Täst on just tullu elokuva ja kirja pojottaa joka kirjakaupassa siä ekana tyrkyllä, bestselleri on ja sillai.
Pi on intialainen teinipoika joka on perheinee matkalla Känädään alottaan uutta elämää. Laiva, jolla ne sinne on menossa, uppoaa. Pi jää henkiin ja löytää ittesä pelastusveneestä, misä on lisäks seepra, hyeena, oranki ja tiikeri. Koht on enää Pi ja tiikeri. Heijjän merimatkasta ja selviytymisestä kertoo tämä.
Ohessa on vähän uskonnollisia juttuja ja kaiketi koko tarina on yhtä isoa symboliikkaa, ja sellast et tää PITÄÄ lukee ja kokee ja olla sit niin helvetin valaistunu ja koskettunu ja mitä viälä. Ja sitte laitetaa kirjahyllyyn sinne Coelhojen viäreen et kaikki kyläs kävijät näkee et täs muuten ollaa piirun verran henkistytty.
Kirjan alussa todetaan, että "tämä tarina saa sinut uskomaan jumalaan". Paskat sai. Uskon yhäkin ainoastaan ufoihin.
Piin laiffi ei ollu ihan paska, mut ei nyt mitenkää kaiken vouhotuksen arvonen. Tai sit miä en vaa tajuu. Sehä se aina tuppaa vähä ongelma olee. Se ku miä en vaa tajuu.
Oon muuten viime aikoina törmänny useessa kirjassa siihen, et siä lopussa on muutama sivu pohdiskeltavaa, eli ns. Reading Group Guide. Niin tässäkin. Miten tulee riiding gruupeista miälee vaa sellanen skenaario et siä amerikkalaiset kotirouvat istuu teekupposten äärellä jauhamassa paskaa jostain lukemastaan? Kattokaa ny vaikka tota:
What sort of emotional nourishment might Life Of Pi have fed to its author?
Emotional nourishment mai ääs.
Luettu: 12.1.2013 Gili Trawangan, Indonesia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti