Hullunkurinen perhe (63/2011)

Vein kirjoja divariin. En saanu niistä rahaa, ku tilanne on vähä se että kirjastostani on jäljellä enää lähinnä englanninkielisiä pokkareita, eikä ne ole niin sanotusti kovaa valuuttaa divariskenessä. Mutta kasalla kirjoja sain vähä kredittiä eli sain ottaa divarin hyllystä uutta lukemista. Mainio diili tuokin, vaikka oonkin tässä ihan vimmalla pyrkinyt muuttamaan liki kaiken omaisuuteni rahaksi. Raha on ihana asia, koska rahalla saa mm. lentolippuja maailmalle, ja niistä miä tykkään.

Yks vaihtarikirja jonka nappasin mukaan oli Douglas Couplandin All Families Are Psychotic. Ihan puhtaasti kirjan nimen mukaan tän valkkasin. Kaikki perheethän ON hulluja. Koska kaikki ihmisetkin on hulluja.

Couplandia oon ennenki lukenu, mutta kyllä tää All Families Are Psychotic on ehottomasti parhain Coupland. Aivan älyttömän sekopäinen tarina perheestä, jossa tytär on astronautti, äitillä ja yhellä veljellä on HIV, isällä uus nainen ja syöpä, toisella veljellä täysin kilipäinen tyttöystävä jne jne jne. Asioita tapahtuu, välillä luoditkin lentää, mutta lopussa tytär saahaan avaruuteen ja koko perhe on sukkulan lähtöä kattomassa.

Parasta tässä kirjassa oli ehkä tarinankerronnan vähä erikoinen tyyli. Normaalistihan juonenkäänteitä pohjustetaan ihan perkeleesti ja on sellasta esileikkimäistä tunnelmannostatusta, et kohta tapahtuu jotain jännää. Tässä opuksessa sen sijaan asiat roiskastiin lukijan silmille ihan yhtä yllättäen ku ne oikeessakin elämässä tapahtuis. Jos istuu kahvilassa ja vähä ohimennen pistää merkille kun sisään astuu muutama komee mies, ei voi mitenkään etukäteen tietää että seuraavassa hetkessä yks niistä komeistä pitää asetta siun ohimolla. Välillä piti palata tekstissä oikee takasinpäin tai lukee joku pätkä useempaan kertaan ku oli ihan pöllähtäneenä et mitä vitun vitun vitun vittua just tapahtu.

Kertakaikkisen mainio tarina, hulvattomat juonenkäänteet, hienot henkilöt ja loistavasti kerrottu. Tykkäsin ihan pöhkönä.

Päräytys! (62/2011)

Ääääähhhhhh. Luin uuelleen Madventures - Kansainvälisen seikkailijan opaksen, vaikka elävästi muistin miten ekallaki lukukerralla rupes vituttamaan aika nopsaan alun jälkeen. Ja jep, sama homma tälläkin kerralla, mutta ähelsin loppuun koska oon ite lähössä parin kuukauden päästä vähä matkoille. Että jos jotain olennaista ja tärkeetä tuolta nokkelan (tahi vituttavan, lukijasta riippuen) verbaliikan seasta sais vaikka poimittua.


Siit en tiiä opinko mitään uutta, mutta kun jotenkin sai suitsittua ärsyyntymisen niin kyllähän Kansainvälisen Seikkailijan Opas on sinänsä helvetin kattava tietopaketti. Varsinkin ekoja kertoja maailmalle suuntaavan pitäs tämä ehdottomasti lukea, siel on paljon asiaa mitä ei tuu etukäteen ees ajatelleeks. Ja tulihan tuolta muutenkin vähä ajattelemisen aihetta. Miks pitää matkustaa ja mikä siinä nyt niin hienoo on ja mitä vittua. Mut niihi asioihin sohasen ehkä joskus jossai toisel foorumil.

Mut kyl miä vaan sen sanon että vittu että kävi hermoon tuo kielenkäyttö. Päräytys silloin, kuumotus tällöin ja ukotus tuolloin vielä menis, mutta kun niitä viljelee ihan koko ajan niin siitä katoo kaikki nokkeluus. Alkaa tuntuu sellaselta väkisin väännetyltä, et onks siel mietitty et hei, ei kai myö voia sanoo et "etsiä", on niin tylsä sana, mite ois vaik "searchata", eiks ookki hei ihan yyberisti tsaikedelisempaa? Ja niiku levyttäminen ja kuositus ja gläditys ja radattaminen ja pöhinä ja pärinä ja mäsäyttäminen ja puhuttaminen ja käminä ja... ja.... ja.... AAARGH.

Tai vittu mistä miä vanha kääkkä mitää taas tajuan. Täs on kai vaan sukupolvien välinen kuilu muuttunu kanjoniks. Sori.

Tähä lopuks voin toki todeta viel et sinänsä arvostan ihan vitusti ja oikeesti Madventures-tyyppejä. Ovat tehneet matkustamisesta itelleen ammatin ja tulonlähteen. Heeeelvetin hieno homma, just toisinpäin ku meil muil reppanoil, joilla matkustaminen on vapaa-aikaa... ja kauhee menoerä. Olisin jopa kateellinen, jos oisin sellaseen mielestäni oikeutettu. Mutta en todellakaan ole, ehei. Koska sillä välin kun oon ite istunu toimistossa molo ottassa tekemässä duunia ja kironnu sitä ku on niin mälsää, ni Madventurekset on tehny suuruudenhulluista haaveistaan todellisuutta. Sellanen jos mikä on sen arvosta, että hattu pois päästä ja syvä kumarrus. Koska aivan liikaa porukka vaan haaveilee ja odottaa että jostain taivaasta tai lottokoneesta tipahtaa sellanen ihme, joka toteuttaa kaikki haaveet. URPOT! Ei ole mitään hyvää haltijaa joka tulis kotiovelle toteuttamaan haaveita. Se on ihan itestä kiinni se tuhlaako elämänsä vaan odottamiseen vai tarttuuko toimeen ja TEKEE asioille jotain. Koska kaikki on mahollista jos vaan tahtoa on.

Tuon tajuamiseen meni miultakin ihan helvetin kauan, mutta kun vihdoinkin toi asia meni jakeluun niin johan alko tapahtumaan. Ai että.

Minkä tähren? No Pohjantähren! (59-61/2011)

Olipahan savotta, kun Väinö Linnan Täällä Pohjantähden Alla -trilogiaan tarrasin (ja nää oli niin massiiviset jötkäleet että tasan tulee 3 kirjapistettä). 3 viikkoa siihen meni, joskin välissä oli kaikenlaista karnevaalitoimintaa, joitten yhteydessä ei paljo kotimaisia klassikoita luettu. Just ja just Alibia ja Seiskaa saattoi tulla vähän pläräiltyä. Klassikoita toki nekin, mutta vähä toisenlaisia....

Tunnustettavahan se on, että oikeen hävettää kun ei tämmöstäkään tärkeetä kirjaa oo aikasemmin tullu luettua. Mutta tästä syytän edelleen lukion äikän tunnilla väkisin luetettua Ilmari Kiannon Punaista Viivaa. Se ei ihan ollu sellasta mitä angstinen itteensä viiltelevä ja orastavan moniongelmainen käpykylän teinigootti olis kauheesti arvostanu. Siitähän tuliki sitte vuoskymmeniks sellanen olo, että kaikki kotimainen klassikkokirjallisuus on paskaa, en lue. Vasta viime vuosina oon päässy tästä(kin) traumasta eroon ja lukenu esmes Sinuhen ja Tuntemattoman Sotilaan. Ja ollu ihan pöyristyny että miten ei oo kukaa sanonu että nää on näin hyviä? Vaikka ohan sitä sanottu, mutta ku en oo uskonu. Koska olin sitä mieltä, että LP eli Lukematta Paskaa, ja miun mielipiteethän on aina oikeita. Mutta väärässähä miä olin, ihan vitun väärässä.

Sinuhe oli loistava, tykkäsin erityisesti kun epyktiläiset aina "iloitsivat" naisten kanssa. Tuntematon Sotilas, ihan kiva sekin (siitä tilitys täällä), ja jokaisenhan se pitäs ihan yleissivistyksenki vuoks lukee. Mutta Pohjantähren Alla oli sellanen ihan oikee elämys. Avas suomalaista historiaa ihan tyystin toisella tavalla ku mitkään lukion hissantunnit ja jotenkin suorastaan pöyristyin, et vittu mikä meininki tälläki on ollu. Kaikki torppareitten sortamiset ja punasten ja valkosten taistelut (saatana, oikeesti!) ja talvisodat ja jatkosodat ja voi kamala. Eikä näistä asioista niin kamalan paljon aikaa ole. Pari sukupolvea taaksepäin ku mennää ni siel on eletty noi kaikki ajat. Meil on viel mummeja ja vaareja jotka on ollu siel sodissa.

Pääosassa olleeseen Koskelan huusholliinhan tietysti kiintyi tollasen yli tuhannen sivun aikana ihan saatanasti. Meinas melkeen järki lähteä ku sieltä veljeksiä meni sodissa ihan ku liukuhihnalta, et ei ny saatana koko ajan näitten poikia pliiiiiis. Mutta ehkä se tarina vaatii noinki pahaa raadollisuutta alleviivatakseen sitä, että ei tää maailma reiluudestaan tunnettu ole. Sitähän se sota on, nuorta poikaa laitetaa sinne kuolemaa. Menkää vaikka Hietsun hautausmaalle kattomaan niit sankarihautoja et millasia vuosilukuja niissä on.

Onneks kirjassa oli vastapainona kaikelle kauheudelle myös huumoria, eihä tätä olis muuten kestäny.

Yhteenvetona vois sanoo et Täällä Pohjantähden Alla oli Lukuelämys. Isolla Luulla.

Yks päivä (58/2011)

David Nichollsin kirjoittama One Day kertoo mitä kahen ihmisen elämässä tapahtuu 15.heinäkuuta. Ensin ollaan vuodessa 1988 ja kirjan päähenkilöt viettää yhteisen yön. Siitä lähetään sitte eteenpäin ja käyään heinäkuun viiennentoista päivän tapahtumia läpi jokaiselta vuodelta parinkymmenen vuoden ajan. Aika kiva idis kyllä, tarina etenee mukavan nopeesti kun jokaisen luvun jälkeen ponkastaan aina vuosi eteenpäin.

Tarina sinänsä on rakkaustarina, mutta onneks sitä ei kovin paljon missään takakannessa toitotettu, muuten oisin ollu niskavillat ennakkoasenteellisesti ja tanakasti sojossa. Toki se rakkaushomma tuli aika nopeesti selväks, mutta kun tää ei ollu niin sellasta romanttista höttöö niin pystyin lukee ilman että käämi palo. One Dayn sellanen kantava idea oli kaiketi se, että vittu kun ihmiset tuhertaa ihmissuhteissaan eikä tajua omaa parastaan vaikka se paras pojottais siinä ihan nenän eessä. Näinhän se menee: ulkopuolelta on aina helppo heristää sormee ja olla että soosoo, etkö siä pahvi tajua mitään. Mutta eihän sitä koskaa ite tajua virheitä tehdessään että nyt tuli haukattua paskaa, vasta sitte myöhemmin ymmärtää miten olis pitäny toimia.

Jos ette haluu tietää miten täs käy ni klikatkaa muualle, koska nyt on välttämätöntä kertoo kuinka tarina päättyy, jotta voin sitte kertoa nasevia näkemyksiäni aiheesta.

Tätä lukiessa oli koko ajan vähän sellanen turhautunu olo, että voi saatanan urpot, että jos kumpiki niin vitusti tykkää ni eikö nyt voi asialle tehä jotain. Siinä sitte vuoskausia ährätään ihan väärien ihmisten kanssa ja sekoillaan, ennenku vasta lopussa tajutaan että kenen kanssa kuuluis olla. Ja sitte ku lopulta ku tajutaan ja mennään naimisiin ja näyttää että nyt on kaikki hyvin, ja onnellisna tässä mennään auringonlaskuun vaan, niin eikö toinen sitte mee ja kuole.

Että kannattiko nyt sitte hukata ne vuoskaudet mitä olis voitu yhessä olla siihen ettei kumpikaan oikeen saa sanottua mitä on vailla? Tommonen ärsyttää ihan vitusti kaikissa kirjoissa ja elokuvissa ja telkkarisarjoissa ja miksei oikees elämässäki. Et kaikki näkee ja tajuu että noi urpot tykkää, mutta ne ite ei vaan saa tehtyy asialle mitään, kiertävät vaan ku kissat kuumaa puuroo ja tuhlaavat elämäänsä sellaseen "emmiä kehtaa sanoo et miä tykkään"-vikinään ja "tykkääköhän se kans"-vatvomiseen.

Itzehän olen tunnevammanen paska ja ihmissuhteissani moniongelmainen, mutta tässäkin asiassa tiedän miten pitäis toimia (teoriassa). Älkää tehkö niinkuin minä teen, vaan niinkuin minä sanon: jos tykkää, niin pitää kertoo.

Harvemmin se kenestäkään on hirveetä kuultavaa, ja vaikkei tulis vastakaikua, ni eipähän tuu hukattua aikaa sen asian vatvomiseen.

Tätä miältä miä oon.

Seuraavaksi tartun piironkin päällä jo kuukausia pölyä keränneeseen järkäleeseen. Täällä Pohjantähden Alla, osat 1-3. Yli tuhat sivua reilusti ja kärpäsen kiveksen kokosta tekstiä. Menee siis hetki.

Ihan kiva Faithful Place (57/2011)

Hei käääk! Whots going oooon? Blogger on menny ihan uusiks, kaikki näyttää oudolta ja miten tätä nyt käytetää ja missä on mikäki asia ja voivoivoi....  katotaa ny mitä tästä tulee... osaanko miä enää?

Tana Frenchin kirjottaman Faithful Place -kirjan ähelsin läpi. Oli järkyn pientä tekstiä ja vähä sellain opus että tiivistämällä olis ehkä ollu nasevampi lukukokemus, olis voinu karsia kaikenlaista jaarittelua mun mielestä ja antaa asioiden edetä vähä rivakammin. Ja kirjan pilaa aina se, jos lukija (=miä) arvaa murhaajan jo jossain kirjan puolväliin mennessä. Sen jälkee lukeminen on sellasta äkästä pakkopullaa ku menee hermot ettei siel kirjassa kukaan tajuu mikä on asioiden oikee tola.

Faithful Placessa on päähenkilönä polliisi, kenen kadonnu ensirakkaus löytyy luurankona entisiltä kotihuudiloilta. On kauheeta perhepaskaa ja väkivaltaa ja epäluulosuutta ja valehteluu ja ties mitä. Yks toinenkii tyyppi siinä pääsee hengestään ja kestää ihan perkeleen pitkään ennenku se polliisi vihdoin hoksaa kuka näitä sen läheisiä oikein lahtaa.

Arvosana: ihan kiva. Paskempaaki oon lukenu, mutta ei tän lukematta jättäminenkää ois suuri menetys ollu.

Blink blink (56/2011)

Luinpas miäääääääälenkiintosen kirjan. Malcolm Gladwell on kirjan esittelytekstin mukaan "author, journalist,cultural commentator and intellectual adventurer", ja hän on kirjottanu kirjan nimeltään Blink - The Power of Thinking Without Thinking.

Mielenkiintosta kamaa alitajunnasta ja vaistoista ja semmosista. Että esimerkiks vaikka miten yrittää olla yhtä sun toista suvaitsevaisuutta ja muuta komeeta, niin silti alitajunta tekee useesti ihan omia päätöksiään. Tai miten joskus jotkut asiat vaan TIETÄÄ vaikkei tajunnan tasolla oo mitään faktaa hallussa. Kirjassa on paljon mielenkiintosia esimerkkejä, kuten vaikka sellanen homma kun johonkin museoon kaupattiin jotain kreikkalaista patsasta jonka useet asiantuntijatkin todisti aidoksi ja kaikki maholliset hommat oli sitä mieltä että kyyy-yllä, tuo kivitorso on sen parituhatta vuotta vanha ja upee onkin. Silti muutama taideasiantuntija patsaan ekaa kertaa nähdessään totesivat sekunnissa että ei ei, nyt on haukattu paskaa. Ja kun hommaa sitten oikein urakalla tutkittiin, niin väärennökseksi se sitten lopulta todettiin. Mutta miten ne pari tyyppiä pysty silmänräpäyksessä toteemaan tommosen asian? Ei ne itekään osannu selittää, niille vaan tuli "sellanen olo". Vastaavia juttuja kirjassa on paljon.

Sit on myös kerrottu jännistä testeistä mitä pyskolookian laitoksilla on tehty. Esimerkiks et koehenkilöille on annettu lauseenmuodostustehtäviä (sekasin vaikka joku 5 sanaa ja niistä tehtävä lauseita laittamalla ne järkevään järjestykseen), sellasia tosi helppoja, ja sitte tarkkailtu miten ne käyttäytyy testin jälkeen. Jos sanojen sekaan oli laitettu esimerkiks vanhuuteen liittyviä sanoja, niin koehenkilöt oli testistä lähtiessään kävelleet hitaammin kuin muiden ryhmien (joilla ei mitään nitrodisko-sanastoo ollu) henkilöt. Eli ku siel vilis jotain nitro- ja bingo- ja rollaattori-tyyppistä sanastoo niin koehenkilöt rupes laahustaa ku vanhukset. Hämmentävää. Sanojen voima ja sillai.

Toinen jännä testi oli et on kahenlaisia sanoja, hyviä ja pahoja, ja niitä pitää sit ryhmitellä et onks hyvä sana vai huono sana. Sitte lisättiin sanojen sekaan vaik eriväristen ihmisten kuvia, ja ne piti sitte ryhmitellä joko kuuluvaksi "white or good" -ryhmään tai "black or bad" tai toisinpäin. Vaikka kuinka olis omasta mielestään suvaitsevainen niin valkoihosilla testihenkilöillä oikeisiin ryhmiin lätkiminen alko heti hidastua jos piti laittaa samaan nippuun "black"-tyypin ihmiset ja "good"-tyypin sanat. Valkosten ihmisten ja hyvyyden niputus meni sen sijaan ihan sairaan nopeesti. Ton tyylin testejä (ns. Implicit Association Test eli IAT-testi)pääsee muuten koklaamaan Harvardin yliopiston sivuilla, klikkaa tästä jos kiinnostaa. Ite Gay Pride -viikon kunniaksi tein äsken semmosen homo/hetero-assosiaatiotestin ja vaikka omasta miälestäni oon sillä saralla niin suvaitsevainen et ei mitään tolkkua, ni niin vaan meikäläisenki tulos kallistu sinne heteroita suosivan puolelle. Piru viäköön! 

Ja sitte.... erikoisen jännää miusta oli sellaset ihmiskokeet missä tutkittiin ilmeitten vaikutusta. Niist oli paljoki asiaa mutta oli tehty simppeli testi: pistetty koehenkilöt eläviin kuviin kattomaan jotaa komedialeffaa. Toinen ryhmä piti koko leffan ajan kynää hampaitten välis, ja toinen huulien välis. Kokeilkaa: jos on kynä huulien välis ni ei pysty hymyilee. Enivei: ne ketkä pysty hymyilee (kynä hampaitten välis) piti sitä leffaa paljo hauskempana ku ne keneltä hymyilyyn tarvittavien naamanmuikistuslihasten käyttö oli estetty (kynä huulioitten välis). Eli naamalihasten äksön vaikutti mielialaan. Tarkottaaks tää nyt sitä et kuhan vaan tyhmänä vaikka väkisten hirnuu kaikelle ni on kivempaa? Et fiilikseen pystyy vaikuttamaan myös sillä mitä naama tekee?

Paaaaaljon kaikkee muutaki jännää tuol oli mutten jaksa kaikesta täs vouhottaa. Sanonpahan vaan sen että miä olen jo kauan luottanu ns. naisen vaistoon. Se ei ole koskaan väärässä. Oon useesti vaistonnu asioita, ennenku on ees ollu mitään faktaa vainoharhan taakse. Tän kirjan lukemisen jälkeen aion entistä enemmän kuunnella oman alitajunnan ääntä, ja koitan pitää sen faktoihin tukeutuvan ja tylsän järjen äänen aisoissa. Se ei nimittäin yleensä tee mitää muuta ku viivästyttää jankkaamisellaan ja hannaamisellaan elämän etenemistä parempaan suuntaan.

Ainii, mikä helvetti on "intellectual adventurer"? Saatana, taas satikutia Kuusaan Lukion opoille, ei tommosestakaan uramahollisuudesta meille ikiin mitää kerrottu, perkele.

Ihmiset bääääääd (55/2011)

Juhannusta. Se on menny meiziltä kotona nysvätessä ja flunssaa potiessa. Mökkihöperyys alkaa pahasti jo vaivata, seinät rupee kaatuu päälle ja eilen oikee säpsähin ku ulkoa kuulu ääniä. Jumaliste, juhannusaatto, Helsinki, IHMISIÄ. Vai oliko ne zombeja? Ei voi tietää.

Kotona nysväämisessä on se hyvä puoli, et on aikaa lukee. Aherran tällä hetkellä sellasen kirjapinon kimpussa jonka sain lainaks kaverilta, ja siel on oletettavasti pelkästään hyviä kirjoja koska kyseisel kaveril on loistava kirjamaku. Pinon toinen opus (eka oli toi edellises postaukses kehuttu eli Eloonjäänyt) oli Chris Cleaven The Other Hand (ameriikasssa julkastu nimella Little Bee). Kirjan takakannes uhotaa et tää on niin erikoistarina, ettei täs takakannessakaa tohdi kertoo mist on kyse, ja et älä siäkää sit tän luettuas mesoo kauheesti, ku tarinan taika piilee siinä miten se lukemisen aikana avautuu. Jaaha. Seliseli. Aion nyt kuitenki tätä salaperäsyyden verhoo hiukan raottaa.

Nigerialainen nuori tyttö Little Bee ja brittiläinen akkain hömppälehden päätoimittaja Sarah on kirjan päähenkilöt. Heijjän elämät törmää ensin Nigerialaisella rannalla, missä tapahtuu pahoja, ja sen jälkeen uudelleen briteissä kun Little Bee on siellä pakolaisena. Pahuudet ja kauheudet kerrotaan kirjassa pikkuhiljaa, välillä vähän yllättäenki tulee uutta tietoa, mutta tommosen pihtaamisen takia tätä kirjaa ei malta käsistään päästää. On pakko lukee eteenpäin et saa selville mitä siel rannalla oikein tapahtu, ja miten tarina oikein loppuu, ja miten Little Beelle oikein käy. Kirja on täynnä kaikenlaista ankeutta ja ikävää ja pahuutta ja draamaa. Toisaalta seassa on myös hirveesti huumoria, ja se on kyllä helvetin hyvä, muuten täst kirjasta saattais tulla niin paha ahistus että ei muuta ku junan alle, ei tämmösessä maailmassa kestä elää. Little Been näkemykset brittiläisestä yhteiskunnasta on välillä aika mainioita, ja varsinkin kun se kertoo miten tämmösenkin asian (esim. kolmossivun tissit paljaana olevat tytöt) selittäis kotikylän pimuille, jotka ei oo nähny länsimaisesta yhteiskunnasta mitään muuta kun vanhalle lakanalle ilman ääntä heijastetun Top Gun -elokuvan.

Loistava, loistava kirja, joka jokaisen pitäis lukea ihan yleissivistyksenkin vuoks. Että sais tästä vaikka yhenlaisen näkökulman pakolaisuuteen. Ite ainakin vasta tätä lukiessa tajus että vittu ei miulla oo oikeesti ollu hajuakaan asioista. Että millasia ihmiskohtaloita pakolaisuuden takana piilee. Tottahan kaikki tietää et pahoista paikoista tullaan ja on kansanmurhaa ja vainoomista ja raiskaamista ja kaikee hirveyttä, mutta sellaset asiat tuppaa hukkumaan paskojen uutisten tulvaan, ei ne jotenkin tuu niin lähelle eikä kosketa tämmösen pumpulis kasvaneen länsimaisen punkeron sielua mitenkää erityisen rajusti. Tämmönen kirja, olkoonkin fiktiota, sen sijaan jotenkin konkretisoi asian sellaseks että yöunethan täs jumaliste menee.

Maailma on paha, paha, paha. Tai ei maailmassa mitään vikaa, mutta myö ihmiset, myö ollaan pahinta mitä maapallolle on koskaan tapahtunu.

Eloonjäänyt (54/2011)

Ei ihan ollu seuraava luettu kepeetä, niiku uhosin, mutta sentäs suomenkielistä vaihteeks. Ja voi vittu että oliki hyvä kirja, ei malttanu oikee käsistään laskee. Chuck Palahniukin Eloonjäänyt. Kertoo sellasen uskontokultin viimisestä henkiinjääneestä, josta tehään suuri saarnamies ja rahantekokone. Kaikenlaista tapahtuu ja tarina etenee vähän niinku alusta loppuun, kun kirjan päähenkilö istuu yksin kaappaamansa lentokoneen kyydissä ja sanelee elämäntarinansa lentsikan mustalle laatikolle ennenku moottorit sammuu ja kone rysähtää.

Kuulostaako tutulta, oi työ valistuneet lukijani? Eloonjäänyt? "Nojaan pehmeään istuimeen, tallennan tarinani"?

Tuskin on sattumaa, että Stam1nan loisteliaalla Viimeinen Atlantis -levyllä on maailman paras piisi, jonka nimi on Eloonjäänyt, ja jossa tyyppi istuu lentokoneessa ja tallentaa tarinaansa jälkipolville. Stam1nan levyssä tarina tosin on synkempi, puhutaan koko maailman tuhoutumisesta, eikä pelkästään yhen hullun uskontokultin hommista niiku Palahniukin kirjassa, mutta kyllä täs heti alkumetreil tuli sellanen olo et heeeeeeeeeeeeei mitä vittuu, Stam1na!

Eli Eloonjäänyt on sekä yks maalimankaikkeuden hienoimpia biisejä, mutta myös perkeleen hyvä kirja. Olé!


Asiasta sadanteen: niiku tuossa edellisessä postauksessa annoin ymmärtää, ni elämässä on nyt kaikenlaista meininkiä ja suuria suunnitelmia. Suuruudenhullujen suunnitelmien toteuttamista varten oon joutunu tekemään jotain ihan radikaalia ja hurjaa: tyhjennän kotiani, ja siks oon ruvennu laittamaan jopa kirjojanikin myyntiin. Kaverit on kiitettävästi laukannu Puutteenkujan Divarissa tekemässä löytöjä ja miä oon siinä sit vähä nieleskellen kattellu ku rakkaurella haalittu kirjasto kävelee paperikasseissa ovesta ulos. Luopumisen tuska oli alussa ainaki ihan kauhia, ku on luonteeltaan melkonen hamsteri ja kiintyy varsinki kirjoihin ihan epänormaalin paljon. Tottakai tärkeimmät ja rakkaimmat opukset säästän: Erlend Loet, Markus Zusakit, Asterix-kokoelmat ja Nemit ja muu ykkösryhmä on ja pysyy. Kaikki muu lähtee, vaikka se kuinka kirpasee.

Aika hurjaa. Mutta ohan se ny jumaliste täs iäs korkee aikaki opetella sellanen sivistyny luopumisen taito.

The Black Dahlia (53/2011)

Hyvät hyssykät sentään, jouduin johonkin hitaan lukemisen aikavyöhykkeeseen. En muista onko minkään kirjan kanssa homma edenny niin hitaasti ku James Ellroyn The Black Dahlian. Vika ei sinänsä ole kirjan, vaan elämän. Tuli kaikenlaista muuta ajateltavaa, touhuttavaa, mietittävää ja... noh, myönnettäköön, The Black Dahlian sijaan mie syntinen porsas oon viettäny illat ihan toisenlaisen kirjan paris: uus South-East Asia -Lonely Planet tuli shopattua, ja siitä en vaan oo saanu sorkkiani irti.

The Black Dahlia lienee kirja joka jokaisen lahtaushommista ja dekkareista kiinnostuneen tulis jossain vaiheessa lukea. Odotukset oli korkeella, oon Ellroyta ennenki lukenu ja hyväks todennu, mutta jotenki en vaan päässy The Black Dahlian kanssa ollenkaan samoille aaltopituuksille. Eikä MIKÄÄN kirja oo koskaan tainnuttanu minua uneen ihan vaan parilla sivulla. Jotain outoo tässä siis oli, vaikka sinänsä siel on jännä murha ja vähä liian ineen skeneen menevä polliisi, on seksii ja kieroiluu ja ylläreitä - kaikki siis kohillaa. Ei silti vaa napannu oikee millää.

Seuraavaks on luettava jotain kepeetä hömppää. Ja ainakin suomenkielistä sen on oltava.

Manala (52/2011)

Rrrrrrrrakastan Juho Juntusen sarjakuvia ja kirjahyllystä löytyykin ne kaikki. Uusin, eli Manala, saapui vihdoin tänään. Mahtavaa settiä suoraan helvetistä. Sympaattiset pullukat paholaiset siel touhuilee, sivurooleissa tieteskii vähä hevareita, KKK, Hitler, moottorisahamurhaaja ja vaikka ketä. Näistä aineksista kun tehää sarjakuvaa ni ei voi kun tykätä.

Pitemmittä löpinöittä, täs ois yks maistiainen:

Tää sattuu (51/2011)

Aaaargh. Nikki Sixx julkaisi uuden kirjan. This Is Gonna Hurt: Music, Photography, and Life Through the Distorted Lens of Nikki Sixx. Helvetin hyvin nimetty, koska kyllähän tän pelleilyn lukeminen välillä vähän tuskaa oli, oikein aivoihin välillä sattu. Ei päätä eikä häntää tässä opuksessa. Kirjan tarkotus oli ilmeisestikin puffata Herra Sixxin valokuvausharrastusta, mutta sinänsä ihan kivojen taidekuvien höysteeksi oli sullottu aiheesta toiseen poukkoilevaa sekalaista höpinää, elämänohjeita, kiertuepäiväkirjoja ja ties mitä avautumista. Myötähäpeetä sai välillä kyllä potee ihan tosissaan, jotenki meni jutut välillä niin noloks. Vittu, viiskymppinen äijä ja tuollasta soopaa suoltaa koko maailman luettavaks. Argh.

Nikki Sixx on miusta ehottomasti yks maailman komeimpia könsikkäitä, kertakaikkisen ihana habitus ja saatanan seksykäs ja sillai, mutta valitettavasti jo tuos jokunen kuukaus sitte jouduin toteemaan ettei se kyllä kuiteskaa oo miun unelmieni rinssi. Hän alotti feispuk-sivullaan sellasen avautumisen ja tilittämisen että oli pakko blokata sen päivitykset pois, koska välillä koko feispuukin etusivu oli täynnä Nikki Sixxin piipitystä millon mistäki asiasta. Tuommosta herkkää avautujaa minen jaksais viittä minuuttia kauempaa. Saakeli, olis hiljaa ja näyttäis hyvältä, eikä koko ajan toitottais kuinka elämä on ihanaa ja kuinka kova jätkä hää kuitenki on, vaik onkii niin herkkä ja taiteelliin.

Kuppi alko kaatumaan nurin kyl jo aikasemminki. L.A Inkissä oli ihan liikaa Kat Von Deen ja Nikki Sixxin suhretta, ja vittu ei sitä pystyny kattomaan nolostumatta. Kat Von D mussutti ja lässytti Nikki Sixxille ku jolleki perkeleen lemmikkipossulle, joka toinen sana oli "Babe". Uu beibi sitä ja oo beibi tätä ja Nikki Sixx senku kehrää onnesta. Voi kamala. No eihän sekää parisuhre sit kestäny. Olipa yllätys. Tossa kirjassa suhetta on selvitetty alusta loppuun ja yhes vaihees ku niil meni bänks ni Nikki Sixx, herkkä miäs, meni aivan tolaltaan. Itkee pillitti ja määki ja tilitti niin maan perkeleesti. Kauheeta luettavaa.

En tiiä. Voihan se olla niinkii et tää on upee kirja mut miä en vaan tajua, ku oon ite niin tunnevammanen enkä nää ihanuutta ja kauneutta oikee missää.

Kaikesta yllä olevasta marmatuksesta huolimatta yks miun elämän kohokohtia on silti edelleen se ku kuulin kun Nikki Sixx pissas. Hurja lorotus oli. Meinasin pyörtyä onnesta.

4 tunnin työviikko ja rahaa tilille ja lomailua ja elämän ihanuus trallalaa (50/2011)

Miulla on mm. keski-iän kriisi. Lisäksi saatanan paha kaukokaipuu. Kyrpiintyminen elämään ja Mordorin arkeen. Työmotivaatio kateissa. Ehkä vähän masennusta (taas). Vituttaa. Ajatus siitä, että vielä ainakin 20 vuotta tätä samaa paskaa ennen lupsakoi eläkepäivii (jos siihen saakka edes elää, todennäkösyys ei ole huikee, näillä elämäntavoilla).... ei jumalauta. Haluan muutosta. MUUTOSTA, perkele. Jotain on pakko tapahtua, koska jos tää tämmösenä jatkuu niin vois oikeestaan saman tien ampua kuulan kalloonsa.


Olin just kuukauden verran Indonesiassa, tekemättä yhtään mitään. Löhösin, luin, lipittelin kaljaa, snorklasin kilpikonnain seassa, ajelin fillarilla pitkin viidakkopolkuja, istuskelin regeipileissä, paijailin kissoja. Olin onnellinen. Ja olen matkoilla aina onnellisempi kuin koskaan Mordorissa. Matkustaman minun siis pitää, niin paljon kuin mahdollista. Siinä ei ole enää mitään epäselvää.

Helpommin sanottu kun tehty, kun kärsii helvetin pahasta järjelläajattelusta, muutosvastarinnasta (peloittaa!) ja on sisäistänyt luterilaisen työmoraalin sekä tottunut turvallisesti kerran kuussa tilille lätsähtävään liksaan. Eikä ole syntynyt kultalusikka perseessä poikittain, ei ole rahaa tilillä, ei omistusasuntoa jonka vois roiskasta vuokralle ja elellä niiden tulojen turvin leveesti jossain tropiikissa. On kaksi kissaa jotka on tärkeämpiä kuin suurin osa ihmisistä. Huolimatta kaikesta edellä mainitusta, jotenkin tuntuu että aika (tai ainaki miä) alkaa olla kypsä muullekin kuin haaveilulle. Jotain on pakko tehdä jos aikoo pysyä edes jotenkuten järjissään.

Tähän saumaan kun eräs Herra Helenius laittoi viestiä, että tsekkaappas tämmösen Timothy Ferrissin rustaama 4 Hour Work Week -kirja, ni kohta saatat siekii maata tropiikissa riippukeinussa ja raha vaan valuu tilille, ni en miettiny hetkeekään. Tilasin kirjan saman tien, vaikka aavistelinkin sen olevan vähä sellasta amerikan huttua. Mitennii olis muka mahollista tehä töitä vaa 4 tuntia viikossa ja muu aika retkottaa riippumatossa tai kiipeillä vuorille tai tehä jotaa muuta mikä ny sattuu huvittamaan? Epäluulonen olen! Mutta oon valmis mihin vaan, vaikka lukemaan tämmöst life coaching -tyyppistä kirjallisuutta, jos siitä tulis ees pieni potku perseelle tehä elämälleen jotain.

Nysse on luettu ja amerikan huttuahan se hyvin pitkälti oli, mutta ajatuksia herättävää huttua kuiteski. Hyvin paljon ajatuksia herättävää (whoo, miul on yhä aivotoimintaa, ajatuksia!). Kirja keskittyy oikeestaan kahteen olennaiseen tapaan hoitaa itelleen tommonen 4 tunnin työviikko ja loputtomasti vapaa-aikaa: joko siä keksit jonkun hianon myytävän asian jota jengi shoppaa netistä like there's no tomorrow tai sitte hoiat työläisenä olemisen etänä mistä vaan maailmankolkasta. Ja ku oli ameriikan meininki ni hyvin paljon oli asiaa rahasta, vaikka koitettiikii välil olla sillai et rahahan ei siis ole tärkein asia maailmassa (niinhän sanoo aina kaikki kellä sitä on niin paljo ettei tartte sitä asiaa miettiä). Eikä raha toki ookkaa tärkein asia maailmassa, mutta jos sitä on niin elämä on helpompaa ja on enemmän vaihtoehtoja.  Tämmöin oma mielipide tähän väliin, olkaa hyvät.

Jänniä juttuja 4HWW:s kyl oli, en oo esimerkiks tienny että esmes jossain Intiassa toimii yrityksiä jotka on ns. virtual assistentteja ihmisille ketkä ei jaksa tai viitti säätää kaikenmaailman omia asioitaan. Esmes sellanen pulju ku Your Man In India tarjoo tommosia palveluja. Virtuaaliassarit hoitaa vaikka kukkapuskan lähetyksen rouvvalle hääpäivänä tai säätää siun kalenterii ja ettii koiralle hoitajan ja hyvä ku eivät etänä persettäkii pyyhkäse jos ei ite jaksa. Kaikki mahollinen käytännön homma kirjassa siis kerrotaa: kuinka hoitaa kaikki maaliman asiat mahollisimman vähällä (omalla) ajalla ja vaivalla, jotta voi keskittyä kaikkeen kivaan.

Jännintä tuos kirjas oli melkeesti sellaset kaikki pikkuvinkit jotka tälleen perusrehdin Mordorilaisen moraalin näkökulmasta katottuna meni ihan silkan kusetuksen puolelle. Hienoja vinkkejä oli kuinka manipuloida pomo myöntymään etätyö-hommiin niin ovelasti, ettei se oikeen tajuakaan et jumatsuga, tyyppi on oikeesti Saksassa Oktoberfesteillä vetämässä kaljaa eikä missään parin kilsan päässä kotitoimistossaan nysväämässä työhommia. Tai kuinka se pikkupikku-nettipisnes saahaan näyttämään miltei konsernin kokoselta megapuljulta, jotta potentiaalisen asiakkaan luottamus ei horju.

Kaikkee en kirjasta pystyny sisäistämään enkä oikee haluakaan, osa jutuista rupes melkeen vituttamaan. Että helppo se on Herra Ferrissin siel huuella ku ennen tätä kirjaa oli jo keksiny sen jonku saatanan pisneksen josta rahaa vaan valuu tilille, ja ku puhuu jotain 20 kieltä ja vaikuttaa muutenki olevan sellanen neropatti ja lahjakas vähä kaikessa et ei täst ainakaa sellasta fiilistä tullu et no jos toikii ni kyl miäkii.

Mut oli kirjassa paljo sellasiaki asioita joita sopii kyllä pohtia tarkemminki. Oli asiaa esimerkiks siitä miten paljon työelämässä aikaa tuhraantuu palavereissa, ku samat asiat vois tod näk hoitaa joko 5 minuutin puhelulla tai  5 rivin emaililla. Turhasta jaaritteluun menee ihan saatanasti aikaa, kuten myös turhiin sähköposteihin ja ylipäätään kaikenlaiseen tyhjäntoimittamiseen. Mut noiki on oikeestaa faktoja, jotka kaikki jo tietää, mut tämmöstä se työkulttuuri vaan on. Mut miks on? Vittu, alan palaverilakkoon! En lue sähköposteja enää ku kerran päivässä! En vastaa puhelimeen! Räyh!

Eniten omaan päähä jäi pyörimään kirjassa useessakin yhteydessä esiin vedetty 20/80-periaate (tunnetaa myös ns. Pareto-periaatteena, kato wikipediasta lisää, klikklik). Miten sen nyt oikee sit selittäis? Pisnesmaailmassa se menee nii että 20% siun asiakkaista tuo taloon 80% rahasta ja toisaalta toinen 20% asiakkaista vie 80% ihmisten työajasta. Homma pätee lähes kaikkiin asioihin elämässä, mut otetaan simppeli esimerkki: siun vaatekaapis on kymmenet farkut. Kuiteskii 80% ajasta siä käytät niistä farkuista vaan kahta lemppariparia. Ni mitä vittua siä piät niitä 8 farkkua siel kaapis pyörimäs ku et niitä juur koskaa ees käytä? Heitä mäkeen ne, tulee kaappiin tilaa, pysyy järjestys, ei ressaa. Vittu, tän otan käyttöön. 80% nurkissa pyörivästä roinasta saa luvan lähteä! (Hei kuule! OSTA OSTA OSTA miulta roinaa ja lumppuja ni miä saan rahaa matkatilille!)

Ja tykkäsin myös ns. uutisdietti-hommasta. Ferris ei lue sanomalehtiä eikä notku uutissivuilla tai töllää uutisohjelmia. Lukasee ehkä lehtien otsikot kioskin ohi kävellessään ja joskus kysäsee kavereilta et mitäs, tapahtuuko maailmassa mitää. Ite just tuol viime lomalla taas huomasin miten lupsakka oli olla ku ei koko aikaa notkunu jossai uutissivuil ja pläränny hesaria, vaan oli onnelisen tietämätön kaikenlaisist turhanpäiväsist maailman tapahtumist. Luotti siihen että kyllä joku laittaa textarin jos jotain oikeesti isoo ja merkittävää tapahtuu. Tietämättömyys on yks tie onneen.

Sitte oli paljon lätinää myös ns. mini-retirement-reissuista. Että lähetään matkalle, ollaan siel useempi viikko kerrallaan, rentoudutaan ja sillai. Aijjaa, oon tota hommaa täsä jo muutaman vuoden tehny (kiitollinen olen työnantajalleni joka tämmösen pelleilyn sallii) mutta en oo tajunnu että miun reppureissut on jotain vitun kääpiö-eläköitymis-elämyksiä! Pointti tossa kuiteski oli lähinnä se, että ku kaikki haaveilee että sit ku miä oon eläkkeellä (ellen voita lotos ennen sitä) ni sit kiärretää vähä mualimaa. Ni miks odottaa niitä vuosia ku alkaa terveys pettää ja kunto rapistuu? Varsinkaa ku ei oo varmuutta että niitä vitun eläkepäiviä koskaan tulee ees näkemään. On mentävä nyt kun vielä jaksaa, leikittävä sitä eläkkeelläoloa vaikka kuukauden reissulla johonki! Iso komppaus tälle asialle, vaikka se miulle olikii ihan itsestäänselvää jo.

Kaikenlaist muutakii tuol oli, ja osittain meni sellasen herätystoiminnan puolelle, mutta ei tän lukeminen nyt ehkä ihan hukkaan heitettyä aikaa kuiteskaa ollu. Aina kun kirja herättää ajatuksia, se on hyvä homma. Varmaan tulee vielä pitkään pohdiskeltua näitä hommia, vaikken tiiäkään tuliko tän lukuelämyksen myötä sen kummemmin potkua perseelle. Nöyränä lähen tästä nimittäin aamusella taas töihin, toimistolle istumaan ja pykertämään hommia ja pyörittelemään papereita ja vastailemaan sähköposteihin. Ehkä jotain jäi kuitenki sisuksiin kuplimaan ja pulpahtaa sieltä joskus pintaan. Jääpi nähtäväks.

Kirja on ilmestyny myös suomeks, tiijjä sitte oisko se toimitettu hiukan härmäläiseen kulttuuriin ja faktoihin sopivammaks. Tsekatkoon ken haluaa.

Aiheesta kiinnostuneille täsä vielä pari linkkiä (lisääkin löytyy, kaikenmaailman elämänvalmentajathan tähä on tarttunu mut KVG):

• Arvio kirjasta Taloussanomien sivulla
• 4 Hour Work Week -nettisivusto
• Timothy Ferrissin blogi

Härmägeddön (49/2011)

Perkele! Östermanin Nalle on kirjottanu loisteliaan Härmägeddönin! Lukasin kirjan hämärtyvän illan ja niskaan hönkivien liskojen lomassa, samaan aikaan kun koko muu maailma örvelsi toreilla mölisemässä Suomen kiakkovoittoa. Minä boikotoin moisia karkeloita, ja sen sijaan tutisin sängyn pohjalla lakanoihin hirttymässä, ihohuokosten puskiessa viikonlopun Radio Rock -risteilyn kuonia pihalle, ja luin Härmägeddönin (laakista kannesta kanteen, ei voinu lopettaa kesken).

Btw, myös Österman oli em. risteilyllä, mikä hiukan peloitti. Edellisen kerran kun laivahommissa Nallen kanssa törmättiin.... noh, Härmägeddönissä sekin kohtaaminen kerrotaan. Piruvieköön! Mutta ainahan olen valmis juomaan kaljaa ja puhumaan seksistä, minkäs mie sille voin jos siitä syystä kirjaan päätyy.

Härmägeddöniin on koottu Nallen Rumbaan kirjoittamia blogitekstejä sekä ennen julkaisemattomia uusia juttuja. Aivan mainiota läppää, mahtavia tuokiokuvia ja tunnelmia välillä hämmentävistäkin asioista. Eikä näissä teksteissä olla kieli ruskeena mihinkään suuntaan eikä pahemmin piitata siitä, mitä mieltä "kuuluisi" olla. Luojan tähren, vihdoinkin joku uskaltaa sanoa jotain pahaa PMMP:stäkin. Jumazuikkeli, Östermanille patsas tästä hyvästä, kiitos!

Motivaatio blogitekstien, ja sittemmin kirjan, takana on ollut kyrpiintyminen tasapaksuun kirjoitteluun suomalaisissa musiikkimedioissa. Itsekin alalla räpistelleenä, ja siitä totaalisen tarpeeksi saaneena, tunnistan kyllä saman ongelman. Niin olin miekii alussa intoo täynnä mutta lopulta rupes vaan ihan pelkästään vituttamaan. Vähän kärjistäen vois sanoo että homma pyörii sellasella rapsuta mun selkää ni miä kapsutan sun selkää -meiningillä. Vastakarvaan silittäminen on kuis sahais omaa oksaansa. Vittuile siinä sitten minkään levy-yhtiön artistille, vaikka aihetta olisi, kun läpyskäsi seuraavan numeron tulevaisuus on tyystin kiinni kassaan ropisevista mainosmarkoista. Piiri pieni pyörii: kirjoitellaan asiallista, hajutonta ja mautonta lätinää artistin juuri julkaisemasta uransa parhaasta levystä ja kiitos, näkemiin, evribadi häpi, mutta kenenkään käteen ei jää oikein mitään. Saatanan puuduttavaa toimintaa, tuntuu kuin kaikki bändihaastattelutkin olis lukenu jo sataan kertaan. Samuli Putro kertoo analyyttisesti muusikon epätodellisesta arjesta ja siitä kun se ei tuppaa millään aikuistumaan, Kotiteollisuus kertoo kuinka paljon ryypättiin tai oltiin ryyppäämättä, ja miten paskana sitten oltiin, ja tätä rataa, jynöy. Musiikkilehtiä en tämän takia ole enää vuosiin jaksanut kuin satunnaisesti selailla. Niissä mitään mielenkiintoista juuri koskaan ole (lukuunottamatta Soundissa olevia Juho Juntusen sarjakuvia).

Östermanin Härmägeddon onkin ehkä reippainta ja raikkainta toimintaa mitä suomalaisessa musiikkijournalismissa on vuosiin tapahtunut. Härmägeddön kuuluu jokaisen musiikkia kuluttavan kodin kirjahyllyyn.

Ei miul muuta. Nalle, tarjoan kaljan kun seuraavan kerran jossain törmätään. Olet sen ansainnut.

Murhaaaaaaaaa! (48/2011)

Kylpäs kesti että sai lukastua Karin Slaughterin Genesiksen, vaikka ältsin hyvä murhauskirja olikii. Jotenkin vaan kotioloihin asettuminen otti aikansa, piti taas totutella semmoseen iltalukemiseen vaan. Keskittymiskyky oli ihan hukassa. Mälsää ku ei oo aikaa röhnöttää kärsä kirjas koko päivää.

Mutta Genesis oli aika perskeleen hyvä kirja. Siinä oli ihan pervo sarjamurhaaha, joka kidnaappaili äkäsii ja vaikeit anorektisii naisii, pisti ne maapoteroon pimiään rottien sekaan, laitto kahleilla kiinni, raiskas ja puhko silmät ja korvat ja tunki niitteen toosaan tyhjiä muavikasseja. Murhaushommien lomaan oli sitte tieteskii laitettu kaikenlaist ihmissuhrepotaskaa, mitä en niiku jaksais ollenkaa. Miksei yhessäkään tappamistarinassa voia keskittyä vaan siihen tappamiseen ja psykopaatin pyydystämiseen? Aina koitetaa jotenkii tuua jotain toisenlaisia tasoja ja syvyyksiä tarinan polliiseihin määkimällä niitten ihmissuhretilanteista ja ankeasta lapsuudesta ja ties mistä. Kai siinä koitetaa jotenkii pervon murhailun lomaan tuua jotain aurinkonpaistetta leuhottamalla jostai rakkaushommista. Että vaikkka on pahuutta ni uumama, rakkaus, se se on kuitenkii niin ihkuu.

Äh. Murhat murhina ja romantiikat muihin opuksiin, kiitos.

Vonhan Hertzen sentään! (47/2011)

Olen viime aikoina höyrähtänyt hieman Von Hertzen Brothers -yhtyeeseen. Ilmassa on vakavan, teinimäisen fanituksen tuntua. Ehkä jopa hieman noloahan tämä on, mitä miäki oon, vittu, vanha nahistunu lehmä ja aivan sukat maggaralla salskeisiin Hertzeenien veljeksiin. Mutta ku ne on niin hyviä ja lahjakkaita ja ihania piisejä ja - pakko sanoo - ne on niin perkeleen komeitaki. Vallan täs vanhalla puumalla syrän läpättää kuin lampaan saparo.

Eniveis, kävin viime viikonloppuna kattomassa kaksi hienoa Von Hertzeenien keikkaa Tavastialla. Tuli oikee kananliha-efekti ja ihan oikee tippaki silmäkulmaan, mikä on aika mahoton asia, koska olen tunteeton ja sisältä kuollut jääpuikko joka ei liikutu ku kissanpentujen parissa. Ja kai ny senkin voin tunnustaa että kyllä siinä kalsarin kuminauhaki aikamoisella tavalla väpätti, voi morjes. Mutta sieltä sit keikan jälkeen ostaa shopautin hienon, HIENON Von Hertzen Brothers lähikuvissa -kirjan (siin on myäs nimmarit! IIIK!). Sehä o kaikkine hienoine kuvineen suorastaan ku naisille suunnattu kultaturbomegajätti-Jallu, jumalauta!

Komeitten veljesten kuvia toki mielellään katteli siinä samalla ku sipas nessulla kuolaa suupielestä, mutta kyllä tän kirjan paras anti oli silti ihan niis tekstuaalisissa asioissa, vaikkei sitä tarinaa niin järin tuhdisti ollukaan. Mutta oli riittävästi vahvistamaan sitä käsitystä mitä miul jo entuudestaan oli: että ovat äärimmäisen tosissaan hommansa kanssa ja musiikkia hinkataan sellasella antaumuksella ja ammattitaidolla ettei mitään järkee. Ja kyllähän sen levyiltäki kuulee, ettei niitä oo tehty roiskimalla. Miälenkiintosinta miusta oli silti Mikko Von Hertzenin selvitykset sen maailmankatsomuksesta ja Amma-hommista.

Emmiä täst kirjast pysty enempää sanomaa, kert nyt on toi fanitushomma niin täysillä, et aiheest en pysty oikee järkevää lausetta ees muodostaa. Laitan tähä yhen videolinkin ku en muutakaa enää kykene:

Lomalla luetut (27-46/2011)

Reissusta palattu. Löhösin hyvin, snorklasin hyvin, join kaljaa hyvin, hyvin paljon. Ja luin 20 kirjaa. Kirjoista osan raahasin mukana, osan sain alkumatkasta mukana olleilta kavereilta, osan hain paikallisesta divarista ja loput löysin majapaikan kirjahyllystä. Jetlägin sumentamin aivoin puserrettu lyhyt yhteenvetely alla, olkaat hyvät.


Steven Hall: Haiteksti (27/2011)
Oon lukenu tän ennenkin, silloin enklanniksi. En tajunnu hevonvittua, joten ajattelin ettäpä jos suomenkielinen versio uppois paremmin. Tästä tajusin vielä vähemmän ku alkuperäsestä. Kaikki oli käsitteellistä ja asioiden ideoita ja muistia syövän hain jahtaamista jossain perkeleen epätiloissa. Käsittämätön opus, kirjaimellisesti.
Luettu: 7.4.2011 Gili Trawangan, Indonesia

Anna Jansson: haudankaivaja (28/2011)
Murhia ruåttalaises pienes kyläs. Sikäli hyvä että murhaaja selvis vasta ihan loppumetreillä ja oli yllätys. Muuten täysin tyhjänpäivästä tusinapaskaa.
Luettu: 8.4.2011 Gili Trawangan, Indonesia

Minette Walters: The Echo (29/2011)
Spurgu löytyy kuolleena rikkaan naikkosen autotallista. Mieletön mysteeri, hyvä oli.
Luettu :10.4.2011 Gili Trawangan, Indonesia

James Ellroy: Muistoja Pimeästä (30/2011)
Ellroyn omaelämänkerta, ihan sikahyvä. Kirja joka alkaa kuvalla kirjailijan murhatun äidin ruumiista. Mutta suomennos aiheutti suurta hämmennystä. En ollu ikinä aikasemmin kuullu että kikkeliä kutsuttais termillä JOLU. Häh? Hauskaa jolua sit vaan.
Luettu: 13.4.2011 Gili Trawangan, Indonesia

Khaleid Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa (31/2011)
Hieno ja traaginen tarina kahesta afganistanilaisesta naisesta. Loistava, LOISTAVA kirja.
Luettu: 14.4.2011 Gili Trawangan, Indonesia

Stephen King: The Cell (32/2011)
Typerä tarina kännyköiden kautta ihmisiin tarttuvasta tietokoneviruksesta. Luokatonta paskaa, saatanan pitkäveteinen.
Luettu: 16.4.2011 Gili Trawangan, Indonesia

Neil Gaiman: Stardust (33/2011)
Aika hieno ja kiva fantasiatarina missä poika lähtee etsimään pudonnutta tähteä.
Luettu: 17.4.2011 Gili Trawangan, Indonesia

Jostein Gaardner: Sofian maailma (34/2011)
Varsinainen filosofian pikakurssi. Vitun jees, mutta aiheutti liikaa ajatustoimintaa, ku lomallahan tässä piti olla. Mut et oonks miä nyt sit miä vai enksmiä oo? Argh!
Luettu: 18.4.2011 Gili Trawangan, Indonesia

Duncan Fairhurst:  Our Little Secret (35/2011)
Pedofilian uhrin ahistava tilitys. Ei hyvää lomalukemista tämäkään.
Luettu: 19.4.2011 Gili Trawangan, Indonesia

Lisa Scottoline: Totuuden hetki (36/2011)
Luokattoman paska murhatarina. Onneksi oli ohut kirja.
Luettu: 20.4.2011 Gili Trawangan, Indonesia

Vikas Swarup: Slummien miljonääri (37/2011)
Elokuvaksikin päätynyt stoori. Kirjan tarina aika vitusti erilainen ku mitä leffassa. Kirja huomattavasti leffaa parempi. Sikahyvä.
Luettu: 21.4.2011 Gili Trawangan, Indonesia

Sheila Quigley: Every Breath You Take (38/2011)
Aika hyvä sarjamurhausjuttu, muttei mitenkään erikoinen tahi mieleenpainuva.
Luettu: 22.4.2011 Gili Trawangan, Indonesia

Johannes Linnankoski: Laulu tulipunaisesta kukasta (39/2011)
Vuonna 1905 ilmestyny suamalainen kirjaklassikko. Kreisii tukkimiesromantiikkaa. Kuulema tässä oli erotiikkaakii mutta niin oli häveliäästi kierrellen ilmastu etten miä tajunnu mitn. Jallussa sentäs asiat sanotaa niiku ne on. Perkele. Mutta sivistystarkotuksissa tuli tämäki nyt sitte lukastua. On ihan helvetin sivistyny olo nyt, huh.
Luettu: 23.4.2011 Gili Trawangan, Indonesia

Gabriel King: The Wild Road (40/2011)
Hieno ja ihana seikkailu missä on kissat pääosassa. Gili Trawangan, saari täynnä kissoja, on just oikea paikka tälle kirjalle, siksi sen mukaan otinkin ja sinne jätin.
Luettu: 26.4.2011 Gili Trawangan, Indonesia

Juha Vuorinen: Kristian siviilipalvelusmiehenä (41/2011)
Perus-vuoris-paskaa, panemista ja sekoilua, ja samojen vanhojen vitsien tyhjäänlypsämistä.
Luettu: 26.4.2011 Gili Trawangan, Indonesia

Lauren Weisberger: The Devil Wears Prada (42/2011)
Leffaa parempi kirja muatimaalimasta, mist minen tajua hevonvittua.
Luettu: 27.4.2011 Gili Trawangan, Indonesia

John Grisham: The Confession (43/2011)
Sikahyvä tarina kuolemanrangaistushommista. Viaton telotetaan ja kaikkee. Kyllä Grishan osaa!
Luettu: 28.4.2011 Gili Trawangan, Indonesia

Val McDermit: The Last Temptation (44/2011)
Kirja mis oli kaikkee päheetä: sarjamurhausta, ihmiskauppaa, undercover-hommia, natsihistoriaakin hippasen. Hyvä!
Luettu: 30.4.2011 Gili Trawangan, Indonesia

David Baldacci: Pelurit (45/2011)
Tyhjänpäivänen paska vakoilutarina.
Luettu: 2.5.2011 Kuta, Bali, Indonesia

Emma Donoghue: Room (46/2011)
Aika erikoinen tarina 5-vuotiaan pojan näkökulmasta kerrottuna. Poika elää äitinsä kanssa vankina pienessä kopperossa, eikä ole koskaan edes nähnyt maailmaa kopperon ulkopuolella, ku ei oo ees ikkunoita ja paha raiskaajapervo on kaapannu äiteen jo ennen pojan syntymää ja pamauttanu äiteen sitte tiineeks. Yks päivä äiti kertoo että maailmaa on putkan ulkopuolellakin ja sinne pitäis päästä pakenemaan ennenku hullu raiskaajapervo tappaa heijjät. Aika helvetin hieno kirja.
Luettu: 3.5.2011 Finnairin lento AY096, noin 11 km korkeudessa, jossain Bangkokin ja Helsingin välillä

Sellasta. Nyt ois sit taas paluu arkeen, ja töihin. Lukutahti siis hidastunee huimasti ku pitää tehä muutakii ku röhnöttää selällään makaamossa kärsä kirjassa kiinni. Höh.

Lähen lomalle lukemaan

Hilpasen huomenna maailmalle ottamaan etäisyyttä arkeen. Kirjablogiin tulee siis noin kuukauden tauko, koittakaa kestää, oi kaikki kaksi lukijaani.

Palaan toukokuun alussa kertomaan montako ja kuinka paskaa kirjaa sain paratiisisaarella, noissa viereisen kuvan maisemissa, löhöillessä luettua. Kuulemiin!

Torakat Pankokissa (26/2011)

Jo Nesbon Torakat on pulipoliisi Harry Holen seikkailuista kertovan sarjan toinen kirja. Tapahtumat sijottuu Bangkokiin, mikä on kuulkaa aika hianoa, koska ens lauantaina miä ize lennän Bangkokiin. En käy lentokenttää pitemmällä, matka jatkuu siitä samantien Malesiaan ja sieltä Indonesiaan, mutta Bangkok on entuudestaan tuttu kaupunki, on siel tullu pyörittyä.

Torakoissa pyöritään diplomaattipiireissä, on pedofiliaa ja raju murhailija. Harry Hole pysyy ihan kirjan alun jälkeen selvinpäin koko stoorin, eikä muutenkaa tee pal muuta ku ratkasee arvotuksen. Vähä käy nusbaamas yhtä böönaa, mut muuten keskittyy selvittämään tilanteen. Tieteskää murhaaja ei oo se ketä kaikki luulee ja totta munassa Harry Hole on se ainoo nokkela joka selvittää koko kuvion.

Näitä tarinoitahan riittää. Torakat oli aika tyhjänpäivänen, ei lainkaan parasta Nesböötä, mutta olihan siinä Bangkok.

Ja niinku jo mainittin ni lauantaina hilpasen öbaut kuukaudeksi lomalle, Indonesiaan, Gili Trawangan -saarelle, taas. Siellä tulee oletettavasti luettua taas ihan vitusti. Kirjaplokia en reissusta päivitä, mutta piäneen vihkoon kirjaan ylös mitä tulee luettua ja loman jälkee sitte kerron millasta sontaa on taas plärätty. Mukaan lähtee pieni alkukirjasto, divarista haettua kuraa, ja loput lukemiset löytynee sit sielt paikan päält. Paikallisista divareista ja oman majapaikan kirjahyllystä, jossa toivottavasti on sitten viime lukeman tapahtunut reilusti kierrätystä, kert ku sieltä viime marraskuun lopussa läksin kohti Mordoria, ni sinne ei montaa opusta jääny mitä en ois jo lukenu.

Ja meinaan muuten mukaan lähtevät kirjat rekisteröidä Bookcrossingiin ja sitte mielenkiinnolla seurata mistä ne ehkä tupsahtaa esiin. Jännitystä elämään, jynöy.

En tiiä et vielkö täs malttais jotain lukasta ennen lauantaita. Voipi olla et nyt pitää vikat illat käyttää viksusti ja istua kärsä kiinni Bahasa Indonesia -kielikurssimatskuissa. Hmmmm.....

Pornoa Berliinissä (25/2011)

Hekumallinen Berliini on Walter De Campin uunituore kirja, missä Walter-setä käy (tai ainakin kertoo käyneensä) hääräämässä Berliinin "riettaassa alamaailmassa". Kuulostaa hyvältä, mutta en oikein tiiä oliko tää nyt ihan luokatonta paskaa vai sittenkin ihan hyvää viihdettä. Viihteen puolesta puhuu se, että kirjassa on aika riettahiakin pornojuttuja, ja pornohan on aina iloinen ja viihdyttävä asia. Paskan puolelle tää taas kopsahtaa vähän siinä, että yritys on ollu kova, mutta De Campin henkilökohtainen paneutuminen (kirjaimellisesti!) Berliinin irstailuskeneen jää kuitenkin aika köykäseks. Olisin ehottomasti kaivannu kirjailijalta sellasta estotonta heittäytymistä meininkiin, mutta Walter käy lähinnä yleisessä saunassa tirkistelemässä naisten perseitä ja erilaisilla seksiklubeilla kyttäämässä mitä muut tekee. Usein mukana on oma naisseuralainen, jonka kanssa on sovittu että muitten kans ei sitte häärätä. Turvallista, vähän hajutonta ja mautonta, vaikka ilmeisesti yritys on olla raju ja ennakkoluuloton. Että tässäpä mie nyt nussin naisystävääni seksiklupin nurkassa, enkö oo kuulkaa kova jannu. Hurjinta toimintaa lienee se, että De Camp antaa maksullisen naisen runkata itseään pornoleffateatterissa.

Eniten vitutti De Campin usean sivun elämöinti tantrahieronnasta, jossa ensin tunti hinkataan muuta ruhoo ja sit vikat puoli tuntia keskitytään genitaalialueiden hierontaan. Aiheesta saadaan todella perusteellinen selvitys, mutta De Campin rohkeus ei riitä siihen, että menisi itse tantrahierojan vastaanotolle. Ilmeisesti tantrahieronnan tekniikkaan kuuluva "miehen g-pisteen" (joka kuulemma sijaitsee miehillä perseessä... mistä hyvästä annan evoluutiolle vahingonliloisena täydet pisteet) painelu oli niin pelottava ajatus, että  De Camp pisti hierojan pakeille naisystävänsä. Naisystävä ei asiasta pahemmin avaudu, joten kokemuksen kuvailu menee lähinnä De Campin fantasiointiin. Oooh naispuolinen hieroja tissit paljaana kopeloi naisystäväni genitaaleja -tyylillä.

Kirjassa käytetty seksitermistö oli välillä melko hämmentävää. "Olin kiihottunut kuin kävytön orava" jäi erityisesti mieleen. Miten helvetissä orava ilman käpyä olisi pätkääkään kiimassa? Mitä vittua? Pääosin kirjassa kuitenkin puhutaan hävystä ja kalusta (kalun jatkuva ponnahtelu sepaluksesta rupes jossain vaiheessa jo vituttamaan). Ja saatanasti lätinää sukkanauhoista ja sukkien verhoamista jaloista, sillä De Campilla tuntuu olevan vakavan luokan sukkafetissi.

Ja btw, kun takakannessa kert mainitaan että "kirja toimii myös ajantasaisena oppaana Berliinin eroottisille temmellyskentille" niin olis voinu laittaa ees johonkin kirjan loppuun hakemiston mainituista klubeista ja paikoista, yhteystietoineen. Tämmösenään Hekumallinen Berliini ei nyt ihan matkaoppaasta käy.

Vaikka tää nyt jäi vähä köykäseks, ni ihan kivahan Hekumallinen Berliini silti oli. Kert olihan siel sitä panemista ja pornoo. Mikäs siinä, kyllähä sellasta mielummin lukee ku naamarasvan tuoteselostetta.

(Nii ja Noralle terveisiä sekä varsinkin iso kiitos tästä kirjasta!)

Yöhön yksin (24/2011)

Kjell Westön Älä käy yöhön yksin on järkyttävän hyvä. En pysty täst varmaan sanomaan juurikaan enempää ku mitä oon aikasemminki Westön kirjoista sanonu. En pysty muotoilemaan yhtään järkevää lausetta joka tekis oikeutta Westön tekstin hienoudelle.

Tässäkin kirjassa, kuten muissakin Westön hienoissa, on yli vuosikymmenten ulottuva tarina. Ensin seurataan 60-luvun nuorisoa, ja sitten nuorempaa polvea molemmin puolin vuosituhannen vaihdetta. Tarina ei sinänsä ole mitenkään erikoinen ja ihmeellinen: jotkut selviää elämän karikoista, toiset ei. Ruutia ei oo siis uudestaan keksitty.

Mutta miten upeesti asiat kerrotaan, voi jumalauta. Oikeesti olin taas melkeen silmänurkka kosteena joissain kohin, ihan vaan sen kerronnan hienouden takia. Westö osaa kuvailla vaikka lokakuista harmaata littanaa peltomaisemaa niin valtavan hienosti, että se kuulostaa kauneimmalta asialta maan päällä.

Ihan oon jotenki et snif ja niisk, voi vittu miten mahtavaa. Se kuulkaa vetää kylmänki kalkkunan herkäks kun kohtaa tän tason lahjakkuutta.

Yks tähän samaan sarjaan kuuluva Westö (Isän nimeen) hyllystä puuttuu vielä. Sen hankkimista pitää nyt vähän pihdata, koska ei tiiä miten sitä masentuu sitte ku nää kaikki on luettu. Miten siitä eteenpäin? Häh? 

Nemi löytää miehen (23/2011)

Kas, uusi tuore Lise Myhren piirustama Nemi-läpyskä-albumi Tulta ja tappuraa törötti kaupassa. Ostin. Luin. Syvästi järkytyin.

Nemi löytää miehen ja rupee SEURUSTELEMAAN.

Vittu mitä sanon. Hynynen ajoi parran ja vallankumousmellakat velloo pohjois-afrikassa ja ydinvoimalat höyryää kuolemaa Japaniassa ja superkuu taivaalla ja maanjäristykset Mäntsälässä ja nyt vielä tämä.

Lopun aikoja eletään, ystävät. Lopun aikoja.

Fingerporin kamppailut (22/2011)

Vihdoinkin! Tätä on ootettu! Sarjakuvanero Pertti Jarlan Fingerporeista on koottu sota-aiheinen pikkukirja Fingerpori - Kamppailuni. Sotahistorian "lystikkäät hipsterit" (suora lainaus kirjan mainostekstistä) temmeltää maailmansotien tiimellyksessä ja meininki on hulvaton.

Ei tätä voi mitenkään tarpeeks kehuu. Antaa vaikka tän maistiaisen puhua puolestaan:

Kirosäkeitä, perkele! (21/2011)

Tuukka Hämäläisen koostamasta Kirosäkeet-kirjasta olin jo lukenu vähä katkelmia Domen sivuilta, misä jonkinlaisia ennakkomaistiaisia kansalle jaettiin. Olin ihan sitä mieltä, et ne riitti, ei miun tarvi syvemmin perehtyä siihen miten suuret lyyrikot tekstejään pusaavat. Mut niin vaa kirjakauppapsykoosia on kiittäminen siitä, että koko kirjan ostin ja sen kannesta kanteen luin (jopa Maija Vilkkumaan osuuden, herra paratkoon). Eilen alotin ja äsken lopetin. Siitä voi nokkelimmat päätellä että oli aika miälenkiintonen opus.

Kirjaan on haastateltu kahtakymmentä nykyhetken rocksanoittajaa. Tyypit sitte kertoo miten ovat päätyneet sanotushommiin ja kui se sellasen taiteen tekeminen oikein sujuu. Kuulostaa siltä et vois olla saatanan tylsää jaarittelua, tyyliin "sit mie kirjotin sellasen lauseen ja sit tollasen ja sit vähä korjasin ja se oli sit siin", mut täähä olikii ihan helvetin mielenkiintosta avautumista. Seassa oli hauskaa läppää sopivasti pitämään mielenkiintoo yllä. Ja olihan se nyt noin muutenki kiinnostavaa lukee vaihteeks vähä tämmöstä vähemmin esillä ollutta  puolta popparin elämästä. Jokainen tuntu tekevän hommaa vähä omalla tyylillään. 

En ala kirjan sisältöö sen kummemmin ruotimaan, lukekaa ite, mut annan isot pisteet hyvästä työstä, laadukkaasta ja hienosta lopputuloksesta sekä kivoista lyijäri-tyyppisistä kuvituksista. Tää kirja on helvetin iso kulttuuriteko.

Kirosäkeitä lukiessa rupesin pohtimaan et kenen suamalaisen nykypäivän sanasankarin sanotuksista ite tykkään kaikista kaikkein eniten? Osottautuki yllättävän vaikeeks ruveta listaamaan mitään tai ketään. Musiikkia kuuntelen koko ajan ja välillä on kausia jolloin keskityn nimenomaan sanotusten kuunteluun korvat tulessa, mutta nyt on menossa sellanen yleinen huonon  keskittymiskyvyn kausi, jolloin ei tuu hirveesti pistettyä merkille mitä siel luureissa joku huutaa. Tokihan vois heitellä listan sellasii itsestäänselvyyksii Ismo Alangosta A.W.Yrjänään, ja vilpittömästi heijjän lyriikoista tykkäänki, hienoja ovat, mutta eihän niistä aina tajuu hevonvittua. Joskus nois biisien sanotuksissa ku toi taiteellisuus ja runous menee niin lujaa ja korkeelta yli et hävettää oikee. Siin on vähä se sama asia ku sellases yhenlaisessa nykyaikasessa taiteessa: emmiä saatana tajuu mitä joku maalari haluu miulle kertoo jos se sutii kankaalle sinisen suorakulmion ja pari punasta kikkarettä siihen kylkee.

Koitin sit vaa miettii et jos täs pitäs nyt johkii tietovisaan vastata et siteeraa vähä jostaa tuoreesta kotimaisesta rokkipiisistä sanotuksia, ni mikä tulis ekana mielee. Sehä tuli sit kyl ku apteekin hyllyltä:

Ehottomasti Stam1nan Eloonjäänyt-piisi. Se on mestariteos, ihan niiku koko Viimeinen Atlantis -levy.  Ja miusta kyseisen piisin kohta mis lauletaa et "korkealta näin miten meri on suuri, kaartuva kaunis pilvien muuri" on jotain niin hienoo ja kaunista et tippa melkee tulee silmää. Aina kun olen valosaan aikaan lentokoneessa, kuuntelen tota ja katon ikkunasta ja näen just sen kaartuvan kauniin pilvien muurin ja mietin että Antti Hyyrynen on nero, jota pitäisi kaikkien kumartaa. Ja totella (ja lopettaa se maapallon tuhoominen lentämällä yhtenää johonki maalimankolkkaan)! Perkele!

Itehän en lyriikoiden tahi runojen kirjottamisesta tajua hevonvittua, enkä pelkkiä runoja ymmärrä noin muutenkaan, en vaikka mistä suunnasta koittas kattoa. On miulla jotain runokirjojaki kirjahyllyssä mutta ei ne mee oikein mitenkää jakeluu. Joko en oo ikinä lukenu hyvää runoutta, tai sitte oon vaa sillä(kin) tavalla vähä vammanen. Kai lyriikatkin on runoja, mutta en tajuis niistäkään mitään, jollei niitten taustalle laitettais musiikkia. Miusta runot sellasenaa on yleensä ihan jotaa puutaheinää jotka on vaa kirjoteltu sellasiks runon näkösiks virityksiks. Anteeks vaan kaikki runoilijat.

Mut ihan oikeest, kattokaa ny, jos miä tost edellisest kappaleest otan yhen virkkeen ja silppuan sen toho vähä toisel taval ni sehän näyttää heti ihan runolta, eiks vaa? Tsiikakkaa ny:

    Miusta runot 

      sellasenaa 

    on yleensä ihan 

      jotaa 

    puutaheinää 

    jotka on 

     vaa kirjoteltu 

   sellasiks 

     runon näkösiks 

   virityksiks.

(Pee äs. Kiinostuneet runokustantajat: ottakaa yhteyttä! Tätä paskaa syntyy tarvittaessa ihan kuinka paljon vaan halutaan!)

Kummitusjuttu (20/2011)

Joe Hillin Heart-Shaped Box on ihan helvetin pelottava kummitusjuttu. Varsinkin kirjan alkutohinat pistää niskavillat täysillä pystyyn. Ei tee miäli nukkua pimeessä tän lukemisen jälkeen, ja jokaista rasahdusta vähä säpsähtää sillai et noniin, vittu, nytkö on helvetti valloillaan.

Kirjassa semmonen ikääntyny rocktähti Jude ostaa typeryyksissään nettihuutokaupasta kummituksen. Vähä sillai vitsinä et onpa hyvä läppä. Mutta kun kuriiripalvelu kiikuttaa kotiovelle kuolleen miehen puvun pakattuna syrämmenmuotoseen rasiaan ni alkaaki tapahtua. Eikä tapahu mitään järin mukavaa. Ihmisiä alkaa kuolla ja Jude ei voi lopulta muuta ku pakata koiransa ja tyttöystävänsä autoon ja lähteä vähä selvittämään asiaa et milläs ihmeellä tosta pahasta buugimänistä pääsis eroon.

Perkeleen hyytävä tarina, joka on ihan oikeesti pelottava (varsinkin alku). Ja vaikka nyt luin tän toista kertaa, niin ei helpottanu yhtää että tiesi mitä täs tapahtuu. Ihan olin paskat housussa taas. Eli siis aivan hittikamaa tämä kirja!

Mut mikäs ihme se sit onkaan että Joe Hill osaa kirjottaa säikyttelevää stooria. Joe Hillin iskä on nimittäin Stephen King. Taitaa olla geeneissä toi taito pelotella porukkaa.

Populaarit hitit (19/2011)

Japanian järistykset, tsunamit ja räjähtelevät ydinvoimalat hallitsee uutisia. Alko ahistaa, ihan vitusti. Ei niin ettenkö toivottaisi maailmanloppua tervetulleeks, mutta vittu ku ei sitäkää osata kunnolla hoitaa. Kerralla kunnolla poks, kiitos, eikä tollee et säteilytetää vähä ens ja sillai. Höh.

Enivei, piti lähteä kapunkille vähä tuulettumaan ja pois uutisten ääreltä. Kirjakauppaan siis. Kaikenlaista tuli shopattua, en enää ees muista mitä, koska tuli taas ihan täydellinen kirjakauppapsykoosi. Mutta ainaki vihdoin sain hankittua Hugleikur Dagssonin Popular Hits -kirjasen, vallan mahtavan pienen läpyskän. Siel on hittipiisejä Dagssonin hienoilla ja oivaltavilla kuvituksilla. Maailmanlopun kynnykselläkin ihan silkkaa huutonaurukamaa. Tässä pari siivoa esimerkkiä:

 

Noi on ihan siivoja viel mutta ketkä yhtään Hugleikur Dagssonin, tuon islantilaisen neron, muuta tuotantoo tuntee ni voivat varmaan aavistaa millaset kuvitukset on esmes biiseille Come Together ja Norwegian Wood.... KIH!