Ihmiskunnan (melkein) tuho (71/2011)

Kun lomaili paikassa missä vieressä on viidakko josta joka ilta tuli taivaantäydeltä lepakoita iltalennolle, ni olipas mukava lukea kirja, joka alkaa siitä ku viidakossa lepakot hyökkää ihmisten kimppuun ja antaa siinä samassa pienen kivan viiruksen. Laboratoorioonhan se viirus siitä viedään ja vähän sitä jalostellaan, ja otetaan lopuks kuolemaantuomittuja vankeja koekaneiks. Sanomattakin lienee selvää, että paskahan pääsee labrabunkkerin uumenista vapaaksi ja siinä sitä sitte ollaan, ihmiskunta, totaalisessa kusessa.

Justin Croninin The Passage oli noin tuhatsivunen järkäle, jossa ensin seurattiin miten virusta vähä viritellään ja sitte ku ihmiskunta on käytännössä tuhoutunu ni sitte seurataan miten henkiinjääneillä menee. Ja millai koitetaa päästä viruksen tuottamista ihmisiä kappaleiksi repivistä friikeistä eroon. Sekaan on heitetty vähä fantasiahommia, siel on tyyppejä joil on pikkusen yliluonnollisia kykyjä ja sellasta.

Hyvä kirja, mutta jotenkin oli köpö loppu. Lopusta ku ei oikein käyny ilmi että mitä sille porukalle tapahtu, mutta pysty toki päättelemään, että ihan kaikki ihmiset ei kuiteskaa kuollu. Saatana.

Kirjottais joku sellasen kirjan missä saatais kunnolla ansiomme mukaan. Kiitos.

Herra Quirk (70/2011)

Terveisiä tropiikista, olen lomalla. Nyt on aikaa lukea!

Eka loppuunsaatettu lomakirja on Wally Lambin The Hour I First Believed, miäääääletön järkäle jossa tarina rönsyili kaikkiin suuntiin. Vaati oikee keskittymistä, että pysy kärryillä, mutta oli niin mielenkiintosta juttua että ei tuottanu vaikeuksia keskittyä lukemiseen oikee ajatuksella.

Kirjan päähenkilö on opettajamiäs, Herra Quirk,  jonka vaimo on hoitsu. Molemmat on töissä just siinä Columbinen koulussa jossa ne kaks sekopäätä lahtas läjän oppilaita. Vaimo on paikalla ampumisen aikaan, miäs on muualla. Vaimoke jää henkiin mutta menee sekasin, ratkeaa napsimaan kaikenlaisii pillereitä ja ajaa nappipäisään yhen nuoren pojan päälle. Poika kuolee ja vaimo joutuu vankilaan. Miäs asuu sukunsa maatilalla ja kaikenlaisten sattumusten kautta suvun historia alkaa ryömiä esiin eikä siel kaikki oo ihan niiku Herra Quirkille on aikoinaa kerrottu. 

Mielettömän hienosti kuljeteltu tarina, joka sekottaa jännästi oikeesti tapahtuneita asioita, ihan  historian havina -tasolla,  sekä mielikuvituksen tuottamien henkilöiden elämää. Ihmisen pimeestä puolesta ku oon perverssin kiinnostunu, ni Columbinen koulusurmien dokumentaarinen kertaaminen ja elävöittäminen vaimon kokemusten kautta oli tiätysti ihan helvetin kiinnostavaa luettavaa. Mutta tykkäsin kyl niistä historiallisistakin jutuista, joissa kahlattiin Mr. Quirkin esiäitien kautta.

Lukekaa ihmees jos kohalle osuu, vaikka saattaakii välillä olla vähä raskas opus.

Lukulomalle viuh!

Tilannetiedotus:

Kirjaplokin päivittyminen on ollu viimeaikoina vähän verkkaista. Siihen on syynsä: on ollu hiukan muuta tekemistä, ja aikaa lukemiseen ei ole kauhiasti ollu. Jään nimittäin ihan täs just kohta piiiiitkälle itsenihoitovapaalle ja karistan ens viikon alussa Mordorin kaamokset jaloistani. Lähen kiärtämään vähä mualimaa, tai ainakin ääsiää, ja tulen takasin joskus ens vuoden lopulla, tai jotain. En tiedä vielä. Saa nähä.

Reissussa tulee kuitenkin varmasti luettua ihan helvetisti, ja aion sieltä jostain päivitellä myös tätä kirjablogia aina silloin tällöin.

Matkan etenemistä voi seurata miun Moottoritiellä on puuma -reissublogista.

Sekoilun ydin (69/2011)

Naapurin Ykä tuputti luettavaksi Chris Connellyn pitkänimisen kirjan Concrete, Bulletproof, Invisible + Fried: My Life As A Revolting Cock.

Connelly on tommoin skottilainen muusikkoretku, joka on hääräilly Ministry-porukoissa ja Revolting Cockseissa ja ties missä. Kirja on sellanen huumehuurunen tilitys siitä millasta sekoilua meininki on ollu ja miten vaikee ihminen Al Jourgensen oikee on. Connelly kirjottaa aika hauskasti, ja siks tän jaksoki lukee läpi, vaikka läppä oli puuduttavuuteen saakka sitä yhtä ja samaa kaman vetämistä ja örveltämistä. Siis ihan beisik Sex'n'drugs'n'rokenroul-hommaa, ja painotus siellä drugs-osastossa.

Mutta ei tää mihkään kärkikahinoihin tän kirjallisuuslajin kanssa pääse. Törkytehtaat, Ozzyt ja varsinki Anthony Kiediksen Scar Tissue on sitä parasta tän alan paskaa.

Metsäjätti (68/2011)

Kerkesin vasta tänään tarrata Miika Nousiaisen uutukaiseen. Metsäjättiin. Siinäpä se sitte vierähtikin sunnuntai-ilta, ei ees huomannu ajankulua ennenku takakansi tuli vastaan. Perkele. Aina nää hyvät loppuu ihan liian äkkiä. Mutta ku en oo mikään sellanen kohtuudella eläjä; se on kaikki tai ei mitään. Jos on hyvää lukemista ja aikaa, ni sit jumaliste luetaan.

Miika Nousiaisesta on jääny sellanen käsitys, että huumorimies. Hän on osasyyllinen Paskapokkariin. Sekä kirjottanu Vadelmavenepakolaisen ja Maaninkavaaran, jotka molemmat on ihan puhasta neroutta ja hienoa huumoria. Odotin, että samalta pohjalta Metsäjättikin ponnistaa. Mutta ei ihan.

Vaikka Nousiaisen kirjoitustyyli sisältää edelleenki paljon kuivakkaa ja hienoa huumoria,  ei tää Metsäjätti suoranaisesti oo naurattamista varten. Tarinassa on jotenkin synkkä ja toivoton tunnelma. Tapahtumapaikka on pieni, surkea Törmälä, jossa on vaneritehdas, eikä paljon muuta. Kun tehtaalta karsitaan työpaikkoja, toivottomuus syvenee, sikälimikäli se edes on mahdollista. Kirjan toisen päähenkilön mukaan Törmälä kun on olemassa lähinnä siksi, että  "nykynuorilla olisi joku paikka josta pyrkiä pois". Törmälässä tärkeintä tuntuu olevan, ettei kukaan vaan kuvittele itsestään liikoja. Mistään ei kannata haaveilla, koska kaikki on kuitenkin turhaa, mikään ei kannata. Viimeistään yläasteella lahjakkaat yksilöt tipautetaan maan pinnalle ja toivonkipinät nuijitaan tainnoksiin.

Helvetin hyvä kirja, loistavaa kynänkäyttöä, jälleen kerran. Ja oikeastaan ihan mahtavaa nähdä Nousiaiselta vähän vakavampaakin tarinointia. Aikasemmin oon mäkättäny tekstin liiallisesta erlendloemaisuudesta, ja nyt Metsäjätissä sellasta ei ollu oikeestaa ollenkaa. Jos tässä joku häiritsi, niin se oli se epämukava tunne kun kirja tuntuu liian todelliselta.

Nimittäin ei toi Törmälän meininki paljon tunnelmaltaan 80-luvun Kuusankoskesta eroa.

Mut ei täst sen enempää. Hieno kirja, lukekaa. Hesarin arvio kirjasta muuten löytyy tästä linkistä.

Ja nyt miä keskityn vähäks aikaa peuhaamaan kielikurssien ja Lonely Planettien kans. Nokkelimmat on ehkä saattanu rivien väleistä huomata että oon lähössä reissuun, eikä paluusta oo tietoo. On siis jotakuinkii vaivaset 4 viikkoa aikaa oppia puhumaan sai-raan sujuvaa indonesiaa. Not gona häpn, mutta pakko nyt pikkusen panostaa siihen hommaan. Jihuu!

Vitsit vähissä (67/2011)

Voi paska. Meinasin tikahtua onnesta kun kirjakaupassa kävin ja huomasin et jumalaare, uus Hugleikur Dagsson! Kirjan nimi valitettavasti kertoo kaiken: Nyt On Vitsit Vähissä.

Ei naurattanu kertaakaan. Ei kunnolla ees hymyilyttäny. Pettymyksien pettymys! AAARGH!

Mut ei se mitään. Kirjakaupasta löytyi vihdoin se mitä oon siellä juossu jo viikon kysymässä: uus Miika Nousiainen. Älkää häiritkö, miä luen. Moi.

Ällä (66/2011)

Lienee jo tullut selväksi, että Erlend Loe on ikäänku aika helvetin tiukasti kärkikahinoissa mukana, jos miun suosikkikirjailijoita ruvetaan listaamaan. Senpä takia oli vähän niiku pakko lukea Muleumin jälkeen vielä lisää Loee, vähän niinku varastoon. On jo etukäteis-eroahdistus, kun Loet lähtee kellariin jemmaan, siks aikaa ku miä meen jonneki tropiikkiin hulluttelemaan ja lukemaan paskoja kirjoja.

Ja kun oon kerta lähössä tropiikkiin, ihan kohta, oli pakko lukasta Loen mainio L. Siinäkin lähetään kaukaselle saarelle, mutta jos miulla on agendassa lähinnä kaljan juonti ja snorklaaminen niin Erlendin kaveriporukalla oli huomattavasti suuremmat suunnitelmat. Norja maailmankartalle, tieteellisiä löytöjä ja kunnon tutkimusmatkailua!

L on aivan hulvaton kirja. Pari aiempaa lukukertaa ei vielä kunnolla kolahtanu, mutta tällä kertaa menin tästä ihan sekasin. Kirjasta on vähän vaikea päätellä kuinka paljon siitä on totta ja kuinka paljon Loen pohjattoman mielikuvituksen tuotetta, mutta faktan ja fiktion sekottumisella ei liene suurtakaan merkitystä. L on yksinkertaisesti täysin sekopäinen kertomus poikaporukan temmeltämisestä autiolla saarella. Ja vaikka retken anti jääkin tavotteita köykäisemmäksi, pieniä tieteellisiä löytöjä kuitenkin tehdään. Kirjaan on laitettu valikoima valokuviakin todisteeksi. Kyllä, erakkoravut harrastavat suuseksiä ja aivan, saarelta löytyi karhuntassufossiili. Loisteliaita ovat myös poliittisten järjestelmien testaaminen roolipelien avulla sekä tyttöjen jaksollinen järjestelmä.

Anteeksi, Marco Kosonen, kirjoittamasi Rock'n'Roll Suicide Bar ei olekaan maailman paras reissukirja, kyllä se pokaali menee Erlend Loelle.

Muleum (65/2011)

Norjalainen Erlend Loe on nero. Yksi parhaita kirjailijoita mitä tiedän, fanitan ihan pöhkönä.

(Ja tapan sen rupiperserunkkarin joka on lainannu miulta Loen Dopplerin eikä ole sitä palauttanu!!!! PERKELE! En pääse tämän asian yli, en koskaan, en ainakaan ennen kuin omistan taas Dopplerin. Painos on loppu eikä oo divareista löytyny. RÄYH!)

Lukaisin uusiksi Loen kirjan Muleum, joka sekin on kerrassaan mainio. Muleumin päähenkilö Julie on sellanen 18-vuotias norjalaispimu, joka koko perhe on kuollut lento-onnettomuudessa. Julie menee hommasta tietysti tolaltaan ja haluaa kans kuolla, keinolla millä hyvänsä. Ensimmäinen yritys, hieno hirttäytymishomma, menee vituiksi kun Julie osti vahingossa joustavaa köyttä. Itsemurhayritys oli vähän niinku julkinen, joten lehdistö innostuu. Myös itsemurhaa hautovien oma "Itsemurhaaja"-niminen lehti, johon Julieta pyydetään toimittajaksi, niistä kun on aina pulaa henkilöstön jatkuvan poistumisen vuoksi. Toimitushommat ei kuitenkaan kiinnosta, joten Julie ryhtyy lentämään ympäri maailmaa tavoitteenaan menehtyä lento-onnettomuudessa. Jossain välissä  Julie käy Koreassa naiskentelemassa olympiakultaa voittaneen pikaluistelijan kanssa, kunnes lopulta päätyy Kanarialle. Siellä Julie keksii hienon keinon päästä hengestään ja vieläpä lento-onnettomuudessa, mutta eihän sekään ihan käsikirjotuksen mukaan tietysti mene. Vasta lopussa, kun kuolema alkaa oikeasti näyttää todennäköiseltä, Julie tajuaa et haluaakin elää.

Kuulostaa ehkä mälsältä "masentunut pimu velloo itsesäälissä"-tarinalta, mutta koska kirjoittaja on Loe, ei nää tarinat koskaan oo niin yksoikosia. Juliella on Loen avustuksella niin sanotusti sana hallussa, varsinkin muita ihmisiä kuvaillessaan. Vaikka aihe on sinänsä synkkä, ihan silkkaa komediaahan Muleum on.

Yhessä kohassa kirjaa Julie tsekkaa netistä että kuinka monta kertaa "perse" siellä esiintyy ja laskee montako persettä internetissä on jokaista norjalaista kohti. Niitä oli noin kaksi persettä per norjalainen. Oli tietenkin pakko tarkistaa onko netissä meille suomalaisille enempi vai vähempi persettä ku norjalaisille. Internetissä on noin 20 500 000 persettä (googlen mukaan, juuri äsken tsekkattuna), asukkaita Suomessa on noin 5,4 miljoonaa.

Eli: Internetissä on siis noin 3,8 persettä jokaista suomalaista kohti. IN YOUR FACE, turskanpurijat!

Tietoa, jota ilman ei voi elää.

Kultapienelle, rakkaudella (64/2011)

Anteeks, oi kaikki kaksi lukijaani. En oo nyt kyenny lukemaan entiseen tahtiin ollenkaan. Oikeen ahistaa. Mutta on ollu muuta ajateltavaa ja saatanallinen touhotus kaikenlaisten säätämisten kanssa. Ja oon aika monta iltaa äheltäny indonesian kielikurssin kanssa. Ja sitte löysin AngryBirdsiin vähä uusia leveleitä. Ja piti vähän käyä rimpsallaki eli viihteellä. Että tässä on nyt vähä ollu kaikenlaista.

En silti oo ihan varma, oliko keskittymiskyvyn puutteen vaiko kirjan vika, että Chuck Palahniukin Choken kanssa ähräsin näin pitkään. Kirja on erittäin hämmentävä tarina Victor Mancini -nimisestä hyypiöstä. Victorin äiti on jossain piinakodissa kuolemankielissä. Victor käy ravinteleissa esittämässä ruokaan tukehtumista ja lypsää sen varjolla ihmisiltä rahaa ja myötätuntoo. Victor käy seksiriippuvaisten terapiaryhmissä hakemassa vähä äksöniä jalkoväliin. Victorin kaveri kerää kiviä. Victorilla oli sekopäinen lapsuus. Victor luulee olevansa Jeesuksen esinahasta kloonattu Jeesus. Victor panee, ja panee, ja panee. Victor kutsuu kikkeliään koiraksi ja siemennestettään pieniksi valkoisiksi sotilaiksi.

Miä en siis tajunnu tästä kirjasta hevon persettä.

Mutta parasta täs oli kirjan etusivulla ollut teksti: " Kultapienelle, rakkaudella, Tuomas, 8.9.2004". Millanen miäs antaa KULTAPIENELLEEN tämmösen kirjan, ja muka vielä rakkaudella?

Eipä tainnu sekään suhre kestää, koska divarin hyllystä tämän kirjan ostin. Näinköhän se Kultapieni on sanonu Tuomakselle, tämän kirjan luettuaan, että viepä kuule koirasi ja ne pienet valkoiset sotilaasi ja HÄIVY?

Hullunkurinen perhe (63/2011)

Vein kirjoja divariin. En saanu niistä rahaa, ku tilanne on vähä se että kirjastostani on jäljellä enää lähinnä englanninkielisiä pokkareita, eikä ne ole niin sanotusti kovaa valuuttaa divariskenessä. Mutta kasalla kirjoja sain vähä kredittiä eli sain ottaa divarin hyllystä uutta lukemista. Mainio diili tuokin, vaikka oonkin tässä ihan vimmalla pyrkinyt muuttamaan liki kaiken omaisuuteni rahaksi. Raha on ihana asia, koska rahalla saa mm. lentolippuja maailmalle, ja niistä miä tykkään.

Yks vaihtarikirja jonka nappasin mukaan oli Douglas Couplandin All Families Are Psychotic. Ihan puhtaasti kirjan nimen mukaan tän valkkasin. Kaikki perheethän ON hulluja. Koska kaikki ihmisetkin on hulluja.

Couplandia oon ennenki lukenu, mutta kyllä tää All Families Are Psychotic on ehottomasti parhain Coupland. Aivan älyttömän sekopäinen tarina perheestä, jossa tytär on astronautti, äitillä ja yhellä veljellä on HIV, isällä uus nainen ja syöpä, toisella veljellä täysin kilipäinen tyttöystävä jne jne jne. Asioita tapahtuu, välillä luoditkin lentää, mutta lopussa tytär saahaan avaruuteen ja koko perhe on sukkulan lähtöä kattomassa.

Parasta tässä kirjassa oli ehkä tarinankerronnan vähä erikoinen tyyli. Normaalistihan juonenkäänteitä pohjustetaan ihan perkeleesti ja on sellasta esileikkimäistä tunnelmannostatusta, et kohta tapahtuu jotain jännää. Tässä opuksessa sen sijaan asiat roiskastiin lukijan silmille ihan yhtä yllättäen ku ne oikeessakin elämässä tapahtuis. Jos istuu kahvilassa ja vähä ohimennen pistää merkille kun sisään astuu muutama komee mies, ei voi mitenkään etukäteen tietää että seuraavassa hetkessä yks niistä komeistä pitää asetta siun ohimolla. Välillä piti palata tekstissä oikee takasinpäin tai lukee joku pätkä useempaan kertaan ku oli ihan pöllähtäneenä et mitä vitun vitun vitun vittua just tapahtu.

Kertakaikkisen mainio tarina, hulvattomat juonenkäänteet, hienot henkilöt ja loistavasti kerrottu. Tykkäsin ihan pöhkönä.

Päräytys! (62/2011)

Ääääähhhhhh. Luin uuelleen Madventures - Kansainvälisen seikkailijan opaksen, vaikka elävästi muistin miten ekallaki lukukerralla rupes vituttamaan aika nopsaan alun jälkeen. Ja jep, sama homma tälläkin kerralla, mutta ähelsin loppuun koska oon ite lähössä parin kuukauden päästä vähä matkoille. Että jos jotain olennaista ja tärkeetä tuolta nokkelan (tahi vituttavan, lukijasta riippuen) verbaliikan seasta sais vaikka poimittua.


Siit en tiiä opinko mitään uutta, mutta kun jotenkin sai suitsittua ärsyyntymisen niin kyllähän Kansainvälisen Seikkailijan Opas on sinänsä helvetin kattava tietopaketti. Varsinkin ekoja kertoja maailmalle suuntaavan pitäs tämä ehdottomasti lukea, siel on paljon asiaa mitä ei tuu etukäteen ees ajatelleeks. Ja tulihan tuolta muutenkin vähä ajattelemisen aihetta. Miks pitää matkustaa ja mikä siinä nyt niin hienoo on ja mitä vittua. Mut niihi asioihin sohasen ehkä joskus jossai toisel foorumil.

Mut kyl miä vaan sen sanon että vittu että kävi hermoon tuo kielenkäyttö. Päräytys silloin, kuumotus tällöin ja ukotus tuolloin vielä menis, mutta kun niitä viljelee ihan koko ajan niin siitä katoo kaikki nokkeluus. Alkaa tuntuu sellaselta väkisin väännetyltä, et onks siel mietitty et hei, ei kai myö voia sanoo et "etsiä", on niin tylsä sana, mite ois vaik "searchata", eiks ookki hei ihan yyberisti tsaikedelisempaa? Ja niiku levyttäminen ja kuositus ja gläditys ja radattaminen ja pöhinä ja pärinä ja mäsäyttäminen ja puhuttaminen ja käminä ja... ja.... ja.... AAARGH.

Tai vittu mistä miä vanha kääkkä mitää taas tajuan. Täs on kai vaan sukupolvien välinen kuilu muuttunu kanjoniks. Sori.

Tähä lopuks voin toki todeta viel et sinänsä arvostan ihan vitusti ja oikeesti Madventures-tyyppejä. Ovat tehneet matkustamisesta itelleen ammatin ja tulonlähteen. Heeeelvetin hieno homma, just toisinpäin ku meil muil reppanoil, joilla matkustaminen on vapaa-aikaa... ja kauhee menoerä. Olisin jopa kateellinen, jos oisin sellaseen mielestäni oikeutettu. Mutta en todellakaan ole, ehei. Koska sillä välin kun oon ite istunu toimistossa molo ottassa tekemässä duunia ja kironnu sitä ku on niin mälsää, ni Madventurekset on tehny suuruudenhulluista haaveistaan todellisuutta. Sellanen jos mikä on sen arvosta, että hattu pois päästä ja syvä kumarrus. Koska aivan liikaa porukka vaan haaveilee ja odottaa että jostain taivaasta tai lottokoneesta tipahtaa sellanen ihme, joka toteuttaa kaikki haaveet. URPOT! Ei ole mitään hyvää haltijaa joka tulis kotiovelle toteuttamaan haaveita. Se on ihan itestä kiinni se tuhlaako elämänsä vaan odottamiseen vai tarttuuko toimeen ja TEKEE asioille jotain. Koska kaikki on mahollista jos vaan tahtoa on.

Tuon tajuamiseen meni miultakin ihan helvetin kauan, mutta kun vihdoinkin toi asia meni jakeluun niin johan alko tapahtumaan. Ai että.

Minkä tähren? No Pohjantähren! (59-61/2011)

Olipahan savotta, kun Väinö Linnan Täällä Pohjantähden Alla -trilogiaan tarrasin (ja nää oli niin massiiviset jötkäleet että tasan tulee 3 kirjapistettä). 3 viikkoa siihen meni, joskin välissä oli kaikenlaista karnevaalitoimintaa, joitten yhteydessä ei paljo kotimaisia klassikoita luettu. Just ja just Alibia ja Seiskaa saattoi tulla vähän pläräiltyä. Klassikoita toki nekin, mutta vähä toisenlaisia....

Tunnustettavahan se on, että oikeen hävettää kun ei tämmöstäkään tärkeetä kirjaa oo aikasemmin tullu luettua. Mutta tästä syytän edelleen lukion äikän tunnilla väkisin luetettua Ilmari Kiannon Punaista Viivaa. Se ei ihan ollu sellasta mitä angstinen itteensä viiltelevä ja orastavan moniongelmainen käpykylän teinigootti olis kauheesti arvostanu. Siitähän tuliki sitte vuoskymmeniks sellanen olo, että kaikki kotimainen klassikkokirjallisuus on paskaa, en lue. Vasta viime vuosina oon päässy tästä(kin) traumasta eroon ja lukenu esmes Sinuhen ja Tuntemattoman Sotilaan. Ja ollu ihan pöyristyny että miten ei oo kukaa sanonu että nää on näin hyviä? Vaikka ohan sitä sanottu, mutta ku en oo uskonu. Koska olin sitä mieltä, että LP eli Lukematta Paskaa, ja miun mielipiteethän on aina oikeita. Mutta väärässähä miä olin, ihan vitun väärässä.

Sinuhe oli loistava, tykkäsin erityisesti kun epyktiläiset aina "iloitsivat" naisten kanssa. Tuntematon Sotilas, ihan kiva sekin (siitä tilitys täällä), ja jokaisenhan se pitäs ihan yleissivistyksenki vuoks lukee. Mutta Pohjantähren Alla oli sellanen ihan oikee elämys. Avas suomalaista historiaa ihan tyystin toisella tavalla ku mitkään lukion hissantunnit ja jotenkin suorastaan pöyristyin, et vittu mikä meininki tälläki on ollu. Kaikki torppareitten sortamiset ja punasten ja valkosten taistelut (saatana, oikeesti!) ja talvisodat ja jatkosodat ja voi kamala. Eikä näistä asioista niin kamalan paljon aikaa ole. Pari sukupolvea taaksepäin ku mennää ni siel on eletty noi kaikki ajat. Meil on viel mummeja ja vaareja jotka on ollu siel sodissa.

Pääosassa olleeseen Koskelan huusholliinhan tietysti kiintyi tollasen yli tuhannen sivun aikana ihan saatanasti. Meinas melkeen järki lähteä ku sieltä veljeksiä meni sodissa ihan ku liukuhihnalta, et ei ny saatana koko ajan näitten poikia pliiiiiis. Mutta ehkä se tarina vaatii noinki pahaa raadollisuutta alleviivatakseen sitä, että ei tää maailma reiluudestaan tunnettu ole. Sitähän se sota on, nuorta poikaa laitetaa sinne kuolemaa. Menkää vaikka Hietsun hautausmaalle kattomaan niit sankarihautoja et millasia vuosilukuja niissä on.

Onneks kirjassa oli vastapainona kaikelle kauheudelle myös huumoria, eihä tätä olis muuten kestäny.

Yhteenvetona vois sanoo et Täällä Pohjantähden Alla oli Lukuelämys. Isolla Luulla.

Yks päivä (58/2011)

David Nichollsin kirjoittama One Day kertoo mitä kahen ihmisen elämässä tapahtuu 15.heinäkuuta. Ensin ollaan vuodessa 1988 ja kirjan päähenkilöt viettää yhteisen yön. Siitä lähetään sitte eteenpäin ja käyään heinäkuun viiennentoista päivän tapahtumia läpi jokaiselta vuodelta parinkymmenen vuoden ajan. Aika kiva idis kyllä, tarina etenee mukavan nopeesti kun jokaisen luvun jälkeen ponkastaan aina vuosi eteenpäin.

Tarina sinänsä on rakkaustarina, mutta onneks sitä ei kovin paljon missään takakannessa toitotettu, muuten oisin ollu niskavillat ennakkoasenteellisesti ja tanakasti sojossa. Toki se rakkaushomma tuli aika nopeesti selväks, mutta kun tää ei ollu niin sellasta romanttista höttöö niin pystyin lukee ilman että käämi palo. One Dayn sellanen kantava idea oli kaiketi se, että vittu kun ihmiset tuhertaa ihmissuhteissaan eikä tajua omaa parastaan vaikka se paras pojottais siinä ihan nenän eessä. Näinhän se menee: ulkopuolelta on aina helppo heristää sormee ja olla että soosoo, etkö siä pahvi tajua mitään. Mutta eihän sitä koskaa ite tajua virheitä tehdessään että nyt tuli haukattua paskaa, vasta sitte myöhemmin ymmärtää miten olis pitäny toimia.

Jos ette haluu tietää miten täs käy ni klikatkaa muualle, koska nyt on välttämätöntä kertoo kuinka tarina päättyy, jotta voin sitte kertoa nasevia näkemyksiäni aiheesta.

Tätä lukiessa oli koko ajan vähän sellanen turhautunu olo, että voi saatanan urpot, että jos kumpiki niin vitusti tykkää ni eikö nyt voi asialle tehä jotain. Siinä sitte vuoskausia ährätään ihan väärien ihmisten kanssa ja sekoillaan, ennenku vasta lopussa tajutaan että kenen kanssa kuuluis olla. Ja sitte ku lopulta ku tajutaan ja mennään naimisiin ja näyttää että nyt on kaikki hyvin, ja onnellisna tässä mennään auringonlaskuun vaan, niin eikö toinen sitte mee ja kuole.

