Mulla on aina ollu hämmentävä kiinnostus ruokakirjoihin, niitä on kaapeissa ja hyllyssä ties kuinka monta. On ties mitä eksoottista opusta ja erikoisruokavalioo ja joku hämmentävä noitien keittokirjakin löytyy kyllä. Tykkään plärätä keittokirjoja ja lukea niitä ihan sillai et "aijjaa, 50 g voita ja sitten kimpale sitä ja hyppysellinen tota ja lopuks päälle vähän rucolaa, hmmmm, ahaa..." En tajua mikä niissä kiehtoo, kun ottaa huomioon etten ole ollenkaan mikään keittiöihme ja gurmeetaikuri. Reseptejä harvemmin tulee ainakaan tarkasti ja orjallisesti seurattua, enempi kaikki sapuska syntyy roiskimalla. Periaate on öbaut että "kaikesta tulee hyvää kunhan sen kuorruttaa juustolla ja käyttää uunissa". Siks mun keittiössä ei synny oikeestaan mitään muuta ku kaikenlaisii uunikatastrofeja jotka on upotettu juustoon.
Silti, ostelen keittokirjoja yhtenään ja pläräilen niitä hillittömässä itsepetoksessa kieriessä. Siis nytki oon olevinani täs ihan 100% varma että ihan just joku päivä testaan tosta kirjasta ainaki sen HIM:n Burtonin kukkakaalikeitto-reseptin.
Oha se varma.
Todennäkösempää on että lampsin Ilvekseen syömään. Siel on nimittäin ihan törkeen hyvät sapuskat ja muutenki just niin mukavaa ku mitä kaikki popparit tos kirjas kehuskelee.
1 kommentti:
Keittokirja minkä ite luin yhdeltä istumalta on Anna-Leena Härkösen Sopan syvin olemus. Jumalattoman mutkaton ote ruokaan, hyviä reseptejä - muutaman olen jopa kokeillu - ja tikahduttavan hauskoja tarinoita. Esimerkkinä reseptin otsikosta: Vähän helvetin hyvä pulla.
Sitä vaan ihmettelen että miten se Härkönen voi pysyä niin sutjakkana jos kokkaa tommosia sapuskoja missä ei totisesti kermaa, voita ja muuta stydimpiä ainesosia säästellä. Verinen vääryys.
Lähetä kommentti