David Baldacci: True Blue (15/2013)
Kun on lukenu Larssoninsa, niin herkästi alkaa vituttamaan muitten dekkarikirjojen "vahvoiksi" ja "jännittäviksi" ja "omaa tietään" kulkeviksi kirjoitetut naissankarit. Ne, jotka potkii munille, eivät kuuntele ketään ja taivuttelevat sääntöjä. Sukkelia ovat suustaan ja tappelevat rajusti isojenkin karjujen kanssa. Ovat oikeuden puolella, pahaa vastaan. Aina ja foevaah. Ei ole Salanderin Lisbetin voittanutta sillä saralla, kaikki muut on vaan köykäsiä yritelmiä.
Tässä kirjassa oli päähenkilönä just eellä kuvatun kaltanen köykänen yritelmä. Raju ex-poliisitipu, joka pääsee just vankilasta (sinne joutui tietysti lavastetun rikoksen takia, koska sankarit ei koskaan ole syyllisiä mihinkään). Ajaa makeella moottoripyärällä tuhatta ja sataa, pelaa koripalloo paremmin ku jätkät, tappelee gettokarjujen kanssa, rupee selvittämään murhaa ja salaliittoa, joista kumpikaan ei kuuluis hänelle vittu mitenkään. Nuuskii ja on riesaks kaikille. Kulkee kiipelistä kiipeliin, mut on niin raju gimuli et vaik pahikset laittaa sen jääkaappiin ja siihen kettinkin ympärille ni siältä se akka linkkuveiten kanssa kaivaa tiensä ulos. Mikään kun ei lannista rajua naissankaria.
Että tämmönen tarina. Vähän oli paska, koska toi ämmä ärsytti ihan vitusti, mutta kyllähän tän nyt luki.
Luettu: 16.2.2013 Gili Trawangan, Indonesia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti