Dorian Grayllä, Muotokuva puhelimessa (17/2010)

Meil ei siel 80-luvulla kummosia kirjallisuushistoriallisia klassikoita pakotettu koulussa lukemaan. Ainoo mikä on jääny mieleen oli Ilmari Kiannon Punainen Viiva ja siitä näen vieläki tuskanhikisiä painajaisia. Se oli niin kauheeta paskaa, että pistin samantien kaikki kotimaan kirjallisuuden kovat nimet "En koske"-osastoon, ja sinne meni saman tien kaikki muutkin ns. klassikko-teos-mainetta kantavat tekeleet, jotka oli kirjotettu joskus kivikaudella.

Täs keski-iän kynnyksellä oon nyt sitte heränny huomaamaan että ei kaikki ennen miun syntymää kirjotettu ookkaan sitä semmosta tuskallista paskaa, mitä kaikki teeskentelee lukevansa jotta antasivat kultturellin, älykkään ja sivistyneen vaikutelman. No toki olen Draculani lukenu ajat sitte ja Frankensteinin hirviöt sun muut, mutta ne tuli vähän siinä silleen ohessa kun oon ollu niin kovin synkkämiälinen ja syrämmeltäni semmonen vähä niiku gootti. Mutta vasta esmes viime vuonna luin Sinuhe Epyktiläisen ja herranpiaksut se oli hyvä.

Tämä alustuksena sille, että kävin Liken kirjakaupassa (se on Saatanan keksintö sekin kauppa, aina tulee kirjakauppapsykoosi ja pimenee silmissä ja menee kaikki rahat) ja siel oli semmosia tavattoman nättejä pieniä tyylikkäitä kirjoja joita rupesin hiplaa ihan siks et ai ku on söpöjä. Olivat Otavan julkasemaa "Keskiyön Kirjasto"-sarjaa, "kauhun ja pahuuden klassikkoja". Siel on ne Draculat ja Frankensteinit ja muut, mutta ostin Oscar Wilden Dorian Grayn Muotokuvan ku en sitäkää ollu ikinä lukenu. Vähä olin epäluulonen et onkse ihan kauheeta 1800-luvun kryptistä kieltä ja kainosteluu, mutta onneks tää versio olikin ihan tuore käännös ja hyvää kiältä ja kaikkee.

Älyttömän hyvä kirja ja hiano tarina. Tuskin tajusin siitä ihan kaikki syvempiä merkityksiä mutta riitti sekin hiano systeemi että Dorian Gray pysyy nuorena ja siloposkena, mutta sen muotokuvassa (= sielu, näin miä sen tajusin) rupee näkymään synnit missä Dorian porskuttaa ja siitä muotokuvasta tulee kauhee ruma yrjöttävä kääkkä. Dorianhan on siloposkistaan huolimati ihan kammottava kusipää, mutta onneks se saa lopussa omasta käestään ihan ansionsa mukaan.

Olin aistivinani sieltä 1800-luvun kovin kainostelevasta tarinankerronnasta myös melkosesti homoeroottista vibaa, ja hauskoja piäni lausahduksia siel oli kans monessa kohassa. Tähä loppuun yks: "Älä milloinkaan luota naiseen, joka pukeutuu malvaan, olipa hän minkä ikäinen tahansa, äläkä yli kolmekymmentäviisivuotiaaseen, joka on mieltynyt vaaleanpunaisiin nauhoihin. Merkit tarkoittavat että naisella on menneisyys."

OMG. Poltan heti kaikki vaaleanpunaiset nauhani, joita miulla on kaapit pullollans! Ettei vaan kukaan tajuu että tähä ikää mennessä naisihmiselläkii on jo menneisyys. OMG.