  De Camp pisti hierojan pakeille naisystävänsä. Naisystävä ei asiasta pahemmin avaudu, joten kokemuksen kuvailu menee lähinnä De Campin fantasiointiin. Oooh naispuolinen hieroja tissit paljaana kopeloi naisystäväni genitaaleja -tyylillä.

Kirjassa käytetty seksitermistö oli välillä melko hämmentävää. "Olin kiihottunut kuin kävytön orava" jäi erityisesti mieleen. Miten helvetissä orava ilman käpyä olisi pätkääkään kiimassa? Mitä vittua? Pääosin kirjassa kuitenkin puhutaan hävystä ja kalusta (kalun jatkuva ponnahtelu sepaluksesta rupes jossain vaiheessa jo vituttamaan). Ja saatanasti lätinää sukkanauhoista ja sukkien verhoamista jaloista, sillä De Campilla tuntuu olevan vakavan luokan sukkafetissi.

Ja btw, kun takakannessa kert mainitaan että "kirja toimii myös ajantasaisena oppaana Berliinin eroottisille temmellyskentille" niin olis voinu laittaa ees johonkin kirjan loppuun hakemiston mainituista klubeista ja paikoista, yhteystietoineen. Tämmösenään Hekumallinen Berliini ei nyt ihan matkaoppaasta käy.

Vaikka tää nyt jäi vähä köykäseks, ni ihan kivahan Hekumallinen Berliini silti oli. Kert olihan siel sitä panemista ja pornoo. Mikäs siinä, kyllähä sellasta mielummin lukee ku naamarasvan tuoteselostetta.

(Nii ja Noralle terveisiä sekä varsinkin iso kiitos tästä kirjasta!)

Yöhön yksin (24/2011)

Kjell Westön Älä käy yöhön yksin on järkyttävän hyvä. En pysty täst varmaan sanomaan juurikaan enempää ku mitä oon aikasemminki Westön kirjoista sanonu. En pysty muotoilemaan yhtään järkevää lausetta joka tekis oikeutta Westön tekstin hienoudelle.

Tässäkin kirjassa, kuten muissakin Westön hienoissa, on yli vuosikymmenten ulottuva tarina. Ensin seurataan 60-luvun nuorisoa, ja sitten nuorempaa polvea molemmin puolin vuosituhannen vaihdetta. Tarina ei sinänsä ole mitenkään erikoinen ja ihmeellinen: jotkut selviää elämän karikoista, toiset ei. Ruutia ei oo siis uudestaan keksitty.

Mutta miten upeesti asiat kerrotaan, voi jumalauta. Oikeesti olin taas melkeen silmänurkka kosteena joissain kohin, ihan vaan sen kerronnan hienouden takia. Westö osaa kuvailla vaikka lokakuista harmaata littanaa peltomaisemaa niin valtavan hienosti, että se kuulostaa kauneimmalta asialta maan päällä.

Ihan oon jotenki et snif ja niisk, voi vittu miten mahtavaa. Se kuulkaa vetää kylmänki kalkkunan herkäks kun kohtaa tän tason lahjakkuutta.

Yks tähän samaan sarjaan kuuluva Westö (Isän nimeen) hyllystä puuttuu vielä. Sen hankkimista pitää nyt vähän pihdata, koska ei tiiä miten sitä masentuu sitte ku nää kaikki on luettu. Miten siitä eteenpäin? Häh? 

Nemi löytää miehen (23/2011)

Kas, uusi tuore Lise Myhren piirustama Nemi-läpyskä-albumi Tulta ja tappuraa törötti kaupassa. Ostin. Luin. Syvästi järkytyin.

Nemi löytää miehen ja rupee SEURUSTELEMAAN.

Vittu mitä sanon. Hynynen ajoi parran ja vallankumousmellakat velloo pohjois-afrikassa ja ydinvoimalat höyryää kuolemaa Japaniassa ja superkuu taivaalla ja maanjäristykset Mäntsälässä ja nyt vielä tämä.

Lopun aikoja eletään, ystävät. Lopun aikoja.

Fingerporin kamppailut (22/2011)

Vihdoinkin! Tätä on ootettu! Sarjakuvanero Pertti Jarlan Fingerporeista on koottu sota-aiheinen pikkukirja Fingerpori - Kamppailuni. Sotahistorian "lystikkäät hipsterit" (suora lainaus kirjan mainostekstistä) temmeltää maailmansotien tiimellyksessä ja meininki on hulvaton.

Ei tätä voi mitenkään tarpeeks kehuu. Antaa vaikka tän maistiaisen puhua puolestaan:

Kirosäkeitä, perkele! (21/2011)

Tuukka Hämäläisen koostamasta Kirosäkeet-kirjasta olin jo lukenu vähä katkelmia Domen sivuilta, misä jonkinlaisia ennakkomaistiaisia kansalle jaettiin. Olin ihan sitä mieltä, et ne riitti, ei miun tarvi syvemmin perehtyä siihen miten suuret lyyrikot tekstejään pusaavat. Mut niin vaa kirjakauppapsykoosia on kiittäminen siitä, että koko kirjan ostin ja sen kannesta kanteen luin (jopa Maija Vilkkumaan osuuden, herra paratkoon). Eilen alotin ja äsken lopetin. Siitä voi nokkelimmat päätellä että oli aika miälenkiintonen opus.

Kirjaan on haastateltu kahtakymmentä nykyhetken rocksanoittajaa. Tyypit sitte kertoo miten ovat päätyneet sanotushommiin ja kui se sellasen taiteen tekeminen oikein sujuu. Kuulostaa siltä et vois olla saatanan tylsää jaarittelua, tyyliin "sit mie kirjotin sellasen lauseen ja sit tollasen ja sit vähä korjasin ja se oli sit siin", mut täähä olikii ihan helvetin mielenkiintosta avautumista. Seassa oli hauskaa läppää sopivasti pitämään mielenkiintoo yllä. Ja olihan se nyt noin muutenki kiinnostavaa lukee vaihteeks vähä tämmöstä vähemmin esillä ollutta  puolta popparin elämästä. Jokainen tuntu tekevän hommaa vähä omalla tyylillään. 

En ala kirjan sisältöö sen kummemmin ruotimaan, lukekaa ite, mut annan isot pisteet hyvästä työstä, laadukkaasta ja hienosta lopputuloksesta sekä kivoista lyijäri-tyyppisistä kuvituksista. Tää kirja on helvetin iso kulttuuriteko.

Kirosäkeitä lukiessa rupesin pohtimaan et kenen suamalaisen nykypäivän sanasankarin sanotuksista ite tykkään kaikista kaikkein eniten? Osottautuki yllättävän vaikeeks ruveta listaamaan mitään tai ketään. Musiikkia kuuntelen koko ajan ja välillä on kausia jolloin keskityn nimenomaan sanotusten kuunteluun korvat tulessa, mutta nyt on menossa sellanen yleinen huonon  keskittymiskyvyn kausi, jolloin ei tuu hirveesti pistettyä merkille mitä siel luureissa joku huutaa. Tokihan vois heitellä listan sellasii itsestäänselvyyksii Ismo Alangosta A.W.Yrjänään, ja vilpittömästi heijjän lyriikoista tykkäänki, hienoja ovat, mutta eihän niistä aina tajuu hevonvittua. Joskus nois biisien sanotuksissa ku toi taiteellisuus ja runous menee niin lujaa ja korkeelta yli et hävettää oikee. Siin on vähä se sama asia ku sellases yhenlaisessa nykyaikasessa taiteessa: emmiä saatana tajuu mitä joku maalari haluu miulle kertoo jos se sutii kankaalle sinisen suorakulmion ja pari punasta kikkarettä siihen kylkee.

Koitin sit vaa miettii et jos täs pitäs nyt johkii tietovisaan vastata et siteeraa vähä jostaa tuoreesta kotimaisesta rokkipiisistä sanotuksia, ni mikä tulis ekana mielee. Sehä tuli sit kyl ku apteekin hyllyltä:

Ehottomasti Stam1nan Eloonjäänyt-piisi. Se on mestariteos, ihan niiku koko Viimeinen Atlantis -levy.  Ja miusta kyseisen piisin kohta mis lauletaa et "korkealta näin miten meri on suuri, kaartuva kaunis pilvien muuri" on jotain niin hienoo ja kaunista et tippa melkee tulee silmää. Aina kun olen valosaan aikaan lentokoneessa, kuuntelen tota ja katon ikkunasta ja näen just sen kaartuvan kauniin pilvien muurin ja mietin että Antti Hyyrynen on nero, jota pitäisi kaikkien kumartaa. Ja totella (ja lopettaa se maapallon tuhoominen lentämällä yhtenää johonki maalimankolkkaan)! Perkele!

Itehän en lyriikoiden tahi runojen kirjottamisesta tajua hevonvittua, enkä pelkkiä runoja ymmärrä noin muutenkaan, en vaikka mistä suunnasta koittas kattoa. On miulla jotain runokirjojaki kirjahyllyssä mutta ei ne mee oikein mitenkää jakeluu. Joko en oo ikinä lukenu hyvää runoutta, tai sitte oon vaa sillä(kin) tavalla vähä vammanen. Kai lyriikatkin on runoja, mutta en tajuis niistäkään mitään, jollei niitten taustalle laitettais musiikkia. Miusta runot sellasenaa on yleensä ihan jotaa puutaheinää jotka on vaa kirjoteltu sellasiks runon näkösiks virityksiks. Anteeks vaan kaikki runoilijat.

Mut ihan oikeest, kattokaa ny, jos miä tost edellisest kappaleest otan yhen virkkeen ja silppuan sen toho vähä toisel taval ni sehän näyttää heti ihan runolta, eiks vaa? Tsiikakkaa ny:

    Miusta runot 

      sellasenaa 

    on yleensä ihan 

      jotaa 

    puutaheinää 

    jotka on 

     vaa kirjoteltu 

   sellasiks 

     runon näkösiks 

   virityksiks.

(Pee äs. Kiinostuneet runokustantajat: ottakaa yhteyttä! Tätä paskaa syntyy tarvittaessa ihan kuinka paljon vaan halutaan!)

Kummitusjuttu (20/2011)

Joe Hillin Heart-Shaped Box on ihan helvetin pelottava kummitusjuttu. Varsinkin kirjan alkutohinat pistää niskavillat täysillä pystyyn. Ei tee miäli nukkua pimeessä tän lukemisen jälkeen, ja jokaista rasahdusta vähä säpsähtää sillai et noniin, vittu, nytkö on helvetti valloillaan.

Kirjassa semmonen ikääntyny rocktähti Jude ostaa typeryyksissään nettihuutokaupasta kummituksen. Vähä sillai vitsinä et onpa hyvä läppä. Mutta kun kuriiripalvelu kiikuttaa kotiovelle kuolleen miehen puvun pakattuna syrämmenmuotoseen rasiaan ni alkaaki tapahtua. Eikä tapahu mitään järin mukavaa. Ihmisiä alkaa kuolla ja Jude ei voi lopulta muuta ku pakata koiransa ja tyttöystävänsä autoon ja lähteä vähä selvittämään asiaa et milläs ihmeellä tosta pahasta buugimänistä pääsis eroon.

Perkeleen hyytävä tarina, joka on ihan oikeesti pelottava (varsinkin alku). Ja vaikka nyt luin tän toista kertaa, niin ei helpottanu yhtää että tiesi mitä täs tapahtuu. Ihan olin paskat housussa taas. Eli siis aivan hittikamaa tämä kirja!

Mut mikäs ihme se sit onkaan että Joe Hill osaa kirjottaa säikyttelevää stooria. Joe Hillin iskä on nimittäin Stephen King. Taitaa olla geeneissä toi taito pelotella porukkaa.

Populaarit hitit (19/2011)

Japanian järistykset, tsunamit ja räjähtelevät ydinvoimalat hallitsee uutisia. Alko ahistaa, ihan vitusti. Ei niin ettenkö toivottaisi maailmanloppua tervetulleeks, mutta vittu ku ei sitäkää osata kunnolla hoitaa. Kerralla kunnolla poks, kiitos, eikä tollee et säteilytetää vähä ens ja sillai. Höh.

Enivei, piti lähteä kapunkille vähä tuulettumaan ja pois uutisten ääreltä. Kirjakauppaan siis. Kaikenlaista tuli shopattua, en enää ees muista mitä, koska tuli taas ihan täydellinen kirjakauppapsykoosi. Mutta ainaki vihdoin sain hankittua Hugleikur Dagssonin Popular Hits -kirjasen, vallan mahtavan pienen läpyskän. Siel on hittipiisejä Dagssonin hienoilla ja oivaltavilla kuvituksilla. Maailmanlopun kynnykselläkin ihan silkkaa huutonaurukamaa. Tässä pari siivoa esimerkkiä:

 

Noi on ihan siivoja viel mutta ketkä yhtään Hugleikur Dagssonin, tuon islantilaisen neron, muuta tuotantoo tuntee ni voivat varmaan aavistaa millaset kuvitukset on esmes biiseille Come Together ja Norwegian Wood.... KIH!

Simonin mirri (17-18/2011)

Tykkään kissoista. Mul on kotona Suitsu ja Humppa ja on ollu Julma ja Veera ja Santeri, jotka on jo vihreemmillä niityillä. Ilman kissoja ei ehkä olis muakaan enää, joskus ne on olleet ainoot asiat miks on jaksanu kattoa vielä seuraavan päivän. Kissat on ihania. Kissat kehrää. Ne on pehmosia ja söpöjä ja sopivan kokosia sylissäpidettäviks. Hyvin usein pidän enemmän kissoista ku ihmisistä. Olen greisi kätleidi.

Simon Tofieldin tekemät internetissä pyörivät Simon's Cat -animaatiopätkät on ihan mahtavaa kamaa. Niihin on jotenki ihan helvetin hienosti saatu tiivistettyä se sellanen kissamaisuus ja melkeen jokaista pientä piirretynpätkää kattoessa ei voi ku hihittää et noinhan se just menee. Ai että. Simon's Catin kissa on sellanen pullukka mirri, joka tyypilliseen kissamaiseen tapaansa vähä luulee että universumi pyörii hänen ympärillään. Niin tuttua, niin tuttua.... kattokaapa vaikka tämä hieno piirrospätkä misä Simonin kissa peuhaa pahvilaatikon kans:

Hämmästyksekseni pongasin sit et mitä perkelettä, näist on tehty kirjojaki, oikee kaksin kappalein. Luulin et Simonin mirri on nimenomaan animaatiomirri eikä mikää peruspiirretty.  Kirjat välittömästi tilaukseen ja eilen nekii sit vihdoin tuli.

Simon's Cat In His very Own Book on eka osa, ja ihan kertakaikkisen mainio teos.  Simonin kissa seikkailee kotona ja puutarhassa ja kohellus on ihan tajutonta. Tykkäsin erityisesti kylään tulevasta koirasta, joka on ihan totaalinen puupää (koirat joskus on, mutta kissat ei koskaan) ja jota Simonin kissa pistää ihan kuus-nolla. Omassa puutarhassa Simonin kissalla on kavereina hiiriä ja lintuja ja siilejä ja oravia, joita Simonin kissa koittaa huonolla menestyksellä kiusata ja pyydystää. Mutta pihan asukit kyllä pistää mirrin ruotuun.

Simon's Cat Beyond The Fencessä Simonin kissa suivaantuu aivan totaalisesti siitä kun Simon yrittää pistää kissan suihkuun ja pestä sen. Ihan viiminen pisara ja Simonin kissa painuu pihalle, pakkaa nyssäkän ja karkaa kotoa. Seikkailua metsässä ja lopulta jossain lähistön maatilalla. Jälleen ihan parhaita paloja on maatilan paimenkoira, jonka paimennusvietti on jotain mitä Simonin kissa ei oo koskaan ennen vissiin kokenu. Kanojen ja lampaitten ja muitten maatilan elukoitten kans syntyy myös hulvattomia kohtaamisia. Lopulta koti-ikävä ajaa Simonin kissan takasin kotiin.

Ja arvakkaa mitä? Näis piiroksis ei ole mitään muuta ku piirtelyä. Ei ensimmäistäkään tekstinpätkää missään. Ja toimii ihan saatanan hyvin. Parasta hyvänmielen sarjakuvaa ehkä ikinä, näitä plärätessä ei voi ku hymyillä.

Karvisia ilman Karvisia (16/2011)

Sarajakuvat alkaa nykysin aina internetistä, ja niin myös Garfield Minus Garfield, joka on niin nerokas keksintö että ei voi kuin ihailla. Dan Walsh -niminen irlantilaisgubbe ja kova Karvis-fani, tajus jossain vaiheessa elämäänsä että jos Karvisen poistaa Karvisista ja jättää jäljelle vaan Jon Arbucklen (sen karvisen isännän.... tai siis orjan) niin on ku peiliin kattois. Yhtä tylsää ja onnetonta elämää molemmilla.

Walsh teki muutamia strippejä joista kumitti Karvisen pois, postitteli niitä kavereilleen, perusti nettisivun, ja homma karkas yhtäkkiä täysin lapasesta. Kun päivitäiset kävijämäärät rupes pyörimään kymmenissä tuhansissa, Walsh oli pikkusen paskat housussa, et jumaliste, kohta Jim Davis (alkuperästen Karvisten luoja, jos joku puupää ei sitä muka tiedä) tulee soittamaan ovikelloo et mitäs helvettiä. Mutta ei laisinkaan, Davis on ilmottanu olevansa fani ja on kovasti kiittäny siitä, että garfield Minus Garfield näyttää tyystin uuden puolen Karvisista. Nykysin Garfield Minus Garfield -sivustolla on ainaki jotain puoli miljoonaa kävijää päivässä. Eikä syyttä, nämä nimittäin toimii. Kattokaa vaikka tätä:

Garfield Minus Garfield -kirjaan on koottu läjä mainioita strippejä, ja parasta täs kirjaversiossa on se, että mukana on aina se alkuperänen strippi, missä Karvinenki on mukana. Oliki aika yllättävää huomata, että joitain strippejä oli muokattu vähä enemmänki, et tehty muutaki hienosäätöö ku rapsutettu Karvinen sarkastisine ajatuskuplineen pois. Jännää.

Tämmöset yksinkertaset, mutta hienot, ideat on aina jotenki niin makeita. Et joku keksiikii jotai tämmöstä! Voi jumpe!

Cyanide & Happiness & Huutonauratus (15/2011)

Oikeesti työn alla on semmonen peloittava kummistujuttukirja, mutta se on välillä niin perkeleen kauhia et varsinki sillai ennen nukkumaanmenoa ni sen lukemisesta ei meinaa tulla mitää. Ku iik viik mua hiirettää ja sillai. Mut onneks postista eilen hain paketin hienoja sarjakuvakirjoja, jotka sit eilen tieteskii iltasella kaikki kahlasin läpi, kert sarjakuvien jälkeen ei pelota nukkua. Ai juma miten hyvää settiä, kuulkaa. Alotanpas kehunnan vaik tästä...

Cyanide & Happiness I'm giving you the finger on ensimmäinen Cyanide&Happiness-kirja ja ihan kertakaikkisen mahtava onkin. Explosm.net -sivustolta oon C&H-sarjiksia jo muutaman vuoden lueskellu ja tokihan kirjat on pakko omistaa. Nää sarjakuvat on vähä semmosia että tohtiiks kaikille ees nauraa, ja tunnelman tiivistääki kirjan takakannessa olevat varotukset ("This book is illicit, insensitive, perverse, profane, dark, depraved, reprehensible and, well, just plain wrong..."). Siel potkitaan paksuna olevaa naista mahaan ja peuhataan kaikenlaisten seksuaalisten perversioitten parissa, ihmisiä lahdataan koko ajan ja muutenki myllätään hirveessä töryssä. Ihan loistokamaa siis! Mielenkiintosta täs muuten on se, että näit piirtää sellanen 4 kollin porukka (Kris, Rob, Matt & Dave), jotka asuu ihan eri puolilla Amerikkaa ja yks Irlannissa, eikä ne ees tavannu toisiaan ku vasta ihan  pari vuotta sitte. Jätkillä on huumorisulakkeet kohillaan.

Tähä yks makupala (tätä ei tainnu tos kirjassa olla mutta mainio on silti):

Selvä (14/2011)

Tälleen maanantaina, kosteahkon (köh köh köh....) viikonlopun jälkeen, kun olo on kaikkea muuta kuin reipas ja raikas, kun silmätulehdus jyllää, kun heikottaa ja ahistaa ja on kaikinpuolin ankea olo, kun kaikki vituttaa ja oma elämä eniten, niin tuskin olis voinu nasevampaan kirjaan taas tarrata. Juhani Seppänen, lääkärismies ja kova tissuttelija, kirjotti alkoholittomasta vuodestaan kirjan Selvästi juovuksissa.

Seppänen oli itsekin jonkintason juoppo, kaljaa meni vähintään sikspäkin verran joka ilta töiden jälkeen ja useesti meni enemmänkin. Päiväkirjamerkinnät alkholittomasta elämästä lomittuu raakojen faktojen kanssa ja kirja pitää tiukasti otteessaan.Tanakkaa asiaa, mutta mukavasti ja kepeesti ja ymmärrettävästi kirjotettu, yhellä makaamisella (ja jopa yhellä silmällä) luettava kirja, joka antaa (valitettavan) paljon ajattelemisen aihetta. Varsinkin omasta suhteestaan tuohon veikeään litkuun jota viinaksi kutsutaan. Ja siinä suhteessahan ei ole mitään helvetin järkeä, vaikken mikään päivittäispultsari tahi yksindokaaja olekaan. Sosiaalinen spurgu pikemminkin, koska kyllähän noihin viikonlopun rientoihin ja kavereitten kanssa pörräämiseen väistämättä kekkulihommat varsin tanakasti liittyy.

Kirjasta pongattuja juttuja:

Ensinnäki ns. Nykäsvaikutus. Koska media kirjottaa niin perkeleesti julkkisten kännisekoiluista, myö tavikset voidaan niitä lukemalla aina tuudittautua sellaseen harhaan et "no hei ei miul sentää noin huonosti mene". Tosin Nykäsen Matti vissiinki nykysin rauhottunu, voitais korvata toi Nykäsvaikutus esim. Tuksuvaikutuksella.

Toiseks: jos ihminen istuu baarissa joka päivä lähestulkoon normaalin työpäivän pitusen rupeaman olusten ja iltapäivälehtien äärellä, ja ratkee sit raittiiksi, ni millä se täyttää sen kaiken ajan joka ennen kulu kuppilassa istuksiessa? Usein myös se oma sosiaalinen ympyrä ja ystävyyssuhteet pyörii sen saman asian ympärillä, joten äkkiraittiin pitäs keksiä tekemistä ja hankkia uusia kavereita. Niiku ei olis tarpeeks vaikeeta jo se etanolin houkutuksen torjuminen ilman tommosia lisähaasteitaki. Ite en istu joka ilta baarissa, lähinnä vain viikonloppusin, mutta kyllä sen voi myöntää että koko sosiaalinen elämä pyörii erilaisten läträämistapahtumien ympärillä. Mitä ihmiset tekee ja missä ne näkee ystäviään jos ei baareissa? Sellanen asia on miulle valtava mysteeri.


Mutta kun esimerkiks kylmä olut on joskus vaan niin perkeleen hyvää. Ja kamoon, kuka jaksais olla  sosiaalinen selvinpäin? Tämmönen lähtökohtasesti ihmisiä vihaava epäsosiaalinen paska ei ainakaan jaksais. Sitäpaitsi kyllähän sitä on niin paljo kaikenlaista hauskaa kekkulishommiin liittyny, että aika tylsää olis ollu ilman.

Siitä huolimatta Selvästi juovuksissa on kirja joka jokaisen alkoholin kanssa ees pikkusen läträävän tulis lukea. Ja ihan vaikka useampaan kertaan. Ei tää kirja ehkä laakista ketään raitista, mutta antaapa aihetta vähän ajatella esimerkiks omaa alkoholinkulutustaan. Ja sen ajattelu tekee kyllä hyvää ihan jokaiselle.

Parasta!!!! (13/2011)

Pertti Jarlan Fingerpori on parasta sarjakuvaa mitä Mordorissa on tehty sitten Nyrok Cityjen. Täst on turha kenenkään inistä eriävää mielipidettä. Fingerpori on nerokas.


Fingerporissa parasta on sanaleikkeihin perustuvat stripit, joita pitää ehkä pari silmänräpäystä miettiä ennenkun menee jakeluun. Myönnetäköön, että olihan tässä neloskirjassakin muutama jotka ei auennu millään, mutta se on vaan osotus siitä ettei sarjakuvat aina ihan kevyttä kamaa ole. Jonkinlainen aivotoiminta on tarpeen varsinkin Fingerporien parissa.


Fingerpori-kirja numero 4 on ihan sitä itteesä. Siel on Gootti-Kustaa ja Natsikäsi-Edward ja paljon muuta. Kertakaikkisen mahtavaa shittiä. Ja ihan kohta ilmestyy Fingerporin sota-aiheisia sarjiksia sisältävä Kamppailuni. Tilaus on jo vetämässä ja tuskin maltan sitä odottaa.

Mutta sitä ootellessa vois taas vaihteeks lukasta jonku sellasen kirjan missä ei ole kuvia.

Kanaset (12/2011)

Lisää sarjakuvia. Ja tässä on tämmönen  mitä oon odottanu ihan perkeleesti. Doug Savagen Savage Chickens! Vihdoinkin myös kirjana! Jihuu!

Löysin netistä tossa jokunen vuosi sitten nää maan mainiot keltasille tarralapuille piirrellyt rajut kanat, ja oon ollu ihan fani siitä saakka. Käyn joka päivä tsekkaamassa uusimmat, ja olen myös aika kovasti levittäny ilosanomaa kavereille. Ehottomasti miun suurimpia sarjakuvasuosikkeja. Klikatkaa tästä ja hihittäkää!

Tähän kirjaan on koostettu lähinnä toimistoelämää ja töissä käymisen ankeutta käsitteleviä sarjiksia. Ei ihan välttämäti niitä mun suosikkeja, mutta ohan noissakin joukossa sellasia helmiä että huutonaurua ei voi välttää. Kattokaa ny tätäki:

Baarien nainen (11/2011)

Sit vähä sarjakuvia väliin. Ai että. Jupu eli Johanna Tolonen piirtää mainioita sarjakuvia, joista on julkaistu Baarien Nainen -kirja jo tossa muutama vuos sitte. Ajoittain ihan helvetin hauskoja, välillä melko tyhjänpäiväsiä strippejä. Mutta ne hauskat on toisinaan niin älyttömän hyviä, että pitihän toi Baarien Nainen aikoinaan hankkia heti kun se ilmestyi, ja Jupun sarjakuvablogia seuraan edelleen säännöllisesti. Suosittelen lämpimästi.

Pari hupsua Jupu-stirppiä viäl tähä lopuks:

 

Paskan Toinen (10/2011)

Eteisen komero on täynnä kirjoja ja sieltä sokkona nappasin jotain, mitätahansa, kuhan on suomeks ja kuhan ei vaadi liikaa aivotoimintaa. Ari Peltosen, eli Paskan, Toinen tarttu räpylään. Ennenkin tän oon lukenu.

Paska on mainio mies, enkä hänestä pahaa sanaa sano, koska rockyhtye Paska on sentäs tehny miusta biisin. Kaunis ja herkkä romanttinen huutolaulu, jonka nimi on "Summer Slut". Valitettavasti biisi ei ole koskaan päätynyt levylle asti, mutta olen silti äärimmäisen imarreltu. Elämäni kohokohtia oli tuokin kun Tuska-festivaaleilla muutama vuosi sitten Paska biisin kirjoitti ja sen jopa siinä tuopposten äärellä esitti.

Tämä kirjakaan ei sinänsä pöllömpi ole. Mielenkiintoista tilitystä ihmissuhteista ja kerrankin miesnäkökulmasta. Kirjoitustyyli tosin väliin tökkii vallan mahdottomasti, ja Toinen olisi kaivannut kipeästi vähintäänkin asiansa osaavan kustannustoimittajan editoivaa katselmointia, sen verran usein silmiä kirvelsi suoranaiset kirjoitusvirheet ja muut kömmähdykset. Yhtä kaikki, kepee ja näpäkkä kirja, jonka parissa muutama tovi sujahti turhia kiristelemättä.

Epäilenpä, että Paska on tuskin saanut naista tämän kirjan julkaisun jälkeen. Kuka uskaltaisi ottaa riskiä, että karille karahtaneen sutinan jälkeen suivaantunut Paska naputtaa aiheesta kirjan, jossa kertoo (väliin myötähäpeääkin aiheuttavan yksityiskohtaisesti) kaikki ihmissuhteen intiimeimmätkin käänteet?

Fetisisisisisisti shihisisisisi hissishä (9/2011)

Aksolotlin jälkee oli pakko lukee jotain kepeempää ja mikäs se paremmin keventäis tunnelmaa ku tarinat ihmisten tsektsuaalisista perversioista. Siispä naarasin kirjahyllyn uumenista Walter De Campin Fetissikirjan. Tämähän on ilmestyny jo tuol hekumallisella 90-luvulla, mutta jos joku on tän sillon missannu, ni eipä hätää: Likeltä tulossa uusintapainos ihan täsä näillä näppäimillä.

Pornoelokuvien historiaa, kenkäfetissejä ja muuta vänkää mukavaan läpyskämäiseen muotoon pakattuna. Kelvollinen yhellä makaamisella lukastava teos, jossa on paljon mukavia ja välillä vähä kamaliakin kuvia. Ihan oikeita pimperoita ja kikkeleitäkin siellä vilisee, ei oo strategisia paikkoja tuhruiks sensuroitu.

Tätä vois suositella sellaseks alan perusteokseks, josta kelpaa harrastus alottaa. Eihän täs oo ku pien riipasu asioihin, mistä ihmiset innostuu, koska seksuaalisuuden suhteen ihmisen kekseliäisyydellä ei tunnu olevan mitään rajaa. Jos haluu kunnolla perehtyy ni suosittelen esimerkiks The Encyclopedia Of Unusual Sexual Practises -järkälettä, josta löytyy tasan varmasti kaikki kaikki maholliset pervoilun alalajit. Sen kun kahlaa läpi niin alkaa sellanen perus-pilluseksi tuntumaan jo todella eksoottiselta revittelyltä. Et ai mitä, tähä ei tarvitakaa rekvisiitaks puujalkoja, ilmapalloja, karvasia kainaloita ja aikuisten vaippoja? Eipä rajuuuuu!

Aksolotli (8/2011)

Tämmönen kirja tuli miulle yllättäen ja pyytämättä, et en ollu tämmösestä ite ikinä kuullukaan (terveisiä Noralle ja kiitos ny kuiteski...). Kusti se vaan kuulkaa polkas ja tuuppasi luukusta "monilahjakkaan ihmelapsen" Helene Hegemannin esikoistekeleen Aksolotli yliajo. Ihmelapsi Hegemann on syntynyt vuonna 1992 ja kirjan takaliäpeen mukaan tämä kirja on "rujo, raju ja runollinen kuvaus berliiniläisbohemian elämästä tässä ja nyt" ja tämä on herättänyt "tyrmistynyttä ihastusta" vähä siel sun tääl. Puutteenkujan vuonna 1969 syntyneiden kärttyisten senioripissisten keskuudessa tämä tosin herätti ihan vaan puhdasta tyrmistystä. Kaikenlaista paskaa sitä julkastaan ja hienoksi kehutaan. Jumalauta.

Mikä tässä sitte tökki? Mistähän taas alottais? Huoooooh..... Noh, let's gou.

Tässä tökki ensinnäkin se, että kirja kertoo 16-vuotiaasta Miftistä, jonka äiti on ryypänny ittesä hengiltä (of koors) ja Mifti elää pääasiassa Berliinin kaduilla (kuinkas muuten), lintsaa koulusta (sanomattakin selvää), vetää huumeita (joojoo) ja panee kaikkee mahollista (antakee miun kaikki kestää). Mut Mifti on tietenkin ihan saatanan älykäs ja syvällinen, ja ah niin raju, mutta syrämmeltään kuitenkin niin hauras. Voi vittu. Miun mielestä Mifti on epäuskottava, rasittava, törkynen, näsäviisas sekopää. Piste. Enkä myöskään niele sitä että KUKAAN vasta 18-vuotias voi kirjottaa tollasta kapulakieltä, muuten ku kuvitellakseen luovansa jotain helvetin hienoo. Miun nokkaan haiskahti teennäiseltä ja liialliselta yrittämiseltä. Kattokaa ny vaik tätäki pätkää, kuka 16-vuotias puhuis tällee ( ja btw, ihan sama mille sivulle kirjasta sormen tökkää ja kopioi, yhtä mahtavaa diibadaabaa siitä löytyy): "Minä seison kylppärissä, vaikka ei pitäisi, ja tarkastelen rihmamaisten sienten järjestelmällisen heterogeenistä ryhmää, joka muodostaa orgaanisen aineen pintaan vihertävän, käärmemäisen kuoren..."

Eli arvannette varmaan että tässä tökki myös toi kirjotustyyli. Äärimmäisen rasittavaa kielellä kikkailua, sivistyssanojen viljelyä ja kerronnan rikkomista erilaisilla vippaskonsteilla (välillä tulee jotain käsittämättömiä unista horisevia emaileja, sitte tykitetään lähes ilman kappalejakoa 5 sivua jne). En saanu koko tarinasta, saati siinä hyörivistä ihmisistä, mitään vitun tolkkua. Mutta kai se sekavuus sit oli kuvaavinaan Miftin rajuu huumesekoiluelämää tai jotai. Oon kyllä sitä mieltä että kamoon, kyl sitä voi sekoilla mutta voi myös kertoo siitä niin et lukija pysyy jotakuinkii samalla planeetalla. Tai ees samassa aurinkokunnassa.

Kolmanneks: kirjan lopussa on 5 sivua pienellä printattuja lähdeviittauksia, joista suurin osa viittaa johonkin blogiin. Blogista on lainattu asioita ihan saatanasti, ja sit vähä vaihettu sanajärjestystä ja rakennettu niistä tätä tarinaa. Tämä tosin selittänee sen miten 18-vuotias ihmelapsi on kyenny kirjottamaan 16-vuotiaan Miftin suuhun sellasta kieltä jota ei normioloissa puhu ees kvanttifysiikan professorit. Mutta silti, mitä vittua? Okei, ehkä täs on nyt kysees joku uus hieno kirjotustyyli tai jotai, mist minen tajuu mitää kert juna on miun ohi menny jo, mutta luulin että kirjaa jos kirjottaa ni tarina keksitää ite, tai vähintääkii kerrotaa se ees omin sanoin. Et mitä vittuu tää nyt on? Voinha miäkii täs ottaa Sinuhe Epyktiläisen ja vähä tiivistää ja muokata ja vaihella sanajärjestyksiä ja tällätä kantee oman nimeni. Et näinks tää nykyää menee tää kirjailijahomma? Lainaan vähä tuolt, ja pikkusen täält, ja tadaaaaaaa: menestysteos on valmis.

Vittu, nykyajan nuariso, sanonpaha vaa. Sillo ku miä olin nuari ni koulun aineetki kirjotettii puuhiilellä koivuhalon kylkeen 40 asteen pakkasessa samalla ku nälkäset sudet kierteli ympärillä. Perkele.

Ja viimiseks: mikä vittu toi kirjan nimiki on olevinaa? Hirveetä kikkailua sekin, mutta koska se piti oikein selvittää (wikipediasta tieteski) niin nyt tiedän että aksolotli on tommonen mehikolainen otus. Ks. kuva. Ni että ei menny tänkää kirjan lukeminen ihan hukkaan. Taas opin jotain!

Lopuks voisin tähä sitte linkata viel sellasen oikeen ja hienon arvion tästä kirjasta. Huomaan kyllä ettei miusta olis kirjakriitikoks. Eikä haittaa muuten pätkääkään.

Elämää Jaavalla (7/2011)

Tykkään Indonesiasta. En ihan tiiä että miks, mutta yritän selvittää. Sitä varten haluun nuohota siel paikkoja ja haluun osata puhua indonesiaa ja haluan ymmärtää sitä maata, ees jotain kolkkaa. Ja okei, koitan olla menemättä liiallisuuksiin Indonesiasta vouhkaamisessa, mutta tokihan aina välillä teen kaikenmaaliman nettikirjakaupoissa hakuja ja metsästelen Indonesiaa käsitteleviä kirjoja. Sellasia mitkä ei oo silkkaa historiaa ja politiikkaa, vaan enempi kertomuksia ja kokemuksia siellä olemisesta tai matkustamisesta tai jostain. Löyty sitte semmosen antropologistin (onks toi ees sana? No.... ihan sama, sellanen heppu enivei) ku Andrew Beatty kirjottama A Shadow Falls In The Heart Of Java. Tilasin. Ja nyt sain sen vihdoin luettua loppuun. Oli nimittäin työläs, välillä ihan saatanan pitkäveteinen, mutta erittäin paljon ajatuksia herättävä.

Beatty on perheineen asunu Indonesiassa usemmanki kerran, muutaman vuoden jaksoissa. Ens jossain ihan skutsissa jossain heimohommissa (ennen tän kirjan tapahtumia) ja sitte kahteen otteeseen Jaavalla pienessä kylässä, ja siitä tää kirjakin kerto. Hommat ajottuu ekalla asumisella 90-luvun alkupuolelle ja tokalla loppuolelle ja kirjassa kerrotaan miten se elämä siel kämäses kyläs sujuu ja mitä ihmiset touhuu ja millasta elämä on. Hirveen kiinnostavaaki kyllä, mutta jotain traditionaalisten tanssi- tai teatteriesitysten yksityiskohtasta selostamista ois voinu jossai kohin vähä tiivistää. Ja toisaalt Indonesian historiaa ois ehkä enemmän voinu ees sivuta, jotain siel olikii, mutta sitä puolta oisin ehkä kaivannu enemmän.

Kirjan nimi sanoo et varjo tipahtaa Jaavan syrämmelle ja sillä tarkotetaan täsä nyt sit sellasta islamin uskon fanaattisempien osastojen nousua. Indonesiahan on maailman suurin muslimivaltio ja on ollu sitä lajia jo vuosisatoja, mutta siel on eletty sillai harmoniassa. Että vaik täs vähä mekkaa päin pyllistellääkii ni sen jälkee sitte viiää vähä tuonne mettän reunaa suitsuketta ja muuta jotta henkimaailma pysyy hyvillä mielin. Että on siinä "oikeen" uskonnon rinnalla ollu ne vuosisatoja vanhat traditiot kans, ja ei oo otettu niin helvetin vakavasti kaikkee, sillai rennosti vaa, siin normaalien arkiaskareitten lomassa hoiellaa noi uskontohommelit kans.

Mutta sit alko nousee jotain kireepiposii muslimihommia ja yhtäkkiä alko näkyy yks hunnutettu nainen ja kohta toinen, moskeijan ämyrit huus yötä päivää hirveellä volyymilla ja alko esiintyy kaikenlaist lynkkausmielialaa esmes paikallisia poppamiehiä kohtaan (kirjassa käyettty termiä "magician" ni kai sen voi poppamieheks suomentaa) ja niitä ihan jopa sitte muutama sata siellä ympär Jaavaa yön hämärissä tapetaanki. Meininki alko lopulta mennä muillakin tavoin siihen suuntaan että Beatty katto parhaaks pakata huushollinsa ja lähteä pois. Surullista luettavaa oli tuo miten rytinällä ruvetaan laittamaan ihmisiä karsinoihin: uskot, oot siis hyvä, mut jos et usko ni oot väärässä. Tai oikeemmin viel sillai ikävällä tyylillä et  joko siä uskot mitä miä käsken tai muuten ei hyvä heilu.

Siinä niiku tiivistettynä kirjan sisältö. Mutta miun on nyt pakko avautuu ajatuksista mitä tätä opusta lukiessa oikein tuli.

Sananen uskonnoista. Ja nyt koitan kieli keskel suuta varovaisesti vaa vähä sohasta tätä asiaa, kert siis jotkuu plokin miljoonista lukijoistahan voi olla hihhuleit ja en taho et käy niiku Salman Rushdielle et saa loppuikäsä tarkkailla selustaasa. Ja en oo asioihin niin perhetyny että oisin kauheen kartalla, en tiiä mistää uskonnon alalajista kovin paljoo, en kuulu mihinkää klaanii mut viksuimmat tekstit olen lukenu Satanic Biblestä (Anton La Veyn Church Of Satanista nyt siis puhe, ei norjalaisista kirkonpolttajista tahi mistää semmosist) ja sielt voin allekirjottaa monenkii asian, varsinkin sellaset että yksilö on vastuussa ittestään ja et luottamus on ansaittava. Et kai miä oon vähäsen satanisti sit, mut sillai hyvällä tavalla ja ilman mitää höyryymistä. Et näist lähtökohdista, siis tietämättä oikeestaa mitää mistää, ni haluun muutamaa asiaa täs nyt pähkäillä, ihan sanavapauden suomalla oikeudella.

Ei nyt ihan äkkiä tuu mieleen mitä hyvää fanaattisista uskontohommista olis ikinä koskaan missään seurannu. Ja lähetystyö, siin kans yks perkeleen vitsaus joka tuhoaa kulttuurit ja aiheuttaa ihmisille masennusta ja ahistusta. Tässäki kirjassa jossai kohtaa todettii että siel ihmiset vaa rauhassa eleli omaa arkeensa, kunnes mestoille pärähti jotain lähetysduunareita. Ei tuol viidakkokylissä kukaan ollu koskaan ees tienny mitä on synti, mutta ans olla ku joku joka kuvitteli olevansa korkeempien voimien hommissa tuli vähä valistamaa, ni johan alkaa jengiä ahistamaan. Ja minkä takia uskonnot perustuu järjettömiin sääntöihin ja lähes yksinomaan pelotteluun? "Jos et elä tällee tai tollee ni kiirastuli korventaa, sie senkin syntinen porsas".

Tokihan uskonnot on luonu kulttuuria ja temppelit ja kirkot ja moskeijat on hienoja. Ja onhan tommonen ilmiönäkin helvetin mielenkiintosta, niiku kaikki muutki fanaattiset kansanliikkeet ja joukkopsykoosit (heh.... natsikortinko miä ny tähä heittäsin???). Ja varmasti moni saa uskoon turvaamisesta paljonki hyvää. Vaik kavereita ja sellasta yhteenkuulumista. Kivahan se on olla jossai porukassa ja sillai.  Ja ai mikä ihana vastuuttomuus uskomiseen liittyy, ku kaikki on yläkerran käsis, se on varmaan ihana ja vapauttava tunne ku kaikki on Jumalan määräämää. Jos tulee syäpä tai jää auton alle tai kompastuu kadul tai tulee peräpukama ni Herra se siel vaa koettelee. (Saatana ku oli työlästä keksiä näit positiivisii puolia, nää saa riittää).

Mutta miksei siihen kuulu suvaitsevaisuus? Miksei voi antaa muitten elää rauhassa ja  tehä ihan ite päätöksiä ja uskoo mihi kukin haluaa? Millanen maailma olis ja miltä maailmalla näyttäis jos esimerkiks kristityt ei ois jossaa vaiheessa keksiny että heijjän pitää nyt laumoittain lähtee levittämään ilosanomaa joka helvetin viidakkoon? Oisivat ny pysyny jossaa yhes kirkos vaa hyörimäs ja antanu muitten olla rauhas ja keksii omat satunsa. Ja uskontojen nimissä käydyt sodat.... niist en ees alota.

Enkä nyt täst asiast ala tän enempää ees jauhamaa. Minen tykkää fanaattisuudesta minkää asian yhteydessä, enkä paasaamisesta. Ni en paasaa täst nyt tän enempää. Uskokaa pois. Ihan mihi työ haluutte.

Toinen asia mitä mietin ni et mikä vitun antropolgia? Ihmistutkimusta siis suomeks. Vittu ku sais aikakoneen ni painuisin 80-luvulle kertomaan itelleni et tommostakii vois ihminen työkseen tehä. Samalla kävisin antamassa litsareita Kuusaan Lukion opolle. Tai vaihtamassa sen sellaseks joka kertois et maailmas on muunlaisiikii työpaikkoja ku tehtaat, toimistot tai kaupankassat. Toiset tutkii ihmisii asumal jossai kyläs tois pua maailmaa, joku saattaa olla ammatiksee sipulikupolinkultaaja tai FBI:n profiloitsija. Mut eihä meil Kuusankoskel 80-luvul nähty sitä haisevaa paperitehasta pitemmälle koskaan.

Sellast. Ei miul muuta. Paitzsi et 6 viikon päästä oon taas Indonesiassa! Jihuu!

Kuoleman jälkeen (6/2011)

Ooooh! Uusi suosikkikirjailija on taas löytynyt! Hyvän kirjan jälkeinen depis on hirveä!

Voi jumpe. Luin reissussa Audrey Niffeneggerin The Time Traveller´s Wifen, joka oli ihan älyttömän hyvä, vaikka olikin rakkaustarina. Minuun ei oikein noi romanttiset hömpötykset vetoa, mielummin uppoudun sellaseen verta&lihaa-tyyppiseen teurastusmeininkiin ku mihinkään lemmekkäisiin plörinöihin. Mutta aikamatkustajan rouvasta kertonu kirja oli niin hieno stoori että siihen sujahti ihan sukkana sisään. Oli siis pakko tilata heti lisää samalta kirjailijalta.

Ja herranpiaxut sentäs että Niffeneggerin toinen teos, Her Fearful Symmetry, olikin loistava. Jopa parempi ku Aikamatkustaja. Tässäkin liikuttiin vähän henkimaailman puolella, mikä on aina mielenkiintosta. Sellanen naikkonen kuolee ja testamenttaa Lontoon Highgaten hautuumaan vieressä olevan asuntonsa kaksossiskonsa kaksostyttärille, joita se ei oo ees nähny ku ihan vauvana. Perijättäret ei oo ees tienny että heijjän äiteellä on sisko ja ovat ihan et mitäs vittua, heille tipahti kämppä syliin. Hyö muuttavat tietysti siihe asuntoon ja kappas ku tätihän on jääny sinne henkiolentona pyöriskelemään ja naapureina on kaikenlaista tyyppii, mm. mega-obsessiivis-kompulsiivinen gubbe ja tätin entinen rakastettu. Sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, arvotuksia ratkeaa, ja loppu on... ööö.... ehkä vähän arvattavissa, mutta kuitenki aika jänskä.

Missään tapauksessa tää ei oo kummitusjuttu, vaikka henkiolentojen kans välil vähä kommunikoidaanki ja touhutaan hautuumaalla ja kannellaa vähä ruumiita paikasta aa paikkaan pee. En tiiä miten  Her Fearful Symmetryn nyt sitte tiivistäis, mutta jossain luki että tää on tarina "rakkaudesta, menetyksestä ja identiteetistä". Aha.

Voi saatananperkele kun ei Niffenegger oo vielä julkassu enempää kirjoja. Haluan lisääääääää!

Leijat Helsingin yllä (5/2011)

Kjell Westön Leijat Helsingin yllä on LOISTAVA! Vittu, niin hyvä kirja että ei tiiä mitä siitä nyt sit sanois.

Leijat kertoo ihmisistä ja se kertoo ihmissuhteista ja perheestä, se kertoo kaveriporukasta, Helsingistä, 70-80-90-luvuista. Ja se kertoo kaikesta niin hienosti, että jopa miun kaltanen sisältä kuollut tunnevammanen paska koki miltei liikutusta välillä tätä lukiessaan. Ja miähän en helpolla liikutu (paitsi jos kyse on kissanpennuista) ni olin vähä ihmeissäni et mitäs tää nyt oikee on ku melkeen vedet silmissä sai välillä tavata. Eikä liikutus vältsyyn johtunu tarinasta vaan hienosta tekstistä, ei siitä mitä tapahtuu vaan siitä miten asioita kuvataan. (Tai sit se oli vaa kateutta kun ei ite osaa kirjottaa noin hienosti?)

Westön tyyli kirjottaa on myös pikkusen jotenkin erikoinen, mutta toimii valtavan hyvin, järjetön lahjakkuus sieltä paistaa jokaisesta lauseesta. Vituttaa ettei osaa ruåtsia niin hyvin et vois lukee tän alkuperäiskielellä, mutta kyllä käännös suomeks oli niin tasokas, ettei haitannu.

Tässä kirjassa oli paljon sellasta että osu ja uppos. Siinä kuitenki liikuttiin mulle tutuissa paikoissa ja mulle tutussa ajassa. Vaikka kirjan loppuessa eletäänki 90-lukua ja päähenkilöt on sillon nelikymppisiä, eli tää ei oo ihan just mun sukupolvea kuvaava, ni kuitenki oon eläny samoja aikoja. Ja se, miten paskana kaikki on siinä nelikymppisenä, kolahtaa kyllä just nyt kun ite oon samassa iässä. Se, kun tajuaa, ettei elämä ookkaan menny yhtään niinku nuorena kuvitteli, ohan se aika lamaannuttavaa välillä kun on katottava totuutta silmiin et tämmöstä tää nyt sit on. Mutta niikun tossa kirjassa sanotaaki, ni elämäähän ei koskaan ymmärrä sillon kun sitä elää. Muutenkin Leijoissa oli paljon sellasia asioita joitten kohalla tuli ahaa-elämyksiä, ja joita mietin varmaan vielä pitkään. Se jos joku on hyvän kirjan merkki. Se, että kirja ei poistu mielestä helpolla.

Missä kuljimme kerran oli jo hieno lukukokemus, mutta Leijat Helsingin yllä teki miusta Westö-fanin. Kirjakauppaan viuh ostamaan lisää!

Ihan kuutamolla (4/2011)

En tiedä onko vika kirjassa ja lukijassa, mutta Alice Seboldin The Almost Moonin kanssa meni helvetisti aikaa. Jotenki ei niin mitenkään lähteny ja tempassu mukaansa, stooria sai työstää oikeen hampaat irvessä ja lukuvauhti oli muutama sivu illassa. Tommonen pahanen ohut läpyskä, jumaliste, luen tommoset normaalisti muutamassa tunnissa. Ni ei, ei sujunu ollenkaa. Ehkä oma keskittymiskyky ollu nyt niin kuutamolla, et vika on enempiki siinä ku kirjassa. Vai oisko sittenki että tää Alice Sebold on sellanen yhen hitin ihme? The Lovely Bones oli loistava, mutta nyt ku oon hänen pari muutaki kirjaa lukenu ni kumpikaa ei pääse lähellekään.

The Almost Moonissa sellanen keski-ikänen naisihminen tulee sellaseen kohtaan elämässä et ikäänku menee kuppi vähän nurin. Se tappaa ensin dementoituneen ja mielisairaan äitisä, ja sit säntää panemaan parhaan ystävättärensä poikaa ja kaikenlaist menneitten muisteluu siin sit jaaritellaa ja poliisitkii alkaa nuuskii kintereillä ja epätoivo kasvaa. Kreisiiiiiiiii! Et stoorissa ois sinänsä aineista hyvään, mutta minen vaa saanu tästä mitään otetta.

Seuraavaks luen jotaa suomeks. Oisko se Kjell Westön vuoro? Joo!

Nemit (2-3/2011)

Keskittymiskyky ollut kateissa, enkä oo jaksanu äheltää pitkien tarinoitten parissa. Oon pitäny vähän lomaa lukemisesta ja pläränny vaan lehtiä, kielikurssikirjoja ja Lonely Planetin Indonesia-matkaopasta. Ekat kaks Nemi-kokoelma-kirjaa (Nemi 1 ja Nemi 2) sentäs oon lukenu kannesta kanteen. Hyviä ovat, tuoreemman tuntusia ku uusimmat Nemit. Mutta kamoon, kuinka kauan samaa vitsiä nyt voiskaan lypsää niin että asioilla on aina joku uus näkökulma?

Seuraavaks oiski melkeen aika kahlata taas kaikki Asterixit läpi, se kun kuuluu asiaan aina vuoden parin välein... hmmm. Ehkä yritän kuitenkin äheltää jonkun ihan oikeen kirjan. Jos jaksan.

Mitennii lucky? (1/2011)

Luin lomareissulla Alice Seboldin The Lovely Bonesin, joka oli ihan älyttömän hieno ja hyvä kirja. Ku tulin takas Mordoriin, tilasin saman tien muutaman Seboldin kirjan lisää. Sen enempiä en tutkaillu et mistä ne kertoo, se oli klik-klik, tilaus sisään, ja postin oottelua next.

Yllätys oliki ku huomasin että Seboldin Lucky-niminen kirja onkii omaelämänkerrallinen muisteloteos. Eikä nimittäin ollenkaa köykänen sisällöllisesti. Aika rankkaa asiaa:  Sebold joutu 18-vuotiaana raiskatuks. Semmosestahan ei sitte tosta vaan toivuta. Kirjassa Sebold kertoo kui homma oikein tapahtu, ja miten se vaikutti ja muutti koko loppuelämän, miten oikeudenkäynti meni, kuinka muut ihmiset suhtautu ja silläviisii.  En niiku lähtis kirjaa viihdyttäväks kuvaamaan, jotenki aika ahistava oli. Kirjan nimi, Lucky, jotenki kai antaa ymmärtää et hyvihä siin kävi ku ei henki menny ja tolpillaa ollaa ja elämä jatkuu. Mutta ei miusta sovi tähä asiaa ollenkaa.

Tän kirjan myätä valkeni miten Sebold osas niin kovin yksityiskohtasesti ja kauheen ahistavasti kirjottaa The Lovely Bonesin raiskaus-murhaus-kohdan. Oli omakohtasta kokemusta mistä ammentaa.