Että kannattiko nyt sitte hukata ne vuoskaudet mitä olis voitu yhessä olla siihen ettei kumpikaan oikeen saa sanottua mitä on vailla? Tommonen ärsyttää ihan vitusti kaikissa kirjoissa ja elokuvissa ja telkkarisarjoissa ja miksei oikees elämässäki. Et kaikki näkee ja tajuu että noi urpot tykkää, mutta ne ite ei vaan saa tehtyy asialle mitään, kiertävät vaan ku kissat kuumaa puuroo ja tuhlaavat elämäänsä sellaseen "emmiä kehtaa sanoo et miä tykkään"-vikinään ja "tykkääköhän se kans"-vatvomiseen.

Itzehän olen tunnevammanen paska ja ihmissuhteissani moniongelmainen, mutta tässäkin asiassa tiedän miten pitäis toimia (teoriassa). Älkää tehkö niinkuin minä teen, vaan niinkuin minä sanon: jos tykkää, niin pitää kertoo.

Harvemmin se kenestäkään on hirveetä kuultavaa, ja vaikkei tulis vastakaikua, ni eipähän tuu hukattua aikaa sen asian vatvomiseen.

Tätä miältä miä oon.

Seuraavaksi tartun piironkin päällä jo kuukausia pölyä keränneeseen järkäleeseen. Täällä Pohjantähden Alla, osat 1-3. Yli tuhat sivua reilusti ja kärpäsen kiveksen kokosta tekstiä. Menee siis hetki.

Ihan kiva Faithful Place (57/2011)

Hei käääk! Whots going oooon? Blogger on menny ihan uusiks, kaikki näyttää oudolta ja miten tätä nyt käytetää ja missä on mikäki asia ja voivoivoi....  katotaa ny mitä tästä tulee... osaanko miä enää?

Tana Frenchin kirjottaman Faithful Place -kirjan ähelsin läpi. Oli järkyn pientä tekstiä ja vähä sellain opus että tiivistämällä olis ehkä ollu nasevampi lukukokemus, olis voinu karsia kaikenlaista jaarittelua mun mielestä ja antaa asioiden edetä vähä rivakammin. Ja kirjan pilaa aina se, jos lukija (=miä) arvaa murhaajan jo jossain kirjan puolväliin mennessä. Sen jälkee lukeminen on sellasta äkästä pakkopullaa ku menee hermot ettei siel kirjassa kukaan tajuu mikä on asioiden oikee tola.

Faithful Placessa on päähenkilönä polliisi, kenen kadonnu ensirakkaus löytyy luurankona entisiltä kotihuudiloilta. On kauheeta perhepaskaa ja väkivaltaa ja epäluulosuutta ja valehteluu ja ties mitä. Yks toinenkii tyyppi siinä pääsee hengestään ja kestää ihan perkeleen pitkään ennenku se polliisi vihdoin hoksaa kuka näitä sen läheisiä oikein lahtaa.

Arvosana: ihan kiva. Paskempaaki oon lukenu, mutta ei tän lukematta jättäminenkää ois suuri menetys ollu.

Blink blink (56/2011)

Luinpas miäääääääälenkiintosen kirjan. Malcolm Gladwell on kirjan esittelytekstin mukaan "author, journalist,cultural commentator and intellectual adventurer", ja hän on kirjottanu kirjan nimeltään Blink - The Power of Thinking Without Thinking.

Mielenkiintosta kamaa alitajunnasta ja vaistoista ja semmosista. Että esimerkiks vaikka miten yrittää olla yhtä sun toista suvaitsevaisuutta ja muuta komeeta, niin silti alitajunta tekee useesti ihan omia päätöksiään. Tai miten joskus jotkut asiat vaan TIETÄÄ vaikkei tajunnan tasolla oo mitään faktaa hallussa. Kirjassa on paljon mielenkiintosia esimerkkejä, kuten vaikka sellanen homma kun johonkin museoon kaupattiin jotain kreikkalaista patsasta jonka useet asiantuntijatkin todisti aidoksi ja kaikki maholliset hommat oli sitä mieltä että kyyy-yllä, tuo kivitorso on sen parituhatta vuotta vanha ja upee onkin. Silti muutama taideasiantuntija patsaan ekaa kertaa nähdessään totesivat sekunnissa että ei ei, nyt on haukattu paskaa. Ja kun hommaa sitten oikein urakalla tutkittiin, niin väärennökseksi se sitten lopulta todettiin. Mutta miten ne pari tyyppiä pysty silmänräpäyksessä toteemaan tommosen asian? Ei ne itekään osannu selittää, niille vaan tuli "sellanen olo". Vastaavia juttuja kirjassa on paljon.

Sit on myös kerrottu jännistä testeistä mitä pyskolookian laitoksilla on tehty. Esimerkiks et koehenkilöille on annettu lauseenmuodostustehtäviä (sekasin vaikka joku 5 sanaa ja niistä tehtävä lauseita laittamalla ne järkevään järjestykseen), sellasia tosi helppoja, ja sitte tarkkailtu miten ne käyttäytyy testin jälkeen. Jos sanojen sekaan oli laitettu esimerkiks vanhuuteen liittyviä sanoja, niin koehenkilöt oli testistä lähtiessään kävelleet hitaammin kuin muiden ryhmien (joilla ei mitään nitrodisko-sanastoo ollu) henkilöt. Eli ku siel vilis jotain nitro- ja bingo- ja rollaattori-tyyppistä sanastoo niin koehenkilöt rupes laahustaa ku vanhukset. Hämmentävää. Sanojen voima ja sillai.

Toinen jännä testi oli et on kahenlaisia sanoja, hyviä ja pahoja, ja niitä pitää sit ryhmitellä et onks hyvä sana vai huono sana. Sitte lisättiin sanojen sekaan vaik eriväristen ihmisten kuvia, ja ne piti sitte ryhmitellä joko kuuluvaksi "white or good" -ryhmään tai "black or bad" tai toisinpäin. Vaikka kuinka olis omasta mielestään suvaitsevainen niin valkoihosilla testihenkilöillä oikeisiin ryhmiin lätkiminen alko heti hidastua jos piti laittaa samaan nippuun "black"-tyypin ihmiset ja "good"-tyypin sanat. Valkosten ihmisten ja hyvyyden niputus meni sen sijaan ihan sairaan nopeesti. Ton tyylin testejä (ns. Implicit Association Test eli IAT-testi)pääsee muuten koklaamaan Harvardin yliopiston sivuilla, klikkaa tästä jos kiinnostaa. Ite Gay Pride -viikon kunniaksi tein äsken semmosen homo/hetero-assosiaatiotestin ja vaikka omasta miälestäni oon sillä saralla niin suvaitsevainen et ei mitään tolkkua, ni niin vaan meikäläisenki tulos kallistu sinne heteroita suosivan puolelle. Piru viäköön! 

Ja sitte.... erikoisen jännää miusta oli sellaset ihmiskokeet missä tutkittiin ilmeitten vaikutusta. Niist oli paljoki asiaa mutta oli tehty simppeli testi: pistetty koehenkilöt eläviin kuviin kattomaan jotaa komedialeffaa. Toinen ryhmä piti koko leffan ajan kynää hampaitten välis, ja toinen huulien välis. Kokeilkaa: jos on kynä huulien välis ni ei pysty hymyilee. Enivei: ne ketkä pysty hymyilee (kynä hampaitten välis) piti sitä leffaa paljo hauskempana ku ne keneltä hymyilyyn tarvittavien naamanmuikistuslihasten käyttö oli estetty (kynä huulioitten välis). Eli naamalihasten äksön vaikutti mielialaan. Tarkottaaks tää nyt sitä et kuhan vaan tyhmänä vaikka väkisten hirnuu kaikelle ni on kivempaa? Et fiilikseen pystyy vaikuttamaan myös sillä mitä naama tekee?

Paaaaaljon kaikkee muutaki jännää tuol oli mutten jaksa kaikesta täs vouhottaa. Sanonpahan vaan sen että miä olen jo kauan luottanu ns. naisen vaistoon. Se ei ole koskaan väärässä. Oon useesti vaistonnu asioita, ennenku on ees ollu mitään faktaa vainoharhan taakse. Tän kirjan lukemisen jälkeen aion entistä enemmän kuunnella oman alitajunnan ääntä, ja koitan pitää sen faktoihin tukeutuvan ja tylsän järjen äänen aisoissa. Se ei nimittäin yleensä tee mitää muuta ku viivästyttää jankkaamisellaan ja hannaamisellaan elämän etenemistä parempaan suuntaan.

Ainii, mikä helvetti on "intellectual adventurer"? Saatana, taas satikutia Kuusaan Lukion opoille, ei tommosestakaan uramahollisuudesta meille ikiin mitää kerrottu, perkele.

Ihmiset bääääääd (55/2011)

Juhannusta. Se on menny meiziltä kotona nysvätessä ja flunssaa potiessa. Mökkihöperyys alkaa pahasti jo vaivata, seinät rupee kaatuu päälle ja eilen oikee säpsähin ku ulkoa kuulu ääniä. Jumaliste, juhannusaatto, Helsinki, IHMISIÄ. Vai oliko ne zombeja? Ei voi tietää.

Kotona nysväämisessä on se hyvä puoli, et on aikaa lukee. Aherran tällä hetkellä sellasen kirjapinon kimpussa jonka sain lainaks kaverilta, ja siel on oletettavasti pelkästään hyviä kirjoja koska kyseisel kaveril on loistava kirjamaku. Pinon toinen opus (eka oli toi edellises postaukses kehuttu eli Eloonjäänyt) oli Chris Cleaven The Other Hand (ameriikasssa julkastu nimella Little Bee). Kirjan takakannes uhotaa et tää on niin erikoistarina, ettei täs takakannessakaa tohdi kertoo mist on kyse, ja et älä siäkää sit tän luettuas mesoo kauheesti, ku tarinan taika piilee siinä miten se lukemisen aikana avautuu. Jaaha. Seliseli. Aion nyt kuitenki tätä salaperäsyyden verhoo hiukan raottaa.

Nigerialainen nuori tyttö Little Bee ja brittiläinen akkain hömppälehden päätoimittaja Sarah on kirjan päähenkilöt. Heijjän elämät törmää ensin Nigerialaisella rannalla, missä tapahtuu pahoja, ja sen jälkeen uudelleen briteissä kun Little Bee on siellä pakolaisena. Pahuudet ja kauheudet kerrotaan kirjassa pikkuhiljaa, välillä vähän yllättäenki tulee uutta tietoa, mutta tommosen pihtaamisen takia tätä kirjaa ei malta käsistään päästää. On pakko lukee eteenpäin et saa selville mitä siel rannalla oikein tapahtu, ja miten tarina oikein loppuu, ja miten Little Beelle oikein käy. Kirja on täynnä kaikenlaista ankeutta ja ikävää ja pahuutta ja draamaa. Toisaalta seassa on myös hirveesti huumoria, ja se on kyllä helvetin hyvä, muuten täst kirjasta saattais tulla niin paha ahistus että ei muuta ku junan alle, ei tämmösessä maailmassa kestä elää. Little Been näkemykset brittiläisestä yhteiskunnasta on välillä aika mainioita, ja varsinkin kun se kertoo miten tämmösenkin asian (esim. kolmossivun tissit paljaana olevat tytöt) selittäis kotikylän pimuille, jotka ei oo nähny länsimaisesta yhteiskunnasta mitään muuta kun vanhalle lakanalle ilman ääntä heijastetun Top Gun -elokuvan.

Loistava, loistava kirja, joka jokaisen pitäis lukea ihan yleissivistyksenkin vuoks. Että sais tästä vaikka yhenlaisen näkökulman pakolaisuuteen. Ite ainakin vasta tätä lukiessa tajus että vittu ei miulla oo oikeesti ollu hajuakaan asioista. Että millasia ihmiskohtaloita pakolaisuuden takana piilee. Tottahan kaikki tietää et pahoista paikoista tullaan ja on kansanmurhaa ja vainoomista ja raiskaamista ja kaikee hirveyttä, mutta sellaset asiat tuppaa hukkumaan paskojen uutisten tulvaan, ei ne jotenkin tuu niin lähelle eikä kosketa tämmösen pumpulis kasvaneen länsimaisen punkeron sielua mitenkää erityisen rajusti. Tämmönen kirja, olkoonkin fiktiota, sen sijaan jotenkin konkretisoi asian sellaseks että yöunethan täs jumaliste menee.

Maailma on paha, paha, paha. Tai ei maailmassa mitään vikaa, mutta myö ihmiset, myö ollaan pahinta mitä maapallolle on koskaan tapahtunu.

Eloonjäänyt (54/2011)

Ei ihan ollu seuraava luettu kepeetä, niiku uhosin, mutta sentäs suomenkielistä vaihteeks. Ja voi vittu että oliki hyvä kirja, ei malttanu oikee käsistään laskee. Chuck Palahniukin Eloonjäänyt. Kertoo sellasen uskontokultin viimisestä henkiinjääneestä, josta tehään suuri saarnamies ja rahantekokone. Kaikenlaista tapahtuu ja tarina etenee vähän niinku alusta loppuun, kun kirjan päähenkilö istuu yksin kaappaamansa lentokoneen kyydissä ja sanelee elämäntarinansa lentsikan mustalle laatikolle ennenku moottorit sammuu ja kone rysähtää.

Kuulostaako tutulta, oi työ valistuneet lukijani? Eloonjäänyt? "Nojaan pehmeään istuimeen, tallennan tarinani"?

Tuskin on sattumaa, että Stam1nan loisteliaalla Viimeinen Atlantis -levyllä on maailman paras piisi, jonka nimi on Eloonjäänyt, ja jossa tyyppi istuu lentokoneessa ja tallentaa tarinaansa jälkipolville. Stam1nan levyssä tarina tosin on synkempi, puhutaan koko maailman tuhoutumisesta, eikä pelkästään yhen hullun uskontokultin hommista niiku Palahniukin kirjassa, mutta kyllä täs heti alkumetreil tuli sellanen olo et heeeeeeeeeeeeei mitä vittuu, Stam1na!

Eli Eloonjäänyt on sekä yks maalimankaikkeuden hienoimpia biisejä, mutta myös perkeleen hyvä kirja. Olé!


Asiasta sadanteen: niiku tuossa edellisessä postauksessa annoin ymmärtää, ni elämässä on nyt kaikenlaista meininkiä ja suuria suunnitelmia. Suuruudenhullujen suunnitelmien toteuttamista varten oon joutunu tekemään jotain ihan radikaalia ja hurjaa: tyhjennän kotiani, ja siks oon ruvennu laittamaan jopa kirjojanikin myyntiin. Kaverit on kiitettävästi laukannu Puutteenkujan Divarissa tekemässä löytöjä ja miä oon siinä sit vähä nieleskellen kattellu ku rakkaurella haalittu kirjasto kävelee paperikasseissa ovesta ulos. Luopumisen tuska oli alussa ainaki ihan kauhia, ku on luonteeltaan melkonen hamsteri ja kiintyy varsinki kirjoihin ihan epänormaalin paljon. Tottakai tärkeimmät ja rakkaimmat opukset säästän: Erlend Loet, Markus Zusakit, Asterix-kokoelmat ja Nemit ja muu ykkösryhmä on ja pysyy. Kaikki muu lähtee, vaikka se kuinka kirpasee.

Aika hurjaa. Mutta ohan se ny jumaliste täs iäs korkee aikaki opetella sellanen sivistyny luopumisen taito.

The Black Dahlia (53/2011)

Hyvät hyssykät sentään, jouduin johonkin hitaan lukemisen aikavyöhykkeeseen. En muista onko minkään kirjan kanssa homma edenny niin hitaasti ku James Ellroyn The Black Dahlian. Vika ei sinänsä ole kirjan, vaan elämän. Tuli kaikenlaista muuta ajateltavaa, touhuttavaa, mietittävää ja... noh, myönnettäköön, The Black Dahlian sijaan mie syntinen porsas oon viettäny illat ihan toisenlaisen kirjan paris: uus South-East Asia -Lonely Planet tuli shopattua, ja siitä en vaan oo saanu sorkkiani irti.

The Black Dahlia lienee kirja joka jokaisen lahtaushommista ja dekkareista kiinnostuneen tulis jossain vaiheessa lukea. Odotukset oli korkeella, oon Ellroyta ennenki lukenu ja hyväks todennu, mutta jotenki en vaan päässy The Black Dahlian kanssa ollenkaan samoille aaltopituuksille. Eikä MIKÄÄN kirja oo koskaan tainnuttanu minua uneen ihan vaan parilla sivulla. Jotain outoo tässä siis oli, vaikka sinänsä siel on jännä murha ja vähä liian ineen skeneen menevä polliisi, on seksii ja kieroiluu ja ylläreitä - kaikki siis kohillaa. Ei silti vaa napannu oikee millää.

Seuraavaks on luettava jotain kepeetä hömppää. Ja ainakin suomenkielistä sen on oltava.

Manala (52/2011)

Rrrrrrrrakastan Juho Juntusen sarjakuvia ja kirjahyllystä löytyykin ne kaikki. Uusin, eli Manala, saapui vihdoin tänään. Mahtavaa settiä suoraan helvetistä. Sympaattiset pullukat paholaiset siel touhuilee, sivurooleissa tieteskii vähä hevareita, KKK, Hitler, moottorisahamurhaaja ja vaikka ketä. Näistä aineksista kun tehää sarjakuvaa ni ei voi kun tykätä.

Pitemmittä löpinöittä, täs ois yks maistiainen:

Tää sattuu (51/2011)

Aaaargh. Nikki Sixx julkaisi uuden kirjan. This Is Gonna Hurt: Music, Photography, and Life Through the Distorted Lens of Nikki Sixx. Helvetin hyvin nimetty, koska kyllähän tän pelleilyn lukeminen välillä vähän tuskaa oli, oikein aivoihin välillä sattu. Ei päätä eikä häntää tässä opuksessa. Kirjan tarkotus oli ilmeisestikin puffata Herra Sixxin valokuvausharrastusta, mutta sinänsä ihan kivojen taidekuvien höysteeksi oli sullottu aiheesta toiseen poukkoilevaa sekalaista höpinää, elämänohjeita, kiertuepäiväkirjoja ja ties mitä avautumista. Myötähäpeetä sai välillä kyllä potee ihan tosissaan, jotenki meni jutut välillä niin noloks. Vittu, viiskymppinen äijä ja tuollasta soopaa suoltaa koko maailman luettavaks. Argh.

Nikki Sixx on miusta ehottomasti yks maailman komeimpia könsikkäitä, kertakaikkisen ihana habitus ja saatanan seksykäs ja sillai, mutta valitettavasti jo tuos jokunen kuukaus sitte jouduin toteemaan ettei se kyllä kuiteskaa oo miun unelmieni rinssi. Hän alotti feispuk-sivullaan sellasen avautumisen ja tilittämisen että oli pakko blokata sen päivitykset pois, koska välillä koko feispuukin etusivu oli täynnä Nikki Sixxin piipitystä millon mistäki asiasta. Tuommosta herkkää avautujaa minen jaksais viittä minuuttia kauempaa. Saakeli, olis hiljaa ja näyttäis hyvältä, eikä koko ajan toitottais kuinka elämä on ihanaa ja kuinka kova jätkä hää kuitenki on, vaik onkii niin herkkä ja taiteelliin.

Kuppi alko kaatumaan nurin kyl jo aikasemminki. L.A Inkissä oli ihan liikaa Kat Von Deen ja Nikki Sixxin suhretta, ja vittu ei sitä pystyny kattomaan nolostumatta. Kat Von D mussutti ja lässytti Nikki Sixxille ku jolleki perkeleen lemmikkipossulle, joka toinen sana oli "Babe". Uu beibi sitä ja oo beibi tätä ja Nikki Sixx senku kehrää onnesta. Voi kamala. No eihän sekää parisuhre sit kestäny. Olipa yllätys. Tossa kirjassa suhetta on selvitetty alusta loppuun ja yhes vaihees ku niil meni bänks ni Nikki Sixx, herkkä miäs, meni aivan tolaltaan. Itkee pillitti ja määki ja tilitti niin maan perkeleesti. Kauheeta luettavaa.

En tiiä. Voihan se olla niinkii et tää on upee kirja mut miä en vaan tajua, ku oon ite niin tunnevammanen enkä nää ihanuutta ja kauneutta oikee missää.

Kaikesta yllä olevasta marmatuksesta huolimatta yks miun elämän kohokohtia on silti edelleen se ku kuulin kun Nikki Sixx pissas. Hurja lorotus oli. Meinasin pyörtyä onnesta.

4 tunnin työviikko ja rahaa tilille ja lomailua ja elämän ihanuus trallalaa (50/2011)

Miulla on mm. keski-iän kriisi. Lisäksi saatanan paha kaukokaipuu. Kyrpiintyminen elämään ja Mordorin arkeen. Työmotivaatio kateissa. Ehkä vähän masennusta (taas). Vituttaa. Ajatus siitä, että vielä ainakin 20 vuotta tätä samaa paskaa ennen lupsakoi eläkepäivii (jos siihen saakka edes elää, todennäkösyys ei ole huikee, näillä elämäntavoilla).... ei jumalauta. Haluan muutosta. MUUTOSTA, perkele. Jotain on pakko tapahtua, koska jos tää tämmösenä jatkuu niin vois oikeestaan saman tien ampua kuulan kalloonsa.


Olin just kuukauden verran Indonesiassa, tekemättä yhtään mitään. Löhösin, luin, lipittelin kaljaa, snorklasin kilpikonnain seassa, ajelin fillarilla pitkin viidakkopolkuja, istuskelin regeipileissä, paijailin kissoja. Olin onnellinen. Ja olen matkoilla aina onnellisempi kuin koskaan Mordorissa. Matkustaman minun siis pitää, niin paljon kuin mahdollista. Siinä ei ole enää mitään epäselvää.

Helpommin sanottu kun tehty, kun kärsii helvetin pahasta järjelläajattelusta, muutosvastarinnasta (peloittaa!) ja on sisäistänyt luterilaisen työmoraalin sekä tottunut turvallisesti kerran kuussa tilille lätsähtävään liksaan. Eikä ole syntynyt kultalusikka perseessä poikittain, ei ole rahaa tilillä, ei omistusasuntoa jonka vois roiskasta vuokralle ja elellä niiden tulojen turvin leveesti jossain tropiikissa. On kaksi kissaa jotka on tärkeämpiä kuin suurin osa ihmisistä. Huolimatta kaikesta edellä mainitusta, jotenkin tuntuu että aika (tai ainaki miä) alkaa olla kypsä muullekin kuin haaveilulle. Jotain on pakko tehdä jos aikoo pysyä edes jotenkuten järjissään.

Tähän saumaan kun eräs Herra Helenius laittoi viestiä, että tsekkaappas tämmösen Timothy Ferrissin rustaama 4 Hour Work Week -kirja, ni kohta saatat siekii maata tropiikissa riippukeinussa ja raha vaan valuu tilille, ni en miettiny hetkeekään. Tilasin kirjan saman tien, vaikka aavistelinkin sen olevan vähä sellasta amerikan huttua. Mitennii olis muka mahollista tehä töitä vaa 4 tuntia viikossa ja muu aika retkottaa riippumatossa tai kiipeillä vuorille tai tehä jotaa muuta mikä ny sattuu huvittamaan? Epäluulonen olen! Mutta oon valmis mihin vaan, vaikka lukemaan tämmöst life coaching -tyyppistä kirjallisuutta, jos siitä tulis ees pieni potku perseelle tehä elämälleen jotain.

Nysse on luettu ja amerikan huttuahan se hyvin pitkälti oli, mutta ajatuksia herättävää huttua kuiteski. Hyvin paljon ajatuksia herättävää (whoo, miul on yhä aivotoimintaa, ajatuksia!). Kirja keskittyy oikeestaan kahteen olennaiseen tapaan hoitaa itelleen tommonen 4 tunnin työviikko ja loputtomasti vapaa-aikaa: joko siä keksit jonkun hianon myytävän asian jota jengi shoppaa netistä like there's no tomorrow tai sitte hoiat työläisenä olemisen etänä mistä vaan maailmankolkasta. Ja ku oli ameriikan meininki ni hyvin paljon oli asiaa rahasta, vaikka koitettiikii välil olla sillai et rahahan ei siis ole tärkein asia maailmassa (niinhän sanoo aina kaikki kellä sitä on niin paljo ettei tartte sitä asiaa miettiä). Eikä raha toki ookkaa tärkein asia maailmassa, mutta jos sitä on niin elämä on helpompaa ja on enemmän vaihtoehtoja.  Tämmöin oma mielipide tähän väliin, olkaa hyvät.

Jänniä juttuja 4HWW:s kyl oli, en oo esimerkiks tienny että esmes jossain Intiassa toimii yrityksiä jotka on ns. virtual assistentteja ihmisille ketkä ei jaksa tai viitti säätää kaikenmaailman omia asioitaan. Esmes sellanen pulju ku Your Man In India tarjoo tommosia palveluja. Virtuaaliassarit hoitaa vaikka kukkapuskan lähetyksen rouvvalle hääpäivänä tai säätää siun kalenterii ja ettii koiralle hoitajan ja hyvä ku eivät etänä persettäkii pyyhkäse jos ei ite jaksa. Kaikki mahollinen käytännön homma kirjassa siis kerrotaa: kuinka hoitaa kaikki maaliman asiat mahollisimman vähällä (omalla) ajalla ja vaivalla, jotta voi keskittyä kaikkeen kivaan.

Jännintä tuos kirjas oli melkeesti sellaset kaikki pikkuvinkit jotka tälleen perusrehdin Mordorilaisen moraalin näkökulmasta katottuna meni ihan silkan kusetuksen puolelle. Hienoja vinkkejä oli kuinka manipuloida pomo myöntymään etätyö-hommiin niin ovelasti, ettei se oikeen tajuakaan et jumatsuga, tyyppi on oikeesti Saksassa Oktoberfesteillä vetämässä kaljaa eikä missään parin kilsan päässä kotitoimistossaan nysväämässä työhommia. Tai kuinka se pikkupikku-nettipisnes saahaan näyttämään miltei konsernin kokoselta megapuljulta, jotta potentiaalisen asiakkaan luottamus ei horju.

Kaikkee en kirjasta pystyny sisäistämään enkä oikee haluakaan, osa jutuista rupes melkeen vituttamaan. Että helppo se on Herra Ferrissin siel huuella ku ennen tätä kirjaa oli jo keksiny sen jonku saatanan pisneksen josta rahaa vaan valuu tilille, ja ku puhuu jotain 20 kieltä ja vaikuttaa muutenki olevan sellanen neropatti ja lahjakas vähä kaikessa et ei täst ainakaa sellasta fiilistä tullu et no jos toikii ni kyl miäkii.

Mut oli kirjassa paljo sellasiaki asioita joita sopii kyllä pohtia tarkemminki. Oli asiaa esimerkiks siitä miten paljon työelämässä aikaa tuhraantuu palavereissa, ku samat asiat vois tod näk hoitaa joko 5 minuutin puhelulla tai  5 rivin emaililla. Turhasta jaaritteluun menee ihan saatanasti aikaa, kuten myös turhiin sähköposteihin ja ylipäätään kaikenlaiseen tyhjäntoimittamiseen. Mut noiki on oikeestaa faktoja, jotka kaikki jo tietää, mut tämmöstä se työkulttuuri vaan on. Mut miks on? Vittu, alan palaverilakkoon! En lue sähköposteja enää ku kerran päivässä! En vastaa puhelimeen! Räyh!

Eniten omaan päähä jäi pyörimään kirjassa useessakin yhteydessä esiin vedetty 20/80-periaate (tunnetaa myös ns. Pareto-periaatteena, kato wikipediasta lisää, klikklik). Miten sen nyt oikee sit selittäis? Pisnesmaailmassa se menee nii että 20% siun asiakkaista tuo taloon 80% rahasta ja toisaalta toinen 20% asiakkaista vie 80% ihmisten työajasta. Homma pätee lähes kaikkiin asioihin elämässä, mut otetaan simppeli esimerkki: siun vaatekaapis on kymmenet farkut. Kuiteskii 80% ajasta siä käytät niistä farkuista vaan kahta lemppariparia. Ni mitä vittua siä piät niitä 8 farkkua siel kaapis pyörimäs ku et niitä juur koskaa ees käytä? Heitä mäkeen ne, tulee kaappiin tilaa, pysyy järjestys, ei ressaa. Vittu, tän otan käyttöön. 80% nurkissa pyörivästä roinasta saa luvan lähteä! (Hei kuule! OSTA OSTA OSTA miulta roinaa ja lumppuja ni miä saan rahaa matkatilille!)

Ja tykkäsin myös ns. uutisdietti-hommasta. Ferris ei lue sanomalehtiä eikä notku uutissivuilla tai töllää uutisohjelmia. Lukasee ehkä lehtien otsikot kioskin ohi kävellessään ja joskus kysäsee kavereilta et mitäs, tapahtuuko maailmassa mitää. Ite just tuol viime lomalla taas huomasin miten lupsakka oli olla ku ei koko aikaa notkunu jossai uutissivuil ja pläränny hesaria, vaan oli onnelisen tietämätön kaikenlaisist turhanpäiväsist maailman tapahtumist. Luotti siihen että kyllä joku laittaa textarin jos jotain oikeesti isoo ja merkittävää tapahtuu. Tietämättömyys on yks tie onneen.

Sitte oli paljon lätinää myös ns. mini-retirement-reissuista. Että lähetään matkalle, ollaan siel useempi viikko kerrallaan, rentoudutaan ja sillai. Aijjaa, oon tota hommaa täsä jo muutaman vuoden tehny (kiitollinen olen työnantajalleni joka tämmösen pelleilyn sallii) mutta en oo tajunnu että miun reppureissut on jotain vitun kääpiö-eläköitymis-elämyksiä! Pointti tossa kuiteski oli lähinnä se, että ku kaikki haaveilee että sit ku miä oon eläkkeellä (ellen voita lotos ennen sitä) ni sit kiärretää vähä mualimaa. Ni miks odottaa niitä vuosia ku alkaa terveys pettää ja kunto rapistuu? Varsinkaa ku ei oo varmuutta että niitä vitun eläkepäiviä koskaan tulee ees näkemään. On mentävä nyt kun vielä jaksaa, leikittävä sitä eläkkeelläoloa vaikka kuukauden reissulla johonki! Iso komppaus tälle asialle, vaikka se miulle olikii ihan itsestäänselvää jo.

Kaikenlaist muutakii tuol oli, ja osittain meni sellasen herätystoiminnan puolelle, mutta ei tän lukeminen nyt ehkä ihan hukkaan heitettyä aikaa kuiteskaa ollu. Aina kun kirja herättää ajatuksia, se on hyvä homma. Varmaan tulee vielä pitkään pohdiskeltua näitä hommia, vaikken tiiäkään tuliko tän lukuelämyksen myötä sen kummemmin potkua perseelle. Nöyränä lähen tästä nimittäin aamusella taas töihin, toimistolle istumaan ja pykertämään hommia ja pyörittelemään papereita ja vastailemaan sähköposteihin. Ehkä jotain jäi kuitenki sisuksiin kuplimaan ja pulpahtaa sieltä joskus pintaan. Jääpi nähtäväks.

Kirja on ilmestyny myös suomeks, tiijjä sitte oisko se toimitettu hiukan härmäläiseen kulttuuriin ja faktoihin sopivammaks. Tsekatkoon ken haluaa.

Aiheesta kiinnostuneille täsä vielä pari linkkiä (lisääkin löytyy, kaikenmaailman elämänvalmentajathan tähä on tarttunu mut KVG):

• Arvio kirjasta Taloussanomien sivulla
• 4 Hour Work Week -nettisivusto
• Timothy Ferrissin blogi

Härmägeddön (49/2011)

Perkele! Östermanin Nalle on kirjottanu loisteliaan Härmägeddönin! Lukasin kirjan hämärtyvän illan ja niskaan hönkivien liskojen lomassa, samaan aikaan kun koko muu maailma örvelsi toreilla mölisemässä Suomen kiakkovoittoa. Minä boikotoin moisia karkeloita, ja sen sijaan tutisin sängyn pohjalla lakanoihin hirttymässä, ihohuokosten puskiessa viikonlopun Radio Rock -risteilyn kuonia pihalle, ja luin Härmägeddönin (laakista kannesta kanteen, ei voinu lopettaa kesken).

Btw, myös Österman oli em. risteilyllä, mikä hiukan peloitti. Edellisen kerran kun laivahommissa Nallen kanssa törmättiin.... noh, Härmägeddönissä sekin kohtaaminen kerrotaan. Piruvieköön! Mutta ainahan olen valmis juomaan kaljaa ja puhumaan seksistä, minkäs mie sille voin jos siitä syystä kirjaan päätyy.

Härmägeddöniin on koottu Nallen Rumbaan kirjoittamia blogitekstejä sekä ennen julkaisemattomia uusia juttuja. Aivan mainiota läppää, mahtavia tuokiokuvia ja tunnelmia välillä hämmentävistäkin asioista. Eikä näissä teksteissä olla kieli ruskeena mihinkään suuntaan eikä pahemmin piitata siitä, mitä mieltä "kuuluisi" olla. Luojan tähren, vihdoinkin joku uskaltaa sanoa jotain pahaa PMMP:stäkin. Jumazuikkeli, Östermanille patsas tästä hyvästä, kiitos!

Motivaatio blogitekstien, ja sittemmin kirjan, takana on ollut kyrpiintyminen tasapaksuun kirjoitteluun suomalaisissa musiikkimedioissa. Itsekin alalla räpistelleenä, ja siitä totaalisen tarpeeksi saaneena, tunnistan kyllä saman ongelman. Niin olin miekii alussa intoo täynnä mutta lopulta rupes vaan ihan pelkästään vituttamaan. Vähän kärjistäen vois sanoo että homma pyörii sellasella rapsuta mun selkää ni miä kapsutan sun selkää -meiningillä. Vastakarvaan silittäminen on kuis sahais omaa oksaansa. Vittuile siinä sitten minkään levy-yhtiön artistille, vaikka aihetta olisi, kun läpyskäsi seuraavan numeron tulevaisuus on tyystin kiinni kassaan ropisevista mainosmarkoista. Piiri pieni pyörii: kirjoitellaan asiallista, hajutonta ja mautonta lätinää artistin juuri julkaisemasta uransa parhaasta levystä ja kiitos, näkemiin, evribadi häpi, mutta kenenkään käteen ei jää oikein mitään. Saatanan puuduttavaa toimintaa, tuntuu kuin kaikki bändihaastattelutkin olis lukenu jo sataan kertaan. Samuli Putro kertoo analyyttisesti muusikon epätodellisesta arjesta ja siitä kun se ei tuppaa millään aikuistumaan, Kotiteollisuus kertoo kuinka paljon ryypättiin tai oltiin ryyppäämättä, ja miten paskana sitten oltiin, ja tätä rataa, jynöy. Musiikkilehtiä en tämän takia ole enää vuosiin jaksanut kuin satunnaisesti selailla. Niissä mitään mielenkiintoista juuri koskaan ole (lukuunottamatta Soundissa olevia Juho Juntusen sarjakuvia).

Östermanin Härmägeddon onkin ehkä reippainta ja raikkainta toimintaa mitä suomalaisessa musiikkijournalismissa on vuosiin tapahtunut. Härmägeddön kuuluu jokaisen musiikkia kuluttavan kodin kirjahyllyyn.

Ei miul muuta. Nalle, tarjoan kaljan kun seuraavan kerran jossain törmätään. Olet sen ansainnut.

Murhaaaaaaaaa! (48/2011)

Kylpäs kesti että sai lukastua Karin Slaughterin Genesiksen, vaikka ältsin hyvä murhauskirja olikii. Jotenkin vaan kotioloihin asettuminen otti aikansa, piti taas totutella semmoseen iltalukemiseen vaan. Keskittymiskyky oli ihan hukassa. Mälsää ku ei oo aikaa röhnöttää kärsä kirjas koko päivää.

Mutta Genesis oli aika perskeleen hyvä kirja. Siinä oli ihan pervo sarjamurhaaha, joka kidnaappaili äkäsii ja vaikeit anorektisii naisii, pisti ne maapoteroon pimiään rottien sekaan, laitto kahleilla kiinni, raiskas ja puhko silmät ja korvat ja tunki niitteen toosaan tyhjiä muavikasseja. Murhaushommien lomaan oli sitte tieteskii laitettu kaikenlaist ihmissuhrepotaskaa, mitä en niiku jaksais ollenkaa. Miksei yhessäkään tappamistarinassa voia keskittyä vaan siihen tappamiseen ja psykopaatin pyydystämiseen? Aina koitetaa jotenkii tuua jotain toisenlaisia tasoja ja syvyyksiä tarinan polliiseihin määkimällä niitten ihmissuhretilanteista ja ankeasta lapsuudesta ja ties mistä. Kai siinä koitetaa jotenkii pervon murhailun lomaan tuua jotain aurinkonpaistetta leuhottamalla jostai rakkaushommista. Että vaikkka on pahuutta ni uumama, rakkaus, se se on kuitenkii niin ihkuu.

Äh. Murhat murhina ja romantiikat muihin opuksiin, kiitos.

Vonhan Hertzen sentään! (47/2011)

Olen viime aikoina höyrähtänyt hieman Von Hertzen Brothers -yhtyeeseen. Ilmassa on vakavan, teinimäisen fanituksen tuntua. Ehkä jopa hieman noloahan tämä on, mitä miäki oon, vittu, vanha nahistunu lehmä ja aivan sukat maggaralla salskeisiin Hertzeenien veljeksiin. Mutta ku ne on niin hyviä ja lahjakkaita ja ihania piisejä ja - pakko sanoo - ne on niin perkeleen komeitaki. Vallan täs vanhalla puumalla syrän läpättää kuin lampaan saparo.

Eniveis, kävin viime viikonloppuna kattomassa kaksi hienoa Von Hertzeenien keikkaa Tavastialla. Tuli oikee kananliha-efekti ja ihan oikee tippaki silmäkulmaan, mikä on aika mahoton asia, koska olen tunteeton ja sisältä kuollut jääpuikko joka ei liikutu ku kissanpentujen parissa. Ja kai ny senkin voin tunnustaa että kyllä siinä kalsarin kuminauhaki aikamoisella tavalla väpätti, voi morjes. Mutta sieltä sit keikan jälkeen ostaa shopautin hienon, HIENON Von Hertzen Brothers lähikuvissa -kirjan (siin on myäs nimmarit! IIIK!). Sehä o kaikkine hienoine kuvineen suorastaan ku naisille suunnattu kultaturbomegajätti-Jallu, jumalauta!

Komeitten veljesten kuvia toki mielellään katteli siinä samalla ku sipas nessulla kuolaa suupielestä, mutta kyllä tän kirjan paras anti oli silti ihan niis tekstuaalisissa asioissa, vaikkei sitä tarinaa niin järin tuhdisti ollukaan. Mutta oli riittävästi vahvistamaan sitä käsitystä mitä miul jo entuudestaan oli: että ovat äärimmäisen tosissaan hommansa kanssa ja musiikkia hinkataan sellasella antaumuksella ja ammattitaidolla ettei mitään järkee. Ja kyllähän sen levyiltäki kuulee, ettei niitä oo tehty roiskimalla. Miälenkiintosinta miusta oli silti Mikko Von Hertzenin selvitykset sen maailmankatsomuksesta ja Amma-hommista.

Emmiä täst kirjast pysty enempää sanomaa, kert nyt on toi fanitushomma niin täysillä, et aiheest en pysty oikee järkevää lausetta ees muodostaa. Laitan tähä yhen videolinkin ku en muutakaa enää kykene:

Lomalla luetut (27-46/2011)

Reissusta palattu. Löhösin hyvin, snorklasin hyvin, join kaljaa hyvin, hyvin paljon. Ja luin 20 kirjaa. Kirjoista osan raahasin mukana, osan sain alkumatkasta mukana olleilta kavereilta, osan hain paikallisesta divarista ja loput löysin majapaikan kirjahyllystä. Jetlägin sumentamin aivoin puserrettu lyhyt yhteenvetely alla, olkaat hyvät.


Steven Hall: Haiteksti (27/2011)
Oon lukenu tän ennenkin, silloin enklanniksi. En tajunnu hevonvittua, joten ajattelin ettäpä jos suomenkielinen versio uppois paremmin. Tästä tajusin vielä vähemmän ku alkuperäsestä. Kaikki oli käsitteellistä ja asioiden ideoita ja muistia syövän hain jahtaamista jossain perkeleen epätiloissa. Käsittämätön opus, kirjaimellisesti.
Luettu: 7.4.2011 Gili Trawangan, Indonesia

Anna Jansson: haudankaivaja (28/2011)
Murhia ruåttalaises pienes kyläs. Sikäli hyvä että murhaaja selvis vasta ihan loppumetreillä ja oli yllätys. Muuten täysin tyhjänpäivästä tusinapaskaa.
Luettu: 8.4.2011 Gili Trawangan, Indonesia

Minette Walters: The Echo (29/2011)
Spurgu löytyy kuolleena rikkaan naikkosen autotallista. Mieletön mysteeri, hyvä oli.
Luettu :10.4.2011 Gili Trawangan, Indonesia

James Ellroy: Muistoja Pimeästä (30/2011)
Ellroyn omaelämänkerta, ihan sikahyvä. Kirja joka alkaa kuvalla kirjailijan murhatun äidin ruumiista. Mutta suomennos aiheutti suurta hämmennystä. En ollu ikinä aikasemmin kuullu että kikkeliä kutsuttais termillä JOLU. Häh? Hauskaa jolua sit vaan.
Luettu: 13.4.2011 Gili Trawangan, Indonesia

Khaleid Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa (31/2011)
Hieno ja traaginen tarina kahesta afganistanilaisesta naisesta. Loistava, LOISTAVA kirja.
Luettu: 14.4.2011 Gili Trawangan, Indonesia

Stephen King: The Cell (32/2011)
Typerä tarina kännyköiden kautta ihmisiin tarttuvasta tietokoneviruksesta. Luokatonta paskaa, saatanan pitkäveteinen.
Luettu: 16.4.2011 Gili Trawangan, Indonesia

Neil Gaiman: Stardust (33/2011)
Aika hieno ja kiva fantasiatarina missä poika lähtee etsimään pudonnutta tähteä.
Luettu: 17.4.2011 Gili Trawangan, Indonesia

Jostein Gaardner: Sofian maailma (34/2011)
Varsinainen filosofian pikakurssi. Vitun jees, mutta aiheutti liikaa ajatustoimintaa, ku lomallahan tässä piti olla. Mut et oonks miä nyt sit miä vai enksmiä oo? Argh!
Luettu: 18.4.2011 Gili Trawangan, Indonesia

Duncan Fairhurst:  Our Little Secret (35/2011)
Pedofilian uhrin ahistava tilitys. Ei hyvää lomalukemista tämäkään.
Luettu: 19.4.2011 Gili Trawangan, Indonesia

Lisa Scottoline: Totuuden hetki (36/2011)
Luokattoman paska murhatarina. Onneksi oli ohut kirja.
Luettu: 20.4.2011 Gili Trawangan, Indonesia

Vikas Swarup: Slummien miljonääri (37/2011)
Elokuvaksikin päätynyt stoori. Kirjan tarina aika vitusti erilainen ku mitä leffassa. Kirja huomattavasti leffaa parempi. Sikahyvä.
Luettu: 21.4.2011 Gili Trawangan, Indonesia

Sheila Quigley: Every Breath You Take (38/2011)
Aika hyvä sarjamurhausjuttu, muttei mitenkään erikoinen tahi mieleenpainuva.
Luettu: 22.4.2011 Gili Trawangan, Indonesia

Johannes Linnankoski: Laulu tulipunaisesta kukasta (39/2011)
Vuonna 1905 ilmestyny suamalainen kirjaklassikko. Kreisii tukkimiesromantiikkaa. Kuulema tässä oli erotiikkaakii mutta niin oli häveliäästi kierrellen ilmastu etten miä tajunnu mitn. Jallussa sentäs asiat sanotaa niiku ne on. Perkele. Mutta sivistystarkotuksissa tuli tämäki nyt sitte lukastua. On ihan helvetin sivistyny olo nyt, huh.
Luettu: 23.4.2011 Gili Trawangan, Indonesia

Gabriel King: The Wild Road (40/2011)
Hieno ja ihana seikkailu missä on kissat pääosassa. Gili Trawangan, saari täynnä kissoja, on just oikea paikka tälle kirjalle, siksi sen mukaan otinkin ja sinne jätin.
Luettu: 26.4.2011 Gili Trawangan, Indonesia

Juha Vuorinen: Kristian siviilipalvelusmiehenä (41/2011)
Perus-vuoris-paskaa, panemista ja sekoilua, ja samojen vanhojen vitsien tyhjäänlypsämistä.
Luettu: 26.4.2011 Gili Trawangan, Indonesia

Lauren Weisberger: The Devil Wears Prada (42/2011)
Leffaa parempi kirja muatimaalimasta, mist minen tajua hevonvittua.
Luettu: 27.4.2011 Gili Trawangan, Indonesia

John Grisham: The Confession (43/2011)
Sikahyvä tarina kuolemanrangaistushommista. Viaton telotetaan ja kaikkee. Kyllä Grishan osaa!
Luettu: 28.4.2011 Gili Trawangan, Indonesia

Val McDermit: The Last Temptation (44/2011)
Kirja mis oli kaikkee päheetä: sarjamurhausta, ihmiskauppaa, undercover-hommia, natsihistoriaakin hippasen. Hyvä!
Luettu: 30.4.2011 Gili Trawangan, Indonesia

David Baldacci: Pelurit (45/2011)
Tyhjänpäivänen paska vakoilutarina.
Luettu: 2.5.2011 Kuta, Bali, Indonesia

Emma Donoghue: Room (46/2011)
Aika erikoinen tarina 5-vuotiaan pojan näkökulmasta kerrottuna. Poika elää äitinsä kanssa vankina pienessä kopperossa, eikä ole koskaan edes nähnyt maailmaa kopperon ulkopuolella, ku ei oo ees ikkunoita ja paha raiskaajapervo on kaapannu äiteen jo ennen pojan syntymää ja pamauttanu äiteen sitte tiineeks. Yks päivä äiti kertoo että maailmaa on putkan ulkopuolellakin ja sinne pitäis päästä pakenemaan ennenku hullu raiskaajapervo tappaa heijjät. Aika helvetin hieno kirja.
Luettu: 3.5.2011 Finnairin lento AY096, noin 11 km korkeudessa, jossain Bangkokin ja Helsingin välillä

Sellasta. Nyt ois sit taas paluu arkeen, ja töihin. Lukutahti siis hidastunee huimasti ku pitää tehä muutakii ku röhnöttää selällään makaamossa kärsä kirjassa kiinni. Höh.