Kanaset (12/2011)

Lisää sarjakuvia. Ja tässä on tämmönen  mitä oon odottanu ihan perkeleesti. Doug Savagen Savage Chickens! Vihdoinkin myös kirjana! Jihuu!

Löysin netistä tossa jokunen vuosi sitten nää maan mainiot keltasille tarralapuille piirrellyt rajut kanat, ja oon ollu ihan fani siitä saakka. Käyn joka päivä tsekkaamassa uusimmat, ja olen myös aika kovasti levittäny ilosanomaa kavereille. Ehottomasti miun suurimpia sarjakuvasuosikkeja. Klikatkaa tästä ja hihittäkää!

Tähän kirjaan on koostettu lähinnä toimistoelämää ja töissä käymisen ankeutta käsitteleviä sarjiksia. Ei ihan välttämäti niitä mun suosikkeja, mutta ohan noissakin joukossa sellasia helmiä että huutonaurua ei voi välttää. Kattokaa ny tätäki:

Baarien nainen (11/2011)

Sit vähä sarjakuvia väliin. Ai että. Jupu eli Johanna Tolonen piirtää mainioita sarjakuvia, joista on julkaistu Baarien Nainen -kirja jo tossa muutama vuos sitte. Ajoittain ihan helvetin hauskoja, välillä melko tyhjänpäiväsiä strippejä. Mutta ne hauskat on toisinaan niin älyttömän hyviä, että pitihän toi Baarien Nainen aikoinaan hankkia heti kun se ilmestyi, ja Jupun sarjakuvablogia seuraan edelleen säännöllisesti. Suosittelen lämpimästi.

Pari hupsua Jupu-stirppiä viäl tähä lopuks:

 

Paskan Toinen (10/2011)

Eteisen komero on täynnä kirjoja ja sieltä sokkona nappasin jotain, mitätahansa, kuhan on suomeks ja kuhan ei vaadi liikaa aivotoimintaa. Ari Peltosen, eli Paskan, Toinen tarttu räpylään. Ennenkin tän oon lukenu.

Paska on mainio mies, enkä hänestä pahaa sanaa sano, koska rockyhtye Paska on sentäs tehny miusta biisin. Kaunis ja herkkä romanttinen huutolaulu, jonka nimi on "Summer Slut". Valitettavasti biisi ei ole koskaan päätynyt levylle asti, mutta olen silti äärimmäisen imarreltu. Elämäni kohokohtia oli tuokin kun Tuska-festivaaleilla muutama vuosi sitten Paska biisin kirjoitti ja sen jopa siinä tuopposten äärellä esitti.

Tämä kirjakaan ei sinänsä pöllömpi ole. Mielenkiintoista tilitystä ihmissuhteista ja kerrankin miesnäkökulmasta. Kirjoitustyyli tosin väliin tökkii vallan mahdottomasti, ja Toinen olisi kaivannut kipeästi vähintäänkin asiansa osaavan kustannustoimittajan editoivaa katselmointia, sen verran usein silmiä kirvelsi suoranaiset kirjoitusvirheet ja muut kömmähdykset. Yhtä kaikki, kepee ja näpäkkä kirja, jonka parissa muutama tovi sujahti turhia kiristelemättä.

Epäilenpä, että Paska on tuskin saanut naista tämän kirjan julkaisun jälkeen. Kuka uskaltaisi ottaa riskiä, että karille karahtaneen sutinan jälkeen suivaantunut Paska naputtaa aiheesta kirjan, jossa kertoo (väliin myötähäpeääkin aiheuttavan yksityiskohtaisesti) kaikki ihmissuhteen intiimeimmätkin käänteet?

Fetisisisisisisti shihisisisisi hissishä (9/2011)

Aksolotlin jälkee oli pakko lukee jotain kepeempää ja mikäs se paremmin keventäis tunnelmaa ku tarinat ihmisten tsektsuaalisista perversioista. Siispä naarasin kirjahyllyn uumenista Walter De Campin Fetissikirjan. Tämähän on ilmestyny jo tuol hekumallisella 90-luvulla, mutta jos joku on tän sillon missannu, ni eipä hätää: Likeltä tulossa uusintapainos ihan täsä näillä näppäimillä.

Pornoelokuvien historiaa, kenkäfetissejä ja muuta vänkää mukavaan läpyskämäiseen muotoon pakattuna. Kelvollinen yhellä makaamisella lukastava teos, jossa on paljon mukavia ja välillä vähä kamaliakin kuvia. Ihan oikeita pimperoita ja kikkeleitäkin siellä vilisee, ei oo strategisia paikkoja tuhruiks sensuroitu.

Tätä vois suositella sellaseks alan perusteokseks, josta kelpaa harrastus alottaa. Eihän täs oo ku pien riipasu asioihin, mistä ihmiset innostuu, koska seksuaalisuuden suhteen ihmisen kekseliäisyydellä ei tunnu olevan mitään rajaa. Jos haluu kunnolla perehtyy ni suosittelen esimerkiks The Encyclopedia Of Unusual Sexual Practises -järkälettä, josta löytyy tasan varmasti kaikki kaikki maholliset pervoilun alalajit. Sen kun kahlaa läpi niin alkaa sellanen perus-pilluseksi tuntumaan jo todella eksoottiselta revittelyltä. Et ai mitä, tähä ei tarvitakaa rekvisiitaks puujalkoja, ilmapalloja, karvasia kainaloita ja aikuisten vaippoja? Eipä rajuuuuu!

Aksolotli (8/2011)

Tämmönen kirja tuli miulle yllättäen ja pyytämättä, et en ollu tämmösestä ite ikinä kuullukaan (terveisiä Noralle ja kiitos ny kuiteski...). Kusti se vaan kuulkaa polkas ja tuuppasi luukusta "monilahjakkaan ihmelapsen" Helene Hegemannin esikoistekeleen Aksolotli yliajo. Ihmelapsi Hegemann on syntynyt vuonna 1992 ja kirjan takaliäpeen mukaan tämä kirja on "rujo, raju ja runollinen kuvaus berliiniläisbohemian elämästä tässä ja nyt" ja tämä on herättänyt "tyrmistynyttä ihastusta" vähä siel sun tääl. Puutteenkujan vuonna 1969 syntyneiden kärttyisten senioripissisten keskuudessa tämä tosin herätti ihan vaan puhdasta tyrmistystä. Kaikenlaista paskaa sitä julkastaan ja hienoksi kehutaan. Jumalauta.

Mikä tässä sitte tökki? Mistähän taas alottais? Huoooooh..... Noh, let's gou.

Tässä tökki ensinnäkin se, että kirja kertoo 16-vuotiaasta Miftistä, jonka äiti on ryypänny ittesä hengiltä (of koors) ja Mifti elää pääasiassa Berliinin kaduilla (kuinkas muuten), lintsaa koulusta (sanomattakin selvää), vetää huumeita (joojoo) ja panee kaikkee mahollista (antakee miun kaikki kestää). Mut Mifti on tietenkin ihan saatanan älykäs ja syvällinen, ja ah niin raju, mutta syrämmeltään kuitenkin niin hauras. Voi vittu. Miun mielestä Mifti on epäuskottava, rasittava, törkynen, näsäviisas sekopää. Piste. Enkä myöskään niele sitä että KUKAAN vasta 18-vuotias voi kirjottaa tollasta kapulakieltä, muuten ku kuvitellakseen luovansa jotain helvetin hienoo. Miun nokkaan haiskahti teennäiseltä ja liialliselta yrittämiseltä. Kattokaa ny vaik tätäki pätkää, kuka 16-vuotias puhuis tällee ( ja btw, ihan sama mille sivulle kirjasta sormen tökkää ja kopioi, yhtä mahtavaa diibadaabaa siitä löytyy): "Minä seison kylppärissä, vaikka ei pitäisi, ja tarkastelen rihmamaisten sienten järjestelmällisen heterogeenistä ryhmää, joka muodostaa orgaanisen aineen pintaan vihertävän, käärmemäisen kuoren..."

Eli arvannette varmaan että tässä tökki myös toi kirjotustyyli. Äärimmäisen rasittavaa kielellä kikkailua, sivistyssanojen viljelyä ja kerronnan rikkomista erilaisilla vippaskonsteilla (välillä tulee jotain käsittämättömiä unista horisevia emaileja, sitte tykitetään lähes ilman kappalejakoa 5 sivua jne). En saanu koko tarinasta, saati siinä hyörivistä ihmisistä, mitään vitun tolkkua. Mutta kai se sekavuus sit oli kuvaavinaan Miftin rajuu huumesekoiluelämää tai jotai. Oon kyllä sitä mieltä että kamoon, kyl sitä voi sekoilla mutta voi myös kertoo siitä niin et lukija pysyy jotakuinkii samalla planeetalla. Tai ees samassa aurinkokunnassa.

Kolmanneks: kirjan lopussa on 5 sivua pienellä printattuja lähdeviittauksia, joista suurin osa viittaa johonkin blogiin. Blogista on lainattu asioita ihan saatanasti, ja sit vähä vaihettu sanajärjestystä ja rakennettu niistä tätä tarinaa. Tämä tosin selittänee sen miten 18-vuotias ihmelapsi on kyenny kirjottamaan 16-vuotiaan Miftin suuhun sellasta kieltä jota ei normioloissa puhu ees kvanttifysiikan professorit. Mutta silti, mitä vittua? Okei, ehkä täs on nyt kysees joku uus hieno kirjotustyyli tai jotai, mist minen tajuu mitää kert juna on miun ohi menny jo, mutta luulin että kirjaa jos kirjottaa ni tarina keksitää ite, tai vähintääkii kerrotaa se ees omin sanoin. Et mitä vittuu tää nyt on? Voinha miäkii täs ottaa Sinuhe Epyktiläisen ja vähä tiivistää ja muokata ja vaihella sanajärjestyksiä ja tällätä kantee oman nimeni. Et näinks tää nykyää menee tää kirjailijahomma? Lainaan vähä tuolt, ja pikkusen täält, ja tadaaaaaaa: menestysteos on valmis.

Vittu, nykyajan nuariso, sanonpaha vaa. Sillo ku miä olin nuari ni koulun aineetki kirjotettii puuhiilellä koivuhalon kylkeen 40 asteen pakkasessa samalla ku nälkäset sudet kierteli ympärillä. Perkele.

Ja viimiseks: mikä vittu toi kirjan nimiki on olevinaa? Hirveetä kikkailua sekin, mutta koska se piti oikein selvittää (wikipediasta tieteski) niin nyt tiedän että aksolotli on tommonen mehikolainen otus. Ks. kuva. Ni että ei menny tänkää kirjan lukeminen ihan hukkaan. Taas opin jotain!

Lopuks voisin tähä sitte linkata viel sellasen oikeen ja hienon arvion tästä kirjasta. Huomaan kyllä ettei miusta olis kirjakriitikoks. Eikä haittaa muuten pätkääkään.

Elämää Jaavalla (7/2011)

Tykkään Indonesiasta. En ihan tiiä että miks, mutta yritän selvittää. Sitä varten haluun nuohota siel paikkoja ja haluun osata puhua indonesiaa ja haluan ymmärtää sitä maata, ees jotain kolkkaa. Ja okei, koitan olla menemättä liiallisuuksiin Indonesiasta vouhkaamisessa, mutta tokihan aina välillä teen kaikenmaaliman nettikirjakaupoissa hakuja ja metsästelen Indonesiaa käsitteleviä kirjoja. Sellasia mitkä ei oo silkkaa historiaa ja politiikkaa, vaan enempi kertomuksia ja kokemuksia siellä olemisesta tai matkustamisesta tai jostain. Löyty sitte semmosen antropologistin (onks toi ees sana? No.... ihan sama, sellanen heppu enivei) ku Andrew Beatty kirjottama A Shadow Falls In The Heart Of Java. Tilasin. Ja nyt sain sen vihdoin luettua loppuun. Oli nimittäin työläs, välillä ihan saatanan pitkäveteinen, mutta erittäin paljon ajatuksia herättävä.

Beatty on perheineen asunu Indonesiassa usemmanki kerran, muutaman vuoden jaksoissa. Ens jossain ihan skutsissa jossain heimohommissa (ennen tän kirjan tapahtumia) ja sitte kahteen otteeseen Jaavalla pienessä kylässä, ja siitä tää kirjakin kerto. Hommat ajottuu ekalla asumisella 90-luvun alkupuolelle ja tokalla loppuolelle ja kirjassa kerrotaan miten se elämä siel kämäses kyläs sujuu ja mitä ihmiset touhuu ja millasta elämä on. Hirveen kiinnostavaaki kyllä, mutta jotain traditionaalisten tanssi- tai teatteriesitysten yksityiskohtasta selostamista ois voinu jossai kohin vähä tiivistää. Ja toisaalt Indonesian historiaa ois ehkä enemmän voinu ees sivuta, jotain siel olikii, mutta sitä puolta oisin ehkä kaivannu enemmän.

Kirjan nimi sanoo et varjo tipahtaa Jaavan syrämmelle ja sillä tarkotetaan täsä nyt sit sellasta islamin uskon fanaattisempien osastojen nousua. Indonesiahan on maailman suurin muslimivaltio ja on ollu sitä lajia jo vuosisatoja, mutta siel on eletty sillai harmoniassa. Että vaik täs vähä mekkaa päin pyllistellääkii ni sen jälkee sitte viiää vähä tuonne mettän reunaa suitsuketta ja muuta jotta henkimaailma pysyy hyvillä mielin. Että on siinä "oikeen" uskonnon rinnalla ollu ne vuosisatoja vanhat traditiot kans, ja ei oo otettu niin helvetin vakavasti kaikkee, sillai rennosti vaa, siin normaalien arkiaskareitten lomassa hoiellaa noi uskontohommelit kans.

Mutta sit alko nousee jotain kireepiposii muslimihommia ja yhtäkkiä alko näkyy yks hunnutettu nainen ja kohta toinen, moskeijan ämyrit huus yötä päivää hirveellä volyymilla ja alko esiintyy kaikenlaist lynkkausmielialaa esmes paikallisia poppamiehiä kohtaan (kirjassa käyettty termiä "magician" ni kai sen voi poppamieheks suomentaa) ja niitä ihan jopa sitte muutama sata siellä ympär Jaavaa yön hämärissä tapetaanki. Meininki alko lopulta mennä muillakin tavoin siihen suuntaan että Beatty katto parhaaks pakata huushollinsa ja lähteä pois. Surullista luettavaa oli tuo miten rytinällä ruvetaan laittamaan ihmisiä karsinoihin: uskot, oot siis hyvä, mut jos et usko ni oot väärässä. Tai oikeemmin viel sillai ikävällä tyylillä et  joko siä uskot mitä miä käsken tai muuten ei hyvä heilu.

