Dive Master Of The Universe! (52/2013)

Ton kissan nimi on Töpö, koska sen häntä on sellanen kippura onneton nysä.

Dive Master Manual (52/2013)

Kun yrittää tässä viä elämänsä ehtoopualella oppia uusia asioita ja lähtee vaiks dive master -koulutukseen, ni saa lukee ihanaa PADI-kirjallisuutta. Aijjettä!

Aivot meinas mätääntyä päähän välillä, mutta toisis kohis meni ihan pää solmuun ku asiat kävi vaikeiks, esmes niiku kaikki ihmisfysiologiat ja kaikenlaiset kaasujen käyttäytymiset kudoksissa ja ääääh.... on joutunu oikeen enklanti-suami sanakirjaakii välil näppäileen ku terminolookiaki huitelee ihan vitusti yli. Vaikka äheltämistä se oliki, ni tää mänyääli on nyt kertaalleen luettu läpi, kaikki kimurantit tehtävätkii on onnistuneesti tehty. Pitää tätä kuiteski täs viä tulevina viikkoina useasti selailla. Että sitte lopputentissä ei käy köpösti.

Erityisesti pidän PADI-propagandasta. Kaikissa kuvissa hymyillään pepsodentisti ja teksti on paikoittain pelkkiä itsestäänselvyyksien latelua. Tai sitte tämmöstä paskaa (ks. kuva alla). Voi jumalauta.

Kyllä kyllä, tämän luettuani suhtaudun ilman muuta ja ehottomasti kaikkiin ihmisiin sillä asenteella et jollei he jo oo, ni vittu heistä tulee, halusivat tai eivät, miun uusia parhaita ystäviä. Kaikki, aivan kaikki, mitä vastedes teen, tähtää vain ja ainoastaan uusien ystävyyssuhteiden luomiseen! Oli millanen taulapää hyvänsä, tahi vaikka joku leuhka vittuileva horoperse, I don't care, meistä tulee YSTÄVIÄ! Best friends foevaaaaaaaah! Iiiiik!

Tarvinneeko ees mainita, että olen jo saanut palautetta siitä etten oo tarpeeks sosiaalinen ja positiivinen. No shit? Silti, divemaster-hommeli on ihan vitun siistiä. Miä tykkään ja löyän ittestäin koko ajan ihan uusia juttuja, et oho, en vihaakkaa ihmis-asiakkaitten kans häärimistä ihan kauheesti.

Miusta tulee viä DIVE MASTER OF THE UNIVERSE! Graah!

Ja tuttuun tapaan tästä divemasterismi-aiheesta lisää puuduttavaa mesoomista miun reissuplokin puolella. Kliketi-klik sinne jos aihe kiinnostaa. Uu, sielläpä onkin jo suunnaton ruuhka, tämä asia kiinnostaa kiviäkin!

Luettu: 31.5.2013 Gili Trawangan, Indonesia

Eleetöntä tarinaa (51/2013)

Kuvan kissa on nimeltään Mini-Sosis (=Mini-Makkara), ja hän on erittäin kipiänä nyt kirjaplokkarin murjussa potemassa.

Robert Goddard: Fault Line (51/2013)

Kylläpä kesti tämän kirjan lukeminen. Hidas etenemiin ei ollu kirjan vika, vaan sen vika, et rupesin dive master -oppilaaks, eli sen tiimoilta miulla on ollu helvetisti muuta tekemistä ja lukemista ja läksyjä ja kaikkee. Ei oo ollu aikaa retkotella rantamakaamos lueskelemas jotaa miälikuvitustarinoita ku oon aamusta iltaan ollu sukelluspuljulla orjana ja oppilaana. Ja sitte ku on illalla ollu hetki aikaa, ni oon kerenny ehkä puali sivua lukee ennenku noutaja on nyppässy kohti Höyhensaarta (= Isla De Höyhen, hokaattekste?).

Fault Line oli hyvä stoori. Hyppeli 60-luvulla ja nykypäivässä. Kertoi yhen isohkon yrityksen asioista yritykseen liittyvien henkilöiden kautta. Ken onkaan siä kulisseissa juonitellu ja asioita haluumiinsa suuntiin johdatellu? Kas siinäpä arvoitus.

Kirjailija Goddard on miulle uus tuttavuus, en oo häntä aiemmin lukenu. Miä jotenki lämpenin, sillai positiivisella tavalla, Kirjailija Goddardin tyyliin kertoa tarinaa. Jotenkin tässä oli sellanen erilainen tunnelma, ku yleensä tämmösis dekkarijutuis. Päähenkilö oli kirjotettu jotenki aika jänskän eleettömäks, ja koko tarinahan kerrottiin ikäänku päähenkilön näkökulmasta. Eli tapahtumat aika sillai toteemalla tuotiin lukijalle, ei mitään erityisempiä tunnelmien nostatteluja ja liäkityksiä. Tyyliin että "siinä makasi ruumis luodinreikä otsassa". Piste. Mitä siitä sen enempää vaahtoomaan.

Aivan hyvä oli tämä. Mutta nyt pitää taas palata sukeltelukirjojen pariin. Niitä onki tuossa oiva pino työn alla, ei ihan äkkiä lopu pänttääminen, voin kertoa....

Luettu: 30.5.2013 Gili Trawangan, Indonesia

Reskjyyyyy! (50/2013)

Rescue Diver Manual (50/2013)

Rupesin sukelteluhommissa jatko-opiskelijaks. Rescue Diver -kurssi oli ikäänku seuraava askel matkalla kohti tekopirteetä sukellusopettajaa. Tähtäin ei ehkä niin tavotteellinen ees oo, mutta kurssi kerrallaan. Tämän kirjan luin kannesta kanteen. Oli pakko. Ja jopa kiinnosti.

Kyseisestä Rescue Diver-kurssista on uuvuttavan kattava tilitys miun matkaplokissa, klikkaa tästä jos kiinnostaa.

Luettu: 18.5.2013 Gili Trawangan, Indonesia

Elävä vire (49/2013)

Sori, en tajuu mikä tota kuvaa vaivaa

Harlan Coben: Live Wire (49/2013)

Coben on kirjailijana sellanen perusluotettava tyyppi: häntä sujuvasti lukee, hyvää tarinaa miltei aina, muttei sieltä mitään järin mieleenpainuvaa tavaraa koskaan tule. Sellanen oli tämä Live Wirekin. Kiva jännä juani ja hyvin kulki juttu ja jännät oli käänteet, mutta tän voi luettumaan unhoittaa vallan oitis.

Täs oli rokstarboja ja mafiatyyppejä ja tennistähtiä ja narkkareita ja kaikkee salamyhkäst kähmintää kulisseissa. Ei sen kummempaa. En muista enää tarkemmin.

Luettu: 15.5.2013 Gili Trawangan, Indonesia

Naisten porno (48/2013)

Tara Sue Me: The Submissive (48/2013)

Fifty Shades Of Gray -kirjasarjan vanavedessä vyöryy näitä sillai kivasti naisille kirjotettuja vähä kinkyjä seksikirjoja. IIIKKKKK! Nää on muodikas ja kova juttu ja näitä pitää lukee että pysyy menossa mukana. Perus-pilluseksihän on jo kauan ollu ihan silkkaa haukotuttavaa vaniljaa, vähintään kakkosta on rassattava, että sitä ees seksiksi kutsutaan. Onneks on nyt tullu nää kimkykirjallisuuden helmet, vai sanoisinko vallan että kinkykirjallisuuden persekuulat, vähä laajentamaan repertuaaria. Ei riitä enää pikkurillin livautus pakoputkessa, kyllä siinä on nykypänä oltava messisä vähintään poniraippa, käsiraudat ja litra liukastetta ku hommiin ruvetaan.

Jännä että tämmösestä pornahtavasta paskasta on yhtäkkiä tullu ihan salonkikelposta settiä. Mikä tahansa muumuussa ja aamutossuissa kuljeskeleva pirttihirmu voi näitä lukea sillai oikeen näytöksenomasesti vaikka ruuhkabussissa ja osottaa sillä lailla olevansa estoton ja ennakkoluuloton. Että naapuritki sitte näkee että lauantai-iltasin lottoarvonnan jälkeen se meijjän Vesa saattaa nopeen lähetyssaarnauksen lisäks vaikka vähän läpsästä leikillisesti, nii.

Joko Pirkka-nikseissä on ollu uusiokäyttövinkkejä sukkahousuille? "Voit kätevästi sitoa partnerisi patteriin vanhoilla sukkahousuilla" ja sillai?

Joo. No tämä "Tara Sue Me"-salanimen (eh he he että naurattaa tua nimi, on niin nokkela) kirjottama The Submissive oli melko justiisa Fifty Shades Of Gray, juonikin oli melko sama, mutta tässä henkilöt ei ollu ihan niin rasittavia ku Greyssa ja muutenki oli ehkä piirun vähemmän hermoon käypää settiä tämä. Mutta aika Greytahan tää kuiteski oli. Tuttu tarina, siis. On pökerryttävän komea sikarikas yritysjohtaja, jolla on rankka menneisyys ja joka ei halua suudella, vaan haluaa dominoia. On kiltti kirjastonhoitajapimu, joka haluaa alistua. Pimusta tulee johtajan submissive elikäs ikäänku orja. Tehään sopimukset ja sitte räpsitään poniraipalla pildeen ja laitetaan munaa suuhun ja tappia takapualeen ja homman pitäs olla tismalleen vaan tätä että yes, master ja sitte mennään. Mutta ei saatana, kun on naisille kirjotettua ns. pornoa, niin rakkaushan siinä saatana taas tulee pilaamaan kaiken. Voijjeetä ku sitä lapsena haavoittunutta yritysjohtajaa niin maan kovasti peloittaa antaa tunteille sijaa ja vaikeuksia tulee mutta ku sitte kuitenki... rakkaus! IIK! Sitte rakastellaan hellästi ja suudellaan saatana tuntitolkulla eikä tiatookaan mistään pervoilusta. Huakaus.

Miksei voia vaan hulluna kyntää ja räimiä raipalla niin että eritteet lentää, ilman jotain haukotuttavia tunnehössötyksiä? Sellanen kirja ois kiva lukee. Vois miunki sisällä sitte jotain ehkä herätä et ainii, SEKSI. Tai sitte ei.

Yllättäen tämäkin tarina on kirjatrilogia. Suattaapi olla että jatko-osia The Dominant ja The Training miun ei ole tarvis lukea. Dominant on tän ykkösosan tarina mutta nyt kerrottuna sen miähen näkökulmasta, ku tää Submissive oli sen kirjastonhoitajapimun piipitystä. The Training kai sitte kertoo siitä varsinaisesta kinkyilykoulutuksesta, jollasesta he tän ykkösosan lopussa sopivat et nyt ku rakastetaanki ni voiaan kunnolla ruveta tämmöseen S/M-hommaan aina viikonloppusin (perjantai klo 18 viiva sunnuntai klo 15 eletään S/M-suhteessa, näin he sopivat, muu aika ollaa niiku vaniljasuhe). Itse asiassa se The Training saattais olla ihan kihelmöittävääkin luettavaa, jos siin kunnolla mätetään, mut arvaan et siin on liikaa rakkautta ja salee tehään lapsia kans.

Äh. Iha sama. Seuraavaks haluun lukee jotaa perusdekkaripaskaa kiitos.

Luettu: 14.5.2013 Gili Trawangan, Indonesia

Elämä on ihme (47/2013)

(miusta maailman hienoin asia on kissanpentu)

Bill Bryson: A Short History Of Nearly Everything (47/2013)

Tämän kirjan nimi ja kirjottaja on miulla ollu luurin muistikirjaan tallennettuna jo varmaan kaks vuotta. Että ikäänku noottina ittelle että lue tämä joskus. Nyt sen sitte Balin lentokentän kirjakaupasta ostin. Ja luin.


Kirja on nimensä mukasesti lyhyt historia melkeen kaikesta. Lähinnä maailmankaikkeuden, maapallon ja ihmisen historia. Pikkujuttuja, siis. Helpollahan ne taittuu pokkarikirjaks ja sellaseen tarinankerronnan muotoon, että tyhmempiki ymmärtää.

Miä en vittu tajunnu puoliakaan. Solut ja atomit ja protonit ja vittu valovuodet ja alkuräjähdys ja vittu saatana viuuuuuuuuuhhhhh että meni yli miun ymmärryksen.

Mitä tästä jäi ns. lukijan vetävään käteen? Syvä hämmennys, käsittämättömän suuria lukuja, hassuja nippelijuttuja ja varmuus siitä, että myö ihmiset ollaan traaginen vahinko. Kirjan viiminen luku keskitty oikeestaa siihen, millasia tuhoojia myö ihmiset ollaan ja kuinka paljon on pahaa jo nyt saatu aikaseks, vaikka meiän taival täällä - maailmankaikkeuden kellosta katottuna -  ei oo kestäny vielä ku pienen hetken.

En yhäkään ymmärrä, että jos ens ei niiku siis ollu mitää, ni mistä vitusta tää kaikki sitte on tullu? Niiku.... MITÄ VITTUA? Noin niiku sekä universaalisessa mittakaavassa (joka on niin valtava ettei voi ymmärtää) että ihan maapallollisessakin mittakaavassa. Oi Esko Valtaoja, kerro miulle, väännä rautalankaa.

Nää on asioita, joita on mahoton selittää, vaikka kuinka yrittäis. Aivot menee solmuun jo pelkästään kun miettii asioita mein maapallolla, saati sitte jos vilkasee taivaalle ja alkaa kelaa avaruusjuttuja ni morjens.

Ootin että ku tämän ährään läpi, ni tajuan maailmankaikkeuden ja elämän synnyn, enkä enää oo se joka äkäsenä totee näihin keskusteluihin et pfffffffft, evoluutiota ei ole, myö ollaan ulkoavaruuden älykkäämpien olentojen labrakoe.

Sitä mieltä olen muuten edelleen, vaikka oon tän  kaiken lyhkäsen historiikin nyt lukenu.

Muutama kirjasta poimittu nippelijuttu tähä lopuks:

• Myä ollaan kaikki vaan läjä atomeja. Ja atomit on kovia kiärrättymään. Meis on siis kaikis melko varmasti biljooneja atomeja jotka on joskus ollu osa Shakespearee tai vaik Tsingiskaania. Valitettavasti atomien kierrätys on hidasta, joten noien kuuluisuuksien pitää olla historiallisia henkilöitä. Meis ei siis oo Elviksen atomeja viä kenessäkään. 
• Atomit on älyttömän piäniä. Jos puoli miljoonaa atomia seisois rivissä olkapää olkapäätä vasten, ni se rivi mahtuis piiloon yhen hiuksen taakse.
• Ihmisen solut uusiutuu koko ajan, mutta solusta riippuen vähä eri vauhilla. Joka tapauksessa, voiaan sanoo, et sius ei just nyt oo yhtään hippusta samaa ihmistä ku mitä siä olit 9 vuotta sitte. Joka solu on uusiutunu täl välil. Et tästä näkökulmasta kaik on nuaria koko ajan.
• Ikivanha historia, esmes niiku ihmisten kehittyminen jne, on melkosta arvailua ja sellasta luitten ja fossiilien tutkimista. Usein tutkijat joutuu tekee päätelmiä ei pelkkien luitten perusteella vaan myäs vähä sen perusteella mitä lähistöltä löytyy. Joku humoristinen tutkija onkii lohkassu et noin periaatteessa vois vetää sellasen johtopäätöksen et ennen muinoin kovimpia alkeellisten työkalujen valmistajia oli ilmeisesti antiloopit. Niitten luita ku tuppaa löytymään joka paikasta, ja joka paikan läheltä.
• Ajattelu vaikuttaa geenien toimintaan. Esmes: miähen parta kasvaa nopeemmin jos se kuumeisesti ajattelee seksiä jatkuvasti. Seksin miättiminen nääs lisää testosteronin tuotantoa ja sitä kautta kiihyttää parrankasvua. (Tämä muuten selitää erinäisiäkin asioita.... kirj.pist.merkl.)

Ja vielä ihan viimiseks lopuks vähän ajattelemisen aihetta:

"Nobody knows quite how destructive human beings are, but it is a fact that over the last fifty thousand years or so, wherever we have gone animals have tended to vanish, often in astonishingly large number"

"It's an unnerving thought that we may be the living universe's supreme achievement and it's worst nightmare simultaneously."

Että vaikka meille on kehittyny aivot, joilla voiaan ajatella ja sitä kautta voitais arvostaa tätä elämän ihmettä, sillä ihme se on, että myö ollaan kehitytty ja elellään tässä ja nyt. Mutta ei myä tajuta.

Se toivo tästä kirjasta kyllä jäi, että sitte ku myö ihmiset ollaan ryssitty kaikki ja maailma on tuhottu, ni ehkä tuonne jää vielä jokunen atomi johonki sykkimään ja kaikki alkaa taas uuelleen. Ja josko sitte ei evoluutio, jos sellasta olemassa on, sallis enää ihmisenkaltasen katastrofin kehittyä.

Kiitos ja kuulemiin.

  
Luettu: 13.5.2013 Gili Trawangan, Indonesia

Apuuva! (46/2013)

Emergency First Response - Primary And Secondary Care (46/2013)

Perkele. Jotta pääsen sukelteluissa etiäpäi ni joudun helvetti soikoon käymään ensiapukurssin ja sitte vasta voin koklaa onnistuuko miulta rescue diver -kurssin vaatimat temput.

Ihmisten pelastaminenhan kiinostaa minua aivan siis valtavan paljon. Khylä-khylä-khyllääää.

Ensiapukurssi on ny eniveis buukattu ens viikon torstaille. Kirjan sain jo tänää, ja oon sen nyt yhen kerran läpi lukassu. Painos on "Americas and Asia Pacific Version" ja sen kyllä huomaa. Esim siitä että heti alkuun käsitellään lakiasiat, elikäs että on olemassa ns. "Good Samaritan Law" joka suojaa esmes onnettumuustilanteissa loukkaantuneita auttavia ihmisiä ja takaa immuniteetin kaikenlaisia jälkipuinteja vastaan. Koska tottahan jumalauta, amerikassa varsinkin, jos erehyt auttamaan vaikka lihapullaan tukehtujaa piänellä haimlichhhin otteella ni tulee muuten  het seuraavana päivänä haaste lakitupaan ku kävit käsiks ja ettei ois tullu ihan pieni mustelmaki vattaan ja miljoonakorvauksia vaaditaan.

Kirja oli vähän vaikia luettava, kas kun lääketieteellinen termistö ei oo miun vahvinta alaa enklannin kiälessä. Vaikka luulis että olis, niin paljon oon lukenu kirjoja missä palotellaan ihmisiä ja tehään ruumiinavauksia. Mutta nyt hokasin et ei sitä sellasia stooreja lukiessa niin pal väliä oo et mikä suoli siinä ny vattan ulkopuolella retkottaa, ajatushan on tärkein.

Tätä läpyskää pitää viä tässä ennen kurssia pläräillä ahkerasti ku siä on tehtäviä mitä pitää tehä ja kaikkee. Ja miä oon täs elämäni ehtoopualel löytäny ittestäin oikee hikipingon ja oon nyt jo ihan vattahaavois et vide jos en osaakaa kaikkee.

Siitä kurssista avaudun lisää sit joskus tua min reissuplokin puolella.

Luettu: 12.5.2013 Gil.i Trawangan, Indonesia

Taivaan viis tyyppiä (45/2013)

Mitch Albom: The Five People You Meet In Heaven (44/2013)

ARGH! Miksi tämä Kirjailija Albom vainoaa minua nyt? Vastahan lukasin Time Keeperin! Ja nyt taas samaa henkevää, valaisevaa paskaa, toisenlaises paketis vaan. En ois millää jaksanu nyt mut koska lukemisesta on koko ajan pulaa ni menkööt.

Tää kirja kertoo sellasesta, et ku yks vanha mies Eddie kuolee ja sit kuolemanjälkeises elämäs ens siun pitää rehvata viis ihmistä jotka on siun elämääs jotenki koskettanu tai vaikuttanu. Vältsyy et oo heistä kaikkia koskaa ees tavannu, mutta tietämättäs elämän polut on jossai kohin ristenny sillä lailla että vaikutus on ollu kova, toiselle tai molemmille. Esmes et Eddie ei muista lainkaan tapausta ku oli pienenä juossu pallon perässä tielle, mutta autoilija joka melkee Eddien yli ajo ni järkytty niin kovin et sai sydärin ja kuoli.

Viis ihmistä sit kertoo siä taivaas jotain diibadaabaa ja niien juttujen kautta siä sit valaistut ja ymmärrät oman elämäs paremmin ja osaat antaa anteeks niille kelle pitää anteeks antaa ja sit ku nää asiat on hoiettu ni sit kohti valoa ja tuonpuoleinen on ihanaa.

Ääääh!

No joo, uskon tavallaan tuohon että kaikki vaikuttaa kaikkeen ja sillai, mutta ärsyttää nää tämmöset kirjat jotka koittaa olla niin vitun henkeviä ja näitä sit keski-ikäset ämmät lukee tietäväinen hymy naamalla, katsovat välillä pohdiskelevaisna horisonttiin ja kuvittelevat tajuuvansa elämästä jotain hieman enemmän ku tämmöstä paskaa lukevat.

Luettu: 8.5.2013 Gili Trawangan, Indonesia

Orpo onnistuja (44/2013)

Bryce Courtenay: Whitethorn (44/2013)

Tämä oli paksu ja piänellä räntätty liki 700-sivunen järkäle, joten lukeminen vähän kesti.

Tom on valkonen orpo Etelä-Afrikassa ja asuu orpokodissa, missä elämä ei oo kivaa. Rangaistukset on fyysisiä ja opettajat perverssejä, toiset orvotki kiusaa. Yks päivä Tom löytää läheisestä joesta säkin kellumasta, ja säkissä on kuolleita koiranpentuja. Yks vielä elää. Kettuterrierin poikasen nimeks tulee Tinker, ja siitä tulee Tomin paras ystävä. Tomilla on toinenki ystävä, sikoja orpojen farmilla hoitava zulumies Mattress. Tom on huippuälykäs ja saa kylältä tärkeitä ihmisiä tukijoukoikseen. Paikallinen poliisipäällikkö, koulun opettaja ja yhen kahvilan naiset pitää Tomista hiukan huolta ja hänen asioita järjestävät parhaansa mukaan. Hyviäki ihmisiä siis on, vaikka elämä orpokodissa onki ankeeta.

Karmeitten tapahtumien tuoksinassa Mattress murhataan. Se murha painaa Tomin mieltä kirjan loppuun saakka ja on sellanen taustavire kaikessa mitä poika elämässään tekee.

Älynsä ansiosta Tom saa 11-vuotiaana stipendin maan parhaaseen kouluun ja lähtee sinne. Tinker, se Tomin koirakaveri, pääsee hyvien ihmisten hoitoon, mutta kaipaa Tomia niin kauhiasti että syrän koiralla särkyy kun Tom lähtee. Tom saa koululle kirjeen missä kerrotaan että Tinker ei syö, riutuu vaan hiljaa pois. Tom karkaa koulusta ja liftaa koiransa luokse ja ehtii paikalle kun Tinker on vielä hengissä. Seuraavana aamuna kun Tom koiran vierestä herää, Tinker on jo kuollu.

Tinkerin kuolema räjäytti miun kyynelkanavat ihan totaalisesti ja vollotin ku vesiputous. Ihmisen ja eläimen ystävyys on aina niin koskettavaa. Lisäks miusta on muutenki tullu herkkä itkupilli.

Tuon tapahtuman jälkeen kirja rupeski pikkuhiljaa muuttumaan hyvästä vähän rasittavaks. Tom on siä hyväs koulus ja menee duuneihin ja kaivokselle töihin ja Oxfordiin saa stipendin ja valmistuu lakimieheks ja ylipäätään onnistuu ihan vitun kaikessa mihin hää keksii ruveta. Se rupes ärsyttämään.

Kirjan lopussa Tom on lakimies ja saa otettua Mattressin murhan uuelleen tutkintaan ja lopulta syyllisetkin oikeustupaan. Kirja loppuu siihen.

Tästä jäi ristiriitaset fiilikset. Kirja oli periaatteessa tosi hyvä, mut joku tässä vähän tökki.

Varsinki sitte, ku huomasin et tää jamppa joka tän on kirjottanu ni on sama sekopää joka on kirjottanu tämän omalaatuisen tekeleen.

Luettu: 7.5.2013 Gili Trawangan, Indonesia

Hevoiskuiskuttaja (43/2013)

Nicholas Evans: The Horse Whisperer (43/2013)

Koskaan en ollu tätä maaliman kuulua Hevoiskuiskuttajaa lukenu. Elokuvan oon nähny joskus, mutten muista siitä oikeestaan mitään. Kirjaan tartuin, koska se oli Balilla miun vakkarikirjadivarin alekorissa ja alekorin tarjonta oli aika paska, dekkareita ei ollu juur ollenkaan ja enklanninkielisiä kirjoja ylipäätään niukasti. Epäileväinen olin tarinan suhteen, ennakkoluuloinen. Siirtelin kirjan lukemista koko ajan, ku ei vaan jotenki kiinnostanu pätkääkään.

Mutta sitte ku alotin ni voooooooi että! Täähän oli aivan ihana! Koskettava! Romanttinen! Kaunis! Oikeen itketti välillä ja ees imelät rakkausjutut ei saanu miun niskavilloja sojoon, elin ihan täysillä mukana ja olin oikee et no voi helvetti, rakastelkaa ny jo elkääkä kiertäkö aihetta ku kissat kuumaa puuroo. Ja sitte ku lopulta lemmelle annettiin periks, vaikka vain hetkeks, ni aijjjettä, iiiihanaaa!

Näin sekasin sitä oon jo menny, kun on kohta puoltoista vuotta lorvittu tropiikissa. Tai sitte oon vaa nyt just tätä kirjottaessa vähän herkistyneessä tilassa, ku tänää tuos aiemmin päivällä todistin syntymisen ihmettä.

Luettu: 27.4.2013 Gili Trawangan, Indonesia

Ruumisfarmi (42/2013)

Bill Bass & John Jefferson: Death's Acre - Inside The Legendary 'Body Farm' (42/2013)

Lukasinpas sitte mielenkiintosen tietokirjan! Kirja ei järin sovellu ruokalukemiseks, osa kuvista ei varsinkaan, mutta miun vattani on terästä eikä tarinat ja kuvat toukkia kuhisevista mätänevistä ruumiista tuntunu missään!

Bill Bass on sellanen uranuurtaja alalla, jota en osaa suomentaa mutta se on enklanniks forensic anthropology tai jotain. Ikäänku sellasta luitten tutkimista ja sitä kautta ihmisten kuolemien syitä ja ajankohtia selvittävää tiedettä. Herra Bass perusti aikanaan semmosen tutkimuslaitoksen, jossa oikeitten ruumiitten avulla selviteltiin, et mitä ihmisen ruumiille kuoleman jälkeen tapahtuu ja kuinka nopeesti, ja miten erilaiset olosuhteet asiaan vaikuttaa. Semmoselle maatilkulle laittelivat raatoja ja vahtasivat sitte että kui äkkiä alkaa toukat kuhisemaan ja mitä muuta tapahtuu. Aika karua hommaa varmasti, mutta arvokkaita tutkimuksia tekevät. Niistä on paljo hyötyä poliiseille ja muille, joitten pitää vaikka selvittää et mihin tuokii mettästä löytyny korpse on kupsahtanu ja millo.

Mielenkiintosta! Jos vatta kestää ni kuukleen voi kirjottaa hakusanoiks "body farm", ni saa aika näpäkkää kuvamateriaalia ym tuolta ja muista vastaavista tutkimuslaitoksesta. Varovasti sitte, kuvamatsku on aikamoista. Jos on herkkä saamaan painajaisia  ni ei kannata mennä kattelemaan.

Luettu: 24.4.2013 Gili Trawangan, Indonesia

Siskon geenit (41/2013)

Rosamund Lupton: Sister (41/2013)

Tämän kirjan oon nähny koko ajan jossain. Aina joku sitä rannalla lukee, tai sitte tää töröttää jossain kirjakaupassa esillä tai muuten vaan pistää silmämunaan. Päätin selvittää, mistä on kyse, ja otin tän vaihtarina ku kirjadivarissa tuos yks päivä piipahin.

Beatricen raskaana oleva sisko katoaa ja Beatrice alkaa selvittää asiaa, tiätty. Sisko löytyy Hyde Parkin vessasta ranteet auki vetäneenä ja kuolleena. Sen lapsenki se oli jo ehtiny synnyttää ja lapsi oli syntyny kuolleena. Kaikki näyttää synnytyksen jälkeisen masennuksen ja psykoosin aiheuttamalta itsemurhalta, mutta Beatrice ei suostu sitä uskomaan. Ja mitä enempi tonkii systerinsä elämää ni sitä oudommalta rupiaa kuolema näyttämään. On geeniteknolokiaa vähän liiankii kanssa ja ties mitä. Lopussa on "yllättävä käänne". En kerro tarkemmin, jos joku haluu itte lukee.

Ja sit niiku eka mä olin et täähän on sikahyvä, mut sit mä olinki et niiku ei tää ehkä ollu ollenkaa hyvä. En tiä mitä miältä tästä ny olisin. Tarina oli ihan okei, kirjotettu oli hyvin ja hianosti, kerronnan tyyli oli et ikäänku Beatrice kirjottais kirjettä kuolleelle siskolleen. Mutta jotenki tää sitte vaan lätsähti lopussa, se "yllättävä käänne" miusta pilas koko jutun jotenkii, vaikka sen kai oli tarkotus nimenomaan olla sellanen "vau"- ja "ohhoh"-juttu.

Tän kirjan lopussa oli valmiita pohdiskelunaiheita reading groupeille ja myäs kirjailijan haastattelu. Kirjailija heittää siinä, tähän tarinaan liittyen, mielenkiintosen kymysyksen: "How would you spend the night you thought you were going to die, all alone?"

Nii. Mitähän sitä siinä tilanteessa sitte tekis? Kai sitä vaan miettis että paska reissu mutta tulipahan käytyä, ja toivottavasti siä tuanpualeises kalja on aina kylmää, sekä miähet helppoja ja isoaisaisia. Ja toivottavasti kummitteleminen on mahollista!

Luettu: 21.4.2013 Gili Trawangan, Indonesia

Paha nainen (40/2013)

Chelsea Cain: Evil At Heart (40/2013)

Ui jumpe! Tasa-arvoa sarjamurhauksiin! Tässä kirjassa on ihan mahtava sarjamurhaaja ja se on viäläpä nainen! Hyvä! Kyllä myä akatki osattais! Oon varma!

Sarjamurhaaja Gretchen Lowell on sellanen pimu että morjes. Ovela ja kova tappamaan kekseliäillä tavoilla. Tässä kirjassa hän on karkuteillä ja hänestä on tullu hirvee julkimo ja hänel on fanaattisia kannatusjoukkoja. Ja sit on yks polliisi, jolla on ensinnäkii ollu Gretcheniin kuuma seksisuhre ja joka on sittemmin ollu Gretchenin kidutettavana vissii pariinki otteeseen. Nysse polliisi on pöpilässä toipumassa koettelemuksistaan. Eniveis, kaikkee sattuu ja tapahtuu, mahottomasti kuolee ihmisiä, erinäisii  silmämunia ja irtopäitä ja muuta löytyy sieltä sun täältä ja kuka oikee on tappanu ja kenet? Ku liikkeel on niitä sekopäisiä fanilaumojaki, jotka haluu jäljitellä idoliaan ja semmosta.

Tää kirja oli tästä mainiosta Gretchenistä kertovan kirjasarjan kolmas osa ja oikeen hyvä, luin muutamassa tunnissa ku en malttanu silmää sivuilta siirtää. Ai saatana ku haluisin heti lukee ne kaks aiempaaki, ku täs vaan viittailtiin jo tapahtuneisiin asioihin.

Tää kirjailija pitääpi lattaa muistiin ja tarkkailla josko jostain tupsahtaa lisää hänen teoksiaan.

Kirjailija mainittee kiitostekstissään yhen kirjan, joka rupes heti pervolla tavalla kiinnostamaan ja joka täytyy kyllä joskus hankkia. Tämmönen ku Michael Largo: "Final Exits: The Illustrated Encyclopedia of How We Die".

Luettu: 20.4.2013 Gili Trawangan, Indonesia

Harlekiinimeininki (39/2013)

Heather Graham: Slow Burn (39/2013)

Taas yks "New York Times Bestselling Author", mahtaako niitä muunlaisia kirjailijoita olla olemassakaan? Kysyn vaan!

Tämä tekele oli epätietoisen kirjashoppaajan hämäystä. Takakansi kertoi murhamysteeristä, sisältö oli roumäänssiä.

On rikas, ja ah niin jumalaisen kaunis, leskinainen. Hänen miäs oli poliisi, rikas hänkin, sillä lailla vanhaa-rahaa-tyylillä, mutta oli niin humaani ja hyvä ihminen, että poliisiksi rupes kun halus nähä oikiaa elämää. Kaikki tykkäs hänestä, miähesä ei ollu pahaa solua lainkaan. Sitte hänet julmasti ammuttiin. Leskinainen rupee ronkkimaan murhatutkintaa, kun se ei tunnu mihinkään etenevän. Hänen sikaporho isoisä palkkaa hänelle henkivartijaks kuuman ja komeen latinomiehen, joka on edesmenneen aviomiehen paras ystävä ja henkeäsalpaavan kauniin lesken nuoruuen heila. Välittömästihän siinä alkaa kipinät lentää ja minkä murhatutkimuksilta ja henkivartioinnilta kerkiävät ni kaatuilevat yhdyntähommiin millon mihinkin. Ai kamala kun on leskirouvalla sitte huono omatunto ja oih ja voih. Sitte vielä raskaaks vahingossa tulee. No, saa ne sen murhaajanki selville, tietysti sillai että leskirouvalta meinaa lähtiä henki mutta kuuma ja komee latino-orhi pelastaa. Sitte on ikäänku asiat selvitetty, menneisyys paketissa ja ku edesmenny aviosiippa viä unes ilmestyy sanomaan et saat panee sitä könsykästä oi armaani ni oh joy and happy ending.

Että tämmöstä harlekiini-osastoa aika vankasti oli tämä. Dislike, dislike!

Kirjan vimoset sivut oli täynnä vastaavanlaisten kirjojen mainoksia. Miun kulmakarvaa kohotti erityisesti mainokset ns. "marriage stories" -kirjoista. Mitä vittua? Siinä taitaa olla genre, jonka olemassaolosta en ollu tietonen, ja  joka ei mitä luultavammin tule koskaan sisältymään miun henkilökohtasen yhen naisen lukupiirin kirjavalikoimaan, luaja paratkoon. Se on vissi ja varma. Siä kyllä kovin mielenkiintosen nimisiä kirjoja mainostettiin. Miltä kuulostaa "Bride by Surprice" ja "Terms of Engagement"? IIIIIIIIIIIIIIIIIHANALTA!

Luettu: 20.4.2013 Gili Trawangan, Indonesia

Dejavuuuuuu (38/2013)

Karin Slaughter: Skin Privilege (38/2013)

Jotenki heti ekasta lauseesta tuli vahva dejavuuuuuu, ja niihän se oli että tän kirjan lukasin viime elokuussa. Ei haitannu, tää on sikahyvä ja jännä ja on ikävän onneton loppukii. Ja vaikka muistinki aika hyvin kaikki olennaiset juonenkäänteet ni sekää ei haitannu, ihan ahmasemalla luin kuiteski.

Ja yhä naurattaa täs kirjas esiintyny vänkä lohkasu, eli et se-ja-se ei löytäis persettä ees persemyrskyssä.

Miä oon muuten sellain tyyppi, joka lukee hyviä kirjoja aina uuelleen, ei oo niiku sellasta et ku joku on luettu ni se on sit luettu. Oon kaavoihin kangistunu jäärä  mones muussakii asiassa.

Luettu: 18.4.2013 Gili Trawangan, Indonesia

Kuoliaaksitylsistyttävät polliisit (37/2013)

Graham Hurley: One Under (27/2013)

AAARRRGGGHHHHH! Vittu tämä oli tylsä kirja! Ei ihme että tätä lukiessa meni aikaa, ku mielummin tuijotti vaikka seinää tai kaiveli napaansa ku pahrusti tätä puuduttavaa paskaa läpi.

Tämä kerttoo brittipoliiseista ja ne murhia selvittelee. Juna hurauttaa tunnelissa ihmisen yli ja ku sitä silppua tutkitaa ni käypi ilmi että tyyppi on ollu kahlittuna sinne raiteisii. Sitä selvitellessä törmätää yhteen kadonneen ihmisen tapauksee, josta tulee sit ikäänku rinnakkaisjuoni. Sinänsä ideoissa on ainesta kiinnostavuuteen, mutta ku juttu ei luista ni se ei sillon luista.

Tarina ei oikee missää kohin temponu mukaansa, kerronnan tyyli oli yksinkertasesti vaan niin pitkäveteistä, hohhoijaa ja tanakka haukotus perään. Myös henkilöhahmot ärsytti, neki jotenki kirjotettu niin väsyttäviks hahmoiks et niitä ois tehny mieli potkia perseelle et nyt jotain vauhtia tohon olemukseen, helvetti soikoon.

Luettu: 17.4.2013 Gili Trawangan, Indonesia

Missien palottelua (36/2013)

Beverly Barton: The Dying Game (36/2013)

Tässä kirjassa pistetään missejä kirveillä ja puukoilla palasiks! Kaks semmosta rikasta porhoo serkusta pelaa sellasta peliä, missä pisteitä tulee sen mukaa millasen missin laittaa kimpaleiks. Punatukkasista misseistä saa 20 pistettä, plondeista 15 ja tummatukkaista 10. Peli kestää 5 vuotta ja kummalla on lopussa enempi pisteitä, ni se saa sitte lopuks viä tappaa sen hävinneen. Tämmönen kiva ajanviete oli miljonääreillä tässä kirjassa.

Murhaajia koittaa ettiä niin FBI ku sellain yksityinen etsivätoimistokii, jonka on palkannu miäs kenen vaimon nuo hullut pistivät päiviltä. Se miäs on niin komee ja rikas, mutta ah niin henkisesti hajalla, ei pääse eteenpäin vaimon murhan aiheuttaman järkytyksen takia, on sisältä kuollut ja tunteeton. Ja siihen miäheen on sitte niin maan perkeleen korviaan myäten rakastunu yks sen etsivätoimiston gimuli. Voijjettä sentään sitä menoa, kun sitte vihdoin se sureva könsikäs uskaltaa ittelleen myöntää, että kyläkyläkyllää, ai lav jyy tyy, ja sitte yhtäaikanen orgasmi ja vielä keittiön pöyällä pikapano siihen perään.

Että taas tämmönen missä on hyvä sarjamurhaus maustettu imelällä roumäänssillä. Äh.

Luettu: 7.4.2013 Gili Trawangan, Indonesia

Kellon seisahtuvan tahron (35/2013)

Mitch Albom: The Time Keeper (35/2013)

Tää kirja kertoo miähestä joka keksii ajan. Ja sitte se joutuu sellaseen luolaan ja on siel tuhansia ja tuhansia vuosia, kunnes lähtee sit opettamaan ajan merkitystä kahelle nykypäivän ihmisille. Toinen on nuori gimuli joka haluu tehä itsarin ku on rakkaushuolia ja toinen on rikas vanha syöpäsairas mies, joka haluaa elää ikuisesti. Kuhan luolan aikamies on sitte tyypeille näyttäny asioita ni gimuli ymmärtää haluavansa sittenki elää ja vanha mies ymmärtää, että ku siun viiminen kosminen pierunhenkäys lähestyy ni se pitää vaan hyväksyä.

Miä en tiiä mitä mieltä tästä kirjasta olen. Luin tämän Time Keeperin ihan yhessä hujauksessa, eli sikäli tarina kanto ihan kivasti. Mutta ku en oikeen sisällöstä sittenkään tiiä. Jotenkin ärsyttää hiukkasen tämmöset vähän sadunomaiset nokkelapokkelat kirjat, joissa on niin vitusti sanomaa ja elämänviisautta ja ne on yleensä viä sellasia ittestäänselvyyksiä. Tää Time Keeperi  on just sitä lajia, ja tää menee sinne henkistyneitten ihmisten kirjahyllyyn, sinne Coelhojen ja Life Of Pin viekkuun.

Eikä tässä nyt sikäli mitään erikoisen oivaltavaa viestiä miusta loppujen lopuks kuitenkaa ollu. Selvähän se on, et kunkin aika täällä on rajallinen. Ja selvää on seki, et ei kandee itsarii tehä, ku aina kannattaa kattoo viä huominen päivä ku ei ikiin tiiä mitä se tuo tullessaan.

Tämä ei mikään paska ollu, ei tokikaan. Mutta jotenki jätti sellasen vähän ärsyyntyneen olon. Viimestään siinä kohin nous satanistin niskavillat pystyyn, ku kirjan lopussa on kirjailijan kiitokset ja ne alkaa näin: "First, thanks to God. I do nothing without His grace."

Luettu: 6.4.2013 Gili Trawangan, Indonesia

Menneitten tonkimista (34/2013)

Gillian Flynn: Dark Places (34/2013)

Jumalauta tässä oli hyvä kirja! Saatana sentäs!

Libby on sellanen nainen, joka 7-vuotiaana selvis hengissä kun sen veli lahtas koko muun perheen. Veli on vankilassa. Libby on rahavaikeuksissa ja Libby on vaikea ihminen. Joku murhakerho ottaa yhteyttä ja lupaa maksaa, jos Libby rupee nuuskimaan sitä perhemurhaansa, ottaa yhteyttä ihmisiin, jotka asiaan liitty ja koittaa tonkia aihetta, omaa menneisyyttään, siis. Ja ku rahaa tarvii ni Libby suostuu. Ja sitte alkaa selvitä, että asiat ei ookkaa menny ihan niiku Libby on luullu. Entäs jos se velipoika ei ollukaan syyllinen?

Tarina etenee silviisii, et on yks luku aina nykyhetkee ja sitte seuraava luku kertoo siitä yhestä tammikuisesta päivästä vuonna 1985, joka loppu siihen että Libbyn äitee ja kaks siskoa kuoli. Juoni on niin mehukas ja mahtava et voi helvetti. Hienoja pieniä yksityiskohtia, on seitinohkasesti saatananpalvontaa ja sarjamurhaa ja kaikkee.

Törkeen hienosti kerrottu jännitystarina. Hyvän kirjan jälkeinen masennus oikee iski ku viimosen sivun loppuun luin. Nyyh.

Luettu: 4.4.2013 Gili Trawangan, Indonesia

Matkustamisesta (33/2013)

Carl Hoffman: The Lunatic Express (33/2013)

Paskan kirjan jälkeen oli ihanaa lukea hyvää.

Carl Hoffman on toimittaja ja kirjailija, joka on aina matkustanu paljon. Työnsä takia, mutta muutenki. Kaipuu maailmalle on jatkuva ja jos liian kauan lusii kotinurkissa ni alkaa ahistaa. Tiedän tunteen!

Turistit matkustaa yhellä tavalla. Se tapa on yleensä ihan toisenlainen, ku se tapa millä matkustaa ihmiset, joitten vaan täytyy päästä paikasta toiseen, eikä rahaa oo mällättäväks mihinkään lentolippuihin, ei ees express-aircon-busseihin tai loistoristeilijöihin. Sillä mennään millä halvimmalla pääsee ja viis riskeistä.

Hoffmann lähtee matkalle maailman ympäri ja suorittaa matkan käyttämällä niitä kulkuneuvoja, mitä paikallisetkin käyttää. Jos on pakko lentää, ni lennetään sillä lentoyhtiöllä, millä on halvimmat liput ja paskin maine. Käyttämänsä bussi- ja laivafirmatkin Hoffman valkkaa sen mukaan, et minkä puljun kulkuneuvot eniten tappaa matkustajiaan. Ja junalla jos mennää, ni mennää ö-luokan vaunuissa ja mielellään reittejä, joilla onnettomuudet on enempi sääntö ku poikkeus.

Reissu alkaa USAsta, ja sinne myös päättyy. Maapallo kierretään reittiä Kuuba, Kolumbia, Equador, Peru, Brasilia, Etelä-Afrikka, Tansania, Kenia, Senegal, Mali, Indonesia, Intia, Bangladesh, Afganistan, Kiina, Mongolia ja Venäjä. Näissä maissa Hoffman etenee hirveillä busseilla ja kauheilla laivoilla ja veneillä ja täyteen survotuilla junilla ja onnettomilla lentokoneilla. Viiminen etappi on se kaikista pelottavin: Greyhoundin busseilla ameriikan halki, Los Angelesista takas lähtöpisteeseen Washingtoniin.

Kertomukset reissun tekemisestä tällä tavoin on mielenkiintosia. Itteeni en laittais yhteenkään kulkuvälineeseen, jolla Hoffman matkustaa. Niin kauan kun parempia ja turvallisempia vaihtoehtoja on tarjolla. Miulle on riittäny myrskyisät venematkat Balin lähistöllä ja elämäni ankein yö laivassa Sulawesilla, käsittämätön 9 tunnin junamatka Jaavalla  ekonomi-luokan junalla sekä kuolemanpelkoa täynnä olleet bussimatkat Sulawesin vuoristoissa. Niissä on koeteltu länsimaisen varhaiskeski-ikäsen pullukan seikkailunhalun rajoja aika tanakasti.

Jänskien matkatarinoitten lisäks miulle puhuttelevinta antia kirjassa oli Hoffmanin ajatukset matkustamisesta. Alla yks esimerkki (sikajees hei wuppiduu ku oon tajunnu et kameralla voi ottaa kuvan tekstistä ja laittaa sen tänne, eikä tartte itte naputtaa kiäl keskellä suuta noit mojovii lainauksii... hello, nykyaika!)

Erikoisen mielenkiintosta oli myös Hoffmanin paluu takasin kotimaahan. Se ei ollukaan sellanen ihanuus ku mitä hän oli oottanu. Koko reissun aikana ei tainnu äijä niin paljo mistään järkyttyä, ku kotimaan kamaralle rojahtamisesta ja elämästä siellä. Tämä lupaa hyvää myös meitzille, sitten kun joskus se päivä koittaa, että Mordor on seuraava etappi....

Palannen kirjan herättämiin ajatuksiin tarkemmin tuol min reissuplokin puolella tuokion kuluttua, eli lähipäivinä. Pitää ensin kunnolla sulatella näitä juttuja ja mietiskellä omaa elämää tässä jokunen tovi. (EDIT: ja sitä jaarittelua on luettavissa siel ny, klik-klik-klik)


Luettu: 2.4.2013 Gili Trawangan, Indonesia

Paranormaalia romantiikka... paskoin lukemani kirja evaah (32/2013)

Christine Feehan: Dark Desire (32/2013)

Rakakset plokini lukijat. Ottakaa hattu pois päästä, nyt on syvän ja kunnioittavan hiljaisuuden aika.

Tämä ploki on perustettu loppuvuodesta 2009. Vuoden 2010 alusta saakka olen lukemiani kirjoja laskenut, ja tänne niistä avautunut. Luettuja kirjoja on vuosittain ollut useimmiten päälle sata. Paljon on siis kuonaa läpi kahlattu, sillä tuohon kirjamäärään mahtuu melkonen määrä ei-niin-onnistuneita teoksiakin.

En kuitenkaa ikiin oo kohdannu näin huikeeta paskaa ku mitä nyt erehyin lukemaan. Liekö nyt kyseessä huonoin koskaan lukemani kirja? Kyllä. Lähellä ainaki ollaan. Tämä Dark Desire oli todella kauheeta kuraa, eikä sellasella hyvällä tavalla ollenkaan. Kirja voi olla huonokin, mutta se voi olla sitä myös niin överisti ja hyvällä tavalla, että se kääntyy jo vitsiksi (esim. Meiju Suvas -kirja). Mutta tämä Dark Desire...huh huh. Täs ei ollu mitään kivaa. Tää oli vaan yksinkertasesti niin hirveen kauheeta skeidaa.

Kirjan takakansi kertoo juonesta näin mukaansatempaavasti

Mutta asiaan. Kirjan "juoni" on siis lyhykäisyydessään se, et on kirurgipimu. Sit on "karpaatti". Elkää sekottako karpaaseihin, ei puhuta hiihtäjistä nyt. Vaan jostain saatanan Carpahtian-vuoristosta peräsin olevista ihmisistä, jotka on vähä niiku vampyyrit mut ei kuitenkaan, ku vampyyrit on pahiksii ja karpaatit on yhä niiku hyvän puolel, vaik ne juokii verta eikä voi oikee päivänvalos liikkuu. No, sellain komee karpaattikönsikäs ni ilkeet ihmiset piäksee sen ja seivästää ja muuraa jonkuu kellarin seinään. Kirurgipimu jossain tuhansien kilometrien pääs kuulee karpaatin kutzun mut ei tajuu, ennenku sit joskus vuosien päästä. Pimul on itellääkii vähä joku outo verisairaus ku pitää koko ajan olla ryyppääs salaa jostaa verensiirtopussukoista. No enivei, pimu löytää sen karpaatin sielt kellarin seinäst ja hoitaa sitä kuntoo ja karpaatti sanoo sille pimulle telepaattisesti et siä oot miun elämäni nainen ja meil karpaateil se tarkottaa et tämä toudellakin kestää foevaah ja pimu on eka vähä et eijei ku miä en yhtää oo sellain nainen mut sit seuraavat 50 sivua ollaan sensuellisti hellästi ja kaikki on samettista aisaa ja silkkistä kosketusta ja sillai. Sit tulee jotaa sen karpaatin sukulaisii ja sit ilkeit ihmisii jahtaa niit ja tuhma vampyyrikii uhittelee mut mistää tuu mitää, pahat saa palkkasa tost vaa, ja lopussa ai lav jyyt senku sinkoilee jossai maanalasil kuumil lähteil.

Siinä oli kirja noin tiivisteenä.

Kirjassa ei kertaakaan mainita sanaa penis. Sen sijaan on mm. samettinen aisa, tai sitte farmarihousujen etumus käy vaan kireeks ja epämukavaks, tai neitseellinen käsi löytää kuuman ja paksun todisteen hänen halustaan. Juu. Että ei ihan sellasta tekstiä mitä olen tottunu Jallun lukijakirjeistä lukemaan.

Kirjan päähenkilö pimu on tietysti neitsyt ja lempii ekaa kertaa vasta tämän karpaattikönsikkään kanssa ja vasta sitten kun on jankattu sivutolkulla, että oomme yhressä ain, oomma aina rinnakkain, hamaan loppuun saakka ja jos toinen kuolee niin toinen tulee heti perässä, ja koskaan ei erota ja ollaan jatkuvasti yhessä vähintääki telepaattisesti ja kukaan muu ei toiseen saa koskee eikä hipasta ees. Vasta sitte kellistytään pyärryttävän halun kourissa ja kiatoudutaan toisen silkkiseen ihoon ja uuh ja aah.

Seksikohtaukset on järkyttävää luettavaa. Ois naurattanu, jos ne ei ois tuollasena imelänä paskana jatkunu kymmeniä sivuja kerrallaan. Siksipä, vahinko kiertoon ja teille satunnaisia poimintoja näistä kuumista kohtauksista, olkaat hyvät! Tekstien suomennokset ja tiivistykset ovat omiani, kirj.huom.pahoit.

Könsikäs on kova ja vaativa, ja kohtaa viattoman vastustuksen jossain kostean kuumassa kutsuvuudessa

Maalima heiän ympärillään liikku ja taivaatki repee heiän intohimonsa eessä. Sitte ne kopsahti likaantuneille vihanneksille.

Hänen ruho poltteli ja kivisti ja tarvitti. Syrämmet hakkas samaa tahtia. Pää pehmeni halusta ja eroottisista kuvista ja tsensuelleista tarpeista. Ruho reakoi raivokkaasti, oikee kivisti ku farkkupöxytkii kävi kireiks ja epämukaviks.

No sitte se muija vihdoin tajus mennä polvilleen ja kupitti ja hyväili samettista aisaa.

Suu oli samoilla leveleillä sykkivän samettisen kärjen kan. Ja se suun kosketus oli kuin kuumaa silkkiä. Jakuesin pää räjähti ja sisuskalut hajos atomeiks.

Pimu löys kuuman ja paksun todisteen hänen himostaan.

Karpaatin joku sukulaismuija on raskaana. Sikiö on öbaut sekunnin vanha mutta kirjassa tehään selväks että sekin siellä jo hehkuu jotain valoa ja kokee tunteita ja omaa älyn ja sen alkion suojelemiseksi tehdään kaikki, koska mikään ei ole tärkeämpää kuin lisääntyminen, kaikki muut saa vaikka kualla kuhan raskaus saahaan hoiettua siihen synnytykseen saakka ja sen jälkeen vauva on maaliman keskipiste.

Että sillai. Juoni oli onneton, kirjotustyyli aivoihin sattuvaa, henkilöhahmot surkeita ja kun suorastaan päin näköä mätkivät "piiloviestit" oli puolustuspuhetta yksiavioisille, ikuisille parisuhteille sekä abortinvastasuudelle ni voi morjens.

Paranormaalin roumäänssin kuningatar

Tämän merkkiteoksen itsestään ulos suoltanut kirjailija Christine Feehan, häntä tituleerataan kirjan takakannessa "paranormaalin romanssin kuningattareksi". Mikäpä roumäänssi ny sinänsä ei paranormaalia lähentelis, mutta että kuningatar? No, kannessa todetaan et "#1 New York Times Bestseller", että kai näitä joku lukee ja varsinkin ostaa.

En muuten hiffaa tota bestseller-hommaa. Onkohan miulla tuos kaapin päällä 5-6 kirjaa, joka ainoan kannessa leuhotetaan et bestseller sitä ja bestseller tätä. Kui saatanan paljon noita erilaisia bestseller-listoja ameriikoissa oikeen on ku mikä tahansa paskakirja voi iskee kanteensa et number one bestseller?

Kirjassa oli 404 sivua ja jokainen sivu oli paska. Fontti oli sentään isoa, eli sisältöä ei ollu niin paljon ku sivumäärästä vois säikähtää. Tuhlasin tähän kuonaan silti kokonaiset 3 päivää, koska tän lukeminen oli niin hirveetä tuskaa, et joka sivun jälkeen oli pakko hetki ajatella jotain muuta. Ihan vaan varmistaakseen, että aivot ei oo kuollu tän paskan ääreen.



Luettu: 31.3.2013 Gili Trawangan, Indonesia

Murhakultti (31/2013)

Andrew Gross: Killing Hour (31/2013)

Hmmmmm. Tässä kirjassa oli iso fontti. Se sopikin tähän kirjaan. Kepeetä oli. Sinänsä juonenaihio oli sellanen, joka miusta sisäls kovasti aineksia äärettömän mielenkiintoseen meininkiin, mutta kirjailija ei ollu siitä ollenkaan tarpeeks ammentanu. Aika sellanen köykänen oli opuksen anti.

Lääkärimiehen veljenpoika tekee itsemurhan. Lääkärimies lähtee veljen ja veljen vaimon tueksi. Veli on entinen hippi, vetäny huumeita ja ollu jossain hippikultissa tms ja kitaraa rämpyttäny. Mielenterveysongelmia on koko huushollilla. Lääkärimies alkaa tonkimaan ens kalliolta kukkulalta hypännen veljenpojan sairauskertomuksia ja viranomaisten toimintaa. Kohta lääkärimies onki sitte kurkkuaan myäten menneisyydestä tunkevien sekopäitten kuvioitten keskellä. Velipojan menneisyys murhakultissa 70-luvun alussa tulee kummittelemaan. Ei nimittäin hyvä heilu. Murhia siellä, murhia tuolla, kaikki kiipelissä. Ja sillai.

Noniin. Hipit ja epämääräset kultit jotka menee huumepäissään niin sekasin, et ihmisiä rupeevat tappamaan. Saarnataan maailmanloppua ja jossain ranchilla asutaan ja vapaa rakkaus ja rokenroul ja LSD. Pistäväkatseinen kulttijohtaja, joka luulee että The Beatles lähettää hänelle musiikin välityksellä viestejä, ja kulttijohtajan täysin fanaattiset seuraajat.... hmmmm.... Kuulostaako tutulta? No niin miustakin. Kirjailija oli hiukan vuosilukuja muuttanu ja tyyppien nimiä ja vähän kehitelly jotain muka omaa, mutta kyllähän tuo oli suoraan Mansonin perhettä.

Edes kirjan aloittava päähenkilön veljenpojan itsemurha ei ole kirjailijan omaa "tuotantoa". Kirjailija kertoo kirjan lopussa että hänen oman veljensä poika kuoli tismalleen samalla tavalla, ja kirjailija on tragedian lypsäny tähän kirjaan ihan pilkulleen. No, kukin tekee surutyönsä tavallaan, mutta jotenki miusta vähän on kyseenalaista tekniikkaa oman sukulaispojan itsemurhan suora selostus jossain rikosromaanissa. Vaikka voihan sitä ajatella, jotta pojasta näin jää jotain elämään, vaikka aika jotenki rivoa on, että pojan viimiset hetket ja elämän loppu on sitä, mitä kirjailija haluaa kaikelle kansalle jakaa.

Mutta ois ny Kirjailija Gross sitte pojan muistolle kirjottanu hyvän kirjan, eikä tämmöstä huttua. Murhakultti yksistään on niin kiehtova asia et siitä ois voinu kirjottaa vaikka millasta meininkiä mutta jos ei osaa muuta ku pölliä tarinan käänteitä sieltä sun täältä ni ei kai sille mitn voi.

Jos haluu lukee oikeesta murhauskultista hyvän kirjan, ni suosittelen Vincent Bugliosin kirjaa Helter Skelter. Se kertoo Mansonin hommista ja on todella mielenkiintonen. Jos ei jaksa kirjaa lukea ni sit eiku kliketi-klik wikipedian Manson-sivulle.

Ja toi kirjan nimi. Killing Hour? Niiku siis tappotunti? Ei tässä ollu mitään helvetin yhtä tuntia jonka aikana tapetaan. En tajua yhtään. Mutta kai noita vastaavia yleiskäyttösiä kirjannimiä on jossain kustantamoissa lapuille kirjotettuna, joku kultakalamalja täynnä, ja sieltä sit voiaan aina poimii joku, jos tuntuu ettei kirjalle muuten nimee keksitä.

Luettu: 28.3.2013 Gili Trawangan, Indonesia

Mafiahommia (30/2013)

R.J. Ellory: A Quiet Vendetta (30/2013)

Kipasin tuos männäpänä miun vakkarikirjadivarissa vaihtamassa kirjoja. Oli pakko heti tarrata kii, ku sielt löyty taas yks Ellory. Vaikka takakannen selostus ei yhtään kiehtonu, ni aavistelin, et saattaa olla kuiteski hyvä, sikäli mikäli kahen aikasemmin lukemani Elloryn perusteella mitään voi päätellä.

Semmonen Ray Hartmann on ajoittaan pulloon katoova järjestäytyneen rikollisuuden tutkija New Yorkista. Sil on avioliitto hiukan kuralla eikä töissäkään niin hyvin mee, ja elämä on aika aallonpohjas. Sitte yks päivä tulloo FBI:n ukot hakemaan, ja kiikuttavan äijän hirveellä tohinalla New Orleansiin, Rayn lapsuuden kotikaupunkiin. Siä on nääs paikallisen kuvernöörin tytär kidnaapattu ja kidnaappari on soittanu, että hän haluaa langan päähän vain ja ainoostaan Ray Hartmannin, eikä ketään muuta ja jos ei asia hoiu ni kuvernöörin tyttärestä lähtee ilmat pihalle justiisa. Ray saahaan mestoille ja kidnaapparin kans puheisiin. Kidnaappari, harmaantunut herra, oikee ilmaantuu sinne paikalliselle FBI:n konttorille ja vaatii, että hän saa Raylle tilittää elämäntarinansa ja Rayn tarttee se kuunnella. Kun tarina on turistu loppuun ni kidnaappari kertoo mistä sen kuvernöörin tyttären voi käyä noukkimassa ja sen jälkee hänet voi pistää vaikka vankilaan.

Kidnaapparin elämäntarina on tarina mafian leivissä olleesta ammattitappajasta. Elämä vie New Orleansista Kuubaan, sieltä New Yorkiin, Los Angelesiin ja ties minne. Kidnaappari kertoo kaiken: ketkä oli Kennedyjen murhien takana, mitä kävi Hoffalle, miten Marilyn Monroe murhattiin ja miks jne. Siinä selviää moni mysteeri, ja ohessa meneepi lokaan tärkeitä ihmisiä. Ei ole sen kidnaapatun tytön kuvernööri-isukillakaan ns. puhtaan jauhot pusseissansa, täysi roisto koko mies.

Kidnaappaustarinalla on sellanen yllätysloppu, et melkeen hihkuin innosta, se oli niin hieno. Motiivi on kosto vuosien takasesta hässäkästä.. Pitkä viha, se on komiaa se! Toinen motiivi on perhe, oman jälkikasvun onnellisuuden takaaminen.

Minen oo koskaan ollu mikään suuri mafia-tarinoitten ystävä, en oo mitenkää erikoisen liekeissä ollu mistää Kummisetä-elokuvista tai sillee. Mutta ku tarina on hyvin kerrottu, ni menee näemmä mafiahommatki meikäläiseen ku häkä.

Että kyllä, oops, Ellory did it again! Tämä oli siis ihan vitun loistavan mahtava spektaakkeli koko kirja. Ellory on ihan huikee tarinankehittelijä ja kirjottaa älyttömän hyvin. Vaikken sillä lailla ihan osaa enklanninkielestä arvella tekstin laatutasoja, ku enklantini on tällä hetkellä lähinnä köpöö regeienglantia, mutta sujuvasti luen ja kyllä tyhmäki tästä Elloryn tekstista hokaa et tyyppi todellakin osaa.

Mie mistä löytäisin lisää Elloryja? Hänestä on tulossa suosikkikirjailija ihan näillä näppäimillä.

Luettu: 27.3.2013 Gili Trawangan, Indonesia

Taivahan vallat, mitkä taivahan vangit (29/2013)

James Lee Burke: Taivaan vangit (29/2013)

Tämä kirja oli ihan paska. Tarina oli epälookinen ja rasittava, päähenkilö ja kaikki muutkii henkilöt oli ihan perseestä, kieli oli paikoin ärsyttävää ja muutenkaa tässä ei napannu, vittu, mikään.

On ex-poliisi, joka sattumalta osuu kalareissullansa veneineen mestoille ku pienkone putoo mereen. Äijä sukeltaa lentsikan perään ja saa sieltä pelastettuu pienen tytön. Mihkää viranomasillehan ei tokikaan tyttöö viiä, vaan ex-poliisi ja hänen vaimo päättävät vaan et myä pietää toi pikkugiltsi, lastahan täs on haluttukii ja noin vaan se taivaalta tipahti! Näin oli tarkotettu! Pikkutyttö on kuiteskii vaa sivujuonne, mutta jotenki se helvetin lentokone on syynä kaikelle mitä kirjas sit alkaa tapahtumaan. Ex-poliisihan rupee sorkkimaan asioita jotka ei hälle kuulu ja millon mikäkii kanksteri on mätkimässä pataan tai uhittelemassa pyssyllä ja miä en ikinä oikee päässy kärryille et mikä täs nyt siis niiku oli se asian ydin ja et miks nyt kaikki tahot sen ex-poliisin perseen peräs on, ku eihän se muuta ku näki ku lentsikka putos. Blah-blah-blah ja sit joku ampuu sen vaimon ja sit ex-poliisi ratkee ryyppään, koska tommosten kovisten, jotka on sisältä herkkiä, ni pitäähän niil olla aina joku tollanen tahra ittessään, ku herkkä sialu on ni pitää tuskaansa ryypätä. Mussunmussun ja lässynlässyn ja pahat ammutaan ja sit vaa iloisna jatketaan kalastelua.

En tiä oisko tää ollu parempi enklanninkielisenä, koska ainaki täs suomennoksessa kieli vitutti välillä niin et meinas pää räjähtää. Esimerkkejä, ihan vaan muutama:

"Puhun sinulle, koska olet ainoa saatavilla oleva ohrana, jolla on aivot...."  
 -- Mikä helvetti on OHRANA?

"Sinä et fuksaa näitä miehiä heittelemällä sytytettyjä tulitikkuja heidän päälleen...."  
 -- Fuksaa???? Täh? Onks se jonkinlainen yhdistetty juksaaminen ja fuskaaminen?

"Te kaverit oksetatte minua. Teidän lorskottimet haisee." 
-- Tuskin oon siitä jolusta toipunu, ku täältä tulee LORSKOTTIMET! Siis oletan et lorskottimet tarkottaa vehkeitä, kepexiä tai enivei miehisiä sukukalleuksia tai jotain osasta niistä. Varma en kyl oo, voihan lorskottimet tarkottaa vaikka korvia.

Jotain murteellista enklantia puhuvat on suomennettu puhumaan tällee:
"Ne näämmä män jo. Hei, laita tiä taki ny päälles. Haluutsie seistä ankka teäl ulkon?"
-- Ei helvetin vittu, oikeesti?

Luettu: 23.3.2013 Gili Trawangan, Indonesia

Lottovoittaja kiipelissä (28/2013)

David Baldacci: The Winner (28/2013)

Taas tätä Baldaccia! Perkele! No mut tää oli ihan okei.

On sellain trailerissa vittumaisen äijän kans asuva parikymppinen white trash -gimuli, jolla on pieni lapsi. Elämä on siis aika ankeeta, rahasta jatkuva pula, ukko vaan ryyppää, pimu raataa jossain rekkakuppilassa ja jatkuvaa taistelua on koko elämä. Sitte pimu saa puhelun, tarjotaan hyväpalkkasta työpaikkaa. Työhaastattelu paljastaakii sit, et pimulle tarjotaa varma tilaisuus voittaa valtakunnallisessa lotossa pääpotti.

Pimu on niin rehti ja lainkuuliainen, et ei meinaa suostua. Baldaccin naissankarit tuntuu olevan aina näit tämmösii samanmoisii: kauniita ja ns. street smartteja, rehellisiä ja lainkuuliaisia, jotka taivuttavat lakipykäliä vaan pakon eessä. Niin se on sellanen tuo tänkii kirjan päähenkilö. Kun sen retku ukko löytyy kualleena siält heiän asuntovaunuhimasta ja joku iso yrmy karju koittaa pimunkii siin listiä, ni muijalle ei jää muuta vaihtoehtoo ku ottaa käpälät alleen ipanansa kans ja ilmottaa lottovoiton tarjoojalle et it's a deal.

Muija voittaa lotossa sata miljoonaa dollaria, karkaa maasta kymmeneks vuodeks ja vaik oli sovittu lottohuijauksen tehneen ilkeen setän kans et ikiin ei ämeriikkaan palata ni koti-ikävä se sitte kuiteskii saa ämmän palaan 10 vuoden jälkeen kotio. Kohta on perässä FBI, veroviranomaset, utelias toimittaja  ja se lottohuijauksen järjestäny yyber-paha setä.

Onneks uusil kotihuudiloil on komee kirvesmies, jonka kans päästää vällyjen välii ja joka muutenkii jeesaa damselia kiipelissä. Pahat saa palkkansa ja rakkaus rules oo ja koo.

No joo. Tämmönenhän tää ny sit oli. Aina näit jännitysten lomaan laitettuja romanttisuuksia pitääkii olla. Mutta oli ihan jännä kirja kuiteski.

Ja miten se lottohuijaus oli tehty? Lottopalloihi oli suihkittu jotain kemikaalia joka nyppäs sielt pallokoneesta tismalleen halutut numerot voittonumeroiks. Näin.

Luettu: 22.3.2013 Gili Meno, Indonesia