Kathryn Stockett: The Help (142/2012)
Tässä on yks parhaita koskaan lukemiani kirjoja. Asiasta ei tarvitte ees kinastella ittesä kans, ei mitään sijaa neuvotteluille. Sinne menee suosikkikirjojen kuumaan kärkeen et pläts vaan.
Kirjassa ollaan 60-luvun alun Mississipissä, Jacksonissa. Rotuerottelu on voimissaan. Tarina kertoo mustien kotiapulaisten elämästä. Valkonen pimatsu Skeeter keksii ruveta haastattelemaan kotiapulaisia ja kasaamaan tarinoista kirjaa, jossa tuuaan esiin niin hyvät ku huonotki hommat. Riskaabelia puuhaa kaikille osapuolille, kun meininki on se, että mustan ihmisen henkikulta ei ole minkään arvonen, jos se erehtyy vahingossa vaikka käymään valkosten paskahuussissa. Kotiapulaisten kertomukset siitä, millasta on työskennellä valkosissa perheissä, on ajoittain silkkaa kauheutta, mutta on siel seassa liikuttavia ja myös huvittaviakin juttuja. Varsinkin se, kun eräälle hirviörouvalle kotiapulainen kokkaa suklaapiirakan jossa on seassa ehtaa kakkaa. Siitä sai, kiero rasistinen ämmä, saatana! Ihan oikein!
Tarina on silkkaa fiktiota, mutta oletettevasti totuudenjyvästä on siel sun tääl. Ei oo ollu mustan ihmisen elämä helppoa keskellä älyttömiä rotuerottelusääntöjä. Uskomatonta luettavaa, semminkin ku nuo ajat on aika helvetin läheistä historiaa, ei siitä ny niin pitkä aika ole, 60-luvusta. Mikä on tehny valkosesta ihmisestä niin ylimielisen, että pitää itteensä jotenki parempana? Vai onko kyse nimenomaan heikkoudesta ja pelosta? Et nujertamalla toisennäköset ihmiset käsittämättömillä säännöillä ja väkivallalla maan rakoon, ni saahan itte porkuttaa huolettomana, eikä tartte pelätä että NOI tulee ja vie meiän duunit ja naiset. Ööö... kuulostaapa tutulta kuitenki nääki argumentit, ihan vaikka nykypäivän maahanmuuttajakeskusteluissa. Vittu, ihmiset, saatana. Käsittämätöntä, et ei olla jo onnistuttu hävittämään itteemme maan pinnalta. Miten tämmöset idiootit voi räpistellä näin pitkälle?
Täson kaikki hyvyyden ainekset kasassa: hyvä tarina, mahtavat henkilöhahmot ja hianosti kirjotettu. Lisäks havisee historia, herättää ajatuksia, pistää pohtimaan. Laittaa elämään täysillä mukana ja tempaa messiin sillai et ei pysty lopettamaan lukemista ennenku tietää miten niille kaikille tyypeille oikee käy. Oikee liikutustakii ilmeni ajoittain. Tuliks täs nyt tarpeeks kehuja?
Täst on tehty leffakii, näköjään. Toivottavasti se on yhtä hyvä ku tää kirja.
Luettu: 11.12.2012 Gili Trawangan, Indonesia
3 kommenttia:
Moi! Kirjaa en ole lukenut, mutta yhdellä lennolla näin sen leffan. Leffan nimi on Piiat. Mukiinmenevä, mutta aika latteasti tehty ja sekava. Täytyy varmaan lukea kirjakin, jos se kerran on noin hyvä kun kuvailit. Leffa ei nimittäin jättänyt mun kovalevylle jälkiä.
Sun blogi on huima! Samoin kirjablogi - kerrankin luotettavat arvostelut :)
Mä en kans mennyt katsomaan leffaa isolta kankaalta, koska vaikutti siltä, että hyvin näkyy dvd:ltäkin. Pitääkin muistaa tilata kirjastosta.
Nyt on leffa katottu ja kirja luettu ja vastaavat toisiaan kuin paita ja peba. Hienoa työtä koko porukalta, niin kirjaihmisiltä kuin leffaihmisiltä. Näin leffan tyypit koko ajan silmieni eessä kun luin kirjaa :-)
Lähetä kommentti