Siinä niiku tiivistettynä kirjan sisältö. Mutta miun on nyt pakko avautuu ajatuksista mitä tätä opusta lukiessa oikein tuli.

Sananen uskonnoista. Ja nyt koitan kieli keskel suuta varovaisesti vaa vähä sohasta tätä asiaa, kert siis jotkuu plokin miljoonista lukijoistahan voi olla hihhuleit ja en taho et käy niiku Salman Rushdielle et saa loppuikäsä tarkkailla selustaasa. Ja en oo asioihin niin perhetyny että oisin kauheen kartalla, en tiiä mistää uskonnon alalajista kovin paljoo, en kuulu mihinkää klaanii mut viksuimmat tekstit olen lukenu Satanic Biblestä (Anton La Veyn Church Of Satanista nyt siis puhe, ei norjalaisista kirkonpolttajista tahi mistää semmosist) ja sielt voin allekirjottaa monenkii asian, varsinkin sellaset että yksilö on vastuussa ittestään ja et luottamus on ansaittava. Et kai miä oon vähäsen satanisti sit, mut sillai hyvällä tavalla ja ilman mitää höyryymistä. Et näist lähtökohdista, siis tietämättä oikeestaa mitää mistää, ni haluun muutamaa asiaa täs nyt pähkäillä, ihan sanavapauden suomalla oikeudella.

Ei nyt ihan äkkiä tuu mieleen mitä hyvää fanaattisista uskontohommista olis ikinä koskaan missään seurannu. Ja lähetystyö, siin kans yks perkeleen vitsaus joka tuhoaa kulttuurit ja aiheuttaa ihmisille masennusta ja ahistusta. Tässäki kirjassa jossai kohtaa todettii että siel ihmiset vaa rauhassa eleli omaa arkeensa, kunnes mestoille pärähti jotain lähetysduunareita. Ei tuol viidakkokylissä kukaan ollu koskaan ees tienny mitä on synti, mutta ans olla ku joku joka kuvitteli olevansa korkeempien voimien hommissa tuli vähä valistamaa, ni johan alkaa jengiä ahistamaan. Ja minkä takia uskonnot perustuu järjettömiin sääntöihin ja lähes yksinomaan pelotteluun? "Jos et elä tällee tai tollee ni kiirastuli korventaa, sie senkin syntinen porsas".

Tokihan uskonnot on luonu kulttuuria ja temppelit ja kirkot ja moskeijat on hienoja. Ja onhan tommonen ilmiönäkin helvetin mielenkiintosta, niiku kaikki muutki fanaattiset kansanliikkeet ja joukkopsykoosit (heh.... natsikortinko miä ny tähä heittäsin???). Ja varmasti moni saa uskoon turvaamisesta paljonki hyvää. Vaik kavereita ja sellasta yhteenkuulumista. Kivahan se on olla jossai porukassa ja sillai.  Ja ai mikä ihana vastuuttomuus uskomiseen liittyy, ku kaikki on yläkerran käsis, se on varmaan ihana ja vapauttava tunne ku kaikki on Jumalan määräämää. Jos tulee syäpä tai jää auton alle tai kompastuu kadul tai tulee peräpukama ni Herra se siel vaa koettelee. (Saatana ku oli työlästä keksiä näit positiivisii puolia, nää saa riittää).

Mutta miksei siihen kuulu suvaitsevaisuus? Miksei voi antaa muitten elää rauhassa ja  tehä ihan ite päätöksiä ja uskoo mihi kukin haluaa? Millanen maailma olis ja miltä maailmalla näyttäis jos esimerkiks kristityt ei ois jossaa vaiheessa keksiny että heijjän pitää nyt laumoittain lähtee levittämään ilosanomaa joka helvetin viidakkoon? Oisivat ny pysyny jossaa yhes kirkos vaa hyörimäs ja antanu muitten olla rauhas ja keksii omat satunsa. Ja uskontojen nimissä käydyt sodat.... niist en ees alota.

Enkä nyt täst asiast ala tän enempää ees jauhamaa. Minen tykkää fanaattisuudesta minkää asian yhteydessä, enkä paasaamisesta. Ni en paasaa täst nyt tän enempää. Uskokaa pois. Ihan mihi työ haluutte.

Toinen asia mitä mietin ni et mikä vitun antropolgia? Ihmistutkimusta siis suomeks. Vittu ku sais aikakoneen ni painuisin 80-luvulle kertomaan itelleni et tommostakii vois ihminen työkseen tehä. Samalla kävisin antamassa litsareita Kuusaan Lukion opolle. Tai vaihtamassa sen sellaseks joka kertois et maailmas on muunlaisiikii työpaikkoja ku tehtaat, toimistot tai kaupankassat. Toiset tutkii ihmisii asumal jossai kyläs tois pua maailmaa, joku saattaa olla ammatiksee sipulikupolinkultaaja tai FBI:n profiloitsija. Mut eihä meil Kuusankoskel 80-luvul nähty sitä haisevaa paperitehasta pitemmälle koskaan.

Sellast. Ei miul muuta. Paitzsi et 6 viikon päästä oon taas Indonesiassa! Jihuu!

Kuoleman jälkeen (6/2011)

Ooooh! Uusi suosikkikirjailija on taas löytynyt! Hyvän kirjan jälkeinen depis on hirveä!

Voi jumpe. Luin reissussa Audrey Niffeneggerin The Time Traveller´s Wifen, joka oli ihan älyttömän hyvä, vaikka olikin rakkaustarina. Minuun ei oikein noi romanttiset hömpötykset vetoa, mielummin uppoudun sellaseen verta&lihaa-tyyppiseen teurastusmeininkiin ku mihinkään lemmekkäisiin plörinöihin. Mutta aikamatkustajan rouvasta kertonu kirja oli niin hieno stoori että siihen sujahti ihan sukkana sisään. Oli siis pakko tilata heti lisää samalta kirjailijalta.

Ja herranpiaxut sentäs että Niffeneggerin toinen teos, Her Fearful Symmetry, olikin loistava. Jopa parempi ku Aikamatkustaja. Tässäkin liikuttiin vähän henkimaailman puolella, mikä on aina mielenkiintosta. Sellanen naikkonen kuolee ja testamenttaa Lontoon Highgaten hautuumaan vieressä olevan asuntonsa kaksossiskonsa kaksostyttärille, joita se ei oo ees nähny ku ihan vauvana. Perijättäret ei oo ees tienny että heijjän äiteellä on sisko ja ovat ihan et mitäs vittua, heille tipahti kämppä syliin. Hyö muuttavat tietysti siihe asuntoon ja kappas ku tätihän on jääny sinne henkiolentona pyöriskelemään ja naapureina on kaikenlaista tyyppii, mm. mega-obsessiivis-kompulsiivinen gubbe ja tätin entinen rakastettu. Sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, arvotuksia ratkeaa, ja loppu on... ööö.... ehkä vähän arvattavissa, mutta kuitenki aika jänskä.

