Venäläistä kirjallisuutta en oo liiemmin lukenu, ja tähänkin tartuin hiukan epäilevin mielin. Ystävätär, joka kirjan miulle lahjotti, manas jo et on peloittava sekä hieman raskas kun vilisee jotain outoja Moskovan metroasemien nimiä solkenaan. Mutta jahka tähän tarmokkaasti ja rohkeesti vaan tartuin, ja räpistelin alun kankeuden läpi, ni johan nimittäin lähti homma lentoon.
Tässä eletään ilmeisesti ydinsodan jälkeistä aikaa. Moskovan metrotunneleissa elää se mitä ihmiskunnasta on jäljellä. Maan pinnalle ei voi mennä, siellä jos ei tapa säteily niin tappaa säteilyn luomat hirviöt. Elämä metrotunneleissa ei varsinaista juhlaa ole. Ruoka on sieniä ja sikaa, olosuhteet ankeat, päivänvaloa ei oo nähty vuosikausiin, ja aina jostain kolosesta tunneleihin ryömii maan pinnalta jotain, millä ei ole hyvät mielessä. Nuori poika Artjom saa tehtävän lähteä viemään viestiä heijjän metroasemalle tuppaavista örkeistä, jotka vaikuttaa siltä, et niistä koituu metrotunneleiden ihmisten lopullinen tuho. Artjom lähtee tunneleita pitkin viemään viestiä ns. pääkaupunkiin, joutuu seikkailusta toiseen ja metroasemalta toiselle. Yhellä asemalla saatetaan viä elää ihmismäistä elämää, vaalia kulttuuria, koulutusta ja noin, toisella asemalla lähinnä tapetaan aikaa lopullista loppua odotellessa. Maailmanlopun tunnelmat on pistäny kaikenlaiset ryhmittymät napit vastakkain ja metrotunneliverkosto on jakautunu vahvasti erilaisiin alueisiin, missä kussakin on ihan omat kuviot. On "neljäs valtakunta" jossa määrää natsit, on erilaisten uskonlahkojen alueita, kommunistien alueita ja mitähän vittua vielä. Lopulta Artjom ja yks muu porukka keksii keinot lahdata niien uhkaavien örkkien maan pinnalla oleva pesä, ja siitä tulee se lopullinen tehtävä. Artjomilla on koko ajan tunne, että häntä jonkinmoinen kohtalo johdattaa, ja joku näkymätön suojelee. Loppuratkaisu (en paljasta sitä nyt täs, olkaa hyvä vaan) on toivoton, lohduton ja tavallaan yllätys, ja toisaalta sitten taas ei. Ihmiset, luomakunnan kruunu, osaa kyllä tyhmyyksissään tuhota viimeisenkin toivon ja tarjottimella annetun toisen mahdollisuutensa.
Tämä oli ihan vitun hyvä kirja. Pelottava oli kyllä, paikoittain, ja pelottavinta tässä oli ehketi sellanen aika vahva todellisuuden tuntu. Että örkkeineen kaikkineen, ei tää visio nyt niin kaukaa haettu ole. Eihän tässä tarvi ku uutisia vilkasta ni näkee, että maapallon ei tuu käymään hyvin. Hävettää olla ihminen.
Jos jotain napistavaa pitää keksiä, ni ainaki se, että kirjassa ei ihan kunnolla kerrottu mitä oli tapahtunu ja milloin. Taustoja avattiin kyllä hiukan, millon kenenkin muisteloitten kautta, mutta oisin halunnu tietää tismalleen, mikä oli ajanu maailman siihen tilaan, et alko pommit sinkoilemaan siinä mittakaavassa. Myöskään en saanu tarkkaa käsitystä siitä, kuinka paljon ennen kirjan tapahtumia oli se iso paukku jysähtäny. Välillä ihan selkeästi kerrottiin, että kun päähenkilö oli lapsi (nyt 17-vuotias) niin asui vielä maan pinnalla äidin kanssa. Sitte kohta viitataan johonkin että "kymmeniä vuosia" sitten. Sekoiliks kirjailija vaan vähä aikajanansa kans vai hä? Putoilin siis välil vähä kärryiltä, mut ei se ny niin vaarallista oo.
Tykkään tämmösistä kirjoista, missä ihmiset saa ns. tuta. Tykkään myäs katastrofielokuvista. Miuta kiehtoo tämmöset visiot, missä on eloonjäämistaistelua ja sellasta ihmiskunnan auringonlaskua havaittavissa. Et enemmistö on jo tavalla tai toisella hävinny, mutta joku piäni sinnikäs porukka pyristelee viä henkitoreissaan jossai ankeis olois. Kiehtoo se meininki, et miten ihmiset sellasessa tilanteessa toimii ja varsinki, et ottaako ne mistään opiks. No eihän ne kuitenkaa ota (paitsi hollywood-elokuvis ehkä ja niissäki yleensä keskitytää vaa jonkuu yksittäisen sankarin ja sen perään vollavaan vosun rakkauteen ja heijän selviytymiseen).
Ni että arvoisa avaruuden älyllisempi taho: pistäkää jo sitä napalmia tähän suuntaan, kiitos.
Luettu: 13.3.2013 Gili Trawangan, Indonesia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti