Torahammasoverdose (60/2010)

Jihuu, kirja numero 60 luettu! Enää 40 ja satanen on täynnä! Alunperinhän tän blogin tarkotus oli vaan pitää kirjaa luetuista kirjoista mutta jostain tupsahti päähänpinttymä, et vittu miähän luen sata kirjaa vuodessa vaikka henki menis. Eli nyt täs on jotai tavotteellisuutta. Eli tulee ihan  stressi, voi ei.

Eniveis. Kirja  numero 60 oli neljäs osa Charlaine Harrisin vampyyristooria ja täl kertaa kirjan nimi oli Dead To The World. Kuhan True Blood pääsee nelossiisönille, ni veikkaan että stoori kulkee jo aika omia latujaan, joten uskallan pikkusen paljastella miten täs kohtaa tarinaa oikee mennää.


Sookie ja Bill on eronnu koska Bill kävi kopasemas vierasta ja sit Sookie pyörii ihmissusien kans ja pukkaa noitii ja keijukaisii ja muistinsa menettäny ihan uudistunu, mukava ja kiltti ja romanttinen ja mussuttava ja tunteista houriva rasittava nyhverö-Eric. Tarviiks enempää sanoo? Kaikenlaist draamaa sit tietysti taas on ja miten sattukii että tietysti Sookie on siel avainroolis keskellä ihmeotusten sotaa eli hohhoijaa taas on ns. damsel in distress. Mut eipä hätää, kert Sookie on kuitenki niin kuuma damsel et kaikki haluu sitä panee, ni ei ku valkkaa vaan parhaan päältä. Sookie ja Eric pistää hieman siis ns. munalla koreasti, minkä siin kaiken tappelun ja pulassa olemisen ohessa kerkeevät.


Ihan kiva joo mutta nyt oon niin kurkkuuni myöten täynnä sexikkäit vampyyreit et vähään aikaan en Sookie Stackhousen eroottisiin seikkailuihin tartu.

Vampyyrit sitä ja vampyyrit tätä (59/2010)

Kolmososa Charlaine Harrisin vampyyrikirjoja on nimeltään Club Dead. Hirmu nokkelaa, et kaikkien tän kirjasarjan kirjojen nimessä on sana dead. Whoo-hoo.

 

Siltä varalta että True Bloodin kolmoskausi ees pikkiriikkisen seuraa tän kirjan tarinaa ni en ala paljastelee sen kummemmin mitä täs tapahtuu ku sitä kolmoskautta ei oo viel telkkarist tääl tullu. Mut jotain nyt vois kuiteski mainita. Ensinnäki ilahduin hirveesti et täs kirjas taas esiinty Bubba, elikäs ekassaki osassa vilahtanu eräs melko tunnettu ja edesmenneeksi jo luultu memphisiläinen laulaja. Hänhän ei siis oikeesti oo kuallu, tai siis tavallaan on, koska eihän vampyyritkään sinänsä eläviä ole, mutta siis kun Elvistä nähään siel sun tääl aina välil ni Elvishän se toki on. Tottelee tosin nykysin nimeä Bubba. Eikä ole mikään viksuin vampyyri, koska se oli menny vähän vituiks se Elviksen vampyyriks tekeminen, mutta kovin tottelevainen hän toki on. Siitä en kyl tykkää että se metsästää kissoja. Ja ihmettelen miks Bubba ei oo päässy True Bloodiin? Toivottavast kolmossiisönil hää pääsis telkkarii kans.

 

Toinen asia mitä täst ny vois mainita ilman et juonest liikaa paljastaa ni ai että, ei ne kuulkaa oo ne parisuhteet sen helpompii vampyyrienkaa kans. Samal taval se ukko liipasee vieraisii ku vähä selkääsä kääntää, ja akka käy yhtälailla lämpösenä yhtee sun toisee könsykkääsee. Aijai.

 

Hyvä stoori oli, paljo tapahtu, ruumita tuli, seksii oli. Ei täst muuta sanottavaa oo. Jos lukasis viel nelososan tähä perää, ku nyt oon niiku niin helvetin ines täs skenes. Sit on kyl pakko lukee jotain joka ees etäisesti muistuttaa todellisuutta.

Sookie does Dallas (58/2010)

Välil pitää lukee hömppää ja siihe hommaa Charlaine Harrisin vamppyyrikirjat sopii oikee hyvin. Nää on siis niitä kirjoja mihin True Blood -tv-sarja vähä niiku pohjautuu. Living Dead In Dallas on tän kirjasarjan kakkososa (kakkonen, kih!) ja vastaa jotakuinkii, aika köykäsesti tosin, True Bloodin kakkossiisöniä.

Täs on nyt pakko kirjottaa vähä True Bloodista, kert siitä niin saatanasti vouhkataan (vituttaa jo toi saatanallinen hysteria, mutta suotakoon se True Bloodille mielummin ku Twilight-leffoille, koska Twilightit on suurinta sontaa mitä kuunaan on nähty ja ne on vieny vampyyreista kaiken kuuliuden... siis ne leffat, kirjat menetteli, olen lukenu, koska olen nuorekas, aikaani seuraava, hieno ihmiin...joo... mut Robert Pattison vaimikäsenyon ni on hirvee mölösilmänen puupää joka ei osaa näytellä pätkääkään ja mikä nykyajan nuorissa tytöissä on vialla ku ne pitää sellasta kuumana????).

Öööö... mihis miä jäinkää? Nii, True Blood. Eka siisöni oli miun mielestä ihan silkkaa paskaa. Siin ei tarina edenny niin millään ku joka helvetin käänteessä tyypit kapsahti kopuloimaan. Ja hei biliiv mii, porno on iloinen asia, mutta porno pornona ja telkkarisarjat telkkarisarjana. En ois ikinä uskonu että kitisen mistään asiasta et "byyy-hyy liikaa seksiä", mutta niin vaan rupes muutaman jakson jälkeen kyrsimään. Olin nääs lukenu tän kirjasarjan ekan osan (Dead Until Dark) ennenku aloin True Bloodia kattomaan, ja ekassa kirjassahan on joku ehkä...ööö... 3 sivua ja asiat menee aika sukkelaan ja se oli niiku hyvä ja vauhikas stoori, ni rupeshan se ny tuskastuttaa ku tv-sarja venyttää (panemalla) asiat kestämään jonku sata jaksoa ja vittu mikään ei etene ku porukka vaan köyrii.

Onneks True Bloodin kakkossiisöni oli tapahtumarikkaampi. Siinä toki naiskenneltiin edelleen ihan yhtenään, mutta myöskin tapahtu asioita. Stoori oli miun miälest muokattu telkkariin jopa paremmaksi ku mitä se täs kirjas oli.

Taijjanpa lukasta seuraavanki osan heti tähä perään. Miul on nääs koko saatanan kirjasarja tual piironkin päällä lojunu pölyttymäs jo ainakii puol vuotta. Ja nyt ku ei jotenkii jaksa mitään älyllisempää tai vaikeempaa tai oikeen mitään uutta elämystä täs käsitellä ni jatkan fängbängereiden iloises maalimas. Joo!

Gigolo (57/2010)

Kun tuli luettua lutkailevista naisista ni olipas sitte vastapainoks onneks jostain kirjakaupan alelaarista tarttunu parilla eurolla mukaan miäslutkan turinointia. Nimimerkillä Golden on kikkolo kirjottanu dokumentin elämästään, mikä on miälikuvituksekkaasti nimetty: Gigolo. Ja hei, "his business is your pleasure...." ja takakannessa annetaan ymmärtää että tämä on oikeesti oikeen kikkolon muistelmat. Selevä.

Lyhyesti tää on siis sellasta pehmopornahtavaa tilitystä kui kikkolo hässii rikkaita munan puutteessa kärvisteleviä upeita naisia. Kautta kirjan miähet on aina upeita, bailaavat kaiket yöt (huumeita ei mainita), naiset on kauniita ja rikkaita ja upeita, seksi on AINA mielikuvituksellista mahtavaa orgastista hekumaa, muijat on koko ajan  kiimassa, miehillä seisoo aina, samppanja virtaa, vaatteet on designer labeleita, autot upeita, ja akat maksaa viulut.

Nettiä tutkimalla (ah, tuo internet, se tietää kaiken) selvisi, että Golden-nimerkin takana on Greg Foat -niminen oikea henkilö, joka oikeestikin väittää, että tämä kirja kertoo hänen elämästään. Ja hei, kun mies panee rahasta tahi muista hyödykkeistä, niin se EI OLE huoraamista, se on elämäntapa. "I'm not a whore! It's more of a lifestyle thing. I'll go along for the ride"


Ehkä miä elän vaan niin toisenlaista todellisuutta, kaukana Lontoon hienoista rikkaitten yökerhoista, ettei tää niiku oikeen uponnu. Vittu, en uskonu tästä paskasta sanaakaan.

Huono lutka (56/2010)

Bändärikirjan menin sitte ostamaan ja lukemaan. Justiisa. Vittu miä sanon.

Kaikkihan on lukenu alan klassikkoteoksen eli Pamela Des Barresin I'm With The Bandin, joka on SE eli THE Bändärikirja, ja ihmehän se onkii että sitä ei järin paljon oo yritetty kampittaa alta pois. Varsinkii ku I'm With The Band on kohtuullisen siveetä tekstiä, ja käsittelee vuoskymmenten takasii tohinoita. Siel vähä annetaa ymmärtää että Mick Jaggereitten ja Jim Morrisonien kans on muutakii tehty ku musiikista juteltu, mutta ei mennä mihinkään rasvasiin yksityiskohtiin.Ni että aika on ollu kypsä vähä nykyaikasemmalle teokselle.

Nyt sitte tämmönen helvatan horoperse ku  Roxana Shirazi ("born in Iran, bred backstage..." antakee miun kaikki kestää...) läsäyttää tiskiin The Last Living Slut -nimisen pornokirjan, jonka esipuheessa hää toitottaa että tässä kirjassa nyt juhlitaan sellasta uutta, positiivista imitsiä mikä slut-sanalla pitäis olla. Että aijai ku nainen rakastaa omaa vartaloaan ja seksuaalisuuttaan ja on ylpeesti lutka, se on hianoo se. Et jotain feminististä virettä koitetaan niiku tunkee sekaan. Justiisa. Ei siinä mitään, oon sitä miältä, että lutka saa olla, kuhan on lutka hyvällä tavalla. Ei siin oo mitään pahaa. Niiku sanotaan ni ei se römpsä siitä kulu. Että näistä lähtökohdista ni ootin sitte kirjaa, missä upee groupie-meister jörnii rokkitähtiä ihan fiiliksissä ja on lutka sillai hyvällä tavalla, eikä anna epätodellisuudessa elävien muusikkoretkujen itteesä pompotella vaan hoitaa sen lutkailun sillai omista lähtökohdistaan. Eiks näin vois niiku kuvitella ku aletaa ekoilla sivuilla leuhottaa et nyt lutkailusta tulee positiivinen hommeli?

Joo no IHAN ei kuulkaa oo Roxanalla tolkku kehissä täs hommas. Akkahan on sekasin ku seinäkello. Ensinnäki häntä jo lapsena Iranissa joku naapurinsetä hyväksikäyttää, mut Roxana ku on jo vissiin  ihan kakarasta asti ollu ihan seksihullu toosansa ympärillä pyörijä ni kaikki asiat mitkä vähäkää pimppiä hipasee ni wau. Auta armias ku hää muuttaa Britteihin ja keksii rokenroulin, ni siitähä se vasta ralli alkaa. Hyvällä tavalla lutka siis tekee mm. seuraavaa: on tieteskii biseksuaali (kert rokkitähet tykkää ku lutka antaa shoun toisen lutkakaverinsa kans), imee ties minkä portsarin kelliä jos bändin lähelle pääsy on siitä kiinni, antaa kaikille (paitsi lämppäripändeillle, ne on siis niiku nobodyja, ne ei Hyvää Lutkaa kiinnosta) vaikkei huvittais, hajoo atomeiks jos ei hänen mestarillinen römpsä jollekin kelpaa, suostuu ihan mihin tahansa gang-bang-hommeleihin jne jne jne. Miä ymmärrän et okei, jos on nynfomaani, ni fine, antaa panee, mutta ku useampaan kertaan tuos kirjas on kohtia missä akka suostuu antamaan jolleki ihan vaan siks ku esim. joku pändikaveri sanoo et hei, voisiks nussii tota mein basistii kans, vaikkei siis niiku ollenkaa huvittais. Ja okei, porno on iloinen asia, mutta täs tuli pikkusen liikaa yksityiskohtia. Ei silleen huvittanu tietää miten mikäkii muusikonretku osaa lipittää Roxanan menkkaveristä toosaa. ARGH!

Sit sellanen uikutus et "oonkohan miä nyt tarpeeks kaunis" tulee heti kehiin jos niiku joku ei ookkaa heti sladdi ojossa sohimassa hameen alle, ni mitä helvettiä? Mut tommoset fiilikset lähtee sit kyl heti jos joku vitun kitaraa rämpyttävä hampuusi vähä lipasee ni sit taas niin leuhkana et ai että ku miä oon upee ja hyvä.

Sitte pakko kopsaa katkelma, missä pöyristyny Roxana selvittää "The Ugly Syndrome"-asiaa (tää oli uutta mulle): "The ugly syndrome is what we call the bewildering phenomenon that occurs when rock stars pick the ugliest girl out of a group of super-hot women. It's ridiculous, but also perhaps understandable because the ugliest girls are the most grateful. They don't expect much, and therefore they'll put up with anything. In other words, they're the easiest lay." Tota.... kkköh.... tää tuli aika loppupuolella kirjaa ja siihen saakka mitä oli lukenu ni jos joku on EASIEST LAY ja puts up with anything ja vielä ihan vitun grateful mistä tahansa huomiosta ni kyllä se on Neiti Lutkakirjailija ize. Ja huom hän on siis se hyvännäkönen jolla on varaa kirjottaa tollasta tekstiä. Kyseinen vuodatus tuli siitä, kun Sebastian Bach veikin bileistä mukanaan jonkun pimatsun, joka ei sit vissiin ollu pukeutunu pariin pieneen kangaspalaan vaan oikeisiin vaatteisiin eikä ehkä ollu jo esitelly toosaansa kaikillre ohikulkijoille sinä iltana. PÖYRISTYTTÄVÄÄ! BEWILDERING PHENOMENON! (Henk.koht. oon täst phenomenonista ihan saatanan liekeissä! Tää antaa toivoa meille ketkä ei olla niin kovin super-hot!)

Ai ja ketä se sit panee? Enimmäkseen jotai brittiläisii ei-tääl-niin-tunnettuja, mut on sit Tracii Gunsia ja Gunnareitten Dizzy Reedillehän Roxana pamahtaa paksuks ja tekee abortin ja hajoo täysin ku Dizzy ei yllättäen ollukkaa raskausuutisen jälkee järin ilahtunu (Dizzy on varmaan vitun liekeissä tästä kirjasta...), Buckcherryjä se panee gang-bang-tyyliin kaikkia ja olihan tuol vaikka ketä. Pisteet Nikki Sixxille: vaikka Nikki on Roxanan ultimaattisin päiväuni (kenenpä ei olis....kirj.huom.) niin panemaan ei pääse. Dinnerille kyllä, jonka aikana Roxana kauhukseen tajuaa että Nikki Sixx on ihan ihminen vaa, sellanen perus-bisnesmies jota kiinnostaa puutarhassa kuopsuttelu ja joka haluaa aikasin nukkumaan ja jota ei kiinnosta panee jotain kaikkia nussinutta lunttua, olkoon kuinka positiivinen lutka tahansa. Se hetki oli "viimeinen naula arkkuun" ja "took the colour out of that world for me". Ja siihen (kai) loppui Roxanan ura bändärinä ku se vihdoin ja viimein tajus että herrajumala, ihminen voi soittaa rokkipändissä haluamatta nussia Roxanaa. OMG.

Mulle tän kirjan suhteen se viiminen naula arkkuun oli muutamat kuvat mitä sinne oli sekaan heitelty. Luuska on laittanu oikeen sellasta perinteistä iranilaista kaapua ylle, mut ai ku on rajuu ku sit raottaa vähä kaapua ja alla onkii verkkosukat ja pizialusvaatteet. Hurjaa, ennennäkemätöntä, rajoja rikkovaa ja valtavan positiivista lutkahommaa!

Jos nyt tää uus, positiivinen lutka-homma tarkottaa sitä, mitä täs kirjassa kuvataan, ni mettään mennään ja vauhilla. Kyllä tän ruikutuksen lukemisen jälkeen on fiilis se, että ihan riittävän hyvä ja positiivinen on se mielikuva mitä lutka-sanaan on tähänki saakka yhdistetty. Että ei se tän kirjan kanssa ainakaan paremmaks muuttunu. Et pietää vaik tää mikä wikipediasta löytyy: Slut or slattern is a pejorative term meaning an individual who is sexually promiscuous. The term is generally applied to women and used as an insult or offensive term of disparagement, meaning "dirty or slovenly."

Tälleen naisena, ja tuol musiikkipiireissä pikkusen pyörineenä, ni täst kirjasta ei mitenkään voinu kyllä kauheesti innostua.Aika onneton tarinahan tää oli ja jotenki päällimäiseks tunteeks jäi sääli. Et voi Roxana-urpo, etkö siä tajua vittu mitään???? Ja arvostan tän lukemisen jälkeen kovasti tätä suomalaista, kohtuullisen arkista, rokkisirkustoimintaa, misä bäkkäreillä juuaan kaljaa ja örvelletään, muttei siel oo korsettipimut vibraattoriensa kans keskel pöytää ejakuloimas ku muut koittaa siin rauhas ja sivistyneest puhuu pieruista ja gambinasta. Tai ehken vaa oo ollu paikalla ku orgiat on alkanu. No mut oli niin tai näin, ni haluun pitää tän sievän ja viattoman käsityksen asioista mikä mulla nyt viel on.

Di-di-di-di-di-di-di-di.... BÄTMÄÄÄÄÄÄN! (55/2010)

Tässä on ollu vähä kaikenlaista. On pitäny rampata kaikenlaisis sosiaalisis toiminnois, pakertaa töis ja sit indoneessian kielen pänttäämisestä oon niin innoissani ettei malta lukee muuta ku kielikurssikirjaa. Mutta sentäs tässä luin Lepakkomies-nimisen Jo Nesbön kirjan (toi öö on oikeesti se norjalainen oo mis on poikkiviiva mut en jaksa kikkailla).


Semmonen Harry Holt, polliisi, lähtee Ausseihin ku siel on joku norjalainen plondi laitettu hengiltä. Sitä murhaa sitte Rikostutkija Holt paikallisten poliisien kans selvittelee, ja kaikenlaist sirkustoimintaa on ja Harry Holt ku on raitistunu alkoholisti ni kerkee ratkeemaan ryyppämäänki. Ja kaiken ohes Harry rakastuu ruotsalaiseen typyyn ja hyö lemmiskelevät kilvan ja ooh ja aah ku skandinaavit kaukana kotoa löytävät toisensa. Typyhän toki pääsee lopussa hengestään, mistä ilahduin ku pelkäsin koko ajan et täs ois sellanen imelä loppu mis murhaaja saahaa kii ja sankaripolliisii ratsastaa auringonlaskuun kaunis pimu kainalossa. Onneks ei.

Nesbööööötä en ollukaan aikasemmin lukenu ja ostin Lepakkomiehen ihan siks että kai sitä pitää yks Nesbööööö lukee koska aina ku kirjakaupassa vähä pokkarihyllyillä pyörähtää ni siel on pilvin pimein Nesbön kirjoja. Lepakkomies on sen eka kirja, eikä se ny lainkaan hullumpi ollu. Nesböö-faniks en nyt tän perusteella herkee, mutta saatan kyllä toisteki hänen kirjoihinsa tarttua.

Tää oli siis tällee pitkästi muotoiltu "ihan kiva"-tuomio tälle kirjalle.

Omista eritteistään innostuva seksihullu persevaivanen neiti tilittää (54/2010)

Kirjakauppapsykoosissa alelootasta mukaan nappasin Kosteikkoja-nimisen sekopäisyyden. Kirjottaja, Charlotte Roche, on tv-juontajana uraa tehnyt britti, joka on asunu saksassa melkeen koko ikänsä. Kosteikkoja on kuulema ilmestyessään synnyttäny Saksassa kauheen kohun, ja kirjaa onki kohun saattelemana myyty siellä satoja tuhansia. Vuonna 2008 Kosteikkoja oli Saksan myydyin romaani. Eikä se sinänsä kyl mikään ihme oo, kert ken on nähny mitä germaanit esmes Reeperbahnin puodeista ostelevat niin tää kirjahan on heille ku tilauksesta tehty!

 

Helen on nuori pimatsu, joka joutuu sairaalaan jonkinlaisen peräpukamiin ja perseen sheivaukseen liittyvän perseenreikäongelman takia. Siinä sit rööri leikeltynä tuskissaan Helen viihyttää itteensä tilittämällä kaikenlaist. Miten kova hää on panemaan, käymään huorissa ym, tommost perussettiä jollasta ny on ennenki luettu. Esimerkkinä mainittakoon Catherine Milletin Catherine M:n Seksuaalielämä ja Melissa P:n Sata Harjanvetoa Ennen Nukkumaanmenoa. Catherine M panee pitkin Ranskaa niin että vagina vinkuu, ja Melissa P jakaa kaikille Sisiliassa. Hirveet kohut molemmista kirjoista tietysti nous ku se nyt vaa on sellanen juttu että tytöt ei tykkää seksistä ja jos joku kirjottaa muuta ni kohuhan siitä syntyy. Kerta toisesa jälkee.

 

Charlotte Roche on vissiin tajunnu tuon asian, eli että pelkkä "nuori nainen jakaa pesää"-horina ei varsinaisesti oo enää uutta ja ennenkirjottamatonta. Siks vissiin Helenistä on seksihullun lisäks tehty kuvottava, epähygieeninen törkyläjä, joka sivutolkulla meuhkaa omista eritteistään ja kertoo miten kiihottavaa on syödä omaa räkää ja rähmää ja vaikkua ja rupia ja vuotojansa, ja tunkea sormia värkkeihinsä ja maistella mitä löytyy.

 

Oooh, niin shokeeraavaa ja rajoja kaatavaa ja kertakaikkiaan kapinallista ja.... ja.... öööh.... lainaan kirjan kansiliepeestä ku en ite osaa tätä hienommin sanoa: "Charlotte Rochen kliseistä vapaassa käsittelyssä saavat sovinnaiset käsitykset naisen sukupuolisuudesta kyytiä. Romaani hyökkää uskaliaasti ja provosoiden hygieniapakkomiellettä ja naistenlehtien steriiliä estetiikkaa vastaan, sekä kyseenalaistaa aikansaeläneen tavan käsitellä naisvartaloa ja naisen seksuaalisuutta."

 

Tämä selvä. Kosteikkoja on siis ilmeisesti jonkinlainen tän vuosituhannen feministinen kannanotto, näin ymmärsin. Jumalauta. Jos feminismi tarkottaa nyt sit sitä että täs pitäs ruveta syömään rupiaan ja juomaan menkkavertaan ja tunkemaan paskasia grillauspihtejä toosaansa ni helvetin hianoo. Vie aatetta varmaan aimo harppauksen eteenpäin. You go, girls!

 

Käsittämätön opus. Suosittelen ehottomasti!!!!

Kahvila Intiassa (53/2020)

Kirjakauppapsykoosissa shopautin Kahvia ja Guruja -nimisen kirjan. Semmonen Satu Rommi meni Intiaan joogamaan (mitäpä muutakaan) ja yhtäkkiä huomas olevansa kahvilanpitäjä. Eikä ole helppoa ja vaivatonta kahvilan pyörittäminen Intiassa. Eikä varsinkaan niuhottaville länsimaisille jooga-opiskelijoille, joita kuppilan asiakaskunta enimmäkseen on.

Ihan kiva kirja joo, ihan mukavia juttuja, ihan mielenkiintonenkin aina välillä, mutta ei nyt mitenkään spektaakkelimainen lukukokemus. Ja jotenkin on aina ärsyttäny ihan älyttömästi kun menneitä tapahtumia kerrotaan preesensissä. Tyyliin et "lokakuussa 2008 ostamme ystävieni kanssa kahvilan". Mitä varten? En ymmärrä. Et jos asia jo kert tapahtu ni miks ei voi kirjottaa niin? Kai se on jonkinlainen tyyliseikka ja hienoo, mut mua ärsyttää.

Metsästän edelleen hyvää ja hauskaa ja inspiroivaa matkailutarina-kirjaa, eikä tääkään ny valitettavasti sellanen ollu. Höh. Et jos jollain on vinkata sellasta kirjaa ni kertokoot heti.

Mahtava Maaninkavaara (52/2010)

Miika Nousiainen on nero. Vadelmavenepakolainen oli jo ihan hulvaton, joskin pikkusen liian erlendloemainen, mutta Maaninkavaara se vasta loistava kirja onkin. On ollu jo kauan hankintalistalla, mutta vasta männäviikon kirjakauppapsykoosissa sen näköjään alelaarista nappasin. Ja ei ollu huono ostos! Jumaliste, yhellä makaamisella tuli luettua, kun ei malttanu keskenkään jättää. Jos jakelisin tääl jotain arvosanoja kirjoille ni Maaninkavaara sais täydet pojot ja kaupan päälle viel papukaijamerkin ja savusuolatun kaivonremmin.

Tarina on ihan älytön: urheiluhullu isä valmentaa tyttärestään kestävyysjuoksijaa niin innolla että hyvä kun ei lähe tyttäreltä henki. Ei kiinnostais pätkääkään tarttua mihinkään tollasta aihetta käsittelevään opukseen, mutta Nousiaisen nimi kannessa toki antoi aavistaa, että aiheesta 5, se on salettiin kirjotettu ihan helvetin hyväksi.

Ihan järjettömän hieno kirja. Välillä nauratti, välillä raivostutti, välillä säälitti - tunteitten vuoristorataa sai Maaninkavaaran kanssa suhata ihan ees taas. Mahtavasti kuvattu asiat sekä tyttären että isän näkökulmasta, mutta kyllä isä tässä oli niin totaalisen sekasin että sen näkemys asioista oli yleensä ihan silkkaa parhautta kaikessa sekopäisyydessään.

Ja miten hienosti siinä kuvattiin suomalaista parisuhdetta: eihän mies mitään tunteista puhumista kaipaa, mutta kun tulee tiukka paikka ni ohan se kiva jos on kotona joku jolle voi olla sanomatta sanaakaan.

Tämän kirjan myätä Miika Nousianen sujahti suoraan sinne miun kytättävien kirjalijoitten listalle. Niitten, kenen tekeleet ostan heti kun ne kauppaan putkahtaa.

Luaaaaaaaaja mikä Hyvän Kirjan Jälkeinen Masennus nyt iski. Ja ihan kauhee kateus siitä että joku noin hienosti tarinoita kertoo.  Auts!

Pelottavaa viidakkomeininkii (51/2010)

Ennenku höpisen kirjasta niin pari asiaa:

1. Miksi Cambodia kirjotetaan suomeks Kambodza (ja tos zetan pääl kuuluis viel olla sellain kikkare mut en osaa sitä laittaa)? Heiän omas kieles maan nimi on Kampuchea, enklanniksi Cambodia. Mitä varten toi suomenkielinen on tommonen? Miks se ei oo suomeks Kamputsea? Jos miä meen lomalle sinne ni meen (ja oon mennykki) tasan lomalle Kamputseaan enkä mongerra et Kambodza hei jee.
2. Toinen homma: miä niiiin arvostan Jeff Longin viixiä! Oikee pakko laittaa kuva Herra Kirjailijasta. Kattokaa ny mikä miäääletön luuta sen kärsän alla on! Rispekt!

Ja sitte asiaan. Jeff Longilta oon lukenu perkeleen hyvä Helvetin Piirit ja sen jatko-osan Helvetin Sydän, joka oli melko luokatonta ripulia. Helvetin Sydämen jälkeen vähä ajattelin et aijjaa, tää Long on tämmönen yhen hitin ihme, mutta kui ollakaa ni jostain alelaarista löysin 5 eurolla Tilinteon Hetki -nimisen kirjan. Pakkohan se oli ostaa, ku halvalla sai ja ku kirjan tapahtumat sijottuu KAMPUTSEAAN ja Kamputsealaisille vanhoille viidakkoraunioille. Oon käyny itekii KAMPUTSEAS ja Angor Watin tienoon rauniot on käyty hämmästyneenä pällistelemäs, ni kiinnosti mahottomasti et millast horrorii se Longin veitikka on viidakkoraunioihin oikee sijottanu.

Sanotaako näin, että jos Helvetin Piirien jälkeen tuli fiilis että en ikinä, ikinä, IKINÄ, mene mihinkään luolaan ja kierrän viemärit ja pienetkin montut kaukaa, niin Tilinteon Hetken jälkeen on vähä olo että onneks on ne Kamputsean viidakkotemppelit jo nähty. Täs kirjassa koitetaan löytää sotaan kadonneitten amerikkalaisten raatoja, ja kuinka ollakaan päädytään jonneki umpiviidakkoon muinaisen kaupungin raunioille. Ja oisha se ny jumalauta kumma jollei alkais asiat mennä päin helvettiä. Sielhä kummittelee ja puista vuotaa verta ja kaikki on saatanan sekavaa ja ahistavaa ja iilimatosta kamaluutta. Lukekaa ite tarkemmin.

Mutta tää oli hyvä kirja ja ei se Longin Jeffi ookkaa sellain yhen hitin ihme. Pitää mitä pikimmiten kipasta vähä vaiks Liken kirjakaupois tonkimas, on viel kaks kirjaa jotka silt on suomennettu ja jotka on viel lukematta.

Kumma juttu muuten, jos jonkun kirjailijan opuksia oon alkanu vahingos lukee suomennettuna, en jotenki osaa vaihtaa ja ruveta lukeen niitä enklanniks. Longin kans on käyny sillee ja Stephen King on toinen.

Mitähä viäl? Ei muuta ku et täl viikol kävi taas sellain aika raju kirjakauppapsykoosikohtaus ku vähä piipahin kylil. Läksin ostaa jäätölöö kesken tyäpäivän ja sit ihan pikkiriikkisen poikkesin kirjakaupas. Liki 90 euroa meni, mutta sil sai 10 kirjaa, pienen muistivihkosen ja kätevän pieneen tilaan menevän kauppakassin. Lisäks posti on selkä väärään kiikuttanu kaikenlaisii kirjoi mitä en ees muistanu tilanneeni. Elikäs: on meinaan lukemista vähäks aikaa! JEI!

Paskaa undergroundissa (50/2010)

Kirjakauppapsykoosissa jostain alelaarista sisäinen wannabe-hippini oli joku kerta ostanu 3 eurolla Mary Woronowin tilityksen Swimming Underground - Vuoteni Warholin tehtaassa.

Siihen on meinaan syynsä että tää kirja on ollu jossain alelaarin pohjalla. Vittu mitä paskaa! Niin luokatonta ripulia, ettei tätä kirjaa voi suositella ku nuotion sytykkeeks. Ensinnäkii tos nyt ei järin paljon kerrota mistään Warholin touhotuksista ku lähinnä siin tilitetää kuinka kovasti huumeita vedetään ja sekoillaan, ja toisekseen se huumeiden vetäminen ja sekoilu on kirjotettu niin vitun sekavasti ja symbolisesti ja kilipäisesti et vittu siitä ota mitään tolkkua. Akka näkee näkyjä ja sen sisällä asuu rottia ja ties mitä ja kaikki on niin saatanan sekavaa ja päheetä.

Oon lukenu jotain OIKEITA Andy Warhol -kirjoja, et sillä lailla oon kartalla sen kans mitä siel Factoryssa on tapahtunu. Tää paskapökäle ei kyllä antanu siihen yhtään mitään uutta.

Pöyristynein oon kirjan takakannessa olevista kehuista. "Paras Warholista kirjoitettu kirja", toteaa Lou Reed. Mitä vittua? Täs kirjassa koko Warholia ei käsitellä ku vähä sivulauseissa tyyliin et "siel se Ändi taas istu kimittämässä...". The Timesin arvio on sanonu että "Tarkin saatavilla oleva selonteko elämästä Andy Warholin Tehtaassa kuusikymmenluvulla". EKS-FAKING-KJYYSMII???? Eihä tos kirjas ku vähä piipahellaa siel Factorylla, muun ajan se akka höyryy piripäissään joittenki "myyräihmisten" huumeläävissä tai sekoilee muualla.

Minen tajua enää mistään mitään. Tai ainakaa täst kirjast en tajunnu kyl yhtään mitää.

Kuona = guuuuuud, mut tää kirja oli liian paska ollakseen ees kuonaa.

Therouxin oudot (49/2010)

Louis Theroux on brittiläinen toimittaja, joka on tehny maanmainioita telkkaridokumentteja. Tääl Mordorissa ainakin Teemalta niitä on tullu. Theroux on niissä pörränny pitkin ameriikkaa ja jututtanu kaikenlaisii ihmetyyppei. Pornonäyttelijöit, rasistei, uskonlahkolaisii, Ike Turneria, UFO-höyryyjiä, sutenöörei, neonatsei ja vaikka mitä. The Call Of The Weird on jonkinlainen jatko-osa tv-dokkareille, eli Throux ettii käsiinsä muutamia ikimuistosimpia sekopäitään ja selvittää mitä heille kuuluu.

En oo ihan kaikkia Therouxin telkkarijuttuja nähny, mutta niist mitä oon ni tykkäsin mahottoman paljo. Theroux on tommonen nörtin näkönen ruipelo britti, joka kyselee tyhmiä. Vähä samaan tyyliin niiku Michael Moore, joka taas sellasena junttimaisena pullerona saa kaikenlaiset kysymykset vähä anteeks.Theroux onki ollu aikoinaa Mooren leivissä, et sillee vertaus ei oo ihan tuulesta temmattu. Mutta omalla tyylillään kumpiki.

Kun sitte jostain nettikaupasta pongasin että kas, Theroux on tehny kirjanki ni tilasin heti. Halusin kauheesti että The Call of the Weird ois hulvaton lukukokemus, mutta valitettavast ei se ihan  sitä ollu. Pikkusen jotenki tylsä, puudutti välillä kovasti, mutta toisaalta välil oli ihan älyttömän mielenkiintosta settii kans. Ois ehkä pitäny nähä ne telkkaridokkarit ihan äskettän uuestaan, ja vasta sitte lukee tää, ni ois varmaan uponnu paremmin. Tai en tiiä.

Nii et Louis, jos siä luet tätä, ni pliis pysy niis telkkarihommis vaa. Kiitti, ei mul muuta, moi!

Jaa, mitähän sitä seuraavaks sit lukis? Haluaisin kirjan joka räjäyttäis tajunnan ja potkasis perseelle, mutta en tiiä mikä sellanen olis. No, ehkä se joskus löytyy. Seuraavaksi luen siis varmaan taas jotain tyhjänpäivästä kuonaa. Kuona = guuuuud!

Kokkelikauppaa Tukholmassa (48/2010)

Lukeminen on ollu viime aikoina vähän hidasta. On ollu liikaa töitä, ja sit ku ei oo ollu töitä, ni oon ollu vapaa-ajasta niin innoissani et sellaset on vietetty railakkaasti kaikenlaisen karnevaalimeiningin äärellä. Ja lisäks aikaa on menny siihe, että oon mahottoman innostunu indonesian kielen opiskelusta ja kaiket illat nyhvään sen parissa. No mutta sain nyt kuiteskii täs yhen emähyvän kirjan taas luettua!

 

Mitähän varten skandinaaviset kirjailijat nyt ihan villinä kirjottaa trilogioita? Stieg Larsson ja Anne B. Radge nakutti loistavat trilogiat ja nyt yhen kirjakauppapsykoosin yhteydes ostin Jens Lapiduksen Rahalla saa -kirjan, joka sekii on yks kolmasosa trilogiasta. Kaks jatko-osaa on vast suomeks tulossa, tai ainakii ne pokkariversiot ilmestyy vast joskus herratiäs millo. Kakkososa vissii joskus syksyllä ja kolmosest ei mitn hajua.

Enivei, Lapiduksen trilogia (tai ainakii tää eka osa) tapahtuu Tukholmas ja siel semmosis rikollisjärjestöjen ja kokkelikauppiaiden ja sutenöörien ja mafiapomojen paris. Yleensä en jaksa oikee mistää mafiahommeleist kiinnostua, mutta Rahalla saa oli niin jotenki mukaansatempovasti kirjotettu että ei sitä meinannu malttaa käsistään laskee. Tykästyin varsinkii ku mafiarosmot kävi keräämäs suojelurahoja yhest baarist missä kovast kävin ku aikoinaa Tukholmas asuin, ja ku oli poliisipiiritystä ihan miun Tukholman kodin nurkilla. Ai että! Muuten tuos pyöritää aika paljo Stureplanin ja Östermalmin porhopiireis mis nousukkaat ja muutenkii rahakkaat bailaa ankarast nokat pulverissa.

Älyttömän hyvä stoori ja jatko-osat on ihan ehdoton pakkohankinta.

Vaarallista ja kiellettyä (47/2010)

Cate Tiernanin wicca-aiheisesta, teineille suunnatusta kirjasarjasta  nous vähä aika sitte kauhia häly, kun joku kristillisten kansanedustaja teki oikeen Suamen hallitukselle kirjallisen kysymyksen siitä, että miten tämmöstä noituutta ollaan julkasemassa ja viel lapsille. Voi jumalauta, oikeesti, eikö valtion HALLITUKSELLA ehkä olis parempaaki tekemistä? Ihan uskomaton juttu! Luulin et tääl on jonkinlainen sananvapaus, mutta ei vissiin, kert yhen kireepiposen uskiksen sekoilu asian tiimoilta lojautti  kirjasarjaa suomennettuna julkasemassa olleelta kustantamolta ns. shaisset sukkiksiin ja kirjojen julkasu peruttiin. Kustantamon toiminnasta kertonee muuten aika paljon jotain se, että kun kirjallinen kymysys hallitukselle jätettiin perjantaina, niin kustantamon toimitusjohtajalle vasta maanantaina valkeni "että sellainen asia kuin wicca on olemassa". Äijähän on suorastaan hämmentävän hyvin perillä siitä mitä hänen putiikissaan puuhastellaan, eikä yleissivistyskään mitenkään huimaava taida olla... (Hesarin sivulla asiasta lisää, jos jotaa kiinnostaa.)

Enivei, miä tahoin tiätää mistä koko hommassa oikee on kyse. Ennen kyseistä maanantaita (kun nää hommat läsähti uutisiin) ni en ollu kuullukaan tämmösistä kirjoista, mutta samantienhän sitte hiiri ujeltaen painelin internettiin ja tilasin kirjasarjan ekan osan eli Book Of Shadowsin. Uuuuuuu-uuuu-uuuu, tavattoman jännää kuulkaa, siin sellain taviksen olonen 16-vuotias tytsy innostuu wicca-hommeleista (koska, tietty, kouluun tulee uus mahottoman komee poika, joka on wiccahöyryyjä) ja huomaakii olevasa asiassa luonnonlahjakkuus. Sit ollaakii jo mettässä leikkimässä piirileikkejä muitten wiccanoita-wannabeetten kanssa ja yän hämäris keitellää jotai aknen parantavii yrittikylpyi ja loitsutaa kovin. Ja kui ollakaa, vaikka tytsyn bestis on maailman kaunein ja hyvätissisin, ni tissitön tavis vie lopussa sen komeen pojankii, ja suuteloivat samhainia juhliessaan. Uijui. Hurjaa. Suorastaan hypnoottista ja salettiin saa jokaisen lukijan ryntäämään, ehkä jopa älästi, yrittitarhoihin ja metsäaukeille tekemään taikoja. Miäki jo mun parvekkeen pientä Strömsöötä kattelen sil silmäl et mitähän taikoja vois mintusta, basilikasta, ruohosipulista, rosmariinista ja kissankarvoista tehä? 

Mutta siis: iiiihan perus-teinikamaa, missä nyt vaan on vähä jotain luonnonhelmassa hyppelyä ja loitsuumista ja taikoja. Miten vitussa tääl on Harry Potterit ikinä voitu julkasta jos tämmönen harmiton tekele herättää suoranaista kauhua ihan eduskunnassa asti? Täs kirjas ei ollu mitään vaaraa (kattokaa ny tota kansikuvaa, jos ette usko)! Tosin ehä miä sitä ehkä tajua ja huamaa ku oon tasapainonen viksu keski-ikänen käntty, eri homma jos tommosta hurjuutta lukee puperteettinsa tuottamien hormoonimyrskyjen kourissa kärvistelevä herkkä ja vaikutuksille altis teini.

Mut onneks suamen nuariso ei varmaan osaa lukea enklanniks eikä varsinkaan osaa tilata kirjoja internetistä. Ja mikäli miä mitää nuaruusvuasistani muistan, ni jos joku oli kiällettyä, ni sen kiinnostavuushan nous samantien potenssiin tsiljoona. Kristilliset vapiskoon sakasteissaan, heiän hölmöilyjen ansiosta tuol metiköissä kasvanee nyt  vetreä wiccanoitien verkosto.

Järjetöntä paskaa (46/2010)

Elizabeth Gilbertin Eat Pray Love on kirja jonka paskuudesta voisin kirjoittaa kirjan. Jos jaksaisin. Ostin ton vahingossa kun etsiskelin jotain matkustelukirjaa ja toi pökäle oli alan opusten myyntilistan kärjessä. Stooriki kuulosti periaatteessa kiinnostavalta elikäs Rouva Gilbert avioeroaa ja lähtee sitte ettimään itteään maailmalle vuodeks. Menee Italiaan, Intiaan ja Indonesiaan. Että periaatteessa kuulostaa ihan hyvältä.

Mutta vittu tuo akkahan on ihan täys tampio ja rasittava puita halaileva joogaava hippi. Eikä siinäkään mitään, saa olla, mutta saatana pitääkö olla niin vitun ärsyttävä? Millanen ihminen saatana huutoitkee vessan lattialla ahituskohtauksissaan ja sitte keskustelee ittensä kanssa kirjottamalla vihkoon ens että "HELP ME" ja sitte vastaa ittelleen että "I love you, I will never leave you, I will always take care of you"???? Mitä vittua?

Lisää: Gilbert on myös just sellanen ihminen jota en tajua sitte laisinkaan, eli todella kovan luokan sarjasuhettaja. Noin 15-vuotiaasta saakka seurustellu koko ajan, ei ollu koskaan ees viikkoa sinkku kert vaihto poikaystäviä lennossa. Nyt sitte ku avioero tuli ni akkahan meni ihan sekasin ku ekaa kertaa oli yksin. Ystävät osti sille sitte KUUMAVESIPULLON jonka kanssa se sit nukku. Että sai sellasen tunteen niiku sänkyssä ois miäs siinä kuumottamassa. Jumalauta. 

Ja sitte ku se menee Italiaan ni ihan pöyristyneenä et wtf ku italiaanot ei ookkaa hänen kimpus koko ajan niiku oli joskus 15 vuotta aiksemmin ollu ja eihän tommoin miestenhuomioriippuvainen plondi sitä pystyny millään käsittämään et parikymppistä pimatsua ehkä kikkolot vonkaa enempi ku kolmevitosta kottaraista. Ehei, meijjän Elizabeth selvitti asiaa kovasti ja huokas sitte helpotuksesta ku sai mukamas kuulla et Italias on vaa kulttuuri muuttunu että miähet ei ahistele naisii enää niin kovin ku ennenvanhaan. Et vika ei ollukaa hänes, hää on edelleen ihan vitun kuuma pakkaus. Jööses. 

Italiassa se pyörii 4 kuukautta ja sitte siirtyy Intiaan jonneki helvetin joogamoon missä se vaan joogaa ja meditoi ja kuuraa lattioita ja halailee puita ja on niin vitun henkistyny ja valaistunu että järki lähtee. Sieltä sit Indonesiaan ja Balille Ubudiin, ja niin tyhmähän se tietysti on ettei oo etukäteen sen vertaa selvittäny että ois viisumihommat tutkinu. Akka pärähtää lentokentälle ja pöyristyy vallan et miten on mahollista että Indonesian valtio ei toivota häntä rähmällään tervetulleeks jäämään sinne ihan niin pitkäks aikaa ku haluaa, vaan antaa vaan 30 päivän viisumin. Aivan järkyttävää. Akka sitte hoitaa homman lahjomalla jossain jonku viranomasen ja saa 4 kk oleskeluluvan. Vitun pätevää meininkiä, korruptiotahan kannattaa aina tukea.

Balille hän meni sen takia että oli käyny siellä pari vuotta aikasemmin ja joku poppamies oli sanonu että tulet takasin tänne vielä ja asumaan hänen luokseen, ja Elizabethan tietysti uskoo ja on sit taas ihan shokissa ku hönkää innosta piukeena sen poppamiehen luokse ja siis OMG ku ei se 150-vuotias hampaaton hihhuli muistakaa häntä heti eikä varsinkaan pyyä nurkkiinsa asumaan. Lopuks Elizabeth sitte löytää myäs rakkauden eli kirja saa sellasen ihanan lopun joista miä erityisesti tykkään. Rakkaus. Lööv lööv lööööv.

Elizabeth Gilbertistä tuli tän kirjan myätä miun arkkivihollinen ja oon oikee netistä kaivanu hänest asioit ja uhkun pyhää kuvotusta häntä kohtaan. Viiminen niitti oli kun pongasin et hänen uusin kirjasa on nimeltään  Committed - A Skeptic Makes Peace With Marriage. Mikä vitun skeptikko se on joka saatana seurustellu koko elämänsä ja on ollu jo kerran aikasemminkii naikkaris??? AAARRRGGGHHHHH.

Ozzy (45/2010)

Oltii yks arki-ilta Loosen terassilla. Siin oli Tuisku, Mikko ja... OMG... Kari Peitsamo (!!!). Kari Peitsamo sanoi että oon "megabeibe" ja meinasin pökrätä onnesta et voi vittu, VIHDOINKIN joku joka tajuaa! Enivei, Peltosen Janne istu siel sisäpuolella lukemassa Ozzyn elämänkertaa ja aina siihe ulos tupakille tullessaan vouhkas suureen ääneen et nyt on niin loistava kirja kesken ettei malta millään lopettaa lukemista. Se luki sitä vissii Liken julkasemaa suomennosta, ja kehut oli niin kovia että heti samana iltana tilasin oman Ozzyn enklanninkielisenä tualt internetin ihmeellisest ostosparatiisista (oli viel törkeen halpa, vaa jotai 6-7 euroo, sis. postikulut)..

 

Ozzy nyt ei esittelyjä kaipaa, mutta kyl kaikkien pitäis lukee I Am Ozzy. Aivan hulvaton teos, sai kikattaa välillä ihan vedet silmissä, ja välillä taas teki oikeen pahaa (esim. ikäviä tarinoita Ozzyn nuoruusvuosilta kun se oli teurastamossa töissä). 

 

Anthony Kiediksen Scar Tissue on tähän asti ollu ehottomasti paras rokkielämänkerta mitä oon lukenu, mutta kyllä Ozzy kipuaa, jos nyt ei ihan ohi, niin ainakin aivan perstuntumaan. Loistava kirja, kertakaikkiaan.

Hilpeän lukukokemuksen lisäks täst viel oppi uusia asioita. Esimerkiks sanonnan et jollai on "bee up his arse". Otan heti käyttöön. Hyvästi perseessä olevat sitruunat, nyt siel on täst lähin aina vaa ampiainen.

Rokit menyyyyt (44/2010)

Mietin vähän että onks siinä nyt tolkkua että keittokirjasta tulis kirjapojo, mutta kyllä Ilveksen Rokkimenut on sen verran sisällöllinen teos, että kyl siitä saa pisteen ottaa. Mukavia rokkitähtien tarinoita sapuskasta, herkullisia kuvia, Ilveksen historiaa, ja tietysti niitä ruokareseptejä kans. Et ei toi mikään keittokirja silleen oo, siin on enemmän kaikkee muuta.

Mulla on aina ollu hämmentävä kiinnostus ruokakirjoihin, niitä on kaapeissa ja hyllyssä ties kuinka monta. On ties mitä eksoottista opusta ja erikoisruokavalioo ja joku hämmentävä noitien keittokirjakin löytyy kyllä. Tykkään plärätä keittokirjoja ja lukea niitä ihan sillai et "aijjaa, 50 g voita ja sitten kimpale sitä ja hyppysellinen tota ja lopuks päälle vähän rucolaa, hmmmm, ahaa..." En tajua mikä niissä kiehtoo, kun ottaa huomioon etten ole ollenkaan mikään keittiöihme ja gurmeetaikuri. Reseptejä harvemmin tulee ainakaan tarkasti ja orjallisesti seurattua, enempi kaikki sapuska syntyy roiskimalla. Periaate on öbaut että "kaikesta tulee hyvää kunhan sen kuorruttaa juustolla ja käyttää uunissa". Siks mun keittiössä ei synny oikeestaan mitään muuta ku kaikenlaisii uunikatastrofeja jotka on upotettu juustoon.

Silti, ostelen keittokirjoja yhtenään ja pläräilen niitä hillittömässä itsepetoksessa kieriessä. Siis nytki oon olevinani täs ihan 100% varma että ihan just joku päivä testaan tosta kirjasta ainaki sen HIM:n Burtonin kukkakaalikeitto-reseptin.

Oha se varma.

Todennäkösempää on että lampsin Ilvekseen syömään. Siel on nimittäin ihan törkeen hyvät sapuskat ja muutenki just niin mukavaa ku mitä kaikki popparit tos kirjas kehuskelee.

Possurassut (42-43/2010)

Jatkoa Berliininpoppelille elikäs Anne B. Radgen kaks ihanaa opusta: Erakkoravut (42/2010) ja Vihreät Niityt (43/2010). Lukasin yhtä kyytiä nää, ei ollu puhettakaan että ois voinu väliin lukasta mitään muuta.

Stoori jatkui siitä mihin Poppelit loppui ja kun kahen kirjan verran tarina vielä kehittyy niin rupes nimittäin hymy hyytymään. Kun Poppeleissa viel sai sellasen käsityksen et täs on huumoriaki, laitettu vaan vähä kummalliseen yhteyteen, niin kyllä Erakkoravuissa jo alko meininki synkistyä, ja Vihreät Niityt meni sitte jo ihan murheelliseks.

Mut eihän siinä jumaliste hyvin voi käyä kun yhen naisihmisen niskaan kaadetaan kauhee vastuu sikatilasta ja vanhuudenhöppänästä isoisästä ja vaik mistä. Veljekset joitten mun mielestä ois pitäny ottaa hommat hoitoon, ni eihän ne tee muuta ku pakoilee vastuutaan. Vasta sit ku akka pimahtaa ja heittää hanskat tiskiin niin äijät tajuu et no hitto oiskohan pitäny tehä jotain jo pikkuse aikasemmin. Mut niihä se menee. Naiset kantaa vastuun ja hoitaa hommat, kun ei kukaan muukaan niihin tarttu. Sitte ku ämmältä loppuu voimat niin äijät on hätää kärsimässä ja korttitalo romahtaa ihan täysin. On se perkele.

Ni että tarinan loppu ei oo ollenkaan onnellinen (tosin mun mielestä stoori jäi ihan kesken.... tulisko jatkoo viel????). Koko kirjatrilogian läpi mulla oli tietysti hirvee stressi ja huoli että miten niille sikalan possoille oikeen käy ja olin ihan peukku perseessä että sekoilkoo kaikki mutta kunhan possut pärjäis.

Possuillehan kävi sit tietty ihan vitun huonosti.

Ja nyt on ihan järkky Hyvien Kirjojen Jälkeinen Masennus. Huokaus.

Vessalukemista (41/2010)

Onks se lintu vai kala, tuo Karjalan Karvanorsu ja Lappeenrannan Leijonakuningas, eli Hynysen Jouni? Kirjaa pukkaa ihan yhtenään ja kuka täs enää kohta muistaa et ainii ohan se jossai pändissäkii, vissii.

Epäilen kyllä vähän, ettei Kirjailija Hynysellä ole järin paljon nakkisormia ollut pelissä kun tuorein kirja, Kesämies, on ideoitu. Haiskahtaa meinaan hiukan.... markkinavoimien salaliitolta? Ettei melkeen kuulkaa jo vähä lemahtais ihan paskakii? Kyllähän Hynysen teksti on sujuvaa, kuten aina, ja välillä jopa huutonauratti, eli mieluustihan tuon läpi lukaisi mutta eihän Kesämies mitään uutta tarjoillut. Kirjaan on nimittäin kylmänviileesti kasattu otteita aiemmista Hynysen kirjoista sekä katkelmia kesäisten keikkareissujen päiväkirjoista, jotka on julkaistu Kotiteollisuuden nettisivuilla. Jopa liikuttavan suloinen ja herkän eroottinen kansikuvakin taitaa olla Ukonhauta-kirjasta tuttu. Ehkä Like on halunnut roiskaista kesämarkkinoille jotain, jonka suviöinä mökeille kuokkimaan väkisin tunkevat seurueet voivat riipaista huoltsikan hyllystä mukaan ja viedä tuliaiseksi? Sen Kantolan keksisäkin ja 2 litran valkkaripänikän kylkiäiseksi?

Ja mikäs siinä. Kesämies sopiikin mitä mainioimmin sinne kesämökin puuceen kirjastonurkkaukseen. Siihen samaan pinoon niiden hiirenkorvalle plärättyjen vanhojen Jallujen ja Hymyjen seuraksi.

Piitles (40/2010)

Ai kamala ku ei oo oikeen taas malttanu eikä ehtiny lukemaan. Viikon ähelsin Einar Már Guðmundssonin Beatles-manifestia. Einar on islannista ja Beatles-manifesti tuli Tuiskulta lainaks. Ei kovin tanakka teos, mutta ku tässä on ny ollu kaikenlaista sosiaalista toimintaa ja kummasti on käsis enemmän viihtyny erilaiset Lonely Planet -merkkiset matkaopaxet ni siks varten kesti. (peeäs. matkaopaxist ei tuu kirjapojoo kert niit ei lueta sillee kannest kantee vaan pläräillää vaa)

Mutta kauheen sympaattinen ja hyvä oli Beatles-manifesti! Vähän sellanen havina tuli, että ehkä pikkiriikkisen saattais olla enempi sellaselle puberteettiselle kohderyhmälle tehty, vaikka toisaalta nykypäivän teinit tuskin ees tietää et mikä on piitles, saati että niitä kiinnostais mikään vuoskymmenien takasten islantilaisnuarien rokillinen ja vähä eroottinenkii ujo herääminen. (Älkääkä pillastuko/innostuko, kert kaikki erotiikka on täs niin häveliäst et just ja just siel saatettii mainita tissi ja alushousut, ei sen rasvasempaa)

Mut tämmöin vanhahko puumahko kyl tykkäs ja ymmärs ja tajus.

Ja uskoo Piitleksiin, kert kuuluu myös Kari Peitsamon Kaikkien Aikojen Pyhien Uskon Beatleksiin Veljeskuntaan. Tämä teille kaikille syntisille tiedoks.

Bääääääää (39/2010)

Tuiskulta tuli lainaan myös walesilaista hurjaa ja kauheeta tarinaa. Niall Griffithsin Lampaanköyrijät. Tää on taas semmosia yllätyskirjoja, niitä mitkä on jotenki päässy livahtaan ihan ohi, eli ei mitään ennakkokäsitystä tai hajuakaan koko hommasta, mutta sit onki sellanen tarina ettei takuulla poistu mielestä ennenku dementia kunnolla iskee. Voi vittu mikä kirja, siis.

Lampaanköyrijä on sellanen walesin kukkuloilla elelevä Ianto-niminen surkee tapaus, jonka koko elämä on ollu yhtä helvetin vastoinkäymistä ja paskaa. Ja Iantolla ei sitte niin sanotusti oo ihan kaikki lampaat aitauksessa, jynöy, ja sitä tilannettahan sellanen totaalisen kontrolloimaton päihteitten vetäminen ei tietysti hirveesti auta. Kaikenlaist kauheeta tapahtuu ja ihmisii kuolee ja paska loppu ja voi kamala sentää.... Mut lampaita täs ei kuitenkaa, luajan kiitos, köyritä.

Tarina on ihan kammottava, väkivaltakuvaukset on ehkä kuvottavimpia mitä oon ikinä lukenu (ja biliiv mii, niitä oon lukenu tsiljoonia, ja yleensä oon ihan innoissani kaikista murhatarinoista) ja niistä tuli oikeesti ihan vitun paha olo, tyypit kiroilee siis ihan saatanan vitun paljon, ja sellanen yleistunnelma on ahistava, ankee, harmaa ja totaalisen toivoton.

Vaikka tästä kirjasta tuli paha ja ahistunu olo, se ei tarkota että kirja ois huono. Päinvastoin. Loistavasti kirjotettu, ja törkeen hyvin suomennettu, hienoa tarinankerrontaa. Yks ehkä mieleenjäävimpiä lukukokemuksia ikinä, ja ehottomasti pakko ostaa tää kirja myös omaan hyllyyn, koska kunhan täst ekasta kerrasta toipuu niin Lampaanköyrijä on takuulla kirja jonka luen vielä useesti uudelleen.

Mut nyt ku on lampaat köyritty ni on pakko lukee seuraavaks jotain kevyttä, tyhjänpäivästä humpuukia. Oli sen verran rankkaa tän kans nimittäin. Huh.

Berliininpoppelit (38/2010)

Tuiskulta sain lainaks, kehujen kera, norjalaisen Anne B. Ragden Berliininpoppelit. Ja ei kehunu turhaan, nimittäin tämmösiin kirjoihin törmääminen on lukemisen parhaita puolia. Että löytää sellasen opuksen mitä ei malta käsistään laskea ja jonka viimesiä sivuja ei haluis millään lukea kun ei taho että se loppuu. Ja kun vastassa on enää tyhjiä sivuja niin iskee järjetön HKJM (Hyvän Kirjan Jälkeinen Masennus). Nyt on sellanen ja pahasti. Nyyh.

Mietin jo tota lukiessa että mikä ihme tästä tekee niin hyvän, ku täs ei tapeta ketää, ei oikeen ees tapahu mitään, ei oo seksitouhotusta, ei mitään käsittämättömiä kummallisia juonenkäänteitä, ei niiku yhtään mitään järin kummallista toimintaa. Helvetin pitkiä ja yksityiskohtasia kuvauksia esimerkiks sikalan hoitamisesta tai kristalli-koriste-esineitten kiillottamisesta, ja sellasta.... noh, kohtuullisen normaalien perusihmisten arkea vaan. Toki kantava ideahan tossa on niiden arkisten, mutta ah niin herkullisen erilaisten, ihmisten heittäminen lopulta saman pöydän ääreen. Mehukasta!

Mut sellanen taito se erottaaki piironkinlaatikkoon (tai tyhjänpäiväsiin plokeihin) raapustelijan ja loistavan kirjailijan. Että osaa kirjottaa tarinaa silviisii että vaikkei oikein mitään tapahtuis niin teksti pitää otteessaan. Ja vaikka onki ihan järetön HKJM ni onneks stoori jatkuu: tätä herkkua on vielä 2 jatko-osaa. En malta oottaa, että saan ne käpäliin!

Täst on joku tv-sarjaki tehty, FST vissiin sen jo näyttäny, mutta unohin koko jutun. Mut kuulemma ei oo ollenkaa nii hyvä ku kirjat. Ihan sama mulle. Tykkään loppupeleis enemmän kirjoista kuitenki, kun saa ite luoda omat mielikuvansa siitä miltä asiat ja ihmiset ja hommelit näyttää.

Ni et hei, whohoo, Norjasta tulee muutaki hyvää ku Erlend Loe, Turbonegro ja Nemi. Greisii!

Luitten hiplaaja hiplaa luita ja joutuu pulaan (37/2010)

Näit Kathy Reichsin luitten tonkimisii oon lukenu vaikka kuinka monta. Taitaa olla tuorein tuotos tämä 206 Bones jonka shopautin Bangkokista kun olin lähössä lentämään takas Mordoriin ja piti lukemista saaha.

Näis on siis aina ihan sama stoori: Tohtori Temperance Brennan, joka kovin omaa samanlaisen ceeveen kuin kirjailija itse, selvittää jotain hämmentävää murhamysteerii tonkimalla luita ja mätiä muumioita ja muutenki ns. heikommas hapes olevii ihmisraatoi. Ja kuinka ollakaan, aina jossain vaihees Tohtori Brennanin henkikulta on kauhees vaarassa, joku pahis tulee ja tunkee pyssyä ohimoon tai kidnappaa ja vie johonki viemärii tai muuta vastaavaa. Mut aina Tohtori Brennanil on joku könsykäs-polliisi tai vastaava joka tulee just viime hetkil ja pelastaa pulasta. Tää 206 Bones ei sit ikäänku ollu millään tavalla poikkeuksellinen tekele. Kaikki elementit löyty mitä pitikii.

Mutta vaikka nää Reichsit on aika ennalta-arvattavia ni ovat silti hyvää ja mukavaa luettavaa. Jos siis on tälviisii kaikenlaisist murhahommeleist ja ruumishuoneasioist kiinnostunu.

Sellanen pitää viel sanoo että olipas tän kirjan lukeminen jotenki vaikeeta. Ollu suunnattomia keskittymis- ja kärryilläpysymysvaikeuksia. Johtuneeko siitä, että ei ookkaan nyt voinu makoilla 10 tuntia päivässä kirja käessä vaan on pitäny lukemisensa lukee pienissä erissä, iltasin, väsyneenä, tuhat arkista asiaa päässä samalla pyörien?

Seuraavaks meinaan muuten lukee jotain ihan muuta. Tuli tuol lomallaki luettua niin helvetisti murhajuttuja ja sellasta dekkarikuonaa et nyt mielellään jotain mikä ois ehkä suomeks, missä ei oo pääosas polliisiit, FBI:n heput, kuolinsyyntytkijat, tsykolookit, tai muut vastaavat uivelot jotka tunkee nokkansa joka saatanan paikkaan ja kerjäävät ikävyyksiä. Kiitos pliis. Onneks piironkin päällä on pitkä rivi lukemattomia kirjoja, ja sielt alotan siitä pinosta mitkä on Tuiskulta saatu lainaks eli ovat siis oletettavasti hyviä. Tämä on plään.

Lomalla luetut (19-36 /2010)

Kävin lomailemassa paratiisisaarella. Tuli luettua muutama kirja siinä makoilun ja kaljankittaamisen ja snorklaamisen ohessa. Omia kirjoja tais olla mukana 6 kpl, loput sain kavereilta, löysin hotellien kirjahyllyistä tai ostelin divareista.

Lyhyesti ja ytimekkäästi siis lista luetuista täsä:

Paulo Coelho: The Alchemist (19/2010)
- Hirveetä paskaa. Itsestäänselvyyksiä puettu väkinäiseen symboliikkaan. Mutta onpahan nyt luettu. Ei puhutellu, ei muuttanu elämänkatsomusta, ei tarvi lukea enempää Coelhoja.

Harlan Coben: Hold Tight (20/2010)
- Teinit pulassa ja hullu murhaaja. PharmaParties-nimisiä sekakäyttöbileitä. Ihan jees.

Jonathan Kellerman: The Conspiracy Club (21/2020)
- Tsykolooki ratkaisee ja pyydystää hullun murhaajan. Ei kummonen.

Jonathan Kellerman: Over The Edge (22/2010)
- Sama tsykolooki selvittää mysteeriä. Oikeen hyvä.

James Ellroy: Hurmeinen Kuu (23/2010)
- Sarjamurhausta, mikä on aina hyvä. Ihan perkeleen hyvä. Lisää Ellroyta saatava luettavaks ja vähä äkkiä.

Paul McAuley: Players (24/2020)
- Hullu pelimiäs pistää liveroolipelaamisen vähä niiku uusille ulottuvuuksille. Sikahyvä.

Jonathan Kellerman: The Murder Book (25/2010)
- No se sama tsykolooki taas hääräämässä ja selvittelemässä vanhoja murhia. Ihan okei.

Natsuo Kirino: Out (26/2010)
- Japanialaiset rouvat rupee ruumiinpalottelupisneksiin. Tulee Yakuzat ja kaikki siihen touhottamaan. Aikahyvä jee.

Arto Paasilinna: Kymmenen Riivinrautaa (27/2010)
- En ollu ennen Paasilinnaa lukenu, hahmo ollu tuttu lähinnä Seiskan sivuilta känniörvellyksineen. Mutta ihan hulvaton kirja.

Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani (28/2010)
- Hirveetä tekonokkelaa kikkailevaa sontaa. Todella ärsyttävää luettavaa. Täst nyt kuulema tulos Pussikaljaelokuvakii. Voi jumalauta.

Jonathan Kellerman: Flesh and Blood (29/2010)
- Näit Kellermanin kirjoi rupes yhtäkkii tulee vastaa joka suunnasta. Luin pois. Tässäkii se sama tsykolooki taas jotaa murhaa nuuskimas.

Jonathan Kellerman: Time Bomb (30/2010)
- No se tsykolooki tääl taas. Nyt kouluammuskelua ja natseja. Mahtavaa!

Stuart McBride: Dying Light (31/2010)
- Vaihteeks murhataan Skotlannissa. Aika paska.

Karin Slaughter: Fractured (32/2010)
- Murhausta hienostolähiössä täl kertaa.

Michael Connelly: Echo Park (33/2010)
- Sarjamurhaaja (jess!), pahoi poliisei ja lahjontaa. Puoles välis kirjaa tajusin et tän oon ennenki lukenu. Ei se mitn, aika hyvä stoori silti.

Kari Hotakainen: Huolimattomat (34/2010)
- Tää löyty Indoneessian Gili Trawangan -saaren kirjadivarista. Omituist. Mut siis ihan sikahyvä hotakain. Meheviä kuvauksia pornoelokuvista. Tarina ei sinänsä pornoa ollu mutta ihan loistava silti.

Terri Persons: Blind Rage (35/2010)
- "I see dead people"-tyyppinen FBI-agentti. Selvittää murhia, mitäpä muutakaan.

Katri Lipson: Kosmonautti (36/2010)
- Tää vissii ollu finlandia-ehdokas ja kaikkee, enkä ihmettele. Älyttömän hienoo tarinankerrontaa ja kielenkäyttöö. Niin hienoo etten ihan koko aikaa ollu kärryillä et mis mennää (kaljalla osuutta asiaan, myönnettäköön).

Semmost. Nyt ku pitää palata arkeen ja tehä esim. töitä ni ei ehi niin vauhilla lukee. Höh.

Ihmemaassa (18/2010)

Kävin kattomassa sen uuen Ihmemaan Liisan, kolmedeenä ja kaikkee, Johnny Depp hulluna hattusetänä oli niin ihku että voi morjens.... Eniveis, elokuvan innottamana samantien mars kirjakauppaan, piti saaha se varsinainen oikee Lewis Carrollin tarina luettavaks. Toki sen on joskus ipanana lukenu mutta siit on satoja vuosia aikaa.

Piänellä ettimisellä löyty kirjakaupasta sitte vallan hieno teos, enklannin kiälellä oikeen, Alice's Adventures in Wonderland. Kaikkihan sen tarinan tuntee ni en siitä enempää lätise (paitsi ettei napostellu niin kovin ku ootin, aika oli kullittanu muistot ja nyt se Älis oli ihan vitun rasittava näsäviisastelija). Tän opuksen kuvitukset oli tehny sellanen taiteilia ku Camille Rose Garcia ja älyttömän makeet oli piirustukset ja ne olikii melkeen niiku tämän niteen parasta antia.

Lisää hänen töherryksiä on täällä.

Nyt on muuten sit sellanen juttu, että lähen tossa muutaman päivän päästä 5 viikoksi reissuun, lomalle, Indoneessiaan. Siellä tulee varmaankin rannalla löhötessä luettua melkosta tahtia, rinkka painaa sata kiloa ku se on puolillaan jotain divarista shopattuja paskapokkareita, mutta turha kuvitella että reissusta kävisin kirjaplokia päivittelemässä. Toki pistän piäneen vihkoon ylös mitä tulee luettua ja päivitän tänne sitte ku tuun tosa ennen vappua takas. Matkaplokia sielt kyl naputan ja se on täällä.