Missään tapauksessa tää ei oo kummitusjuttu, vaikka henkiolentojen kans välil vähä kommunikoidaanki ja touhutaan hautuumaalla ja kannellaa vähä ruumiita paikasta aa paikkaan pee. En tiiä miten  Her Fearful Symmetryn nyt sitte tiivistäis, mutta jossain luki että tää on tarina "rakkaudesta, menetyksestä ja identiteetistä". Aha.

Voi saatananperkele kun ei Niffenegger oo vielä julkassu enempää kirjoja. Haluan lisääääääää!

Leijat Helsingin yllä (5/2011)

Kjell Westön Leijat Helsingin yllä on LOISTAVA! Vittu, niin hyvä kirja että ei tiiä mitä siitä nyt sit sanois.

Leijat kertoo ihmisistä ja se kertoo ihmissuhteista ja perheestä, se kertoo kaveriporukasta, Helsingistä, 70-80-90-luvuista. Ja se kertoo kaikesta niin hienosti, että jopa miun kaltanen sisältä kuollut tunnevammanen paska koki miltei liikutusta välillä tätä lukiessaan. Ja miähän en helpolla liikutu (paitsi jos kyse on kissanpennuista) ni olin vähä ihmeissäni et mitäs tää nyt oikee on ku melkeen vedet silmissä sai välillä tavata. Eikä liikutus vältsyyn johtunu tarinasta vaan hienosta tekstistä, ei siitä mitä tapahtuu vaan siitä miten asioita kuvataan. (Tai sit se oli vaa kateutta kun ei ite osaa kirjottaa noin hienosti?)

Westön tyyli kirjottaa on myös pikkusen jotenkin erikoinen, mutta toimii valtavan hyvin, järjetön lahjakkuus sieltä paistaa jokaisesta lauseesta. Vituttaa ettei osaa ruåtsia niin hyvin et vois lukee tän alkuperäiskielellä, mutta kyllä käännös suomeks oli niin tasokas, ettei haitannu.

Tässä kirjassa oli paljon sellasta että osu ja uppos. Siinä kuitenki liikuttiin mulle tutuissa paikoissa ja mulle tutussa ajassa. Vaikka kirjan loppuessa eletäänki 90-lukua ja päähenkilöt on sillon nelikymppisiä, eli tää ei oo ihan just mun sukupolvea kuvaava, ni kuitenki oon eläny samoja aikoja. Ja se, miten paskana kaikki on siinä nelikymppisenä, kolahtaa kyllä just nyt kun ite oon samassa iässä. Se, kun tajuaa, ettei elämä ookkaan menny yhtään niinku nuorena kuvitteli, ohan se aika lamaannuttavaa välillä kun on katottava totuutta silmiin et tämmöstä tää nyt sit on. Mutta niikun tossa kirjassa sanotaaki, ni elämäähän ei koskaan ymmärrä sillon kun sitä elää. Muutenkin Leijoissa oli paljon sellasia asioita joitten kohalla tuli ahaa-elämyksiä, ja joita mietin varmaan vielä pitkään. Se jos joku on hyvän kirjan merkki. Se, että kirja ei poistu mielestä helpolla.

Missä kuljimme kerran oli jo hieno lukukokemus, mutta Leijat Helsingin yllä teki miusta Westö-fanin. Kirjakauppaan viuh ostamaan lisää!

Ihan kuutamolla (4/2011)

En tiedä onko vika kirjassa ja lukijassa, mutta Alice Seboldin The Almost Moonin kanssa meni helvetisti aikaa. Jotenki ei niin mitenkään lähteny ja tempassu mukaansa, stooria sai työstää oikeen hampaat irvessä ja lukuvauhti oli muutama sivu illassa. Tommonen pahanen ohut läpyskä, jumaliste, luen tommoset normaalisti muutamassa tunnissa. Ni ei, ei sujunu ollenkaa. Ehkä oma keskittymiskyky ollu nyt niin kuutamolla, et vika on enempiki siinä ku kirjassa. Vai oisko sittenki että tää Alice Sebold on sellanen yhen hitin ihme? The Lovely Bones oli loistava, mutta nyt ku oon hänen pari muutaki kirjaa lukenu ni kumpikaa ei pääse lähellekään.

The Almost Moonissa sellanen keski-ikänen naisihminen tulee sellaseen kohtaan elämässä et ikäänku menee kuppi vähän nurin. Se tappaa ensin dementoituneen ja mielisairaan äitisä, ja sit säntää panemaan parhaan ystävättärensä poikaa ja kaikenlaist menneitten muisteluu siin sit jaaritellaa ja poliisitkii alkaa nuuskii kintereillä ja epätoivo kasvaa. Kreisiiiiiiiii! Et stoorissa ois sinänsä aineista hyvään, mutta minen vaa saanu tästä mitään otetta.

Seuraavaks luen jotaa suomeks. Oisko se Kjell Westön vuoro? Joo!

Nemit (2-3/2011)

Keskittymiskyky ollut kateissa, enkä oo jaksanu äheltää pitkien tarinoitten parissa. Oon pitäny vähän lomaa lukemisesta ja pläränny vaan lehtiä, kielikurssikirjoja ja Lonely Planetin Indonesia-matkaopasta. Ekat kaks Nemi-kokoelma-kirjaa (Nemi 1 ja Nemi 2) sentäs oon lukenu kannesta kanteen. Hyviä ovat, tuoreemman tuntusia ku uusimmat Nemit. Mutta kamoon, kuinka kauan samaa vitsiä nyt voiskaan lypsää niin että asioilla on aina joku uus näkökulma?

Seuraavaks oiski melkeen aika kahlata taas kaikki Asterixit läpi, se kun kuuluu asiaan aina vuoden parin välein... hmmm. Ehkä yritän kuitenkin äheltää jonkun ihan oikeen kirjan. Jos jaksan.

Mitennii lucky? (1/2011)

Luin lomareissulla Alice Seboldin The Lovely Bonesin, joka oli ihan älyttömän hieno ja hyvä kirja. Ku tulin takas Mordoriin, tilasin saman tien muutaman Seboldin kirjan lisää. Sen enempiä en tutkaillu et mistä ne kertoo, se oli klik-klik, tilaus sisään, ja postin oottelua next.

Yllätys oliki ku huomasin että Seboldin Lucky-niminen kirja onkii omaelämänkerrallinen muisteloteos. Eikä nimittäin ollenkaa köykänen sisällöllisesti. Aika rankkaa asiaa:  Sebold joutu 18-vuotiaana raiskatuks. Semmosestahan ei sitte tosta vaan toivuta. Kirjassa Sebold kertoo kui homma oikein tapahtu, ja miten se vaikutti ja muutti koko loppuelämän, miten oikeudenkäynti meni, kuinka muut ihmiset suhtautu ja silläviisii.  En niiku lähtis kirjaa viihdyttäväks kuvaamaan, jotenki aika ahistava oli. Kirjan nimi, Lucky, jotenki kai antaa ymmärtää et hyvihä siin kävi ku ei henki menny ja tolpillaa ollaa ja elämä jatkuu. Mutta ei miusta sovi tähä asiaa ollenkaa.

Tän kirjan myätä valkeni miten Sebold osas niin kovin yksityiskohtasesti ja kauheen ahistavasti kirjottaa The Lovely Bonesin raiskaus-murhaus-kohdan. Oli omakohtasta kokemusta mistä ammentaa.

111 kirjaa vuonna 2010

Kappas. Vuosi vaihtui ja uutta pukkaa. Tulipahan luettua viime vuonna, 111 kirjaa, voi perkele! Tiesin toki, että luen ihan helvetisti, mutta en tienny että noin ahkerasti. Toki olin viime vuonna pari kertaa pitkällä lomalla, ja sellasissa röhnötysolosuhteissahan menee kevyesti kirja päivässä, joten ei toi nyt niin ihmeellistä ole. Keskiarvoks tulee reilu 2 kirjaa viikossa, ja ohan tuol seassa ollu nopeesti luettavia sarjakuvia ja muuta kuonaa.

Blogissa raportoitujen opusten lisäks oon lukenu aika perkeleesti erinäisiä Lonely Planet- ja Rough Guide -merkkisiä matkaoppaita sekä muutamia indonesian kielen kurssikirjoja. Niitä ei kuiteskaan lasketa mukaan, kun ei noita matkaoppaita varsinkaan lueta kannesta kanteen. Kurssikirjoista saattaa pamahtaa pointsit tälle vuodelle.Vai jatkankohan miä ees tätä blogia? Kai miä jatkan, ei täs muutaka elämää oikee oo. Joo.

Alkuperänen ideahan oli laskee yks vuos et montako kirjaa luen ja pitää muutenki vähä kirjaa siitä et millasten paskatekstien parissa vietän suurimman osan vapaa-aikaani. Jossai vaiheessa sit tuli sellanen meininki et perkele, luen sata kirjaa, räyh. Ja niin tein. Saldo oli kaikkiaan hyvä, joukossa ihan sairaan hyviä kirjoja, mutta myös niin hirveetä paskaa et melkeen hävettää että on tullu tuhlattua aikaasa semmosiin. Mutta ku on luonteeltaan suorittaja ni kaikki luetaa mitä on alotettu, perkele.

No mut ehkä ny vois tänki vuoden tätä kirjaplokii viel pitää.  Nyt en aseta mitää tiukkapipo-suoritus-tavotteita et sata kirjaa luettava vaikka näkö menis tai rikottava viime vuoden tulos tai jotain vastaavaa. Rennost vaa, välil saa lukee vaikka vanhoja Jalluja jos siltä tuntuu. Ne vast laatulukemista onkii!

Rock'n'Roll Suicide Bar (111/2010)

VIHDOINKIN hyvä reissukirja! Hallelujaa! Hyvä reissukirja on sellanen missä matkustetaan, mutta joka ei vituta, ei brassaile, ei läähätä tyhjänpäiväsyyksiä itsensä etsimisestä tahi löytämisestä, ei rämmi rakkaushommissa eikä tirise ylimielisyyttä tai besserwisserismiä. Kiitos, Marco Kosonen, olet ihana!!!! (Peeäs. Ootko sinkku, mennääkö naimisiin, kierretää vähä mualimaa?)

Marco Kosonen soitti torvee hienossa Shadowplay-yhtyeessä, mutta en oo miähen tekemisiä sen kummemmin seuraillu. Tämmönen Rock'nRoll Suicide Bar - Lopun Aikojen Matkakirja tuliki ihan pusikosta, et katos perkele, ai tämmöstä se on touhunnu. Mies matkustelee talvet, kesät äheltää Mordorissa baariduuneja ja säästää rahaa reissuja varten. Sitte tuttu osti Kamputseasta (joojoo, se kirjotetaa suomeks että Kambodza mutta kapinoin) Koh Rong -saarelta maata, rupes laittaa pientä bungalow-mestaa pystyyn ja Kosonen keksi että hää perustaa sinne hienon baarin, missä soi Bowie ja Iggy Pop ja Lou Reed ja  missä on hyvä meininki. Sellasta unelmantoteutus-hommaa, niinku.

Saarella ei oo oikeen mitään, paitsi hieno ranta, viidakko, kärmeitä, apinoita, skorpioneja ja pikkusen paikallista asutusta. Askeettinen on meininki, ei oo vessojakaan (viidakkokakkaa pusertavat), mutta kyllähän kaikkeen tottuu. Asiat ei aina mee ihan niiku Strömsöös, mutta baari ja bungalowit saahaa kuitenki pystyyn ja meininki on kaikinpuolin hyvä (enimmäkseen). Kolme talvee se Kosonen siel oli baaria pitämässä, sit alko homma tuntumaan liikaa työltä ja Rock'n'Roll Suicide Barin taru Koh Rongilla päättyi.

Hyvin kerrottu tarina, rehellisen tuntusta tilitystä, ajoittain hauska, mutta huumori ei oo tän tarinan "se" juttu. Pikemminki sellanen viesti vois olla kaiken alla et unelmat voi toteuttaa ja  kaikki on mahdollista, ainakin hetken aikaa. Älyttömän mielenkiintonen juttu alusta loppuun, ja anto ainaki mulle aika lailla ajattelemisen aihetta. Että hitto soikoon, jos tyyppi saa baarin pyörimään mestaan mihin ei oo mitään säännöllistä veneliikennettä, mis ei oo vessoja sähköjä mitään, missä puhutaan outoo kieltä ja missä kulttuurit törmää yhtenään, ni voi vittu, oikeesti, KAIKKI on mahdollista, jos vaan tahtoa on.

Sellasen läpän Kosonen jossain kohtaa myös sano, että hän on huomannu että elämä menee 10 vuoden sykleissä. Et 10 vuoden välein tulee joku julmettu kriisi tms jonka lopputuloksella on iso vaikutus tulevaan elämään. Rupesin pähkimään että kyllä, saattaa pitää paikkansa. Itellä ainaki 1991 ja 2001 on ollu vuosia millon on tapahtunu asioita, tai on tehny päätöksiä (tai virheitä), tai kokenu asioita, jotka on sit vaikuttanu isosti koko loppuelämään. Eli jos tää näin menee ni vähäkö jänskättää nähä mitä 2011 tuo tullessaan.

EVO 2 (110/2010)

Tykkään Milla Paloniemen En Vaan Osaa -sarjisblogista. Kiroilevat Siilitki oli ainaki aluks ihan jees, vaikka se pohojalaas-murre vituttaakin. Tassutellen -eläinsarjiskirja on kans kiva. Ja noin muutenki ni Milla Paloniemi on varmaan ihana ihmiin.

En Vaan Osaa -blogin hauskoista sarjiksista on jo aikasemmin tullu yks sarjiskirja, ja nyt ilmesty En vaan Osaa 2, eli EVO II eli Kakkosen Evo. Pakkohan se oli ostaa. Valitettavast tää ei ollu ihan niin hyvä ku ootin, jotenki kirjaan valitut sarjikset oli vaan ajoittain hauskoja, osa oli ihan plääh-kamaa. Mutta ku oli justiisa tarponu Tuntemattoman Sotilaan läpi niin tämmönen keveempi piirusteltu juttu tuli todella tarpeeseen.

Mutta toi blogi on edelleen ihan ykkönen. Suosittelen!

Tuntematon sotilas (109/2010)

Ajatella, tämmönenkin aukko oli sivistyksessä. En ollu ikinä lukenu Väinö Linnan Tuntematonta Sotilasta. Ei se nyt sinänsä niin ihme oo, sotahommelit ku ei oo koskaan ollu ykkösenä kiinnostuslistalla. Mutta jotenki tälleen varhaiskeski-ikä-kriisissä tuli tarve sivistyä sen verran, että tietää mistä ees puhutaan kun joka vuosi viimeistään itsenäisyyspäivän tienoilla lehet on täynnä Tuntematonta Sotilasta. Sitä leffaakaan en oo muistaakseni ikinä kattonu.

Mutta eihän toi nyt niin puuduttavaa paskaa ollu ku luulin, vaikka olihan se pääosin pelkkää karjalan mettissä rämpimistä, tappamista, kuolemaa ja kamaluutta. Hyvät henkilöhahmot ja hauskoja sutkautuksia aina välillä. Nauratti ihan perkeleesti ku tyypit pääs Petroskoihin ja siel oli....iiik.... naisia. Yhen tissejä kuvailtiin jotenki että "kuin kaksi porsasta takapuolet pystyssä". Johan on ollu hinkit!

Sota, siin ei o mitään järkee. Make love, not war, sanoo vanha hippi.

Nainen vie ja miäs vaa vikisee (108/2010)

Kun tuo Miika Nousiaisen Vadelmavenespektaakkeli toi niin kovin mieleen Erlend Loen, tuon norjalaisen neron, tuli tarve lukasta pikkusen jotain Loee. Koska joku rupiperseinen runkkari on lainannut multa Loen Dopplerin (joka on Loen paras) eikä ole sitä palauttanut, piti tyytyä johonkin muuhun. Kaikki Loet on loistavia, joten sikäli hommassa ei ole mitään ongelmaa (paitsi infernaalinen vitutus siitä että suosikkikirjani on kateissa....). Arpa osui Naisen talloma -teokseen. Ei ehkä parasta Loee, mutta ihan saatanan hyvä silti.

Naisen tallomassa miehen luokse muuttaa nainen, jotenkin vähän vahingossa. Ja mies on sellanen pikkusen nyhverö joka ei saa pidettyä puoliaan oikeen missään. Nainen vie ja jätkä vähän hämmästyneenä siinä sit ihmettelee et mites täs nyt tällee. Yrittää ehkä vähän kapinoida, mutta tekee senkin niin vätysmäisesti ettei akka tietenkään tajua et vau, onpa nyt raju meininki. Loistavasti kirjotettu, tietenkin, ja sellanen mukava kepee yhen makaamisen pikakirja.

Koskahan Loelta tulis jotain uutta? Sitä ootellessa pitänee nöyränä marssia kirjakauppaan ja ostaa uusi Doppler. Ilman sitä ei voi elää.

Vadelmaveneet (107/2010)

Uusintakierrokselle otin Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolaisen. Nousiaisen Maaninkavaara on tätäkin parempi, mutta kyllä Vadelmavenepakolainen on kaikessa hulluudessaan ihan järkyttävän hyvä.

Kirjahan kertoo Mikko Virtasesta, jolla on melko töpäkkä pakkomielle ruotsalaisuudesta. Mikko haluaa syntyperäseks ruotsalaiseks hinnalla millä hyvänsä, koska ruåtsalaisessa kansankodissa kaikki on paremmin. Mikosta tulee lopulta Mikael Andersson, sellanen tunteellinen kannustava svedu-isä, mutta eihän se ihanuus kauaa tietenkään kestä. Aivan greisi ja sekopäinen tarina, hulvattoman hauska ja ihan loistavasti kirjotettu, joskin  tekstin ErlendLoemaisuus on ajoittain pikkusen häiritsevää.

Ja kun oon ite asunu jonkun aikaa Ruotsissa ja tehny ruotsalaisten kanssa töitä, niin täähän on ihan mahtavaa herkkua. Nousiainen nimittäin kuvaa ruotsalaisia ja ruotsalaista yhteiskuntaa aika helvetin hienosti. Sellasta se just on. Joka asiasta on piettävä vähintään 3 tunnin palaveri, perkele.

Paras läppä on kuitenki ehkä tää:

Mikä on ruotsalaisten cooperin testi? - Pitää olla 12 minuuttia epäsosiaalinen.

Indoneessiaa (106/2010)

Flunssanperkele kellisti, aivotoiminta kuumeen ym takia hiukan pätkii, mutta lukasinpa silti tietokirjan indonesian kielen historiasta ja mitä kaikkee siinä nyt sit olikaa. Puolet tekstistä meni kovaa ja korkeelta yli, mutta aattelen tän homman sillai että kaikki mitä vähäkää meni jakeluun ni on ihan silkkaa plussaa. Ku alotin tossa viimekesänä sellasen harrastuksen että koitan oppia indonesian kieltä, ja oon kaikenlaisii kielikurssei shoppaillu ja niitä itekseen tankannu. Jotain toki oon oppinukki, koska kyllä tossa viime lomareissulla ihan kohtuullisesti kykeni hoitamaa pienii asioita indonesiaks. Mutta ei voi sanoo että sujuvaa olis, ei lähellekään, eli pänttäys jatkuu edelleen ja uusia kielikursseja on tilauksessa (oon ajatellu että kahlaan läpi kaikki saatanan kielikurssit mitä raaskin ostaa, kert kertaus, se on opintojen äiti, mut en jaksa samoja kurssimatskuja sataa kertaa plärätä).

Eniveis, tää kirja oli ohut läpyskä, Tohtori Stuart Robsonin pusaama Welcome to Indonesian - A Beginner's Survey of The Language. Ostin tän lomareissulta Balin lentokentältä, koska ei maksanu pal mitää ja kuvittelin sisällön vähä toisenlaiseks.Vaikka tuon nyt läpi ähelsin, en saletisti osaa indonesiaa yhtään sen paremmin ku mitä ennen tän kirjan avaamista eilen illalla osasin. Mutta tiiänpä nyt miten indonesian kieli eli Bahasa Indonesia on kehittyny ja että siel on lainasanoja niin hollannista, sanskriitista ku jostain tietystä kiinastaki ja että äidinkielenähän indonesiaa ei puhu oikeestaa kukaa, kert ihmisil on ihan muut kielet kehis. Indonesia opitaa kyl viimeistää koulussa ja on vaa päätetty joskus tos viime vuosituhannel että otetaas tämmönen bahasa indonesia valtakunnan yhteiseks ja viralliseks kieleks. Tämä selvä!

Ihan kiinnostavaa lätinäähän tuol ajoittain oli, vaikka en kyl ehkä ihan ollu kirjan kohderyhmää. Mutta tulipahan luettua ja oli jotenki niin hirveen näpäkkä ja älykäs olo olevinaa ku muka-kiinnostuneena luin jotai jaaritteluja indonesian ja malesian kielien eroista. Voi morjens!

Kiva pikku ajastinleikki (105/2010)

Tämmöstä tyhjänpäivästä soopaa tuli luettua, mistä lie öö-luokan alelaarista tänki oon ostanu. Susan Arnout Smithin ihan kiva The Timer Game piti sisällään hengästyttävää jännitysnäytelmää, mis akka juoksee ajastettujen vihjeitten peräs ja koittaa pelastaa lapsensa pahojen tyyppien kynsistä. Sujuva stoori ja ajoittain piti kovasti otteessaan, mutta enemmänki aiheutti sellasta pahaa aihe-ähkyä. Tähän oli ympätty ihan liikaa kaikkee: alkoholismia, elinkauppaa, eteläamerikan poliittista tilannetta, pedofiileja, mielisairautta, isoo bisnestä, elinsiirtoja, pommeja, traagista rakkaustarinaa jne jne jne.  Jos ois pikkusen karsittu ja paneuduttu tarkemmin muutamaan asiaan ni ois varmaan ollu parempi. Nyt liipastiin pikkusen kaikkee, eikä mitään kunnolla.

Kyllähän tätä luki mielummin ku vaik sampoopullon tuoteselostetta, mutta voipi unohtaa samantien.

Kakka!!!! (104/2010)

Kirjakaupassa ei koskaan voi käydä vilkasematta takanurkkien poistohyllyjä tai alekoreja tai mitä niitä nyt on, sellasia missä rispaantuneet paskat opukset oottaa matkaa nuotioon, tahi joittenki pöhköjen ostoskasseihin. Ja jos siel nököttää kirja jonka nimi on Kakka ni miten sen vois jättää ostamatta? Ei mitenkä!

Nicola Davies on nakuttanu asiaa kakasta, näkökulma on pikkusen tieteellinen ja lapsille tehty, mutta ainahan se kakka aikuistakin kiinnostaa. Ja opin kuulkaa paljon uutta, esim. että sinivalaan kakka on useita metrejä pitkä noin 25 cm levyinen megajööti. Onneks ei oo snorklaillessa törmänny semmoseen (oon nähny ku kilpikonna pusertaa pökäleen, se riittäkööt).

Erikoispointsit Neal Laytonin mainioille kuvituksille, ne hymyilytti enemmän ku mikään kakkafakta.

Tylsä Nemi (103/2010)

Oijoijoi, ihan uus Nemi-läpyskäsarjis löyty tänää ku R-kipsalla kipasin suklaaostoksilla! Talven tullen on alpumin nimi, ja.... niin kovin ku Nemistä tykkäänki ni kyllä tää taitaa olla paskin ja mitäänsanomattomin julkasu toistaseks. Ei tainnu kertaakaan ees hymyilyttää, ykskään strippi ei kunnolla napannu.

Pettymys hieman, siis. Höh. Ettei nyt alkais Lise Myhreltä vähän ideat olla loppuunkaluttu? Toivottavasti ei.

Geishahommelit (102/2010)

Arthur Goldenin Memoirs Of A Geishan alotin Gili Trawanganilla Indonesiassa. Kirjan nappasin siitä oman majapaikan kirjahyllystä, josta olinki jo likimain kaiken muun lukukelvollisen ehtiny kahlata läpi. Memois of A Geishan ku oon joskus ennenki lukenu ni vasta viimisessä hädässä tarrasin tähän. Ja toin kirjaressukan ihanasta trooppisesta paratiisista tänne kylmään ja pimeään Mordoriin. Sori!

Memoirs Of A Geisha on miälenkiintonen ja hyvä ja sillai tosi kiinnostava koska kuvaa ihan toisenlaista maailmaa ja elämää. Ihmeellistä meininkii noil japanialaisilla, en muuta sano.


Täst on leffaki tehty, pitäs ehkä joskus kattoa. Joo.

Lomalla luetut (76-101/2010)

Lomalta palattu ja sata kirjaa luettu! Alla lyhyt ja ytimekäs lista siinä järjestyxessä kun opukset tuli loppuun kahlattua. Osa kirjoista oli itellä mukana, osan lainasin kaverilta, loput on poimittu erinäisten majotusliikkeittein kirjahyllyistä. Osa oli paskoja, osa mitäänsanomattomia mutta osuipa sekaan pari ihan pöyristyttävän hyvääkin kirjaa.

Jo Nesbo: Lumiukko (76/2010)
Harry Holt jahtaa Norjan ekaa sarjamurhaajaa. Sikahyvä, paitsi että arvasin jo alussa kuka se murhaaja oikee on.
Luettu: 9.10.2010 Kota Kinabalu, Malesia

Lee Child: The Hard Way (77/2010)
Jack Reacher, rasittava näsäviisas besserwisser, ratkoo kidnappausta.
Luettu: 13.10.2010 Pulau Mabul, Malesia

Val McDermid: The Torment Of Others (78/2010)
Sikahyvä sarjamurhausjuttu, missä sivujuonena pedofiilipahis.
Luettu: 15.10.2010 Semporna, Malesia

Minette Walters: Disordered Minds (79/2010)
Vanhan murhan selvittelyä amatöörivoimin. Ei kummonen.
Luettu: 20.10.2010 Pulau Weh, Indonesia

Jonathan Kellerman: Billy Straight (80/2010)
Kotoo karannu pikkupoika näkee vahingossa ku holivuud-julkimon ex-vaimo tapetaa. Sitä sit poliisit tutkii ja kaikenlaist sattuu.
Luettu: 22.10.2010 Pulau Weh, Indonesia

Karen Rose: Don't Tell (81/2010)
Hullulta väkivaltaselta ukoltaan paennu vosu. Tosirakkaus tulee, puolet kirjasta pelkkää esileikkiä. Hullu aviomieskii tietty tärähtää mestoille, mut aaah lopussa kaikki hyvin ja rakkaus rulettaa.
Luettu: 24.10.2010 Pulau Weh, Indonesia

Inna Bulgakova: Moskovan kirvesmurhat (82/2010)
Totaalisen sekava stoori kirvesmurhasta josta jo syyllinenkii telotettu. Mut eihä se sit ollukkaa oikeest se kirversmurhaaja, eikä se toinen murhattukaa ollu se keneks sitä luultii.
Luettu: 25.10.2010 Pulau Weh, Indonesia

Melissa Bank: The Wonder Spot (83/2010)
Ihan kiva stoori sellasen vosun elämästä joka ei oikee tiiä mitä se haluu. Muutama ihan ikiva huumorijuttu, mm. et jollaa vosul oli niin kireet farkut et sen nivuset näytti ihan W-kirjaimelt. Heh.
Luettu: 26.10.2010 Pulau Weh, Indonesia

Lynn S. Hightower: Eyeshot (84/2010)
Yleinen syyttäjä lahtaa raskaana olevia vaimojaan.
Luettu: 27.10.2010 Pulau Weh, Indonesia

Stephen Dobyns: The Church Of Dead Girls (85/2010)
Loistava kertomus pikkukaupungista jossa teinityttöjä alkaa kadota. Mielettömän hyvin kerrottu ja kirjotettu tarina siitä miten pieni kyläyhteisö menee ihan sekasin kun kaikki epäilee toisiaan.
Luettu: 31.10.2010 Kuala Lumpur, Malesia

Khaled Hosseini: The Kite Runner (86/2010)
Hieno ja traaginenkii stoori Afganistanista. Kamalii tapahtuu mut jonkinlainen onnellinen loppu.
Luettu: 1.11.2010 Gili Trawangan, Indonesia

Giles Blunt: The Fields of Grief (87/2010)
Polliisin rouvva putoo katolta ja kaikki luulee sitä itsariks, mut eihä se tieteskää itsari oo ku murha.
Luettu: 3.11.2010 Gili Trawangan, Indonesia

Laura Wilson: Dying Voices (88/2010)
Rikkaan perijättären äiti kidnapataa ja kaikki luulee et se on tapettu. Raato löytyykii sit vasta 20 vuotta myöhemmin ja se onkii ihan tuore raato. Mysteerii sit selvitellää.
Luettu: 4.11.2010 Gili Trawangan, Indonesia

Linwood Barclay: Fear The Worst  (89/2010)
teinityttö katoaa savuna ilmaan ja autokauppias-isi sitä ettii. On ihmiskauppaa ja ilkeit pahoi roistoi.
Luettu: 5.11.2010 Gili Trawangan, Indonesia

Helen Fielding: Olivia Joules And The Overactive Imagination (90/2010)
Ihan paranoidi toimittajapimatsu vahingos sotkeentuu terroristijuttuihi. Kevyttä hömppäpaskaa, pari kertaa jopa nauratti.

Luettu: 6.11.2010 Gili Trawangan, Indonesia

Tess Gerritsen: The Killing Place (91/2010)
Uskontokulttihommeli ja tyypit pulassa erämaassa.
Luettu: 7.11.2010 Gili Trawangan, Indonesia

Audrey Niffennegger: The Time Traveller's Wife (92/2010)
Rakkaustarinat buu, mut tää oli loistava! Oon  kyl joskus aikasemminkii tän lukenu mutta tää onkii kirja jonka ääreen voi palata vaik kui monta kertaa. Suosittelen ehottomast! Ja ihan pakko hankkia ko.kirjailijan muitakii kirjoi.
Luettu: 9.11.2010 Gili Trawangan, Indonesia

Michael Crichton: State Of Fear (93/2010)
Puuduttava järkäle ekoterrorismista. Ihan paska.
Luettu: 12.11.2010 Gili Trawangan, Indonesia

Jonathan Kellerman: Devil's Waltz (94/2010)
Tsykiatri selvittää Munchausenin tsyndrooma -hommelia. Ei oikee lähteny tää kirja missää vaihees liitoon.
Luettu: 14.11.2010 Gili Trawangan, Indonesia

John Sandford: The Night Crew (95/2010)
Hullu sarjamurhaaja vainoo yhtä pimuu ja tappaa sen tuttuja.
Luettu: 16.11.2010 Gili Trawangan, Indonesia



Andre Agassi: Open (96/2010)
Helvetin hyvä elämänkerta, jonka jakso lukee vaikkei tajuu tennixestä hevonvittua.
Luettu: 18.11.2010 Gili Trawangan, Indonesia

John Grisham: The Chamber (97/2010)
Ku Klux Klania ja kualemanselliä ja telotushommia. Sikahyvä.
Luettu: 21.11.2010 Gili Trawangan, Indonesia

Hunter S. Thompson: Helvetin Enkelit (98/2010)
Gonzoiluu pärinäpoikien kans.
Luettu: 23.11.2010 Gili Trawangan, Indonesia

Ann Cleeves: Raven Black (99/2010)
Pienel saarel teinityttö murhataa. Yllärimurhaaja.
Luettu: 25.11.2010 Gili Trawangan, Indonesia

Lee Child: Running Bling (100/2010)
Taas se rasittava ärsyttävä Jack Reacher kehis, mut se selvittää sikahianon sarjamurhajutun.
Luettu: 26.11.2010 Gili Trawangan, Indonesia

Alice Sebold: The Lovely Bones (101/2010)
Parhaita kirjoja mitä oon ikiin lukenu! Teinityttö murhataa ja se taivaasta seuraa perheensä ja ystäviensä elämää. Ei malttanu ees snorklaamaan mennä, oli pakko lukee ihan yhellä makaamisella loppuun. Aivan loistava!
Luettu: 27.11.2010 Gili Trawangan, Indonesia

Vitosnemi (75/2010)

No perskules. Kerkesinpäs viel lukasta yhen ennen lomaa!

Norjalaisen Lise Myhren piirtämät Nemi-sarjakuvat on ihan järkyttävän hyviä. Kirjahyllystä löytyy muutama englannistettu, ja kaikki suomessa julkastut lötköalbumit sekä kovakantiset kokoelmat. Tää minkä nyt lukasin (uusintakierros, eli oon lukenu tän jo joskus aikasemmin) on kokoelma numero 5, ja aika tuhti järkäle onkin: vaati peräti kaks makaamista että sai luettua läpi. Ei ehkä oo parhain näistä kokoelmista, siellä alkupäässä jutut on jotenkin tuoreempia, mutta kyl tässäki pari kertaa Nemi tökkäsee vallan osuvasti.

Esmes kun pojat baaritiskillä jupisee miten naiset on aina niin vaiketa mut pitää ymmärtää kun naisilla on sellasia epäkäytännöllisiä synnynnäisiä piirteitä, jotka tekee naisista pahantuulisia ja ärtyisiä.Nemi totee siihen että  "Älä puhu minulle epäkäytännöllisyydestä. Teillä on G-piste perseessä."

Oispa itelläki supliikki yhtälailla salamannopea.

Ja tähä viel yks strippi (ei mikään hauskin evö mutta en jaxa ny ettiä enempää):

Mutta siis NNNNNNYT tää blogi jää lomalle, koska miä häivyn huomenna tuonne lomalaitumille, kaukomaille. Palataan joulukuussa asiaan!

Siististi kostaa (74/2010)

Jens Lapiduksen Siisti kosto on tavallaan jatkoa Rahalla saa -kirjalle. Mutta tavallaan ei. Joitakin samoja henkilöitä siel vilisee, vähän viitataan edellisen kirjan tapahtumiin, mutta kyl Siisti Kosto toimii ihan itsenäisesestiki. Ei edellytä edellisen lukemista, siis.

Täs ollaa taas pörisemäs Tukholman alamaailmas, jugoslaavimafia siel temmeltää, sit on yks vähä paha poliisi josta tuleeki melkeen hyvä poliisi, on entinen palkkasoturi joka on ihan täys psykopaatti ja kilipää jne jne jne. Sekaan läimästää sit viel Palmen murhaan liittyvä salaliitto ja laitetaan kaikki räjähtämään käsiin sellasis mafian huarajuhlissa.

Tuomio: ihan kiva, mutta Rahalla saa oli parempi. Et vähä pettymys oli, muttei paljoo.

Tää oli kirja numero 74 ja tilanne on nyt sellain, että tää blogi ei nyt ehkä vähään aikaan päivity (ellen täs sit viel hermostuksissani lukase jotain nopeeta ja iisii.... mut tuskin). Miä lähen nimittäin ylihuomenna vihdoinki kesälomalle ja oon pari kuukautta reissussa tuol ääsiän suunnalla. Olettaisin että siellä tulee luettua ihan vitusti, mutta en ala sielt kirjablogiani päivittelemään. Piän kuiteski sillee old skool -tyylillä eli oikee kynäl ja paperil listaa siitä mitä luen, ja roiskasen listan sit tänne jahka palaan.

Et se ois niiku kuulemiin! Palaillaan joulukuun alussa asiaan!