Julian Barnes: The Sense Of An Ending (92/2012)
Miten oonki nyt niin kovin tykästyny tämmösiin aika arkisiinki tarinoihin ihmiselämästä? Oonksmiä tullu vanhaks tai jotain?
Barnesin Julianin kirja kertoo yhestä vanhasta miähestä, jonka nuoruusvuosien ihmissuhdekiemurat palaa vuoskymmenien jälkeen kummittelemaan. Ihmissuhdekiemurat ei niin kummosia kikkaroita loppujen lopuks oo, eikä tarinassa muutenkaan järin paljon tapahu, mutta jotenki nätisti ja hienosti on kaikki kerrottu. Miäs käy ajatuksissaan elämäänsä läpi ja tekee kaikenlaisia huomioita.
Miulle kolisi kirjassa aika monikin kohta. Miäkin oon tässä viime aikoina hyvin paljo asioita kelaillu ja elämääni ihmetelly. Aika seesteisesti olen eläny, arasti suorastaan, itsesuojeluvaisto täysillä, kaikenlaisia riskejä kartellen. Onks se ollu viksua vai tyhmää? En tiiä viälä, mutta aika helpolla oon päässy, kaikesta.
Pakko kopsaa yks kohta tänne, kert tää niin kovin osui ja uppos miulle, just nyt, tismalleen tähän elämänkohtaan, ja on jotenki niin hienosti laitettu, että miulla tuli oikee tippa silmäkulmaan:
"What did I know of life, I who had lived so carefully? Who had neither won or lost, but just let life happen to him? Who had the usual ambitions and settled all too quickly for them not to be realised? Who avoided being hurt and called it a capacity for survival? Who paid his bills, stayed on good terms with everyone as far as possible, for whom ecstasy and despair soon became just words once read in novels? One whose self-rebukes never really inflicted pain? Well, there was all this to reflect upon, while I endured a special kind of remorse: a hurt inflicted at long last on one who always thought he knew how to avoid being hurt - and inflicted for precisely that reason."
Luettu: 9.8.2012 Gili Trawangan, Indonesia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti