Fiftyshade kakkonen (kih!) ja kolmonen (131-132/2012)

E.L. James: Fifty Shades Darker & Fifty Shades Freed (131-132/2012)

Fifty Shades Of Gray -kirjan kaks jatkosaa tupsahti luettavaks, ku tuli kavereita Mordorista käymään. Eipä jee, pornoa, jipijai! Ykkösosan, sen huikeen myyntimenestyksen, Fifty Shades Of Grayn oon lukenu jo aikasemmin.

Kakkososa Fifty Shades Darker oli ihan tylsää paskaa. Siin ei kinkyilty lain, villeintä mitä tapahtu oli et pikkusen pikkurilliä livautettiin einukseen. Boooooooring. Kirjassa vaan rakasteltiin hellästi, sillon ku sillä päähenkilö-pimulla ei ollu päällä taas joku tsiljoonasta kriisistään. Ohan se nimittäin vitun vaikia olla jos siul on miäs joka on komee, rikas ja hyvä paneen ja palvoo maata siun jalkojen alla. Oh my! Oh boy! Holy cow! Pitäähän sitä siin vähä draamaa järjestää. Huokaus. Mutta kirja päättyy kosintaan ja siihen osotettuun myöntävään vastaukseen.

Ärsytti yleisen hempeilyn ja tylsän vaniljapanemisen lisäks se ku joka kerta muistettiin mainita et sitten rapisteltiin kondomipakettia. TULI SELVÄKS JO ET TURVASEKSI. Argh.


Kolmososa Fifty Shades Freedissä ollaan sit jo naimisis ja oi ku on ihanaa. Vähä jotain jännitystarina-juonta koitetaa sekaan laittaa, ettei ois pelkkää rakkautta ja naiskenteluu. Pointsit kuiteski siitä, et tässä jo hiukkasen on raisumpaa panemista, mut ei kuitenkaa tarpeeks. Täs kirjas lisäks tullaan raskaaks ja elämä on pelkkää seesteistä rakkaurentäyteistä hattaraa. Kuuma ja komee rikas porho, joka ennen oli niin vaikia ja tunnevammautunu, et halus vaan läpsiä pimuja piiskalla, ni siit ei o jälellä enää mitää, siit on rakkauren myätä tullu säälittävä nössö.

Vittu noi rakkauspaskat pilaa kyllä kaiken. Oisin viihtyny paremmin, jos ois vaan annettu tukkapöllyä ja heiluteltu ruoskia ja kilistelty käsirautoja ja ois juntattu menemään, eikä mitään helvetin hellää koskettelua ja ai-lav-jyyn jatkuvaa hokemista ja muuta lässyä.

Mut ei nää ny mitää ihan paskinta oo mitä olen lukenu, ihan hyvin viihdytti. Nauratti, ku myäskin tääl kyläilemäs olevan Vähiksen kans tua on retkotettu rantamakaamoissa ja se lukee ykkösosaa ja mulla meni nää kakkonen ja kolmonen. Akat siä pornon parissa ihan avoimesti. Kert kyllähä kaikki tiätää millasia kirjoja nää on, niin on kovasti tapetilla olleet.

Sitä miätin monessa kohtaa, et näitten suomennokset mahtaa olla kauheeta luettavaa. Teksti näissä on paikoittain imelää paskaa, mutta enklanniks kaikenlaiset latteudet ja muka-eroottiset kielikuvat ei kuulosta niin kauheelta ku suomeks. Ku ei myö suomalaiset olla sellasii lepertelijöitä, et vaik paarissa kerrottais kaverille viime yön hoidosta et "sitten hänen kielensä kierteli universumini keskipisteessä" ("then his tongue was circling the centre of my universe"). Kyllä myö sanottais lyhyesti ja ytimekkäästi ja turhia koristelematta että juu, kyllä se pillua nuoli, ja se siitä.

Seuraavaks luen jotain missä ei (toivottavasti) pahemmin mitkään erektiot ja nännit sojottele. Kiitos.

Luettu: 7.11.2012 ja 9.11.2012 Gili Trawangan, Indonesia

Hurmurimagneetti (130/2012)

Aina Kallio: Hurmurimagneetti (130/2012)

Nyt nimittäin lähin seikkailumielellä romantillisen kioskiläpyskäkirjallisuuden äärelle! Tästä ei meno enää rajummaksi muutu!

Hurmurimagneettia rupesin lukemaan vähä pelko perseessä. Kirjoittaja "Aina Kallio" on nimittäin todellisuudessa ihan toisenniminen, ja miun oikeen hyvä ystävä. Ni aattelin, että kuinkahan miä tästä sitte reportaasin muotoilen, jos tuotos onki jotain myötähäpeetä aiheuttavaa noloo paskaa. Mut ei onneks ollu! Täähä oli ihan mainio, teksti sujuvaa ja tarinassaki siellä täällä jotain järjen hiveniä. Ai että, jopa miäkii, kekä oon äärimmäisrealistinen ja tunnevammanen, ni viihyin tän paris vallan mainiosti. Välillä sitä synkkäki paska tarvittee vähä roumäänssiä elämäänsä, vaikka sitte tämmösen Hurmurimagneetin muadossa.

Hurmurimagneetti on Elina. Valokuvaaja, kenen miäsjutut on aina ollu vähä sellasia ja tollasia, mist ei oikee mitää oo tullu, kaikenlaisii hurmurei siin on tullu ohimennen kopastuu. Sitte Elina tapaa Jonin, eli roktähti Johnny Pinen. Ai että kuulkaa, siin oikee syrämmestä otti ku kiltti ja kunnollinen Elina viä rokstärbältä jalat alta! Rakkaushommahan siitä tulee. Ja on tiäteski niin onnellinen loppukii, voi että.

Oikeen kiva satu oli tämä. Ja Johnny Pine oli niin ihku roktähti, joka viä Elinan treffeillä siänimettään ja kaikkee. Voi ei!



Erikoisplussaa on tarinan nimi ja äärimmäisen kauhee kansikuva!

Romantiikkaoverdose vähä pääs kuiteski tulemaan. Siks ajattelin seuraavaks lukee ihan silkkaa pornoo! Pysykää kuulolla!

Luettu: 5.11.2012 Gili Trawangan, Indonesia

Äksl (129/2012)

Mick Wall: W.A.R. - W. Axl Rose (129/2012)

Mick Wall on rokkitoimittaja, joka aikoinaa hyvinkii läheltä seurannu Guns N'Rosesin uraa. Hää on tehny tän ihan mahtavan kirjan Axl Rosesta, tuosta veikeestä sekopäästä. Eikä tässä kirjassa meininkiä silotella, vaan annetaan todellakin palaa.

Mitä pidemmälle Gunnareitten ura etenee, sitä hullummaks meno käy. Äkselillä lähtee hommat ns. lapasesta, ja kun tyypillä ei kaiketi alunperinkään oo ollu ihan kaikki sifonkihuivit samassa mikkitelineessä, ni aika perkeleen veikeeks rupee touhu menemään. Tyypillä on melko anaalinen kontrollintarve ja muutenki viiraa päässä, eikä se mikää ihme oo että yks toisesa jälkee Gunnareiden alkuperänen miehistö ottaa hatkat tai saa potkut. Äksl heittelee joka asiasta sopimuspapereita allekirjotettavaks tai haastelee lakitupaan. Hyvä meininki, rokenroul.

Varsinaiseks sketsiks homma menee sen Chinese Democracy - levyn pykäämisen kans. Hohhoijaa.

Gunnarit oli alunperin huikee pändi, Welcome To The Jungle aikanaa räjäytti niin tajunnan ku kalsaritkii. Miul on ollu onni nähä heijät keikalla 3 kertaa vuonna 1991. Toukokuussa -91 lomailin Los Angelesissa ku Gunnarit piti yllärikeikan yhes teatteris. Se oli mahtava shou, Äkslillä oli niin pinkeet valkoset fillarisortsit jalas et melkee munakarvatkii sieltä pysty pöxyn läpi erottamaan. Samana vuonna hyö kävivät myös kahella keikalla Helsingissä. Ne keikat ei menny ihan nappii. Molemmat tais alkaa tunteja myöhässä ja ainakii toisella keikalla Äksl häipy kesken keikan varmaa puoleks tunniks johonkii. Siinä sit rumpusooloja kuunneltii ja ihmeteltii et mitäs vittua.

Nykysestä gunnarimeiningistöä miul ei o mitää käsitystä. En oo sitä surullisen kuuluisaa Chinese Democracya kuullu enkä oo käyny sitä pullukkaa lettipäätä keikoillakaa kattomassa.

Kiitokset Ollille ken lainas miulle tämän vallan mainion opuksen! Ai että!

 Luettu: 1.11.2012 Gili Trawangan, Indonesia

Jaipongdanssaaja (128/2012)

Patric Sweeting: Jaipong Dancer (128/2012)

No kai nyt ku Indoneessiassa ollaa ni pitää lukee jotain Indoneessiaan sijottuvaaki joskus. Jaipong Dancer löyty majapaikan kirjahyllystä ja siihen tarrasin sitte.

No joo. Ollaan jossain 1950-luvulla ja Sumatralla. On sellain häkellyttävän kaunis nuor pimu, jonka joku länkkärijätkä on töötänny tiineeks ja hylänny sitte selviimään asiasta miten parhaakseen näkee. Pimulla tulee kotikylästään sit äkkilähtö, ku vanhemmat meinaa kuolla moisen tilanteen eessä häpeään ja yrittää hädissään naittaan pimun jolleki vanhalle kiinalaiskäppänälle.

On raiskausta ja uhkaavia tilanteita muutenkii, on väkivaltasta kapinallisporukkaa viidakoissa ja paha, paha länkkärisetä joka käy kuumana pimun pilden perään. On myös hyvä brittiläinen mies, joka pitää teeplantaasia, ja jonka kans tulee rakkaushomma. Mut on murhia ja kaikkii kauheuksii ja raakuuksii.

Asiat ei kuiteskaa mee niiku disneyelokuvissa ja tarinalla on vähän paskanen loppu.

Ihan kiva oli tää mutta ei ny mikää maalimankirjallisuuden suurin klassikko.

Luettu: 30.10.2012 Gili Trawangan, Indonesia

Kaikki juonet yhessä kirjassa (127/2012)

Paullina Simmons: The Girl In The Times Square (127/2012)

En oikeen tiiä oliko tää kirja hyvä vai ihan vituttavaa paskaa. Saattaa kallistua sinne paskan puolelle, koska täs oli liikaa kaikkee.

On Lily, jolla on ärsyttävä perhe. Lilyn kämppis katoaa. Lilyn poikaystävä jättää. Lily voittaa lotossa huikeen tsäkpotin. Lily sairastuu leukemiaan. Lily rakastuu kämppiksen katoamista tutkivaan poliisiin. Lilyn kongressimies-veli on liero. Lilyn kämppis on kuulunu radikaaliin uskonlahkomaiseen järjestöön. Lily osaa maalata. Lilyn äiti on alkoholisti. Lily meinaa kuolla siihen syäpäänsä. Lily jää henkiin. The end.

Ärsytti tavattoman moni asia. Vituttaa aina jos kirjat on sellasia et koittaa olla realistisia, mut henkilöhahmot käyttäytyy täysin normaalin järjen vastasesti. Et jos siun paras ystävä ja kämppäkaveri katoaa tyystin savuna ilmaan, jättää lompakot ja avaimet ja kaikki, ni kyllä siä jumalauta huolestut, etkä oo niiku Lily et no ei täs mitää, kyl se siält kohta ilmestyy. Tai jos siä voitat saatanallisen tsäkpotin lotossa ni siä et viikkotolkulla vaa tuijota sitä voittokuponkia ja ährää samalla orjamaisia työvuoroja jossain räkäsessä dinerissa, kuten Lily tekee, vaan siä painut ihan viivana lottotoimistoon huutamaan et RAHAT TÄNNE.

Vitutti myös Lilyn perhe, joka oli täynnä itsekeskeisiä kusipäitä, jotka kaikki oli jotenki liittoutunu Lilyä vastaan. Äitee syytti Lilyä millo mistäkii, sisko nyhti hirveitä summia rahaa ku sai lottovoitosta vihiä, kongressimies-veli valehtelee niin et korvat soi ja katkas välit koska Lily heilasteli sen polliisin kans joka korvens kongressimiestä sen kämppiksen katoamisen takia (ja kongressimiäshän sen kämppixen sitte kuiteski oli tappanu). Ja Lily on vaa et juu kyllä äitee, ota tosta rahaa systeri, ai lav jyy rakas veli. AAARGHHH!

Kuiteski täs oli ihan kivoja ja jänniä juonenkäänteitä, mutta stoori ois parantunu kummasti ku ois pikkusen karsittu ja keskitytty yhteen stoorilinjaan. Joko siihen kämppäkaverin katoamis-mysteeriin ja sen takana piileviin lahkohommiin ja poliittiseen radikalismiin, tai siihen täysin vittumaiseen perheeseen, tai sit siihen lottovoittoon, tai syöpään sairastumiseen ja siitä nipin napin selviimiseen. Mut kaikki sullottu yhteen kirjaan ni  meni aika överiks.

No mut ihan jännä kirja kai kuiteski, ku oli ikäänku rakkaus-lottovoitto-sairaskertomus-murhamysteeri-perheongelma-romaani. Kaikki juonet yhen hinnalla!

Luettu: 27.10.2012 Gili Trawangan, Indonesia

Nyyjöörk nyyjöörk (126/2012)

Edward Rutherfurd: New York (126/2012)

Tässä kirjassa oli 1017 sivua piänellä räntättyä tekstiä. Olipahan tavaaminen!

New York on aikamoinen jötkäle, siis, mutta ai juma olipahan samalla varsinainen katsaus historiaan. Kirja alkaa vuodesta 1664 ja loppuu vuoteen 2009 ja  kertoo New Yorkista useiden sukujen elämäntarinoiden kautta. Historia havisee niin ettei eteensä näe. New Yorkin kaupungin syntymisen ja kasvamisen kautta käydään läpi kaik mahollinen: Yhdysvaltojen synty, siviilisodat, pörssiromahdukset ja tiäteski 911.

Miulla oli aluks vähän vaikeuksia tempautua mukaan, mutta lopulta olin aivan Nyyjöörkin imussa. Ja huomasin taas, kuinka vähän maalimanhistoriasta, ja varsinki ämeriikän historiasta, miä tiiän. Miä, joka tykkäsin historiasta lukiossa ihan vitusti. Mutta vissiin ei oo mieleen jääny muuta ku hissanopen vinkki, et aina ku kokeessa kysytään syytä johonkin sotaan, muistakaa aina muitten syitten ohessa mainita "seikkailunhalu".

Tätä lukiessa tuli taas monee otteesee sellanen oikee tulistuminen ja turhautuminen. Varsinkii kirjan alkupuolella, ku orjakauppaa ja orjien elämää käsiteltiin. Saatana sentään. Mikä on pistäny valkosen ihmisen nostamaan ittesä niin jalustalle, että se on oikeuttanu sortamaan ja tuhoomaan muiden kansojen elämää? Millasessa maailmassa mahettais elää ku myä ylimieliset kalpeenaamat ois annettu intiaanien ja afrikkalaisten ja kaikkien muittenkii elellä ihan rauhassa, ilman et mennää sorkkimaan? Vittu että vituttaa.

Ja noi amerikkalaiset ny on muutenki vähä yhenlaista porukkaa. Voisivat ihan siivota omat tonttinsa ennenku alkavat muita osotella sormella et soo-soo.

Miä en oo muuten Nyyjörkissä ikiin käyny. Ameriikas oon käyny vaa Losis ja Sanfransiskos. Ja useita kertoja vaihtamassa lentsikkaa Sikakossa. Ei jotenkii kiinnosta lainkaa.

Luettu: 26.10.2012 Gili Trawangan, Indonesia

Larssonin eka (125/2012)

Stieg Larsson: The Girl With The Dragon Tattoo (125/2012)

En ala jaarittelemaan tästä järin kauheesti, KAIKKI, koko maailma, tietää nää Larssonin Millennium-tirlogian kirjat. Suomeks oon lukenu kaikki kolome, of koors, leffoistakii oon ainakii ekan kattonu.  Eilen ilmesty majapaikan kirjahyllyyn se eka osa enklanninkiälisenä. Aattelin, et no mikä ettei, kyllähä tuon parissa saa muutaman päivän kulumaan.

Paskan vitut siinä kauaa nokka tuhissu ku tän rynkytin läpi. Jäi eiliset regeipileetkin käymättä ku en malttanu irrottaa nenää kirjasta. Vaikka tiesin tarinan ni ahmin kirjan ihan tauotta. Jossain vaiheessa nukahin kirja käessä, mutta heräsin aamuyöllä kolmen maissa ja jatkoin lukemista.

Huikee on, ai että. Täytyy nyysiä jostaa ne kaks muutakin osaa nyt äkkiä. Larssonit kestää kyllä uusintakierroksen, ja miä oon muutenki sellanen et jos kirja on hyvä ni voin lukee sen vaikka sata kertaa.

Yks asia vaa ihmetyttää: miks kirjan nimi on enklanniks toi, ku ruattiks se on Män som hatar kvinnor? Ja muistaaksein se suomennettunaki on et Miähet jotka vihaavat naisia.

Luettu: 19.10.2012 Gili Trawangan, Indonesia

Blingbling (124/2012)

Judy Nunn: The Glitter Game (124/2012)

Ai kauhee mitä kuraa! Tässä koitetaan kaiketi olla niiku aussien Jackie Collins. Kirjassa mesotaan tv-maailmassa, bling-bling, kaikki on komeita ja kauniita ja siäl on nymfomaania ja kaappihomoja ja kokkelinvetäjä ja liian nuorista tytöstä tykkäävä studiopomo ja kulisseissa kaikenlaista kähmintää. TV-sarjaa siis tehään, siin ohessa pannaan kaikin mahollisin tavoin ja niin perkeleesti juonitellaan. Ja totta helvetissä tapahtuu murha. Oo-äm-geee!

Ihan luokatonta paskaahan tää oli, ja jo toi törkeen köpö kansikuva anto aavistaa et täs ei ihan noopelin kirjallisuuspalkintoja oo tällä kirjalla oltu hakemassa. Mutta toisaalta, tää oli just sopivan aivotonta glitteriä rannalla makailuun krapulassa.

Luettu: 18.10.2012 Gili Trawangan, Indonesia

Hutsun tarina (123/2012)

June Levine & Lyn Madden: Lyn - A Story Of Prostitution (123/2012)


Lyn-niminen nainen on kirjan päähenkilö. Hällä on vähä rauhton lapsuus, koulu ei kiinnosta, pientä rikosmeininkiä, jotaa kasvatuslaitoksia ja vankilahommaa. Lopulta elanto löytyy Dublinista katuhuoran hommista, joihin Lyn päättää lähtee ihan siks ku normaalit duunit ei kiinnosta.  Miessuhteet Lynillä on joko sitä maksavaa asiakasta, tai sitte Lynin ihan itte valittemia pikkurikollisia poikaystäviä, jotka pitää muijan kurissa lätkimällä sitä pataan. Kerta toisesa jälkee nurkissa luuhaa joku karvaperse, joka nyhtää Lyniltä rahat ja muksii sitä nyrkillä päin nekkua. Lopulta Lyn rakastuu niin helvetin palavasti yhteen Johniin, naimisissa olevaan sekopäähän, joka ratkoo tilanteen ku tilanteen vasaralla tai tuolilla tai veittellä tai mitä ny sattuu käteen osumaan. John alkaa myös pimpata Lynia, eli antaa huoran hankkia rahat myös Johnin "virallisen perheen" (= vaimo ja lapset) elättämiseen. John on ihan täys psykopaatti, joka puukottelee ihmisiä, uhkaa toistuvasti tappaa Lynin ja lopulta kostaakseen vanhoja juttuja tuikkaa yhen talon tuleen. Siinä kuolee kolme ihmistä. Siitä heilahtaapi häkki ja pitkäks aikaa, varsinki ku Lyn menee ja todistaa oikeudessa Johnia vastaan.

Lyn ei missään kohtaa ota mitään vastuuta tekemisistään, elämästään, ei ees lapsistaan. Miusta akka ois voinu kattoa peiliin aika vitun monta kertaa, mutta ku ei ni ei. Aina on joku miäs joka on syypää kaikkeen. Lapsena isä ahisteli, ja sitte joku sotilas näytti kikkeliä ku Lyn oli pieni, ja sitte tuli näitä pikkurikollisia miesystäviks. Ni eihä siinä vissiin sitte voi muuta ku ruveta huoraks ja ottaa turpaan.  Vasta ku se yks urpo tuikkaa tulipalon, jossa kuolee mm. Lynin ystävätär, ni akka puhuu poliisille, ku poliisit vievät kuulusteltavaks. Oma-aloitteisestihan hän ei apua pyytele, seuraa vierestä ku ukko liki tappaa ihmisiä ja on mukana myös kun se kohtalokas tulipalo laitetaan alulle. Soittaako Lyn sillonkaan apua, vaikka tietää et siel talossa on hänen ystävätär sukulaistensa kans? Ei soita.


Okei, pitäs kai olla että voivoi, akka on kauhusta kankee sen äijänsä eessä ja pelkää sitä ihan vitusti, ja on juu lapsesta asti ollu vähä huonosti kohdeltu ja siks on niin maan rakoon nuijittu ja kyvytön auttamaan itteensä. Miä en osaa silti sääliä tuntee. Vitutti vaan ku muija eiku inisee mutta ei tee asioilleen mitään.

Tarina on Lynin, mutta kirjan on rääpiny  julkasukuntoon naisimmeinen nimeltäns June Levine. Hää on kuulemma semmonen feministi. Selvä.

Tämmösissä telaketjuhommissa on vaan yks ongelma: miusta se tekee naisille enmmän pahaa ku hyvää, mesoomalla et nainen on miesten ylivallan uhri. Miulle tulee sellasesta olo, et myö ämmät ollaa vaa tahdottomia heikkoja määkijöitä, jotka kävellään mitään kapinoimatta vaikka jyrkänteeltä alas jos joku tuhma setä meijjät siihen komentaa. Tässä kirjassa ainaki annetaa ymmärtää, että Lyn on vaan ikäänku olosuhteitten ja miesten uhri, voi voi sääl sääl.

Vituttaa, ihan sukupuoleen kattomatta, tollanen uhri-ajattelu. Miä oon vahvasti toki tasa-arvon kannalla ja kaikille samat mahikset ja samasta työstä sama palkka, ja niiku sillai, mutta ennen mitään muuta miä huutelen kyllä yksilön vastuuseen omasta elämästään. Ihmiselle on annettu aivot ja kyky tehä päätöksiä ja valintoja ittensä suhteen. On säälittävää pelleilyä syyttää ongelmistaan aina jotain muuta, varsinki jos samat ongelmat toistuu vuodesta toiseen.

Ootin tästä kirjasta et saisin lukee mehukkaita tarinoita katuhuaran elämästä, mutta sainkin feministisellä kynällä kirjotetun pökäleen, joka pisti lähinnä vituttamaan.

"Prostitution is the inevitable outcome of the patriarchal system. All women exist in an atmosphere of prostitution", toteaa Levine. Just juu.

Ai kauhee ku miul on niin sorrettu olo nyt. Lähen tonne piitsille tuikkaan tissiliivit tuleen, ni maailma paranee. Molo!

Luettu: 15.10.2012 Gili Trawangan, Indonesia

Syvässä etelässä (122/2012)

James Patterson: Alex Cross's Trial (122/2012)

Pattersonilta vähän erikoinen kirja. Ikäänku hänen kirjoissaan seikkaileva Alex Cross olis kirjottanu tän kirjan. En tiä miks näin, ihan hyvin ois voinu moisen kikkailun jättää alkulehdyköiltä pois.

Mennään syvään etelään aikana jolloiin KKK jylläs ja lynkkaushommat lähti räpylästä. Valkoset on vallassa ja mustat pysykööt puuvillapelloilla. Tapahtuu hässäkkää ja seurauksena on oikeudenkäynti, jossa kolme valkoihosta miestä on syytettynä mustien asuinalueelle hyökkimisestä ja parin murhan tekemisestä siinä yhteydessä. Tuomio on, tietysti, vapauttava.

Kiinnostava tarina, teki oikeen pahaa lukee välillä, ku varmaan aika totuudenmukasesti kuvattu sitä elämää sillon. Valkosen ihmisen ylimielisyys ja sillai. Tuli taas sellanen "hävettää olla ihminen"-fiilis.

Luettu: 13.10.2012 Gili Trawangan, Indonesia

Kadonnut symboli (121/2012)

Dan Brown: Kadonnut symboli (121/2012)

Whoooo! Meikä diggaa salaliitoista ja mysteereistä ja semmosista. Täs Dan Brownissa oli kaikkee sitä. Ehketi jopa jännemmin ku Da Vinci Koodissa.

Vapaamuurarit on tarinan keskiössä. Pahis on jälleen oikee extreme-friikki, kiveksensä poistattanu tatuoitu mörkö, joka uskoo saavuttavansa jotakuinkii jumaluuden jos löytää yhen salaisuuden Washingtonista, ku se salaisuus pitää sisällään kaiken maailman tiedon ja mysteerien ratkasut ja mitähän vielä. Da Vincista tuttu rohvessoori Langdon tietty joutuu sitä arvostusta setvimään, se pahis ku on kidnaapannu hänen hyvän ystävänsä, eikä vapauta häntä ellei Langdon ratko vähä ikäänku ristisanoja ja sudokuja ja meuhkaa symbooliensa kans. Suurta Salaisuutta mettästetää, CIA kirmaa kantapäillä, henki meinaa lähtee yheltä sun toiseltakii. Lopulta kaikki selvii eikä se salaisuus ny sit taaskaa loppujen lopuks mikää maailmaa järisyttävä ollu. Mutta jännä tarina kuiteski.

Stoorin ytimes on myös yks tiedenainen, joka tutkii noeettisia juttuja. Ikiin ollu kuullukaa mistää noetiikasta, mutta äkkiäkös kävin wikipediasta tsekkaas et onks täs ny mitn perää. Noetiikassa tutkitaan jänniä juttuja, niiku esmes ajatuksen vaikutusta materiaan ja kaikkee sellasta joka kuulostaa humpuukilta, mutta vitustako sitä tietää. Kirjassa ainaki mesotaan sellasta, että ajatuksellakin on massa, ja massallahan on aina vetovoima, joten ku tarpeeks kohdistaa ajatusta johonki ni pystyy vaikka muuttamaan jääkiteen muotoa. Semmonen koe oli kirjan mukaan tehty, samaten sellanen että kuoleva ihminen laitetaan tiiviseen tötteröön mihi ei pääse mitää sisään eikä ulos, ja punnitaan sikatarkalla vaaaaaalla sitä koko sen kuolemisen hetken ajan, ja kas: ku ihmisestä henki lähtee ni se myös kevenee. Että joku kosminen pierunhenkäys meistä poistuu kuoleman hetkellä, mut onks se sielu vai mikä. Eiks se oo se leffakii olemas jonka nimi on 21 grammaa? Mikä kuulema on sielun paino.

Ite aion ainaki ruveta käyttämään ajatuksen voimaa ihan vimmalla. Bintang, tseh-tseh, tänne, ja pysy kylmänä! Ja sillai.

Ja olinkii jo aivan unhoittanu, että 21.12.2012 on tärkee päivä maalimankaikkeudelle. Onneks Kadonnees Symboolis se vilahti yhes kohas, ni nyt muistan sit taas aivan täpinöissä kyseistä päivää tarkkailla.

Helppo ois pitää humpuukina moisia juttuja ja tuhahdella vaan, meil on niin paljon informaatioo käsissä nykyaikana et on helvetin helppo pitää kaikkee tieteellisesti todistamatonta ihan vaan potaskana. Mutta ku miettii miten sekopäisenä on ennen vanhaa pietty kaikkia muitakii tieteellisiä läpimurtoja (ai maailma on muka pyöree? Sulaa hulluutta!) ja kuinka myö nyt puhtaan tiedon varassa naureskellaan esi-isiemme hölmöydelle (ai maailma on littana pannukakku! Heh-hah!), ni vitustako sitä tietää, mitä myö ei vaa vielä tiietä.

Miä uskon ihmisen mielen voimaan ja siihen et aivot pystyy ihmeellisiin asioihin, joista kaikki ei oo (tällä hetkellä) ihan järjellä selitettävissä. Uskon, että joillain ihmisil sykkii siä harmaassa puurossa yks tai kaks hiutaletta enemmän ku muilla ihmisillä. Vitustako sitä tietää mikä radioyhteys kosmokseen sellasilla ihmisillä on?

Ärsyttää ku en elä ikuisesti enkä siks tuu tietämään kaikkia salaisuuksia mitä täs viel selville saahaa, varsinkii ku tiede etenee ihan kreiseillä harppauksilla. Millasia asioita vaik 200 vuoden päästä pietää ihan ittestäänselvinä? Mut yhtä asiaa miä toivoin, ja siitä oon ennenki maininnu: että ne ulkoavaruuden vesipäät tuli kunnolla käymään, täs ihan lähiaikoina mieluusti. Vaik hei sillo 21.12.2012! ALIENS, WELCOME!

Ja hei, onks hiukan jännää symboliikkaa ja sattumaa nyt kehis että tää oli miun tän vuoden kirja numero 121, eli 121/2012 ja sain tän luettua 12.10.2012 ja sit se maailmanloppu tms tulee 21.12.2012. Liikaa ykkösii ja kakkosii nyt kuulkaa, täm ei voi olla sattumaa, tässä on takana jotain suurempaa!

Nyt huimaa hiukan!

Luettu: 12.10.2012 Gili Trawangan, Indonesia

Burgerwusswusswuss (120/2012)

M.T.Anderson: Burger Wuss (120/2012)

Tää oli vissiin tarkotettu teini-ikäsille pojille. Jokatapauksessa joilleki ihan muille ku varhaiskeski-ikäsille kääkille. HAAAAAUKOTUS sentään, että oli paska kirja.

Ei mikää ihme, ettei kirjailija tohdi koko nimeesä kanteen laittaa, vaan pelkät nimikirjaimet etunimen kohalla.

Anthony on nynnerö, ja sit yhis bileis se löytää tyttöystävänsä nuoleskelemasta ja kopeloimasta yhen koviksen kans. Anthony päättää kostaa sille jätkälle. Hankkiutuu samaan työpaikkaan (burgeriketjuun) ja päläpälä-lässynlässyn. On koviksii ja on se yks pakollinen friikki ja vähä on jännää ku pöllitää kilpailevan purilaisketjun joku vitun maskotti ja tulee turpaan ja vittu ku koitetaa olla niin vitsikkäitäki välillä. Sellasta koululaishuumoria kai, finninaamasille yläasteelaisille ehkä.

Ajantuhlausta oli lukee tää, mut miul ei muuta ookkaa ku aikaa. Lukemisesta sen sijaan alkaa olla kohta pulaa. Meizi on sen tason kirjahiiri että oon lukenu kohta koko saaren läpi.

Luettu: 10.10.2012 Gili Trawangan, Indonesia

Idiootti ulkomailla (119/2012)

Karl Pilkington: An Idiot Abroad (117/2012)

Ihan hulvattoman hauska matkakirja. Karl Pilkington on sellanen pyöreepäinen jässikkä, joka ei pahemmin välitä matkustelusta ja eksotiikasta. Sitte yhet tyypit keksii, et tulis muuten helvetin hauska tv-sarja jos lähetetää toi pallopää käymään maailman seittemällä ihmeellä ja järkätää sille kaikenlaista eksotiikkaa ja elämystä. TV-sarja on varmaan ollu ihan emähauska, en oo nähny, mutta tän kirjan perusteella voinen suositella.

Kirja on siis Pilkingtonin matkapäiväkirja tv-sarjaa varten tehdyiltä reissuilta. Hää käy kattomassa pyramiidit, kiinan muurin, Taj Mahalin, Rion jeesus-patsaan, Macchu Picchun, Jordanian Petran kivihässäköitä ja Mehikon jonkuu maya-pömpelin. Siin ohes tulee kaikenlaist seikkailua muutenkii, mut Pilkington ei innostu oikee mistää, haluais vaa kotiin.

Eikä ois miustakaa tommoseen meininkiin. Huumorintaju loppuis viimeistää jossain ötököitä kuhisevassa viidakossa tai Intian ihmiskaaoksessa tai kiinalaisessa vessassa, missä ei oo ovia, ja kaikki ilosesti rivissä pykertää kyykkypaskaa.

Mahtavia huomioita tyyppi matkoillaan kuiteski tekee. Esmes et ku tiietään että torakat selvii vaikka ydinpommista, ni ohan se sillon viisainta lähtee litomaan saman tien majapaikasta jos siellä on kuolleita torakoita nurkissa. Jos mesta kert on sellanen et sinne kuolee torakatkin ni senhän täytyy olla sillon hengenvaarallinen.



Luettu: 7.10.2012 Gili Trawangan, Indonesia

Herkule Puaröö (118/2012)

Agatha Christie: The ABC Murders (118/2012)
Herkule Puaröö selvittää sarjan murhia.

Siitäpä muuten onkin vuoskymmeniä aikaa ku oon viimeks Agatha Christiee lukenu. Eikä oo sillai kiirus lukee näitä lisää, emmiä niin järin kauheesti tykänny. Liian sellasta siistiä ja kohteliasta menoo. Tahon murhamysteerini sellasina et siäl lentää veri ja suolenpätkät ja kirosanat.

Luettu: 6.10.2012 Gili Trawangan, Indonesia

Hullut venäläiset (117/2012)

Anna-Lena Lauren: Hulluja nuo venäläiset (117/2012)

YLEn Moskovan kirjeenvaihtaja kirjottelee venäläisistä ja Venäjästä. Oli nimittäin oikein hyvä kirja, asioita valaiseva, ajoittain hauskakin. Anto venäläisistä vähän toisenlaisen kuvan ku mitä itellä on, sekä varsinki selvens et miks hyö ovat sellasii kummallisii nii ku ovat. Ku oon sitä useesti ihmetelly, et kui noi vittusaatana voi olla tommosia. Mutta tää kirja vähän avas asiaa ja valotti taustoja.


Kaikki kansallisuudethan on vähä omanlaisiaan. Ei tokikaan sais yleistää mutta...

Hollantilaiset on helvetin kivaa porukkaa. Ruottalaiset on sosiaalisia ja nättejä (rumille ruottalaisille ei taieta myöntää passeja lainkaan). Jenkit on lihavia, äänekkäitä ja yksinkertasia. Ranskalaiset on tylyjä ja pitävät ittiään vähä muita parempina. Germaanit on kans vähä sellasii töksäyttelijöit sekä aina jotenkii vähä estottoman ja perverssin olosia. Epsanjalaiset ei oo sekuntiakaan hiljaa, huitovat puhuessaan ja joka muijalla on pikinin alaosa survottu persvakoon. Aussit on lupsakkaa porukkaa, päihteisiin menevää eikä niien enklannista ota hullukaan tolkkua. Indonesialaiset on mukavaa sakkia, mutta liikkuvat laumoissa ja niitä majottuu helposti kymmenenkin aikuista kahen hengen mökkiin. Kiinalaiset on oikee vihoviimesiä, kaikesta piittaamattomia idiootteja, ne voi esmes täysin sujuvasti keskustella hotellissa huoneesta toiseen huutamalla, vaikka kello olis viis aamulla.  Ja ne venäläiset... ne on ylimielisiä ja tylyjä, niien ukot on aina oikee sellasii karjuja, ja niien naiset on vissiin kaikki käyny jonkuu lutka-akatemian, näyttävät ainakii siltä ja lisäks venäläiset naiset tykkäävät liian pienistä pikineistä, sekä otattavat ittestään jatkuvasti kuvia jossa ne makoilee seksikkäinä rantaveessä perseet pystyssä ja turpavärkki eroottisesti törröllään.

Joku tuttu joskus jossain on sanonu et matkustaminen tekee rasistiks. Vaikka luulis että se ois just toiste päin. Valitettavasti oon nyt huomannu, kuten yllä olevasta on aistittavissa, että oon ite aika rankasti ruvennu yleistämään, ny ku oon ollu pitkään reissussa ja kaikenmaaliman ihmisiä kohdannu. Koitan kyl kovasti olla avarakatseinen, mutta en pysty, ku näin ne hommat vaa on. Mut jos kohtaan poikkeuksia ni lupaan tarkistaa mielipiteitäni. Ni et tuokaa miulle ees yks mukava ranskalainen, joka ei kattele muita vähä nenänvarttaan pitkin! Tulkaa näyttää se ruma ruotsalainen, hiljanen hispanjooli tahi germaani, josta ei heti tuu vibaa että se kattoo kotona ripulipornoa ja survoo samalla vihanneksia takapualeensa.

Ja myö suomalaiset sitte? Myö ollaa vähä epäsosiaalisia ja rumia, mutta ihan harmittomia kuiteski. Myö noudatetaan sääntöjä, eikä valiteta pienestä. Myö siivotaa jälkemme, eikä mölytä. Saatetaa antaa ittestämme vähä karu kuva ulkopuolisille, mutta ei myö tahallaa. Elkää aatelko meist pahasti, pliiiis!

Luettu: 4.10.2012 Gili Trawangan, Indonesia

10 sekkaa (116/2012)

Simon Kernick: The Last 10 Seconds (116/2012)

Sarjamurhaaja, salaliittoja, kankstereita, undercover-poliisi kiipelissä ja muuta peruskamaa. Ihan jees joo, mut tän kirjan kyllä unohtaa 10 sekunnissa. Viihytti kyllä ihan kivast.

Luettu: 4.10.2012 Gili Trawangan, Indonesia

Elämän tarkotus (115/2012)

Lauren Oliver: Before I Fall (115/2012)


Highschool-pimu Sam on se koulun suosituin gimuli, joka likkakavereittesa kans on aina kaiken keskipiste. Vähän pinnallisia pimuja ovat, tärkeintä on miltä näyttää ja kenen kaa hengaa ja varsinkii et kenen kaa seukkaa. Ja ihan suoranaisesti ilkeitäkii ovat, nuo saatanan kanat, herkästi sohasevat muitten heikkoihin kohtiin. Elämä on helppoo ja huoletonta.

Mut yhen bileillan jälkee Sam kuolee auto-onnettomuudessa. Tarina ei siihen lopu, vaan alkaa nimenomaan siitä. Samille ku käy sellanen Groundhog Day -homma, et se palaa koko ajan siihen elämänsä viimiseen aamuun ja elää uuelleen sitä viimistä päivää. Sam tajuaa koko ajan, et hää on jo periaatteessa kuollu, vaikka tää päivä alkaakii taas alusta. Sam koittaa aluks ährää hommat niin, et sitä onnettomuutta ei tapahtuiskaa, mutta kuoleman kans ei silläviisiin kauppoja tehä. Lopulta menee jakeluun, et tapahtunutta ei voi perua, mutta hää ei pääse tästä eteenpäinkää, ennenku osaa elää sen viimisen päivänsä oikein. Sitte karisee pinnallisuus ja Sam tajuaa mitkä asiat on tärkeitä ja ketkä ihmiset on tärkeitä ja ketä hää oikeesti rakastaa ja hiffaa viäl et mikä tarkotus hänen kuolemallaan oikee on.

Että siinä niiku tiivistettynä koko stoori.

Tämä oli periaatteessa hirveen hieno kirja. Ois pitäny varmaan kauheesti koskettaa ja jotenki herättää ja alleviivailla sellasta mikä-on-elämässä-tärkeää ja olis saletisti pitäny niin maan perkeleesti itkettää. Mutta ei ihan niin tanakasti osunu ja uponnu. Oli ehkä vähä liian nuorisoo tai jotaa.

Sillai tää toki kolis, et samankaltasta valaistumista täs on ittelläki tapahtunu. Melko totaalisen kuvioista poistumisen kautta toki miullakin, vaikken sentäs kuolemaan menny. Mutta lakkasin kuitenki olemasta entisessä elämässä ja lähin määrittelemättömän pitkälle matkalle, karkasin maailmalle, siis. Ja nyt on sitte niin vitun valaistunu meininki että alta pois! On justiisa karissu kaikenlainen pinnallinen hömpötys ja materian tarve, on tajunnu mitkä asiat on tärkeitä ja mitkä ei. Ja on oivaltanu ja huomannu ketkä on miun ystäviä ja kutka merkittee miullekii jotaa tyhjää enempi. Niit tyyppei ei montaa ole, mutta piirun verran nollaa enempi kuiteski. Ja elämän tarkotus, se on ihan päivänselvä homma, sitä ei tarvitte enää ihmetellä.

Sellanen ihan uus ongelma tässä vaan on tullu eteen, et mistäs sitä sitte haaveilis, ku jo elää unelmaansa?

Luettu: 2.10.2012 Gili Trawangan, Indonesia

Pissakakkapieruvuorishuumoria (114/2012)

Juha Vuorinen: Kristianin nuoruusvuodet (114/2012)
Niiku sanoin, ni jostain syystä miä näihin Vuorisiin tartun, vaikka tiiän että alkaa rasittaa ihan vitun nopeesti. Tää ei ollu ihan hirveintä sylttyä, minuu jopa hymyilytti jossain kohin.

Luettu: 1.10.2012 Gili Trawangan, Indonesia

Aprilhäxän (113/2012)

Majgull Axelsson: Huhtikuun noita (113/2012)

Valtavan hieno ja erikoinen ja huikee tarina! Oikee sellanen lukuelämys.

On Desiree, joka synty vaikeesti vammasena ja on ollu koko ikänsä laistoshoidossa. Desiree on kuitenki viksu, pääs ei sinänsä oo mitään vikaa vaikka kroppa nykii ja on käppyrässä. Desiree siis tajuaa kaiken, ja osaa lisäks vähän irtaantua ruumiistaan ja sorkkia muitten asioita, jos oikeen haluaa. Desireen äitee Ellen hylkäs lapsen laitoksiin, koska sellanen ny oli siihe aikaan tapana.  Ellen otti kuiteskii kolme kasvattitytärtä, joista kullakin erilaiset ja osin rajut taustat. Yks löyty vastasyntyneenä jonkuu talon pesutuvasta, toisen oikee äiti sito sänkyyn ja tuikkas tuleen, kolmas otettii huostaan ku oma äiti oli vaa pelti kiinni ördäävä deeku.

Desiree sohasee näien nyt jo aikuisten naisten elämää. Tarinat avautuu pikkuhiljaa. Ihmiselämä, se ei aina vaan mee niiku Strömsöössä, kuulkaa.

Hieno, hieno kirja. Ihanan omanlaisensa juoni, jossa mielikuvitus on laukannu just hyvin. Tykkäsin hurjasti.

Luettu: 30.9.2012 Gili Trawangan, Indonesia

Myrkkyvuodet (112/2012)

Juha Vuorinen: Myrkkyvuodet 1998-2000 (112/2012)

Luokatonta paskaahan nämä juoppohulluudet on, mutta silti jostain syystä ku löytyy Vuorisia ni pelottavan usein niihin tarraan. Vaikka tiiän just että käämi palaa hetikohta. Ryyppäämistä ja nussimista ja sekoilua ja niin helvetin vitsikästä et itkettää. Juoppohullun Päiväkirja oli kyllä hyvä, ainaki ekalla lukukerralla (jep, oon lukenu sen ihan liian monta kertaa, enkä tiiä että miks vitussa). Mutta sit alko vähän nää vitsit junnata paikallaan.

Kohderyhmähän näil kirjoil ei oo tämmönen varhaiskeski-ikänen senioripissis vaan se sama porukka joka pitää Jouni Hynystä jumalanaan (kylläkyllä, Jouni on jumalainen, ehottomasti olen samaa mieltä, elkää hiiltykö siellä!) ja lukee tasan Hynysiä, Vuorisia, Aku Ankkoja, Tekniikan Maailmoja ja Jalluja. Eikä siinä mitään, pääasia että ihmiset lukee. Mutta kyllähän miun pitäs olla tästä lajityypistä ihan hissunkissun vaa ku en asioista mitään kert tajua. No sori!

Kirjan, tai lehdykän oikeestaa ku tää oli niin ohkain, nappasin mukaan Pulau Kapasin saarelta Malesiasta. Miusta on kiva jos kirjaan on piirustettu terveisiä edelliseltä lukijalta ja tässä kirjassa oli justiisa niin. Tahon tässä siis välittää terkut Piritalle, kuka hää sitte onkaan. Et kiitti ny kuitenki. Kirja vapautetaan (vahinko kiertoon!!!) nyt tänne Indonesiaan, Gili Trawanganin saarelle. Piirustan omat terveiset sinne johonkii kans. Soisin tämän tavan leviivän enempikii. Miä kokeilin joskus Bookcrossingiakii, ku sitä kautta vois seurailla missä miun vapauttamat kirjat seilaa ja noin, mutta vittu siin ois taas yks saatanan sivusto mihi tarttis rekisteröityy ja nyhrää sinne joka vitun kirjan numerosarjat ja hirvee homma siin oli. En jaksanu. Riittää jos johkii sivun reunaa kaik sutasis et moi, ostin tän sielt ja jätin tän tänne ja lukemisen iloo.

Ugh, olen paheksunut. Laitan kukkahattuni simpsakasti kallelleen ja lähen rannalle nyt tuhahtelee ku nuariso ei kuiteskaa osaa käyttäytyä. Moi!

Luettu: 29.9.2012 Gili Trawangan, Indonesia

Pentagrammin muotosia dimangeja (111/2012)

Jo Nesbo: Veritimantit (111/2012)

Älyttömän hyvä Nesböö. Juopporetkupoliisi Harry Holt vauhissa taas ja pyydystää sarjamurhaajaa. Sikahyvä stoori ja aina ku luulin et arvasin murhaajan ni mettään män et rytis.



Kyl Norjasta ihan hyviäki juttuja siis tulee. Erlend Loe, Turbonegro, Jo Nesböö.

Luettu: 28.9.2012 Gili Trawangan, Indonesia

Sikahyvä Slaughter (110/2012)

Karin Slaughter: A Faint Cold Fear (110/2012)

Alkaa yhes piänes käpykyläs ilmaantuu nuarison itsemurhia. Eikä ne tokikaa mitää itsareita oo, ku murhia. Mut kuka perkele siä ny lahtaa jengiä?  On se aina näis tämmösis kirjois pääosas oleva kualinsyyntutkija elikäs ruumiinavaaja. Sit on polliisi, on entinen polliisi. On erilaisiia hahmoja tarinan ytimessä.

Otteessaan pitävästi kerrottu ja varsinki hiano lopetus. Aina plussaa jos kirjan ihan viimisillä lauseilla heitetää kuvio pikkusen uusiks.

Luettu: 27.9.2012 Gili Trawangan, Indonesia

Kolkuttaa (109/2012)

Stephen King: The Tommyknockers (109/2012)

Parasta Kingiä! Oon lukenu tän Kolkuttajat suomeks varmaan tsiljoona kertaa, ja nyt ekaa kertaa tavasin enklanniks. Ai jumalaare kun on hyvä edelleen, piärineet vuodet ei oo tarinaa ollenkaan haalistanu.

Bobbi Andersson mettässä kävellessään kompastuu johonkin. Tutkii tarkemmin, jotta mikä kamppas. Jotain kiiltävää sieltä maasta sojottaa. Sehän pitää jumatsuiggeli sentäs kaivaa sieltä esiin, oli mitä hyvänsä. Lapio käteen ja kuopsuttamaan, siis. Siinäpä onkin hommaa, siä maan alla ku ei mikää pikkiriikkinen tonnikalapurkki röhnötäkää: siäl on ihan aito ja oikee ufo. Lentävä lautanen.

Ajantaju vähä katoaa kaivuuhommissa, hampaat irtoo, pilde syöksee menkkaa like there's no tomorrow, linnut putoilee taivaalta kuolleina, mutta kapistus on kaivettava esiin. Siitä ei tingitä. Koht alkaa Bobbin ja muitten kyläläisten päässä sinkoilla huikeet keksinnöt, telepatiaa pukkaa, meininki käy erikoiseks. Imurit lentää ja Bobbin pihavajasta kajastaa vihree valo. Mitähän helvettiä siäläki tapahtuu? Bobbin pultsarirunoilijakaveri Gard seuraa tohinaa vierestä. Gardilla ku on metallia päässä ni se ei mee uhvon höyryistä sekiksii samal taval ku muut, se pysyy ihmisenä samalla ku muu jengi rupee monsteroitumaan. Ai että!

Mahtava stoori ja voi perkele ku miä niin toivon et viä miun elinaikana ufot tulis sillai kunnolla. Sillee ettei siin ois mitää epäselvää, ei mitään mahista piipittää jostaa "ilmakehän valoilmiöistä" tai "venäläisista rakettikokeista". Tiiän et niit on tääl jo, mut vittu ku sitä salaillaa eikä meille kerrota. Ja sit ku asioista höyryy jotkuu Juhan Af Grannin tapaset hahmot ni helppohan asialle on vähä tuhahdella. Mut sanokaa miun sanoneen: X-files oli dokumentaarinen telkkarisarja ja Area 51:llä niitä on jemmassa. Kylä näi o.

Luettu: 25.9.2012 Gili Trawangan, Indonesia

Biafran aurinko (108/2012)

Chimanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa (108/2012)

Aisssssaatana ku hävettää aina ku lukee tämmösiä kirjoja, jotka sivuuttelee historiallisia oikeita tapahtumia ja sitte saa huomata että vittu tästäkään asiasta en oo tiänny juuri mitään. Mikä sivystymätön moukka miäkii oikee oon!

Puolikkaassa keltasessa auringossa oli kyse 60-luvun Nigeriasta ja siälä tapahtuneesta kreisistä hässäkästä, jossa aika helvetisti lahdattiin porukkaa. Synty pariks vuodeks piän Biafra-niminen valtio, mutta äkkiäkös heijjän itsenäisyyspyrkimykset latistettiin. Porukkaa kuali ku kärpäsiä, niin sotaan kuin nälkäänkin. Ja jäljethän johtaa taas ns. valkoihosten sylttytehtaille. Kun kolonialismin nimissä piti mennä sorkkiaan joka perkeleen maailmankolkkaan ja sotkemaan hommia. Aissaatana.

Kirjan tarina tapahtuu todellisessa historiassa, mutta kuvitteellisten henkilöhahmojen kautta. Oli hieno, hieno tarina, jonka luettuaan ei voi muuta miettiä ku et mikä helvetin järki sotimisessa oikeen on? Eiks hei niiku mielummin make love, not war, kaikil ois kiva olla, jokaiselle pullaa ja mehua? Joo! Mut eihä se onnistu, kert ihmiin on ihmiselle, ja kaikelle muullekii, aika paha otus.

Millasessakohan maailmassa täs muuten elettäis jos myä eurooppalaiset ahneet paskat ois pysytty kotona ja annettu muun maaliman elellä niiku ne olivatten aikojen alusta saatta eläneet? Sellasta jännää ajatusleikkiä vois pelailla, jos ei rupeis heti vituttamaan.

Tämmöstä miättii eurooppalainen paska Malesian aurinkon alla.

Luettu: 11.9.2012 Pulau Kapas, Malesia

Suku on... (107/2012)

Håkan Nesser: Sukujuhla (107/2012)

Ruattalaisperhe kokoontuu vähä joulun alla viettämään isän 65-vuotissyntsää ja tyttären 40-vuotissyntsää. On hunsvottipoika, joka sinkos lööppeihin ku osallistu tosi-telkkariin ja siellä meni kännispäissään runkkaamaan kameroitten kuvatessa koko spektaakkelin. On tytär, jonka avioliitto on vähän oudolla tolalla. On se synttärisankaritytär, jolla on kaikki ihan vitun jees. On just eläkkeelle päässy onneton äitee ja oman napansa ympärillä pyörivä besser-wisser-isä. On lapsenlapsia, joilla niilläki omat ongelmansa.

Kemuista häviää ens se hunsvottipoika ja seuraavana yönä yks lapsenlapsista, nuor kloppi, luikkii yän hämäriin eikä palaa. Polliisit alkaa tutkimaan, homma ei etene mihinkää, hunsvottipoika löytyy ens yhest pakastimest, mutta se yks poika pysyy kateissa. Kunnes lopulta yks ihminen murtuu ja avaa suunsa, ja siitä lähtee tilanteet keriytymään auki.

Stoori on miälenkiintonen, kyllä on juu, mutta kirjan parasta antia on ihan huikeet henkilöhahmot. Ja kerrankin ihmiset ja niien ajatukset on kuvattu jotenki helvetin realistisesti ja sen tuntusesti et mietin monta kertaa et NO NII JUST. Että miten se eläkkeellä oleva käsityömaikka-äiteeki miettii koko ajan et vittu kun kuolis ku tää on niin perseestä tää elämä ja jumalauta toi miun ukkokii on yks perkeleen puupää.

Miusta tää oli ihan huikee kirja, ja just sellain mitä ei malttais käsistää päästää.



(Ja terveissii taas Nikolle ja Marjalle ketkä kirjan miulle lahjottivat!!! Tuokaa ens kerralla lisää tätä!)

Luettu: 9.9.2012 Pulau Kapas, Malesia